maanantai 23. huhtikuuta 2018

Viihdettä ja viihdettä

Tässä ovat tämän hetken parhaimman ja sympaattisimman viihdeohjelman päähenkilöt (Pitääkö olla huolissaan)


Suhtaudun epäluuloisesti kaikkeen sellaiseen television lähettämään viihteeseen, jossa yleisö kiljuu, juontaja on tikahtua nauruun ja huutaa, ja jossa esiintyjät ovat tikahtua omaan huvittavuuteensa ja huutavat. Se kertoo, että ohjelma on tarkoitettu ääliöyleisölle, että juontaja on äärimmäisen huolestunut ohjelman huvittavuudesta ja yrittää herkeämättömällä tekonaurulla innostaa yleisöä, ja että esiintyjät tietävät kaiken tämän ja elehtivät ja huutavat jotta yleisö uskoisi heidän olevan hauskoja.

Myönnän katsoneeni Putousta kaikesta tästä huolimatta. On hyvä tietää, onko ohjelmaan sattunut jokin paremman luokan sketsihahmo. Tällä kertaa oli. Helpottaa usein keskustelemista muiden kanssa.

Uutisvuoto on jo niin huono, että hädin tuskin vilkaisen enää. Sitäpaitsi siinä on aina ärsyttänyt poliittinen yksisilmäisyys: ollaan hupaisasti ilkeitä, mutta vain sellaisille joille uskalletaan olla ilkeitä. Se merkitsee yleensä hallitusta, mutta aina perussuomalaisia, ja joka lähetyksessä onkin ollut mukana oma ontuva persu-osionsa. Sitäpaitsi Baba on alkanut huutaa sen kovemmin, mitä kehnommaksi meno on käynyt. Kuvaavaa.

Villiä korttia katsoisin penkkiurheilijana mielellään, mutta siinä on tavallista roisimman kielenkäytön ohella myös vähän liikaa yllä kerrottuja sävyjä.

Haastatteluohjelmia, joissa itse haastattelija on tähti, en mielelläni katso. Huvittaa, että tähti Harkimo on pahastunut tähti Nordmanin harkimoparodiasta. Näin tähdet kalvavat toisiaan. Ja mitä kiintoisaa itse haastattelijassa sitten on - hänenhän tulisi olla vain välikappale? Haastateltavat ovat sitä paitsi eri alojen poppareita, koska tuottajat haluavat varmistaa katsojaluvut. Ja näin nämä "haastattelut" ovatkin suurelta osalta levyjen tai kirjojen tai toisten teeveeohjelmien mainoksia.

Aikoinaan katselin mielläni Hyviä ja huonoja uutisia, kun niitä johdatteli Henkka Hyppönen. Hänellä oli joskus tapana puhua hiukan liikaa, mikä johtui usein liian keveistä raatilaisista. Tuottajat korvasivat Hyppösen Kari Ketosella, ja kevensivät raatia entisestään. Nyt siellä on vallalla itsekeskeisten ruutukuluneiden näyttelijöiden joukko, joka höpöttelee omia asioitaan ja mitäkuuluuta. Sääli. Hyppöselle tuli toinen ohjelma, Olipa kerran elämä, jossa tieteellinen pohja oli vielä selvempi kuin aikaisemmin. Hyppönen oli nähnyt monesti paljon vaivaa kokeiden järjestämiseksi - mutta kun raati oli samaa kevyttä luokkaa, en ihmettele että juontaja oli välillä turhautunut ja kävi kuumana. Nyt hänellä on menossa kolmas ohjelma Kupla. Se olisi hyvä, mutta sitä pilaavat nämä samasta tallista kaivetut ikikulut näyttelijät, joista varsinkin Hirviniemi huutaa, keskeyttää, ja yrittää pitää omaa showta yllä. Sääli. Tuottajat ovat tomppeleita, eivätkä uskalla päästää ohjelmaa liian asialliseksi. Niinpä sitten kaivetaan omista varastoista näitä kevyimpiä, poppareimpia ja eniten huutavia tyyppejä esiintyjiksi. Ja mitä helkkarin asiantuntijoita näyttelijät sitten ovat? Näissä ohjelmissa heidän roolinaan on muka esittää omaa itseään. Huonosti onnistuu, kun he kaivelevat kuluneesta pussistaan esiin kuluneimmat vitsinsä.

On kuitenkin yksi ohjelma joka on alusta pitäen pitänyt tasonsa korkealla, nimittäin kolmosen Pitääkö olla huolissaan. Siinä ei huudeta, kohkata, eikä olla tekoilkeitä eikä tekohuvittavia. Juontaja Jenni Pääskysaari on rauhallinen ja empaattinen, ja kolme kirjailijaa Kari Hotakaisen johdolla ovat valmistautuneet kunnolla. Varsinkin Hotakaisen totinen luenta papereistaan kohoaa välillä absurdeihin yläilmoihin, ja Nousiainen ja Kyrö onnistuvat silloin tällöin samaan. Suosittelen tätä ohjelmaa, jonka neljä viimeistä jaksoa tulevat vielä tiistaisin kello kahdeksalta. Ohjelman vanhempia jaksoja kannattaa katsella CMorelta tai Katsomosta. Oikein tosissaan pitää suositella!






tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kaksi prosenttia tuotannosta aivan erinomaista: Tegengren ei runoillut turhaan!

Olen useasti kirjoittanut pohjalaisen ruotsinkielisen runoilijan Jacob Tegengrenin (1875 Vasa - 1956 Vörå) teksteistä. Tämä on ehkä viimeinen juttuni Tegengrenistä. Olen näet käynyt läpi hänen runotuotantonsa kokonaan, 16 kokoelmaa, reippaasti 700 runoa vuosilta 1900-1946, ja saanut hänen tuotannostaan nyt jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Tegengren oli ennen muuta luonnonrunoilija. Hyvinkin 95% runoista käsittelee luonnon ilmiöitä. Jokainen vuodenaika, kuukausi, vuorokaudenaika on saanut kuvauksensa, useimmiten monia. Eräs yleisimmistä runon alkusanoista onkin "nu" - "nu blommar ängen...", "nu sjunker solen..." Vanha perinne oli, että luonnonkuvaus oli vain johdantona oman sieluntilan kuvaukselle. Tegengren oli kirjoittajana konservatiivi, mutta silti tuo suora sieluntilaan peilaaminen jää vähemmistöön runoista. Toki hohtavan kesäpäivän kuvaus sinänsä voi olla myös autuaan sieluntilan kuvaus, samoin pimeän talvipäivän masentavuus voi kummuta omasta huonosta olosta.

Konservatiivina Tegengren pitäytyi lähes kokonaan rytmissä ja loppusoinnuissa. Muutama loppusoinnutonkin runo hänellä on, mutta pysyvä rytmitys pitää tekstin koossa. Modernismin vaikutteita häneltä ei löydä. Jossain vaiheessa Tegengren oli myös viehtynyt monisivuisten proosarunojen kirjoittamiseen, mutta ne ovat yleensä varsin rasittavia lukea. Syy on vanhakantainen käsitys runoilemisesta ylipäänsä.

Runollisuuden katsottiin ennenaikaan nimenomaisesti kasvavan attribuuteista, ei niinkään substantiiveista tai verbeistä. Melkein jokaiseen substantiiviin liittyi yksi tai useampi (adjektiivi)attribuutti. Siitä seurasi pahimmillaan melkoista ähkyä, jonka hyvä modernisti olisi voinut kiertää vaikkapa hajauttamalla sanayhdistelmät, tai muuttamalla attribuutit pääsanoiksi. Mutta parhaimmillaan Tegengren vyöryttää luonnehdintojaan komeasti, kuten äskettäin suorasanaisesti suomentamassani runossa Morgon på havet (1913):

...
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna,
tigande ensamhet.

Tämä runo on myös eräs niistä, joissa Tegengren on vapautunut määrämittaisten säkeitten ja loppusointujen kahleista. Hän ei ollut mikään loppusointuvirtuoosi, ja pakkoloppusoinnut vievät runokuvia joskus vähän epämääräisiksi, samoinkuin joskus jopa mestarirunoilija Topeliuksellakin.

Joskus Tegengrenin muusta runoudesta imemät vaikutteet tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta. Näin käy esimerkiksi silloin kun hän kuvaa itseään Laulajaksi, tai runojaan Lauluiksi. Eräänlaista katkeruutta välähtelee juuri tällaisissa yhteyksissä. Häntä ei ehkä ole "ymmärretty" runoilijana, hän on ehkä "jäänyt sivuraiteille". En tunne Tegengrenin elämää tarpeeksi, mutta voihan se ollakin niin, että "maakuntarunoilijaa" ei paremmissa piireissä noteerattu kovin korkealle. Mitä ihmissuhteitten heijastumiin tulee, löysin vain yhden suoranaisen ja aktiivisen lemmenrunon (Din hand, 1914, aika huono suomennokseni tässä). Muuten tämänsuuntaiset muistumat ovat lähinnä katkeran alistuneita, kun aika on armotta karannut muistojen ohi. Tuo yllä mainittu yksinäisyys näyttää olevan koko Tegengrenin runotuotannon takana.

Runsaan 700 runon massasta jäi haaviini sellaiset 10-15 omasta mielestäni muita parempaa runoa, sellaista jossa perusidea ja sen toteutus ovat mitä korkeinta tasoa. Se olisi sellaista kahden prosentin luokkaa koko tuotannosta, ja herättäisi kyllä ansaitsemansa huomion jossain antologiassa. Kun silmiini ei sattunut yhtään huonoa tai avutonta tekstiä, voin vakuuttaa tälle yksinäiselle ja osin unohdetulle runoilijan sielulle, että työ kyllä kannatti. Pysyvä jälki jäi.

Lopuksi eräs Tegengrenin vahvimmista uskonnollisista runoista, Vår Gud är höga vinternätters Gud kokoelmasta Sånger och hymner, 1919:

Vi blev du, Gud, oss barn av frostig nord
den stränge Gud, som vi med bävan nalkas,
den Gud, som dagens hårda gissel svingar
och oss med klangen av sin vredes röst
på knä i skräck och syndaångest tvingar?
Var är den Gud, vars ömhet kunde lösa
den frusna glädjen i vårt sjuka bröst
och bjuda oss ur friska källor ösa
den hälsodryck, vår längtan eftertrår,
- den Gud, vars namn är sol och evig vår,
den milde Gud, inför vars milda ögon
det sorgsna hjärtats feberflamma svalkas,
och nyfött hopp får hymnens starka vingar?

Han finns ej här. Hans rike fjärran är.
Vi äro barn av ruelse och ånger, 
av hemsjukt ve och bitter själanöd,
och aldrig slår vid starka jubelsånger
i blomning ut vårt hjärtas gömda glöd.
Vår Gud är höga vinternätters Gud.
I stelnad ro ur döda rymders blånad,
där norrskensflamman vass och isblek slår,
hans stjärneögon möta stränga, frusna
vår solskenshunger och vår ömhetstrånad.
Han fjärran är, så fjärran som den vår,
som över vita vidder sent skall ljusna.