Kari Rydman

Kuntaliitosten imperialismia

2012-02-14T13:50:00.006+02:00

Puhuin viimeksi kuntaliitoksista ja niiden paljastamista vallanhimon ja egonkorostuksen purskahduksista. Mainitsin Tampereen, jolle näyttää olevan ominaista suunnaton itsekeskeisyys. Sille on historiallinen syykin. Aikansa se vaati Hämeen läänin pääkaupungin asemaa, koska se oli isompi kuin Hämeenlinna. Sitä se ei saanut. Niinpä se päätti hyljätä koko Hämeen, ja perustaa ympärilleen oman maakunnan. Sen nimeksi tuli aluksi Tammermaa, mutta se paljasti liian selvästi mistä oli kysymys. Niinpä nimeä häveliäästi muutettiin, ja maakunnasta tuli Pirkanmaa.

Menneinä vuosina on tehty paljon suunnitelmia Pirkanmaan kehittämiseksi. Niinpä haluttiin tehdä luettelo kulttuuripalveluista Pirkanmaalla. Aivan merkillistä oli, että mm. käsi- ja taideteollisuus puuttuivat, "koska Tampereella ei sellaista opetusta ole". Mutta Ikaalisissa on arvostettu ja kuuluisa tällainen koulu! Mikä Ikaalinen? Jossain landen perukoilla? Listassa ei yleensäkään mainittu muita kuin tamperelaisia kouluttajia ja taiteilijoita. Vaikka ympäristön kunnissa ja kaupungeissa on omasta takaa runsaasti tekijöitä, tarkoitus olikin parantaa tamperelaisten työllisyyttä ja johtavaa asemaa heidän "maakunnassaan".

Enää ei tamperelaisille riitä edes Pirkanmaa. Koko maakunta on liitettävä Tampereeseen, ja tästä trendistä mainio ja kuvaava esimerkki on viranomaisten terminologian muutos. Enää ei papereissa lue edes "Etelä-Pirkanmaa" (johon kuuluvat Valkeakosken lisäksi varsin monet naapurikunnat), vaan nyt tämän seudun nimi on "Tampere E"! Kiitos vain kovasti...

Pienemmässä mittakaavassa samaa nähtiin täällä, kun valta keikahti ja Sääksmäki liitettiin siitä irronneeseen Valkeakoskeen. Tulin paikkakunnalle vähän liitoksen jälkeen, ja totesin ettei kaupungin johto lainkaan pitänyt sanan "Sääksmäki" käyttämisestä. Siitä - ihan totta - erityisesti huomauteltiin. Ja, kuten kerroin, kaupungin johtohenkilöt julistivat Sääksmäen nimen katoavan kartalta.

Olin 70-80-lukujen vaihteessa kutsuttuna kaupunginjohtajan virka-asuntoon, jossa läsnä olivat uusi ja vanha kaupunginjohtaja, sekä korkea puoluejohtaja, kaupungin historian kirjoittaja. Keskusteltiin kaupungin tunnettavuuden ja matkailun parantamisesta. Herrat esittivät yhä Sääksmäen nimen välttämistä, koska Valkeakosken nimen esiintymistä tiedotusvälineissä seurattiin suurella huolella. Maininta Sääksmäestä olisi silloin tilastoista pois. Sääksmäen silta tai Sääksmäen kirkko olivat todellisia kiviä kengässä.

Sitten tuli illan tähtihetki. Esitettiin, että alueen ja koko Hämeen kuuluisin kansanperinne ja -juhla Ritvalan helka pitäisi siirtää kaupungin keskustaan torille. Kaupunki saisi siitä näkyvyyttä, ja juhlaa päästäisiin nykyaikaistamaan. Minä siihen, että eivät ritvalaiset anna helkaa pois. Poliitikot: "Määrärahapoliittisilla toimenpiteillä siitä kyllä selvitään". Minä: "Mutta kun ne tekevät sen ilmaiseksi!". Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, ja kesti muuten kauan ennenkuin edes liikennettä Ritvalan raitilla saatiin ohjailla sen verran, ettei neitojen kulkueen tarvinnut väistää ohi kiitäviä kuorma-autoja ojaan saakka.

Ritvalassa asia kostettiin. Helkajuhlaesitteeseen liitetyssä kartassa päämaantie vei nuolin Helsinkiin ja Tampereelle. Sääksmäki oli keskellä isoin kirjaimin. Valkeakoskesta ei näkynyt häivähdystäkään...

Tuon kokouksen osanottajista on hengissä kaksi. Toinen ei muista sellaista kokousta olleenkaan. Toinen muistaa.
Hannu Antilan kuvassa helkaneidot yhä kulkevat Sääksmäen Ritvalan kyläteillä. Aikoinaan helkajuhla haluttiin siirtää Valkeakosken torille. Ehkä vielä tulee päivä jolloin tamperelaiset pomot päättävät kaapata koko höskän Pyynikille?

Kuntaliitokset, sekasotku vallanhimoa ja ylimielisyyttä?

2012-02-13T16:11:00.003+02:00

Kun Toijala, Viiala ja Kylmäkoski liittyivät Akaan kunnaksi, syntyi suurta sekaannusta. Onko Toijalaa nyt enää olemassa? Onko sanottava Akaan Toijala? Onko Toijalassa asuva akaalainen vai toijalalainen? Monille nämä kysymykset ovat käyneet ahdistaviksi. Keitä me olemme ja ketkä meitä määräävät?

Vastaus on toki aivan yksinkertainen. Akaa on hallinnollinen alue. Jos kysymys ei ole hallinnollisista asioista, on samantekevää käyttääkö sen nimeä ollenkaan. Toijala on Toijala yhäkin, Viiala on Viiala. Molemmat ovat vanhan Akaan kyliä. Käytännön asiat ratkaisevat nimenkäytön. Jos asuu Toijalan kaupunginosassa nimeltä Ketunpesät, lienee parempi sanoa olevansa Toijalasta, sillä Ketunpesien sijaintia ei kauempana asuva tiedä. Samoin Kurisjärveltä kotoisin oleva ehkä mieluummin sanoo olevansa Kylmäkoskelta.

Kuntaliitoksissa vallankäyttö tietysti muuttuu. Kylmäkosken edustajia Akaan valtuustossa on pieni vähemmistö, joka tietysti voi tuntea olevansa voimaton isompiensa puristuksessa. Esimerkiksi pienten koulujen sulkeminen voi kurittaa pientä kunnanosaa pahemmin kuin keskusaluetta. Kuntaliitosten vaikein kysymys saattaa liittyä juuri vallankäyttöön, ja koska poliitikoiksi usein hakeutuu määräilynhaluisia pomoluonteita, vallankäytöstä saattaa tulla ongelma. Sen sijaan isommissa, yhden kunnan voimavarat ylittävissä asioissa ei muutoksia välttämättä tule ollenkaan nykyisten kuntainliittojen ja muiden yhteistyösopimusten toimintaan nähden.

Jos asukasluvultaan täysin ylivoimaiseen kuntaan liitetään vähäväkinen alue, vallankäytön ongelmat saattavat käydä hankaliksi. Uudet pomot saattavat olla omahyväisiä ja itsetyytyväisiä. Tampere on juuri sellainen taajama, johon liittymistä hiukan pelätään. Aamulehti on ilakoinut koko Pirkanmaan liittämisellä Tampereeseen: paikannimet muuttuvat "tietysti" sen mukana. Vaikka joku voisikin edelleen hyvin sanoa olevansa Lempäälästä tai Virroilta, hänet luetaan kumminkin "tamperelaiseksi" - jos nyt oikeiden manselaisten joukkoon huolitaan. Tampereen käyttäytyminen on jo vuosikymmenet ollut melkoisen neuvostoliittolaista taikka isovenäläistä, jos tällainen vertaus sallitaan.

Yleisessä tietoisuudessa joku käenpoikanen saattaa viedä alkuasukkailta jopa nimenkin. Kalvolan Iittalankylään kohosi tehtaita, Nurmijärven Hyvinkäänkylään tuli rautatie, Sääksmäen Valkeakosken kylään tehtaita. Sääksmäen historia onkin tässä suhteessa varsin kuvaava.

Sääksmäkeen valtavaan pitäjään kuuluivat kappeliseurakuntina mm. Urjala, Pälkäne ja Akaa. Kukin niistä itsenäistyi aikanaan. 1920-luvulla Valkeakosken teollisuuskylä itsenäistyi ja vei muitakin lähikyliä mukaansa. 1970-luvulla loputkin Sääksmäestä liitettiin Valkeakoskeen. Tuolloin kaupungin johtohenkilöt innostuivat. Kaupungin historiankin kirjoittanut henkilö ilmoitti, että "Sääksmäen nimi poistui nyt maailmankartalta". Ei poistunut. Sääksmäen silta on edelleen saman niminen kuin valmistuessaan, seurakunnat yhdistyivät Sääksmäen seurakunnaksi. Kaiken kukkuraksi nyt hahmotellaan ainakin Akaan ja Valkeakosken yhteenliittymistä, ja työnimenä on johdonmukaisen historiallisesti Sääksmäki.

Harva vastustanee Sääksmäen nimeä, jos tietää historiasta jotain. Akaalaiset eivät suin surminkaan alistu "koskilaisiksi", koskilaiset vielä vähemmin akaalaisiksi. Vaikka "koskilaiset" kivikaupunkilaiset vähän vielä vierastavatkin maaseutuista "liitosaluettaan", he joutuvat seurakunnan tavoin nielemään Sääksmäen nimen, jos historiatietoiset ja kompromissihaluiset naapurit näin haluavat.

Sääksmäen keskeinen asema paljastuu historiasta. Sääksmäen kihlakunnat, ylinen ja alinen, kattoivat 1800-luvun lopulle asti koko läntisen Hämeen, etelän Somerolta ja Tammelasta aina kauas Keski-Suomen eräalueille. Ehkä joskus elämme Sääksmäen kaupungissa, jonka asukkaat silti ovat kuka Toijalasta, kuka Viialasta, kuka Kylmäkoskelta, kuka Valkeakoskelta, kuka jopa itse Sääksmäestä - kuten minä?

Vielä lisää postimerkkeilyä

2012-02-08T16:26:00.014+02:00

Jatkan vielä siinä toivossa että joku innostuisi uudestaan klassiseen filateliaan. Suomi liittyi Maailman postiliittoon 1875. Vuodesta 1885 alkaen merkkien värit määräytyivät niin, että ulkomaille menevän ristisiteen merkin väri oli vihreä, kortin punainen ja kirjeen sininen. Tätä väriskaalaa on käytetty hyvin pitkälle meidän aikoihimme asti.

Vieressä on mallin 1930 leijonamerkkejä. Sininen ilmestyi 1948, violetti 1950 (kun kirjemaksu oli jo noussut 20 markkaan)

- ja punainen 1952. Mutta vihreää ei koskaan tullut, sillä parin vuoden päästä siirryttiin aivan uuteen merkkikuvaan. Kuvat olen karkeasti fotoshopannut punaisesta merkistä. Kun inflaatio kaiken aikaa laukkasi eri maissa, filatelian hauskuus senkun parani. Samoista merkeistä ilmestyi monen värisiä versioita, ja välillä jouduttiin käyttämään päällepainatustakin, jossa vanha arvo korotettiin uuteen.

Edellisten juttujen kuvista näkee, että Venäjän keisarikunnassa inflaatio ei ollut kummoinenkaan. Postikortit liikkuivat meillä kymmenen pennin hintaan melkein neljännesvuosisadan. Mutta maailmansota ja valtiolliset mullistukset muuttivat koko kuvan. Postimaksuja korotettiin pahimmillaan vuosittain, ja näin syntyi monia hupaisiakin ilmiöitä. Jo vuonna -18 postikortin maksu nousi 20 penniin, ja seuraavana vuonna jo 40 penniin. Eipä aikaakaan, niin hinta jo oli 90 penniä, ja 1936 peräti 3 markkaa...

Alkoi ilmestyä kummallisia kaksoispainatettuja ehiökortteja, joissa merkki esiintyi kahteen kertaan. Ja jottei myymättömiä kortteja joutuisi haaskuuseen, niihin lisättiin samanlaiset ylipainamat kuin merkkeihinkin.

Ylemmässä kortissa syyskuulta -19 isoäitini saa anopiltaan Tyrvään Jaatsista terveisiä, että ovat lähettäneet soseeksi sopivia omenoita Helsinkiin, ja että kovia omenoita tulee perässä. Anoppi tietysti muistaa tapansa mukaan happamasti huomauttaa, että hän ja muut ovat raataneet helsinkiläisten eteen ankarasti, ja vieläpä nukkuneet huonosti. Nyt kun vielä hänen poikansa (isoisäni) on Saksassa, niin kylläpä mahtaa olla vaikeaa... Alemmassa kortissa helmikuulta -21 taas ilmoitetaan Suomen Tukkukauppiaitten Liiton johtokunnan kokouksesta Vuorikatu 8:ssa.

Lopuksi vielä yksi loistoehiö. Ruotsin kuningas Kustaa V täytti 1938 80 vuotta, ja sen kunniaksi julkaistiin upea juhlaehiö kultaisin koristein. Muuan isäni liiketuttavista lähti Tukholmasta risteilylle Tallinnaan. Gripsholmin linnassa 11.6.38 päivätyn kortin hän aikoi leimauttaa vasta Tallinnassa. Niin tapahtui, ja näin meillä yhtäkkiä onkin ruotsalainen ehiö eestiläisellä leimalla!

Lisää ehiöitä

2012-02-07T15:57:00.005+02:00

Jatkan vielä näiden ehiöiden esittelyä. Yllä on isoisäni äidiltään saama kortti vuodelta 1917. Sen merkkikuvaa ei löydy enempää Suomen kuin Venäjänkään postimerkkien joukosta. Koska en tunne Venäjän ehiöitä, en osaa sanoa esiintyikö niiden joukossa tuota merkin muotoilua. Koska ehiön teksti on kokonaan venäjäksi, se on voitu myös painaa siellä. Toisaalta Venäjän malliset käyttömerkit joissa esiintyy penni/markka-arvo painettiin koko ajan (vuodesta 1901) Suomessa. Joku lukijoista saattaa tietää tämän filatelian osan asioista enemmän.

Mielenkiintoista Suomen ja Venäjän välien historiassa on se, että Suomen postimerkeissä oli alusta alkaen teksti ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi, ja ne myös suunniteltiin Suomessa. Vuonna 1889 merkkikuvaa muutettiin hiukan, niin että siihen saatiin myös venäläinen teksti. Edellisessä postauksessa on kuva juuri tämän vuoden mallista. Mutta 1901 tuotiin Venäjän merkkien malli Suomeenkin, ja maan nimi ja ruotsinkieli katosivat kokonaan. Vain lyhenne PEN. jäi roomalaisesta kirjaimistosta jäljelle. Markka-arvoissa toki luki komeasti myös "1 MARKKA" ja "10 MARKKAA".

Seuraava kortti ei tosin ole ehiö, mutta murrosajan erikoisuutena muuten kiintoisa:
Tämä joulukortti on lähetetty jouluaatonaattona 1917, ja siinä ovat rinnakkain suuriruhtinaskunnan ja uuden valtion merkit. Hupaisa juttu. Venäjänvallan aikaiset merkit olivat voimassa aina toukokuun loppuun 1920 saakka, ja toisaalta Suomen uudet Eliel Saarisen suunnittelemat merkit julkaistiin jo ennen itsenäisyysjulistusta!

Sisällissodan ollessa käynnissä julkaisi valkoinen osapuoli maaliskuussa -18 niinsanotut Vaasan merkit, jotka löysivät tiensä myös ehiöihin. Tämä ehiö on lähetetty Harjun aseman postikonttorista Valkealassa Savon radan varrella:

Vaasalaiset merkit ovat hyvin lähellä Saarisen muotoilemia, ja ne piirsi Matti Visanti, kuvataiteilija ja arkkitehti. Seuraavassa kuvassa on monta erikoista asiaa yhdistettynä:
Kortti on ensinnäkin lähetetty 11.5.18 Hartolasta, sisällissodan vielä riehuessa idässä. Siinä on vaasalaiseen ehiöön liitetty Saarisen mallin postimerkki. Joku voisi nähdä asetelmassa jotain symbolistakin. Mutta huomatkaa molemmat postileimat! Niitäpä ei kaiken kiireen keskellä vielä ehditty muuttaa suomalaisiksi, vaan paikkakuntien nimet olivat yhä myös kyrillisillä kirjaimilla. Voisiko murrosaika tulla sen selvemmin kuvatuksi?

Matti Visannin arkkitehtipoika Markus peri isänsä toimiston, ja nai isäni pikkuserkun Irmeli Lindholmin, joka myös oli arkkitehti. Markus Visanti oli koko 1960-luvun myös Taideteollisen rehtori, ja sainpa kymmenen vuoden ajan toimia siellä hänen alaisenaan.

Ehiöitä

2012-02-06T14:55:00.007+02:00

Ehiö (helsak, Ganzsache, Postal Stationery) on kortti tai kuori johon on valmiiksi painettu "postimerkki" eli todiste maksuluokasta. Ehiöt olivat itse asiassa postimerkkiä vanhempi keksintö, Englannissa 1840 ja Suomessakin jo 1845. Suomen ensimmäiset varsinaiset postimerkit saivat aiheensa pari kymmentä vuotta käytetyistä ehiöistä.

Ehiöt ovat kohteina itse asiassa paljon kiintoisampia kuin postimerkit, sillä niihin sisältyy tekstien ja leimojen kautta paljon informaatiota. Minulle sellaisia on suvun arkistoista kertynyt melkoinen määrä "tavallisten" postikorttien oheen. Julkaisen niitä täällä blogissa silloin tällöin.

Tässä on kortti vastauskortteineen, jonka lähetti tunnettu raittius-, naisasia- ja settlementtiliikkeen uranuurtaja Alli Trygg-Helenius isoisäni isälle kauppias ja myöhemmin valtiopäivämies Victor Rydmanille 31.10.1897. Kysymys oli Albion Lamppumakasiinin tuki-ilmoituksesta Allin joululehteen. Kuvan yläreunassa näkyy taitekohta josta vastaus irrotetaan. Allin teksti on kirjoitettu osoitesivun taakse. Victor ei ollut irrottanut vastauskorttia, eikä siis vastannut valmiiksi maksetulla kortilla. En ole tarkistanut asiaa Allin joululehteä katsomalla, mutta oletan että he ovat tavanneet toisensa Helsingissä, jossa Albionin haara- ja sittemmin pääliike sijaitsi. Uskoisin että Alli sai tavanomaisen reklaaminsa. Tässä on Allin kirjoitus ja vastauskortin osoitesivu:

Postimerkin kuva on täsmälleen tuolloin käytetyn 10 pennin merkin (malli 1889) mukainen. Kiintoisaa on, että Alli kirjoitti ruotsiksi, vaikka molemmat osasivat suomeakin. Ruotsiksi oli monista asioista tuolloin vielä hiukan helpompi kirjoittaa.

Toinen esimerkkini on sekin alunperin ehiö, mutta nyt 10 pennin punaisen kuvakkeen päälle on liimattu 7 kopeekan arvoinen ns. rengasmerkki, jota oli käytettävä kaikissa ulkomaille, siis myös Venäjälle lähetettävissä postituksissa. Mielenkiintoista on, että keisarillisen emämaan postihallitus kuitenkin lisäsi normaaleihin merkkeihinsä nuo renkaat, josta käy ilmi lähetysmaa eli Suomen suuriruhtinaskunta. Poikana nuo merkit olivat haaveilun kohteita, sillä niiden hinta oli moninkertainen tavallisiin verrattuna. Onneksi kukaan ei ole hajottanut tätä postilähetystä.

Isoisäni oli tuolloin heinäkuussa 1899 suorittamassa vapaaehtoista sotapalvelustaan Krasnoje Selossa lähellä Pietaria, ja kortin lähetti hänen äitinsä Zaida (os. Savonius), joka vietti kesäänsä sukulaisissa Tyrväässä.

PS.: Tervetuloa uudet lukijat roma romanov ja Liisu!

Siis palaamme klassiseen kirjallisuuteen

2012-02-05T11:16:00.004+02:00

Kiitän kommentaattoreita vastauksista. Melkein kaikki faktat tulivatkin kirjatuiksi, kolmea lukuunottamatta. Kuvassa on siis Jänis Vemmelsääri takertuneena Tervapöpöön. Nämä nimet löytyvät Anni Swanin vuonna 1911 julkaisemasta kirjasta Jänis Vemmelsäären seikkailuja. Ja, kuten Yli-Balthasar kertoi, sadut ovat alunperin afroamerikkalaisia kansantarinoita, joita Joel Chandler Harris (1845-1908) 1860- ja -70-luvuilla keräsi etelän neekeriorjien kortteleista. Harris oli pitkän linjan lehtimies ja kirjailija, ja viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan paljon mustien parissa. Hän omaksui myös alaluokan murteen, eikä kaihtanut sen käyttämistä Uncle Remus -tarinoissaan.

Tervapöpö (Tervapeikko, alunperin Tar Baby) näyttää tarinoista suosituimmalta. Yllä olevan kuvan on piirtänyt irlantilainen taiteilija Brinsley Le Fanu (1855-1935). Hänen isänsä Sheridan Le Fanu oli merkittävä kauhukirjailija. Le Fanun aatelinen suku pakeni Normandiasta hugenottivainoja Irlantiin, ja siihen kuului monia merkkihenkilöitä piispaa myöten. Tässä on amerikkalaisen A.B.Frostin vastaava kuva vuodelta 1895:

Eurooppalainen Le Fanu jätti tietysti vaatteet piirtämättä, ja näyttää muutenkin realistisemmalta ja luontoherkemmältä kuin Frost. Tässä on kaunis ja herkkä luontokuva, henkilöinä Kettu Repolainen (Brer Fox) ja Jaakko Varpunen (en tiedä tuon kielevän ja kantelevan linnun amerikkalaista nimeä) - juuri ennen kuin kettu syö linnun...

Harrisin vaikutus moniin kirjailijoihin on ollut suuri, ei vähiten Mark Twainiin, joka ottikin muutaman tarinan kokoelmiinsa - niin ja tarvittiinhan tuota leveää neekerimurretta myös Huckleberry Finnin seikkailuissa. Englanninkielisen Wikipedian ansiokkaassa artikkelissa muistetaan myös mainita tiedostavien mustien kriitikoiden sapekkaat tölväisyt, kun valkoinen mies kehtasi varastaa mustaa kansallisperintöä. Sama kohtalo on tietysti ollut myös Setä Tuomon tuvalla, vaikka molemmat kirjat ovatkin merkinneet suurta tasottavaa tekijää mustien ja valkoisten välien parantamisessa. Yksisilmäisessä maailmassa väärin sammuttaminen on jatkuva narinan aihe.

Kysymyksiä klassisesta kirjallisuudesta

2012-02-02T15:42:00.005+02:00

Nyt on aika palata klassisen kirjallisuuden pariin. Vierellä on kuvia, ja ensimmäinen tehtävä on selvittää keitä kuvissa on, ja mitä niissä tapahtuu.

Jatkokysymys kuuluu:

Kuka sanoi kenelle: Nylje minut, revi silmät päästä, kisko korvat, katko jalat kaikki, mutta rukoilen sinua, [...], älä heitä minua tuonne orjantappurapensaikkoon".

Ja vielä lisäkysymys. Sama henkilö katselee kuolleen näköistä - no, jotakuta - ja sanoo kovalla äänellä:

[Piip] on aivan kuolleen näköinen, mutta ei hän sittenkään ole kuollut. Kuolleet aina...

Niin, mitä kuolleet aina tekevät?

Ihanteellinen (kaupunki)maisema

2012-01-31T16:27:00.003+02:00

Tässä on Werner Holmbergin maalaus Ihanteellinen maisema vuodelta 1860. Taulun nimen voi ymmärtää monin tavoin. Ehkä antoisin tapa olisi pitää maalausta Düsseldorfin taidekoulun ihanteitten suomalaisena versiona. Siinä on mukana suurin osa välttämättömistä ainesosista, joita klassinen maisemataide edellytti, ja jotka vieläkin miellyttävät silmää. Ihmisen toiminta on siinä mukana (laiduntavat eläimet ja paimen), vaihtelevat luontotyypit (koivikkoaho, kallionjyrkänne), sekä ehkä tärkein: uusien näkymien avautuminen toisten takaa. Voimme ikäänkuin kävellä maalauksen sisään, mennä paimenen luo, ja nähdä sieltä vasemmalle taakse aukeavan uuden maiseman. Ehkä sieltä häämöttäisi myös tärkeä maisemallinen tekijä eli vesi, joka nyt kuvasta puuttuu.

Holmbergin maalauksen ja "englantilaisen puiston" ideaalia yhdistää yksi tekijä, ja se on laidunnus. Ilman sitä ei olisi ahoja eikä niittyjä, niinkuin vielä lapsuudessani ja nuoruudessani oli. Tänään rantaniityt ovat kasvaneet umpeen, ja kätkevät katseilta veden, joka aukaisee uusia näkymiä. Lehmiä ja lampaita näkyy harvakseltaan, ja kadehtia vain voi niitä maita joiden maisemapuistoissa laiduntaa siroja kauriita...

Oikeastaan tämä kaikki on vain johdantoa alla olevalle postikorttinäkymälle Eiran puistosta. Kuva on otettu Armfeltintieltä kohti Laivurinkadun romanttisia rakennuksia. Puiston tilan perusteella kuva on otettu 20-luvun alussa. Tämä puisto samoinkuin koko Eira oli lapsuuteni ja kouluaikojeni ympäristöä, ja minusta tuo kukkulakaupunki on kaunein osa Helsinkiä. Varsinkin siinä tärvelemättömässä asussa jossa se oli ennen sotia, ennen pommien tuhoja ja ennen järkyttävän karkeita uudisrakennuksia. Ne kertovat karua kieltään siitä barbariasta joka vain vähän raaputtamalla paljastuu rahan ja ahneuden turmelemasta päättäjästä.

Kas tässä siis minun makuni mukaan Ihanteellinen kaupunkimaisema:

Kadonnutta Helsinkiä

2012-01-30T16:25:00.004+02:00

Joillakin bloggereilla on kaunis tapa toivottaa uusi lukija tervetulleeksi. Myöhäsyntyisesti tervehdin nyt minäkin lukijoitani, ja totean että uusin heistä Lurker on jossain määrin kanssani hengenheimolainen. Hän julkaisee mielellään vanhoja dokumentteja, kuten minäkin, ja sen vuoksi liitän tähän kaksi näytettä vanhoista postikorteista, joita minulle on siunaantunut tavaton määrä.

Yllä on nostalginen kuva Kaisaniemen lammesta saarineen ja joutsenineen, joka syystä tai toisesta haluttiin lopullisesti tuhota 30-luvulle tultaessa. Moderni suorakulmainen hirvitys ei korvaa menetettyä lampea lainkaan, ja kyllähän ratavallitkin sitä olisivat pienentäneet. Kunpa se voitaisiinkin tavalla tai toisella palauttaa jotenkin entiselleen, vaikkapa Guggenheimilta säästyneiden rahojen avulla!

Alla vielä toinen menetetty nähtävyys, eli vuosi sitten palanut ravintola Helsinge Vanhankaupungin kosken vierellä. Senkin joku fiksu kaupunginisä (onko heitä nykyään?) voisi rakennuttaa uudelleen... Kuvan alareunassa on ollut tekstiä, joka on häivytetty lukukelvottomaksi.

Molemmat postikortit ovat käyttämättömiä. Syystä tai toisesta ne oli ilmeisesti isovanhempieni toimesta jo sotia ennen pakattu käytettyjen joukkoon.

Ave Maria, gratia plena

2012-01-28T11:14:00.008+02:00

Vaivaan lukijoita vielä yhdellä Ritvalan Köörin laulamalla liturgiasävelmällä. Tällä kertaa se lauletaan alkukielellä eli latinaksi. Kysymyksessä on eräs kauneimmista gregoriaanisista sävelmistä, offertorium Ave Maria, gratia plena. Suomeksi teksti löytyy Luukkaan evankeliumin alusta: Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi! (Luuk. 1:28) Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! (Luuk. 1:42).

Tässä sävelmässä yhtyvät monet gregorianiikan komeat erityispiirteet. Tärkeät sanat korostetaan pitkin melismoin eli yhdellä tavulla lauletuin sävelkuluin. Sanan 'Maria' kohdalla tuntematon säveltäjä käyttää katedraaliakustiikkaa hyväkseen, ja taivaan kuningattaren nimi hehkuu F-duurikolmisoinnun sävelissä. Sanalle 'Dominus' (Herra) tulee suorastaan romanttisen eksaltoitunut, melkein oopperamainen melisma, ja sanoille 'Benedicta tu" (Siunattu sinä) vielä yksi. Mutta laulun loppu rauhoittuu ja kumartuu kohdussa piilevän ihmeen edessä.
Koska tiedän, että tätä blogia lukevat useat muusikot, kiinnitän huomiota muutamaan tekniseen seikkaan. Sävellaji on hypomiksolyydinen, jossa perussävelenä on g (vihreä), ja melodian alin sävel on g:n alapuolinen d (sininen). Kolmas tärkeä sävel (tenor eli tuba) on c (punainen ylimmällä viivalla), jota käytettäisiin jos tekstinä olisi yhdellä sävelellä laulettu psalminsäe. Hypomiksolyydinen asteikko mahdollistaa viisi kolmisointua, joista alin, d-molli (d-f-a), esiintyy melodiassa selvästi varsinkin lopussa, ja kolmas, F-duuri (f-a-c) suorastaan komeasti varsinkin sanalla 'Maria'. Neljäs mahdollinen kolmisointu olisi G-duuri, mutta se esiintyy oikeastaan vain moniäänisen sovituksen sointuna. Useimmat lauseet päättyvät kyllä perussäveleen, mutta siihen tullaan aina askelittain, ei soinnullisesti. Samasta syystä myöskään toinen mahdollinen sointu eli e-molli ei esiinny melodiassa. Sen sijaan viidettä eli a-mollisointua saattaa hyvinkin kuulla, kun se oikeastaan on d-mollin ja F-duurin jatko, siis terssin välein sävelet d-f-a-c-e (kohdassa Benedicta tu).

Nämä kirkkosävellajit eli modukset ovat viehättäviä eläytymiskohteita. Niin erilainen on niiden tunnelma tavallisiin duuri- tai molliasteikkoihin verrattuna. Juuri miksolyydinen ja hypomiksolyydinen (modukset 7. ja 8.) ovat tonaalisessa pehmeydessään suloisia, ja niiden loppukadenssi d-mollista G-duuriin virkistävä erilaisuudessaan.

Sanctus

2012-01-25T22:58:00.004+02:00

Tässä on Ritvalan Köörin sääksmäkeläinen versio messun Sanctus- eli Pyhä-osiosta. Se on peräisin roomalaisen liturgian III messusta "Kyrie Deus sempiterne". IX eli "Cum jubilo"-messun Sanctus on suurenmoinen ja mahtava, ja siitä meillä oli myös laulettu versio. Tämä III messun Sanctus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja kirkkaudessaan omaa luokkaansa, ja sopii kuoron nuorekkaaseen sointiin.

Musiikin historiassa on ollut tapana julistaa Jumalan pyhyyttä vaskipuhaltimin ja patarummuin. Täsmälleen samalla meluisalla tavalla otettiin juhlamusiikeissa vastaan maalliset ruhtinaat. Oikeastaan vasta Beethoven tajusi täydellisesti, miten toisenlaista varsinainen pyhyys on. Se on yksinkertaisesti sanatonta hiljaisuutta. Joka on kuullut hänen Missa solemniksensa tietää tämän.

Oikeastaan jo Vanhassa testamentissa asia kerrotaan havainnollisesti ja selvästi. Ensimmäisessä Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka profeetta Elia nousi Horebin vuorelle kohtaamaan Herran (1.Kun.19):

Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi". Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan.

Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Me voimme toki riisua tästä vahvasta kertomuksesta varsinaisen uskonnon pois, mutta ihminen joka pystyy tajuamaan pyhyyden olemuksen, tajuaa silti heti mistä on kysymys. Iho umpeen, ihminen! Sammuta egosi ja tule pieneksi jälleen...

Agnus Dei

2012-01-24T16:31:00.003+02:00

Tässä on toinen video Sääksmäen liturgiasta. Kuta kuinkin kaikki liturginen musiikkini lähtee roomalaisesta kirkkolaulusta eli gregorianiikasta. Jotta sen suurenmoinen kauneus tulisi nykykorvien nopeammin havaitsemaksi, käytin kappaleissa 1500-luvun lopun vokaalipolyfonian kirjoitustapaa, noin suurin piirtein. Tämän vuoksi liitin videoon roomalaisen notaation, josta voi seurata miten yksiääninen melodia muuttuu moniääniseksi minun käsittelyssäni. Latinankielisenä versiona musiikki on vielä tarkemmin esikuvansa mukaista; suomenkieli vaatii hiukkasen toista rytmitystä.

Miksi käytän 400 vuoden takaista satsinkirjoitustapaa? Mitä romanttisempia tai modernimpia keinoja käyttää, sen enemmän nuotinkirjoittajan henkilö tulee näkyviin. Monet nykyaikalaiset sijoittavat myös gregorianiikkaa käyttäessään musiikkiinsa kaikenlaisia erikoiskikkoja, poiketakseen tavanomaisesta ja tullakseen paremmin esiin. Tällöin huomio ei kiinnity ikivanhaan melodian kauneuteen, vaan kirjoittajaan itseensä: Katsokaa, kuinka minä minä minä kekkailen kaikenlaista! Minusta tuo on täysin sopimatonta, kohtuutonta ja myös itse liturgian sisällön kannalta arveluttavaa.

Minun ihanteeni on Palestrinan, Lasson tai William Byrdin (tai vaikkapa vielä Padre Martinin) tarjoama kirkas lähdevesi. Heistä varsinkin Byrdin musiikki on joskus tunnistettavissa muutamien hänelle ominaisten äänenkuljetustapojen ansiosta, mutta periaatteessa kaikki kolme kätkeytyvät riittävän kohteliaasti ja hyvin stile anticon anonymiteetin taakse. Tuota musiikin kunnianarvoisaa perustyyliä kunnioittivat myös Bach, Mozart, Beethoven ja monet muut myöhäisemmät muusikot. Varsinkin kirkkomusiikista puhuttaessa stile anticossa ja gregorianiikassa on kaiken perusta.

Tämä Agnus Dei on muuten peräisin IX messusta ("Cum jubilo"), jonka pääosat ovat kaikkineenkin tavattoman kauniita. Se on tarkoitettu erityisesti Pyhän Neitsyen messuihin, mikä sopii minulle erinomaisesti!

Hunajanmakea syntymäpäivälahja rovastille

2012-01-23T00:48:00.002+02:00

Vuosia sitten täytti Sääksmäen kirkkoherra ja lääninrovasti Kari Kauhanen 50 vuotta. Syntymäpäivänään hän oli töissä, kirkon alttarilla. Minulla oli tilaisuus osallistua kuoroni Ritvalan Köörin kanssa kirkkovuoden tärkeimpiin messuihin, ja teinkin vuosien mittaan melkoisen määrän liturgista musiikkia Sääksmäen seurakunalle. Minä hoidin tämän syntymäpäivänkin musiikit, ja kuten tavallista me rovastin kanssa kävimme läpi päivän tekstit.

Yleensä minulla liturgisen musiikin pohjana olivat gregoriaaniset sävelmät, mutta kun näin mikä teksti oli osoitettu psalmin vastausmusiikille, en jäänyt siitä sen tarkemmin keskustelemaan hengellisen esimieheni kanssa. Sanoin vain, että teen senkin tavalliseen tapaan, "ja sittenhän kuulet sen". Teksti oli näet psalmista 119:

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi!
Ne maistuvat hunajaa makeammilta.
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani.

Päätin tehdä vastausmusiikista varsinaisen syntymäpäivälahjan. Tein siitä häpeämättömän suloisen, hunajaa makeamman kappaleen, josta syntymäpäiväsankari heti huomaisi että teksti onkin osoitettu hänelle, ei ensi sijassa Yläkerran Päällikölle. Kuorossa lauloivat rovastin tyttäret, jotka pitivät suunsa kiinni, korkeintaan luullakseni vihjailivat että kannattaa kuunnella...

Kun vastausmusiikin paikka tuli, rovasti nosti katseensa alttarilta kohti urkuparvea. Muutaman tahdin jälkeen hänen suupielensä levisivät korviin saakka... Me parvella vastasimme yhtä levein hymyin, ja taisipa kestää hetken ennenkuin rovasti muisti jatkaa liturgiaa.

Sääksmäen kirkossa on usein ollut suloinen tunnelma, jopa ihan oikeasti hauskaa, eikä tämä tapaus ollut ollenkaan siitä huonommasta päästä. Ja tällainen tuo synttärimakeilu sitten oli:

Alamainen muistutus hallitsijalle 1713

2012-01-20T19:47:00.003+02:00

Poikani Amerikasta kiinnitti huomioni suunnattoman kauniiseen aariaan Bachin Metsästyskantaatista BWV 208 (Was mir behagt, ist nur die muntre Jagd). Häpeäkseni minun on myönnettävä, että tuo kantaatti ja tämä aaria ovat tähän saakka menneet ohi korvieni. Minulla on kyllä kaikki Bachin 199 kirkkokantaattia, joita käyn läpi jatkuvasti timantteja etsien, mutta maalliset ovat vielä satunnaisen tuntemisen varassa.

Metsästyskantaatin Bach kirjoitti 1713 syntymäpäivälahjaksi Sachsen-Weissenfelsin herttua Christianille. Se on rakennettu sellaisten symbolisten antiikin hahmojen vuoropuheluksi kuin Diana, Endymion ja Pan, ja tekstit ovat ajalleen tyypillisesti alamaisen nuoleskelevia. "Metsästys on jumalten huvi" ja "Ruhtinas on maansa Pan"... Musiikki on tekstien mukaisesti suurelta osalta pastoraalista, mutta äityy tietysti jumalruhtinaasta puhuttaessa käyrätorvien ja oboeryhmän pauhinaksi.

Tuo kaunis arioso "Schafen können sicher weiden" on kantaatin viidestätoista osasta yhdeksäs, ja sen teksti kuuluu näin:

Schafe können sicher weiden,
Wo ein guter Hirte wacht.
Wo Regenten wohl regieren,
Kann man Ruh und Friede spüren
Und was Länder glücklich macht.

Raamatullinen vertaus lampaista muuttuu siis vetoomukseksi, tai itse asiassa jopa kritiikinsävyiseksi huomautukseksi ruhtinaalle. Lampaat ovat turvassa kun ne laiduntavat hyvän paimenen varjelemina. "Wo Regenten wohl regieren", eli siellä missä hallitsijat hallitsevat hyvin, on kansa rauhallista ja onnellista. Tietenkään ei herttua Christianista sanota pahaa sanaa, sillä hän oli oikeasti tieteiden ja taiteiden suosija - konkurssiin asti. Varmemmaksi vakuudeksi Bach on kirjoittanut hallitsija-osion epätietoiseen ja epävarmaan molliin...

Tässä on varsin siisti laulettu esitys tuosta aariasta. Partituuria voi seurata tästä versiosta, jossa melodian esittää jousisto ja orkesteri on muutenkin romanttisesti sävyttynyt.

Kaisa!

2012-01-17T17:19:00.004+02:00

IL

Suokaa lukijat anteeksi, mutta pakko minun on vähän helkyttää karjalaista kannelta Kaisan kunniaksi. Epäilemättä hänen valintansa vuoden urheilijaksi oli oikein ja itsestään selvää. Nuori nainen on ulkonäöltään ja käytökseltään herttainen ja ihastuttava, mutta voidakseen olla kovan lajinsa maailmanhuippu hänessä täytyy olla valtava määrä sitkeyttä ja kovuuttakin. Tämä yhdistelmä minua askarruttaa ankarasti ja ihmetyttää isosti. Huippu-urheilu on kovaa ja armotontakin leikkiä. Huipulla pysyminen on haaste sinänsä, eikä se ole onnistunut ollenkaan kaikilta suomalaisiltakaan mestareilta.

Viehättävä, herttainen käyttäytyminen ja ulkonäkö ja hyvin älykäs esiintyminen, sekä toisaalta huippu-urheilijan kovuus ja sitkeys tuntuvat yhdistyvän Kaisa Mäkäräisessä harvinaisen kauniilla tavalla. Nuoren naisen henkinen rakenne vaikuttaa lujalta ja terveeltä. Terävä sarkasmi kiitospuheessa väläyttää esiin myös vahvan itsetunnon, jota "viime aikaisista artikkeleista päätellen kovasti ampumavalmennuksesta kiinnostuneet urheilutoimittajat" eivät heilauta. Kostaa yrittävät tottakai, heti kun saavat tilaisuuden. Semmoisia kehveleitä monet heistä ovat, juopuneita omasta vaikutusvallastaan.

Onneksi pääsemme seuraamaan Kaisan uraa Yleisradion kautta. Muut hiihtäjät onkin kätketty kaupallisten maksukanavien kätköön, mikä on aivan sikamaista. Anteeksi siat.

Vanha maku ja uusi maku

2012-01-14T18:22:00.005+02:00

Olen täällä ylistänyt kansanrunojen tiiviyttä ja ilmaisullista voimaa, ja siteerannut joitakin ammattirunoilijoita samasta syystä. Nyt kerron yllättävästä havainnosta jonka tein Johan Ludvig Runebergin runojen parissa. Hän kuului vanhaan koulukuntaan, jonka tapojen mukaan kertovien runojen ohella myös lyyrisissä tuli olla tietty sisällöllinen muotorakenne. Se taas merkitsi säkeistöjen määrän kasvua. Otan yhden esimerkin, joka valaissee tätä huomiota. Tässä on runo Taltrasten (Laulurastas), skannattuna Ruotsissa 1886 painetusta Koottujen kirjoitusten ensimmäisestä osasta. Kuvaa klikaten siitä tulee luettavan kokoinen.

Kyseessä on (tietysti) rakkausruno, jossa otetaan vauhtia illan hämärtymisestä ja laulurastaan viserryksestä. Käyn läpi säkeistöt sisältöineen, ja toivon että lukija ymmärtäisi mitä tarkoitan.

1. säkeistö on johdanto. Siinä todetaan, että päivän jälkeen tulee ilta, ja kuvataan melkoisen tavanomaisesti valon vähenemistä ja tuulen tyyntymistä.

2. säkeistö tuo päähenkilön eli mestarilaulajan näkyviin sekä visuaalisin että akustisin luonnehdinnoin. Se sisältää täydellisesti ja itseensä sulkeutuen runon varsinaisen ytimen. Suomennos on tämän tekstin lopulla.

3. säkeistö huomauttaa, että myös runoilijalla on ystävä kuten linnullakin, ja runoilija toivoo voivansa rakastaa ystäväänsä yhtä hellästi kuin lintu. Säkeistö lähtee standardimaisista olettamuksista, eikä sisällä varsinaista uutta. Sitäpaitsi tuo tyttö tulee täysillä mukaan runon lopussa; säkeistön epämääräinen vihjaus ei vahvista asiaa.

4. säkeistö on yleisluontoista filosofointia luonnonkokemusten tärkeydestä. Luonnosta voi oppia unelmia, ja kertoa ne vailla sääntöjen pakkoa, ikäänkuin tiedottomasti. Sellainen ihminen uneksii viisautta ja puhuu laulua. Mutta runo ei kaikesta kauniista pohdiskelusta etene ollenkaan.

5. säkeistö sisältää kahden edellisen ideat, mutta nyt tiiviisti ja tehokkaan loppukäänteen avulla. Myös tämä säkeistö on oleellinen, ja sisältää runon varsinaisen "opetuksen". Suomennos vähän alempana.

Jättämällä pois tarpeettomat johdannot ja pohdiskelut voi runon tiivistää kahteen tehokkaaseen säkeistöön. Mitään ei jää sanomatta, ja se mitä sanotaan on juuri se mihin runoilija on tähdännyt. Suomeksi jotenkin näin, suorasanaisena käännöksenä:

Vain sinä, hopeanhohtoisen illan ystävä,
oi laulurastas, vielä rikot seudun hiljaisuutta.
Jos päivä oli täynnä tulta ja yö suloinen,
otat molemmat runon värit mukaan
ja maalaat niistä katoamattoman laulun
uskollisuutesi juhlasta, pitkän kevään myötä.

Sinua, runoilija, minä haluan kuunnella metsän kainalossa,
kunnes viimeinenkin purppura on kadonnut iltataivaalta
ja yön soihtu on sytyttänyt kalpean loisteensa.
Mökin luona kohtaan sitten tyttöni,
ja jos haluan tulkita mitä laulustasi ymmärsin,
sanoja en siihen tarvitse - suudelmia vain.

Näin tiivistäen ja lyhentäen Runebergin teksti on erinomainen laulun pohjaksi, ja sellaista yritänkin tehdä. Mutta kun katsoo runoilijan koottuja, huomaa nopeasti että säveltäjät ovat pääasiassa (ja ymmärrettävää kyllä) tarttuneet lyhempiin ja kiinteämpiin teksteihin, joita löytyy esimerkiksi otsikon Idyll och epigram alta. Pitäisi joskus tutkia, onko joku muu laillani uskaltautunut lyhentämään alkuperäisiä tekstejä, ja tekemään niistä ikäänkuin nykyisemmän maun mukaisia laulunsanoja.

Tuosta kirjasta vielä. 1800-luvun lopun tapaan sen kansi on huolella tehty, punaista ja kultaa, ja kuvana on vähän sävytön versio Walter Runebergin isästään tekemästä patsaasta Esplanadilla. Äidinäitini Nelly Jung oli saanut sen joululahjaksi sedältään Hugolta 20-vuotiaana 1892. Minulla kirja on ollut jatkuvassa käytössä jo vuosikymmeniä. Nelly muuten meni neljä vuotta myöhemmin naimisiin setänsä vaimon Ellenin pikkuveljen kanssa. Pienet olivat piirit Haapavedellä...

Tämä kirja monine osineen, samoinkuin lukuisat muut saman ajan runokirjat aiheuttivat kauan sitten sanasotaa hyllyjäni järjestäneen kirjastoammattilaisen kanssa. Väkivalloin hylkäsin Deweyn luokituksen, tai ainakin lisäsin siihen kohdat Kauniit vanhat pienikokoiset kirjat ja täydennykseksi tietysti myös Suurikokoiset komeaselkäiset kirjat. Näillä mennään yhäkin.

Ihanat norjalaiset laivamatkalla

2012-01-08T13:37:00.003+02:00

Norjan televisio teki viime kesänä historiaa: se teki 5 vuorokautta pitkän suoran lähetyksen Hurtigrutenin matkasta Bergenistä Kirkenesiin. Loppiaisena Teema antoi meille todellisen lahjan, eli 12 tunnin pituisen tiivistelmän tuosta matkakuvauksesta. Siinä oli pääosassa kuvan laiva, Nordnorge. Tämän ohjelman katsoisi mielellään vaikka uudestaankin. Matka on tärkeämpää kuin päämäärä. Jokaisen niemen takaa aukeaa taas uusi lahti tai vuono.

Viime kesänä näimme toisen norjalaisen matkakuvauksen, eli yhtämittaisen lähetyksen junamatkasta Bergenistä Osloon. Suurenmoista se oli katsella, ja vielä hauskempaa tietysti olisi käytännössä katsella sitä pätkittäin, asemalta asemalle. Näin voisi nauttia jokaisesta radanmutkasta ja aukeavasta näköalasta kyllikseen.

Hurtigrutenin laivamatkan kuvaus innosti Norjan kansaa suuresti. Rannoilla vilkutti mitä mielikuvituksellisimpiin asuihin pukeutuneita ihmisiä, kuka jääkarhuna, kuka vuorenpeikkona, kuka minäkin, ja kamera herkutteli niin maisemilla kuin vilkuttelijoillakin. Merikansaa kun norskit ovat, laivaa seurasi mieletön määrä moottori- ja purjeveneitä. Kaikilla oli hauskaa. Sen norjalaiset toden teolla osaavat.

Suomessa tällaista olisi vaikea kuvitella. Suuri joukko meikäläisistä vain kyräilisi niitä kevytmielisiä hulluja jotka johonkin massatapahtumaan höyrähtävät. Ja mitä tässä maassa nyt muka on niin hienoa, että sitä pitäisi juhlien näyttää. Mutta iloiset norjalaiset leiriytyvät metsän täydeltä Holmenkollenin hiihtolatujen tienoille, osallistuvat massoittain tunturivaelluksille, ja lykkäävät kaikki veneet vesille jos merellä on jotain kiinnostavaa.

Suomalaiset näkevät asumuksensa ympärillä sakeaa metsää, josta saattaa tulla ties kuka vihollinen. Norjalaiset näkevät vuoriltaan kauas, ja tietävät kokemuksesta, että meren takana on muita maailmoita. Norjalaiset ovat ehkä homogeenisempaa kansaa kuin suomalaiset, joilla itä ja länsi näyttävät yhä varsin vastakohtaisilta. Molemmat maat itsenäistyivät melkein samaan aikaan. Meillä oli 1918, heillä Quisling. Mutta perusluonteeltamme olemme kuitenkin ilmeisen erilaisia. Ainakin kuvaamieni ilmiöiden kannalta meidän tappioksemme.

- - - - -

Kun tässä puhuin superpitkistä televisiolähetyksistä, muistutan, että eräs aivan ainutlaatuinen sellainen nähtiin vuosia sitten. Talvipalatsin remontti oli päättynyt, ja sieltä lähetettiin tuntinen lähetys vain yhdellä kamera-ajolla, ilman leikkauksia. Huoneesta ja kerroksesta toiseen, ja kaikissa tapahtui jotain, yleensä historiallista. Tämä video on hämmästyttävin näkemistäni, elokuvahistorian merkkipaaluja, ja haluaisin nähdä sen uudestaan.

Joulupukki, vielä kerran

2012-01-04T23:58:00.009+02:00

Kuvassa yllä on satavuotias joulupukkimme jouluna 2006. Nyt viisi vuotta myöhemmin hän ilmestyi jälleen kuten joka joulu, mutta entistettynä ja ehostettuna. Koko pään peittävä maski oli edellisen kerran ehostettu 50 vuotta sitten. Joulupukkimme ehostaa itseään siis maltilliseen tahtiin, puolen vuosisadan välein.

Syy miksi palaan tähän perinteiseen pukkiimme on, että viime joulun tienoilla medioissa vyörytettiin jälleen joulupukin historiaa väärin ja pintapuolisesti. Anglosaksinen mainostus nojaa yhä siihen, että Coca-cola olisi lanseerannut pukin 30-luvun alussa Amerikassa, ja siitä se olisi sitten muka levinnyt vanhaan Eurooppaankin. Saksassa ja Itävallassa on syntynyt jenkkipukin vastainen liikehdintä, joka on ajanut sen ulos monilta joulumarkkinoilta. Toden totta, meillä EU:ssa joulupukilla on tosivanha historia. Tässä kuvia 1800-luvulta Saksasta ja Ranskasta:

Meidän pukkimme on hankittu Saksasta joskus ennen vuotta 1910, luultavasti isoisäni isän, valtiopäivämies ja kauppias Victor Rydmanin monilta matkoilta, ja se on ollut noin vuodesta 1910 jatkuvassa käytössä. Pukin punainen viitta liepeiden ja hihansuiden valkoisine meanderikoristeineen on 1890-luvulta, villaa, ja täydessä kunnossa.

Me emme mitenkään olleet uranuurtajia. Maaseudulla pukit kulkivat esimerkiksi tuohinaamarein varustettuina, ja olivat nimestään huolimatta siis miehiä, ainakin ihmisiä. Kaupungissa (mies)
pukit yleistyivät viime vuosisadan alussa, ja pukeutuivat kuvista päätellen milloin minkäkin väriseen turkkiin tai viittaan. Perheemme joululahjalistoja on säilynyt vuodesta 1914 eteenpäin, ja äskettäin löysin vanhimman säilyneen kirjeen joulupukille. Sen on kirjoittanut vanhin tätini arvatenkin joskus 1912-13.

Kuoressa on isoäitini nimikirjaimet - kirjekuoret ja -paperit on painettu hänen isänsä litografi Gustaf Arvidssonin kirjapainossa. Pikkuneidin kirje kuuluu: OM JYLBOCK TYCKER JYLBOCK SÅ HEMTA - EN - DOCKA - ÅT MEI. Ja nimi KARIN - RYDMAN.

Huomatkaa: Alusta lähtien joulu-ukkoa on meillä kutsuttu nimellä Julbocken, mikä osoittaa suomenkielen vaikutusta suomenruotsiin, jossa yleisempi ilmaus on Julgubben (kuten saksassa, der Weihnachtsmann). Ruotsissa julbock tarkoittaa yhä olki- tms. pukkia, ja itse ukkoa kutsutaan nimellä (Jul)tomten.

Nämä huomiot osoittavat, että joulupukin historiaa ei todellakaan ole kirjoittanut Walt Disney, ja jos meidän pukkimme sattuisi käymään saksankielisen alueen anti-disney-markkinoilla, hän sulautuisi joukkoon oikein hyvin. Niin, ja meidän pukkimme ei takuuvarmasti sataan vuoteen ole sanonut "Hou hou", vaan läsnäolijoiden äidinkielestä riippumatta "Jaaa, jaaa... Nuuuu ä de juuuuul igennnn..."

Orion

2012-01-02T09:17:00.003+02:00

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin vähän turhautuneena tällaisen runon. Sääksmäen kirkko oli juuri restauroitu, ja se valaistiin arvonsa mukaisesti komeilla valoilla. Rivitaloalue jossa asun oli myös ansiokkaasti valaistu. Muutaman kerran olen tullut kotiin sähkökatkon aikana, ja tajunnut miten erilainen todellisuus paljastuu, kun auton valot sammuvat, ja hamuilen asuntooni käsikopelolla. Mutta kun silmä tottuu pimeään, näkyy myös se "oikeampi" todellisuus, joka herättää muistoja jostain menneisyydestä.

Talvi 2001
(kun kirkonmäen uudet valot syttyivät)

Voipaala loistaa kuin jalokivilipas
Rapolan lumisella rinteellä.

Valonheittäjäin syleilyssä
järeä kivikirkko
juhlii puolta vuosituhattaan.

Ihmisen hengen uljas laulu
kaikuu Sääksmäen sydämessä, juuri täällä,
näin kerrotaan.

Kirkkaitten valojen peitossa, takana,
se paljon suurempi ihme lienee vieläkin
- muttei näy.

Miten monesti meninkään ennen
meren rantaan
Kaivopuiston kallioille
marraskuun pimeinä iltoina
katsomaan joko Orion nousee
ja ilmoittaa talven tulleen...

Ja aina se nousi, Orion,
Viaporin takana, tietysti se nousi,
ensin kaksi ylintä,
jättiläistähti Betelgeuze
ja se pienempi
soturitar Bellatrix.

Ja Orion nousi nousemistaan,
nousivat näkyviin vyön kolme tähteä
— ja lopulta näkyi koko valtava rusetti,
alimpina Saiph ja Rigel.

Ja aina kun Orion nousi, tuntui
vatsan pohjassa niinkuin koko maailma
olisi järissyt, kuului kumeampi kumina
kuin silloin lapsena, kun pommikonelaivueet
lähestyivät Helsinkiä vuonna 1944.

Luuytimessä asti, vatsanpohjassa asti
tuntui Orionin noustessa
kaikkeuden mahtava kumu.

Sammukaa Sääksmäen valot!
Väistykää väsyneinä roikkuvat pilvet!
Antakaa tähtien näkyä meille!

Sattuipa sommitelma!

2012-01-01T17:23:00.004+02:00

Tässä kuvassa ovat lapsenlapseni Hanna ja Ania peurojen salaisella polulla USA:n luoteisrannikolla. Syy miksi näytän tämän poikani Kajn ottaman perhekuvan ei kuitenkaan ole isoisän salainen ylpeys kauniista jälkeläisistään, vaan - uskokaa edes vähän - puhtaasti esteettinen.

Hyvä valokuvaaja voi valmistella kuvaansa huolellisesti, huolehtia siitä että värit ja sommitelma ovat hyvät, ja niin on ehkä tämänkin kuvan kohdalla tapahtunut. Mutta monesti käy myös niin, että sommitelma ikäänkuin vahingossa loksahtaa kohdalleen, vaikka kohteitten liikkuminen olisikin lähes sattumanvaraista. Niin on käynyt tässäkin. Tätä kuvaa olen katsellut yhä uudestaan, ja siitä löytyy kosolti niitä sommittelullisia ominaisuuksia joita voimme ihailla klassisessa maalaustaiteessa. Kertovaa ainesta ei ehkä ole yhtä runsaasti kuin esimerkiksi Fragonardin Keinussa, mutta luonnon avustamia sommitteludetaljeja senkin edestä.

Piirsin kuvaan kaksi sutaistua viivaa, jotka selventävät mitä tarkoitan.

Peurojen polku kulkee ilmeisesti alhaalta vasemmalta oikealle ylös, ja kasvillisuus on tämän vuoksi jakautunut sen molemmille puolille. Kun seuraa silmällään vasemmalta ylhäältä laskeutuvaa pensaikkoa, tulee oikealla reunalla vastaan risuja jotka jatkavat samaa liikettä. Vasemmalta alhaalta polun tältä puolen alkava liike jatkuu oikealla ylhäällä olevaan puuhun. Kuvaan syntyvä risti jakaa sen neljään kenttään, jotka kaikki ovat vähän erilaisia. Kaiken lisäksi liikeviivat kulkevat molempien tyttöjen pään kautta, ja vahvistuvat näin entisestään. Ylimmässä kolmiossa kaatuneet puut ja ison puun oksa muodostavat säteittäisen ja jännitteisen kuvion. Alimman kolmion oikean reunan tytön selän takana täyttää isokokoinen kasvi lehtineen. Pienemmän tytön selän takana värit tummenevat, ja muodostavat "oikean reunan säännön" mukaisen tuen ja pysäyttäjän liikkeelle.

Kaiken lisäksi värit muodostavat kaksi (vähän epätarkkaa) komplementtiparia: pikkutytön violetinpunainen ja kasvien vihreä, sekä isomman tytön sinivioletti ja kuivuneiden saniaisten oranssi. Kumpikin tytöistä seisoo kokonaan omassa kolmiossaan. Peura on kulkenut toisen viivan mukaisesti kohti säteittäisiä puunrunkoja. Tyttöjen isä on osunut oikealla hetkellä oikealle kohdalle. Voiko parempaa enää toivoa?

Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen

2011-12-31T16:05:00.006+02:00

Kansanlaulujen kohdalla tuli vuoroon Jurvasta muistiin kirjoitettu "Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen". Sen jälkimmäinen säepari on tuossa otsikossa, ja se on surrealismillaan ja kerrassaan hienolla vokaalisoinnutuksellaan kiehtonut minua vuosikymmenet. Säkeet voi tietysti ymmärtää kahdella tapaa. Joko se uusi kulta näkee (painajaisen kaltaista?) unta kertojan vanhasta kullasta, tai kertoja näkee unta uudesta kullasta, mutta kuulee samalla vanhan kullan laulua. Jälkimmäinen tulkinta saattaa olla oikeampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä että liiallinen tulkinta on turhaa.

Vanhaa kultaa muisteleva kertomus pysyy perinteisen rekilaulutekniikan avulla kauttaaltaan unenomaisena. Seuraavat neljä säkeistöä olen koonnut kansanrunokokoelmien pohjalta, ja ne ovat eri puolelta Suomea. Otanpa ensin pari säkeistöä, joissa kerrotaan uuden kullan sormuksesta.

Marmorikivest on lattia ja peilin lasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi.

Sormus symboloi tietysti koko rakkaussuhdetta, ja jotain vikaa siinä onkin, kun ei se sormeen sovi. Mutta mitä symboloi tuo muistuma hienosta yläluokan sisustuksesta? Outoa ja vierasta ympäristöä? Uni (ja rekilaulu) yhdistää monia näennäisesti yhteensopimattomia aihelmia, mutta kuten Lönnrot jo Kantelettaren esipuheessa oivaltaen sanoi, niillä kuitenkin on jokin kaukaisempi yhteys.

Uuden kullan kultasormus kieri pöydälleni.
Vanhan kullan kaunis laulu muistui mieleheni.

Edelleen säkeet yhdistyvät unenomaisesti. Uuden kullan antama sormus on liian suuri, ja irtoaa sormesta pöydälle. Vanha kulta on mielessä abstraktimmin, kauniin laulunsa kautta.

Järven rantaa kulkeissani näin minä pienen kiven.
Siihen minä kirjoitin sen vanhan kullan nimen.

Nimen kirjoittaminen johonkin, vaikka pieneen kiveenkin, on ollut vahvasti symbolinen, elleipä jotenkin myyttinenkin tai peräti taianomainen teko. Voisiko tuon pikkukiven avulla loihtia suhteen uusiksi?

Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta.
Eikä lakkaa vanha kulta mieleen muistumasta.

Haavan lehdillä on kaikkialla ollut erikoisasema runollisessa ja vertauskuvallisessa ilmaisussa. Ne vapisevat ja värähtelevät aivan kuten puun latinainen lajinimi Populus tremula (Värisevä poppeli) kertoo. Tämä kuva vahvistaa viimeistä säeparia, joka yksinkertaisesti toteaa mistä on kysymys.

Koska yksinkertainen (mutta mielestäni kovin hyvä ja iholle käyvä) sovitukseni on dissonoivista soinnuistaan huolimatta varsin helppo harjoitella, liitän sen tähän loppuun. Vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä!

Kuskin joulumietteitä kuraisella moottoritiellä

2011-12-27T01:20:00.004+02:00

Ajelin tässä aatoksi Helsinkiin. Yritin ylläpitää satasen alueella sellaista soveliasta ylinopeutta kuin (sanokaamme) 103 km/t. Hämeen seudulla tuli taakse autoja jotka arvelivat kyllä voivansa ajaa sataaneljääkin, ja lähtivät siis ohittamaan minua. Mikäli erotin kuskin, hän oli vähintään joka toisessa tapauksessa nainen. Niinpä ohittaja sitten hivuttautui märälle ohituskaistalle, ja päästyään vihdoin rinnalle ja vähän ohikin alkoi ruiskia tuulilasiini sitkeää kuraa. Minun oli pudotettava nopeutta lähelle yhdeksääkymppiä, jotta ohittaja (joka tietysti heti palasi eteeni) vähän loittonisi minusta. Sen seurauksena toinen takana ajava, joka oli aiemmin tyytynyt tuohon sadankolmen ylinopeaan vauhtiin, alkoi tietysti myös hivuttautua ohitse. Sama kura lensi taas tuulilasiin, jolloin minun oli jälleen vähennettävä vauhtia sinne yhdeksänkympin lähelle.

Ellei hämäläinen moottoritie olisi lopulta muuttunut uusmaalaiseksi, olisi ikiliikkujan keksiminen ollut lähellä. Kaikki jälkeeni lähteneet olisivat toinen toisensa jälkeen hitaan sitkeästi mutta lujan päättäväisesti ajaneet ohitseni, palanneet välittömästi takaisin nokkani eteen, ja minä puolestani pudottanut vauhtia jne jne jne... Mutta tilanne helpotti Uudellamaalla. Helsinkiläisen mentaliteetin sisäistäneet kuskit ohittivat minut siinä 120:n, ehkä jopa 140:n vauhtia, eikä minun enää tarvinnut luopua tuosta periaatteellisesta 103:n ylinopeudestani, jonka hurskaasti lasken mittarivirheen haarukkaan sopivaksi! On siis monia syitä ylistää pääkaupunkiseudun autoilijoita!

Hupaisaa, ettei minua ollenkaan ärsyttänyt kanssakuskien meininki. Jouluisessa tunnelmassa vain mietiskelin, kuinka kirjoittaisin tästäkin reisusta hupaisan jutun. Tuo ilo kumosi helposti radiossa helkkyvien joululaulujen helkkarin huonosta esittämisestä aiheutuneen ärsytyksen...

Ja viranomaisille vielä pieni huomautus:

Maininta lievästä ylinopeudestani on ehdottomasti pantava taiteellisten tehokeinojen etsinnän tiliin. Ilman tuota täysin keksittyä ylinopeutta tästäkään ei olisi tullut minkäänlaista juttua.

On poika syntynyt Joosepille ja Marjatalle!

2011-12-19T21:19:00.004+02:00

Koska viime ajat olen työskennellyt perheeni sota-aikojen dokumenttiaineiston parissa, toivotan lukijoille hyvää ja rauhallista joulun aikaa Yrjö Jylhän runon välityksellä. Toivottavasti kenenkään meistä ei enää tarvitse kokea samanlaista joulua kuin 25.12.39!

PYHÄ YÖ

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.
Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

On poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta —
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

Vedän haikuja / ja tuotan tankojakin

2011-12-16T14:56:00.007+02:00

Tässä blogissa
on keskusteltu haikun
ja tankan tapaan.
Hupaisaa olisikin
jatkaa samalla lailla.

(Haiku ja tanka ovat japanilaisia runomittoja. Edellisessä on kolmella rivilla 5-7-5 tavua, ja jälkimmäisessä viidellä rivillä 5-7-5-7-7 tavua.)

Mistä alkaisin
tämän japanilaisen
tyyppisen jutun?
Jokin syy tähän kaikkeen
pitää äkkiä löytää.

Tavallista on
keksiä tekosyitä
tällaiseen tapaan:

Keiko Kitakawa, näyttelijätär

Japanilaiset
naiset ovat söpöjä.
Pitäisiköhän
opetella puhumaan
heidän kaunista kieltään?

Onhan heilläkin
kielessään kummallista
sanankäyttöä,
aivan samoin kuin meillä
niitä taivutuksia.

Jotakin silti
heidän kulttuurissaan on
joka meitäkin
kummallisesti kiehtoo,
jotakin 'suomalaista'.

Japaninkielen
tavujärjestelmä on
samankaltainen
kuin suomen. Siinäkö on
yksi selitys tälle?

Siksiköhän myös
haikuilukin onnistuu
suomeksi hyvin?

Sade ja tuuli
ovat heille enemmän
mieleen kuin meille.
Meillä sataa tasangon
saveen, heillä vuorille.

Vesi meillä on
yhteinen ympäristö.
Sen näkee tästä:

Hokusai

Eros ja seksi
ovat heillä perinne.
Meiltä ne lähti
kirkon ankaran opin
vuoksi. Katsokaa tätä:

Hokusai

Tässä muutama
syy siihen miksi japsit
kiehtovat meitä.

Sidottua mittaa: Yakamochin ja muiden klassikoiden tanka-runoja suomeksi

2011-12-15T14:15:00.002+02:00

Edellinen juttuni mestarirunoilijoiden taidosta sijoittaa laaja aihe pieneen tilaan houkutteli etäystäväni Ironmistressin ajattelemaan, että lyhyiden ja keskitettyjen japanilaisten runotyylien soveltaminen suomenkieleen olisi vaikeampaa kuin esimerkiksi englantiin. Ruukinmatruuna puhui haikusta, mutta laajennan kysymyksen koskemaan myös sen laajempaa muotoa tankaa.

Voisi luulla, että artikkeliton suomi olisi päin vastoin helpompi käännöskieli kuin useimmat indoeurooppalaiset. Sitäpaitsi suomi on tavattoman fleksiibeli kieleksi; kuten aikaisemmin totesin, jopa sanaluokkien välinen ero saattaa olla häilyvä. "Aleksanterin muistomerkki on patsaampi kuin Waltarin"... Ainoa hankalampi asia lienee sanojen pituus, joka varsinkin englannissa on jo kulunut lähes minimiinsä, ja antaa tilaa myös artikkeleille.

No, otetaan sitten esimerkkejä hyvistä tanka-suomennoksista. Tässä esitellyt tankat ovat kaikki Tuomas Anhavan ensimmäisestä japanilaistankojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras.

Kunpa olisin
sinua lähellä kuin
suolaisen tytön
iholla märkä lieve.
Muistan sinua aina. (Akahito)

Odottamatta
olisi ollut paras,
unta nähden yö,
katselematta miten
hitaasti tuo kuu kulkee. (Akazome Emon)

Muistan ne ajat
jolloin minä en häntä
vielä tuntenut:
kuin ei olisi ollut
murhetta minkäänlaista. (Atsutada)

Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni. (Chisato)

Kukaties elän
vielä niin kauan että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa. (Kiyosuke)

Mättäältään suolta
yhden ainoan kerran
kun kurki huutaa,
muut linnut hätkähtävät
ja alkavat kirkua. (Saigyō)

Tuokion verran
saimme olla yhdessä
varmoina siitä,
että rakkautemme
kestää tuhannen vuotta. (Yakamochi)

Illalla jätän
oven valmiiksi auki,
odotan häntä:
hän sanoi tulevansa
uneen minua tapaamaan. (Yakamochi)

Miten katkeraa
kohtaaminen unessa,
kavahtaminen
hereille pimeään, kun
kädet harovat tyhjää. (Yakamochi)

Varsinkin nämä ja muut Yakamochin (718-785) tankat tekivät minuun tuoreeltaan suuren vaikutuksen tuolloin vuonna 1960, kun Anhavan kokoelma julkaistiin. Niistä riitti keskenämme aika lailla juttua myöhemminkin. Olen näistä löytänyt netissä useita suorasanaisia englanninnoksia, joista päätellen Anhava on ollut hyvin tarkka sisällön suhteen. Sen sijaan en ole löytänyt englanniksi juurikaan sidottuun mittaan tehtyjä käännöksiä. Jonkun saksalaisen löysin, mutta ne näyttivät olleen aika vapaita. En siis tältä istumalta osaa ostaa enkä torjua Ruukinmatruunan tarjousta.

Runon ruhtinaatkin osaavat tiivistää

2011-12-14T13:45:00.003+02:00

Kun olen ihaillut kansanrunojen lyhyttä ja yksinkertaista tapaa sanoa paljon, on aiheellista muistuttaa, että myös ammattirunoilijoiden joukossa on niitä jotka tämän taidon hallitsevat. Aletaan vaikka itse Runebergista.

Otan kaksi lyhyttä runoa sarjasta Idyll och epigram. Ensin numero 4:

Gossen hann till femton år — och trodde
ej ännu, att kärlek fans i verlden,
och han lefde fem år till — och trodde
ej ändå, att kärlek fans i verlden.
Kom så oförtänkt en bildskön flicka,
som på några timmar honom lärde,
hvad han under tjugu år ej fattat.

Ja sitten numero 16:

Trenne råd gaf modern åt sin dotter:
att ej sucka, att ej missnöjd vara
och att icke kyssa någon gosse. —
Moder, om din dotter icke felar,
icke felar mot det sista rådet,
skall hon fela mot de första båda.

Ja sitten yli sata vuotta myöhempi esimerkki. Runo nimeltä Maalari Aaro Hellaakosken postuumista kokoelmasta Huomenna seestyvää (1953):

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,

janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden.

Jokaisessa näistä on yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi niiden mietelmänomaisuus. Mutta olennaista on, että kaikissa ensin kerrotaan jokin asetelma muutamalla rivillä, ja lopussa käännetään koko asetelma äkkiä nurinnarin. Poika eli 15 vuotta, eli 20 vuotta, eikä tahunnut että maailmassa on jotain sellaista kuin rakkaus. Sitten tulee tyttö ja opettaa parissa tunnissa sen mikä ei ollut mennyt kaaliin kahdessa kymmenessä vuodessa. Tai äiti opettaa tyttärelle kolme asiaa, joiden yhteismitattomuus käy ilmi viimeisellä rivillä. Tai Hellaakosken tapauksessa: Mahtavat makronäkymät, kokonainen maisema — mahtava aika, kokonainen päivä — ja tulos: mikrodetalji lyhyessä tuokiossa.

Vieläkin tiivistetymmin voidaan kertoa suuria asioita. Sellaisen mestari oli Tuomas Anhava. Kokoelmassa Runoja 1961 on tällainenkin helmi ison aarteiston joukossa:

Kymmenentuhatta laulua
lensi aamupäivällä tästä ylitse.
Minä muutan pois.

Ensimmäiset kaksi riviä ovat helpot ymmärtää. Lintujen syysmuuttohan siinä on menossa. Kolmas rivi kääntää asetelman tavalla tai toisella ylösalaisin. En muista Tuomaan asuntoja, oliko hän jo tuolloin Tehtaankadulla vai vasta sinne muuttamassa. Saman tekevää. Tuomaskin muuttaa. Tai aikoo muuttaa. Tai pitää muuttamista mahdollisena. Tai hän samaistuu lintuihin, lintuko olen vai minä, tai onko minä lintu. Tai pahanilkinen tulkinta jonka joskus kuulin: "Semmoinen meteli noista linnuista — minä kyllä lähden tästä!". Mutta aivan sama, tulkitsi miten päin vain. Ei runo ole matemaattinen tehtävä jolla on vain yksi ratkaisu. Eikä se ole arvoitus johon on yksiselitteinen vastaus. Tulkinnasta viis, tärkeintä on että runo niinsanotusti kolahtaa, jättää vaikka suun auki kuin häpnaadilla lyötynä!

Tällaista tekevät tosi mestarit.

Suomenmaa

2011-12-11T20:05:00.004+02:00

Sain juuri puhtaaksikirjoitetuksi lauluni Aleksis Kiven Suomenmaan tekstiin. Vaikka laulu on tehty jo 33 vuotta sitten, ja sitä on esitetty näillä seuduin usein, se on jäänyt varsinaista julkaisemista vaille. Tosin levytin sen itse heti 80-luvun alussa, mutta käyttökelpoinen nuotti on siis vasta valmistunut. Toivon, että laulu nyt vähitellen pääsee leviämään muidenkin käyttöön, sillä suoraan sanoakseni minun mielestäni se on paras Suomenmaan sävelitys tähän mennessä.

Mutta itse runosta haluan sanoa jotain, sillä en tiedä mitään kauniimpaa, lempeämpää ja suomalaisempaa kuvausta siitä rakkaudesta jota ihminen voi tuntea sitä maata kohtaan, johon on syntynyt, jossa on kasvanut ja jossa elänyt koko elämänsä. Yleisesti on tunnettua, että Kivi kirjoitti runonsa Runebergin Vårt land -runon mittaan, ja että sen siis voi laulaa Maamme-laulun sävelmällä. Mutta niin mestarillinen ja taidokas kuin Runebergin runo onkin, se on kuviltaan ja asetelmaltaan kansainvälistä tavaraa. Kivi sen sijaan lähtee suomenkielestä, jolla on aivan eri ominaisuuksia kuin indoeurooppalaisilla kielillä.

V.A.Koskenniemi piti Suomenmaata onnettomana ja avuttomana muunnelmana Runebergin runosta. Totta onkin, ettei ruotsinkielisen mestarin sofistikoitu loppusoinnutus onnistu Kiveltä laisinkaan. Mutta lieneekö hän sitä edes tosissaan tavotellut? Kuten vaikkapa Sydämeni laulussa myös Suomenmaassa pelaa aivan toisenlainen kielenluonne, vokaalien ja diftongien musikaalinen soinnutus, alkusointuakaan unohtamatta.

Molemmat runoilijat kuvaavat laajalti Suomen luontoa, mutta Kivellä se on itse asiassa pääosassa, ja muodostaa vertauskuvan suomalaisen kokijan sieluntilasta. Kun Runebergilla 'me' on tärkeässä ja poliittisessakin osassa, Kivi luonnehtii yksilön tunteita - unohtamatta toki idyllien muinaiskreikkalaista kuvastoakaan paimenista ja nymfeistä luonnon helmassa.

Kivi alottaa retorisella kysymyksellä, kylläkin hyvin klassiseen tapaan:

Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Hän vyöryttää esiin lisää yksityiskohtia, joista jo selviää maantieteellinen sijainti kiitettävällä tavalla. "Kanteleitten pauhina" on kaikua täällä asuvien ihmisten henkisistä ja koko ympäröivää luomakuntaa syleilevistä toimista - ja kuten Veljekset aikoinaan teutaroivat kultanummen hongistoissa, niin vertauskuvallisten kanteleitten pauhina täyttää koko ympäristön ihmisen äänellä:

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi,
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.

Muistikuvat käyvät yhä henkilökohtaisemmiksi:

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Tietysti Kiven on taustoitettava tätä maata asuvan kansan ominaisuuksia menneisyyden tosiasioilla:

Oil monta näissä laaksoissa
tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ
taas poisti hallayön.

Runon kirjoitusaikana maanviljelystaito oli jo huomattavasti kehittynyt entisestä, vaikka kaskiviljelyyn viitataankin. Tämä antoi hyvän syyn toiveikkuudelle tässä kansaa aiemmin eniten rasittaneessa kysymyksessä. Totta kai sodatkin on mainittava - mutta kas, silloin Kiveltä loppuu runollinen veto, ja syntyy runon epäonnistunein säkeistö (jonka itse olen jättänyt pois):

Viel monta näissä laaksoissa
on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.

Unohtakaamme tämä ulkokohtainen säkeistö jonkinlaisena kumarruksena runon lajityypille. Tällä tavoin edellisten säkeistöjen kertomus jatkuu johdonmukaisesti ja toivoa täynnä:

Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuos aaltoileva peltomme,
tuos viherjäinen niittumme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!

Nyt idylli syvenee ja personoituu poikaan ja tyttöön, aamuun ja iltaan:

Tuon lehtimetsän kaikunaa
mi autuus kuultella,
kun valjetessa aamuisen
siel pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa
käy impi iltana!

Viimeinen säkeistö poikkeaa vahvasti Runebergin propagandistisen positiivisesta poliittisesta julistuksesta, mutta on Kiven valitseman käsittelytavan kannalta väistämätön ja luonteva:

Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!

Minusta tämä runo kuuluu Kiven kauneimpiin, ja on omaa luokkaansa myös patrioottisten suomalaistekstien joukossa. Komeilematon, komentelematon, pehmeä, inhimillinen, lämmin ja suomenkieltä kauniisti käyttävä.

Alkuun sijoitin somisteeksi kuvan, joka on Signe Branderin sata vuotta sitten Punkaharjulta ottama, mutta jota minä hiukan käsittelin graafisemmaksi, osittain myös siksi, että skannatun painotuotteen heikkous häviäisi itse kuvasisällön taakse. Runon oikeinkirjoituksessa olen säilyttänyt Kiven oman kieliasun. Se antaa sisällölle huomattavasti lisää kotoisuutta ja aitoutta.

Luovaa öistä ongelmanratkaisua

2011-12-08T20:56:00.003+02:00

Joutavaahan se on omista unistaan jaaritella. Saman laisia kaikki periaatteessa näkevät. Vain egosentrikko luulee, että juuri hänen unensa kertovat jotain erityistä. Mutta malttakaas nyt, kerron kumminkin.

Asia on näet niin, että varsin monena yönä olen päättänyt vielä kerran ruveta musiikinopettajaksi, pitkän eläkkeellä olon keskeyttäen. Ja siellä minä sitten olen, valtavassa koulurakennuksessa, jossa on kerroksia toisensa päällä, porraskäytäviä ylös ja alas, pitkiä käytäviä, kaikki kovaa betonifunkista tai 50-lukua.

Harmi vain, etten koskaan tiedä mihin luokkaan minun olisi mentävä, tai jos tiedänkin, en tiedä missä se on. En osaa lukea opettajainhuoneen kooditaulua, eikä minulla ole omaa lukujärjestystä käsillä. Ja niinpä yleensä minusta tuntuu, että olen jälleen jättänyt menemättä tunnille, ja harhaillut pitkin käytäviä saamatta aikaan mitään.

Ja jos sitten vahingossa olenkin tupsahtanut oikeaan luokkaan oikeaan aikaan, en kuolemaksenikaan tiedä mitä minun sitten pitäisi opettaa. Tähän asti kaikki lienee tuttua ja selvää. Jokainen näkee tällaisia unia. Mutta viime yönä, kun tiesin että ekaluokkalaiset odottavat minua jossain suunnattoman koulukoneen uumenissa, ties missä, minä sain uuden tehtävän kesken kaiken.

Koulun käytävällä viereeni tuli suunnilleen minun korkuiseni elefantti nimeltä Gertrud, ja kertoi, että minun nyt pitäisi johdattaa elefantit ylös vuorelle. Asiahan oli sillä selvä. Kiipesin portaita elefantit jonossa perässäni, portaat johtivat aina katolle asti, ja suoraan katolta alkoi vuoren rinne. Kauempana näkyi sen huippu joka oli hiukan lumen peitossa.
Sinne vuoren rinteelle minä sitten elefanttini vein, ja minulle tuli tällainen viesti: "Olet nyt elefanttien kaitsija!". Olen asiasta nyt levollisen varma, vaikka en tiedäkään mitä minun seuraavaksi tulisi tehdä. Mutta ehkä se selviää jonain toisena yönä.

Pieniä sydämiä elämän saatossa

2011-12-03T10:46:00.003+02:00

1960- ja -70-lukujen vaihteen kummankin puolin oppilaani Helsingin Yhtenäiskoulussa innostuivat tekemään näytelmiä tuon aikaisen tyttöviihteen pohjalta. Silloin ilmestyi kuuluisa Hertta-sarja ja muistaakseni myös Sydän-sarja, joiden sarjakuvat ja kysymyspalstat olivat loputon aarreaitta irvailunhaluisille älykköneideille. He analysoivat tarinoita, ja kiinnittivät huomiota piirrosten klišeihin. Yhden niistä muistan: umpimetsässä suutelevan pariskunnan silmälaseihin oli piirretty kaareutuvat ikkunankuvajaiset.

Näytelmiä syntyi parikin. Yhden, sittemmin monissa illanvietoissa menestyneen julkaisen tässä. Kuvan olen lainannut mainiolta blogistilta PopuLAARIlta. Näytelmällä on vanhaan hyvään tyyliin kaksi nimeä. Se on sikäli helppo esittää, että päähenkilöt ovat mykkiä, ja reagoivat Kertojan ja Puhekuoron ja muiden dramaattisiin repliikkeihin. Näytelmän nimen esittää Puhekuoro:

PIENIÄ SYDÄMIÄ ELÄMÄN SAATOSSA, eli
RAKKAUDEN KIISTAKAPULA

Kertoja:
Draaman henkilöt: Lyle, komea lääkäri. Briony, hellä ja rakastava sairaanhoitajaoppilas. Gloria, itsekäs ja eteenpäinpyrkivä show-tähti.
Kuoro:
Briony rakastaa Lyleä. Gloria rakastaa komeita miehiä. Lyle horjuu heidän välillään.
Kertoja:
Lyle on kutsunut Brionyn yökerhoon. (L ja B istuvat pöydän ääressä)
Kuoro:
Tunnelma kohosi kuin shamppanjalasin kuplat.
Kertoja:
Lyle näki pitkät, hoikat sormet ja kohotti katseensa.

Lylen ääni:
NÄYTÄT NIIN RAIKKAALTA, HYVÄÄTEKEVÄN VIILEÄLTÄ.

Kuoro:
Heidän katseensa lepäsivät toisissaan. Tytön sydän tykytti, veri kohisi suonissaan.

Lyle:
EIKÖ KAUNEUTESI OLE TULLUT SINULLE KOSKAAN VAARALLISEKSI, BRIONY?
Brionyn ääni:
MITÄ TARKOITATTE? EN OLE OLLUT KOSKAAN RAKASTUNUT YHTEENKÄÄN MIEHEEN, MUTTA SIITÄ HUOLIMATTA VOIN ERINOMAISESTI.
Lyle:
MUTTA ENTÄ SITTEN KUN HUOMAATTE OLEVANNE RAKASTUNUT?
Briony: (katsoo yleisöön)
ÄÄNENI OLI KÄHEÄ HERMOSTUKSESTA.

Gloria tulee, laulaa amerikkalaista iskelmää, keimailee Lylelle. Lyle huomaa Glorian.

Briony:
VAROITUSKELLOT ALKOIVAT SOIDA SISÄLLÄNI.

Gloria pyörtyy.

Kuoro:
Hyvä tavaton, hän pyörtyi!

Lyle ryntää Glorian luo.

Lyle:
VIEN SINUT SAIRAALAAN!
Kertoja:
Hämmästynyt Briony jäi pyörittämään päätään kerhoon.

TOINEN NÄYTÖS

Kuoro:
Myöhemmin sairaalassa.
Kertoja:
Gloria oli yhä tajuton. Lyle oli istunut hänen vierellään tuosta päivästä lähtien. Koko aikana hän ei ollut käväissyt vuoteessa. Hän oli harhaillut unen rajoilla monta kertaa, mutta samalla toinen puoli hänestä oli ollut valppaana, jos Gloria osoittaisi jotain elonmerkkejä.
Kuoro:
Äkkiä Lyle sävähti. Heikko huokaus oli kuulunut.
Kertoja:
Lyle seurasi lumoutuneena, miltei sietämättömän jännittyneenä, kuinka Glorian pää liikahti hitaasti tyynyllä. Sitten hetken tauko, ja hitaasti, hyvin hitaasti värähtelevät luomet ponnistautuivat eroon toisistaan.
Kuoro:
Ilon tunne kuristi Lylen kurkkua niin, että hän tunsi olevansa räjähtämäisillään.

Lyle:
TYHJÄ KATSE. EI ILMETTÄ. KUIN SUOLAMMEN PINTA SYKSYLLÄ. SITTEN ÄKKIÄ HEIKKO KIPINÄ, TUNTEMISEN VÄRÄHDYS, TAJUNNAN RENKAITA SILMIEN IIRIKSISSÄ.

Kertoja:
Äkkiä Gloria tarttui Lyleä kädestä ihan yllättäen.
Gloria (tervehtyneenä):
TÄNÄ ILTANA HALUAN TANSSIA KANSSASI!
Kertoja:
Gloria tajusi olevansa rakastumaisillaan tuohon mieheen, eikä hän halunnut hellittää, ennen kuin olisi saanut miehen rakastumaan itseensä.

Briony (tulee):
SYDÄN LÄPÄTTÄEN MENIN GLORIAN HUONEESEEN. NÄIN NAISEN SILMIIN SYTTYNEEN VAARALLISEN HEHKUN, JA TAJUSIN ETTÄ NAINEN HALUSI HALLITA LYLEÄ.
Kuoro:
Brionyn silmät uivat kyynelissä, kun hän huomasi Lylen ja Glorian suhteen. Kävellessään käytävää pitkin huoneeseensa hän tunsi jalkojensa horjahtelevan. Hän tunsi luomiensa pyrkivän kiinni.
Kertoja:
Matka tuntui loputtomalta.

KOLMAS NÄYTÖS

Kertoja:
Eräänä päivänä Briony ja Gloria sattuvat tulemaan samaan aikaan sairaalaan. (B ja G tulevat eri suunnilta, ja pysähtyvät toistensa eteen).
He alkavat tapella. (Alkavat tapella. G hyökkää ja B lyyhistyy maahan katkerasti itkien).
Lyle tulee paikalle, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään Glorian itsekkyyden. (L tulee, huomaa tilanteen, ryntää B:n luo ja nostaa hänet hellästi pystyyn).

Lyle (Glorialle):
OLETTE HALPAMAISESTI SAANUT MINUT RAKASTUMAAN METKUILLANNE, ENKÄ KOSKAAN VOI ANTAA SITÄ ANTEEKSI.

Kertoja:
Gloria näki selvästi, että hänen oli turha puhua mitään. (Gloria yrittää mykkänä epätoivosta tarjota itseään, Lyle on kova kuin kivi).
Kuoro:
Gloriasta tuntui kuin lattia hänen allaan pettäisi. Hän horjahti hiukan, mutta mies ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen tai tullakseen hänen luokseen.
Kertoja:
Lyle halusi olla mies joka ei ollut tunteittensa orja.

Lyle:
(Glorialle) EN HALUA OLLA MISSÄÄN TEKEMISISSÄ KANSSASI! (Brionylle) TULETKO VAIMOKSENI, BRIONY?
Kertoja:
...kysyi Lyle matalalla, pehmeällä äänellä.
Briony:
TULEN!
Kertoja:
...Briony kuiskasi.

Kuoro:
Mies kumartui ja suuteli tyttöä. Ensin otsaan, sitten silmäluomiin, ja lopuksi huulille. Lylen suudelma oli ihmeellinen, huumaavan lamauttava, eikä kukaan ollut koskaan suudellut Brionyä sillä tavalla. Tyttö oli raivoissaan, mutta jostakin käsittämättömästä syystä myös haltioissaan.
Kertoja:
Se oli ollut pitkä, pitkä tie, mutta sen päässä Lyle ja Briony vihdoin löysivät toisensa.
Kuoro:
Niin he elivät onnellisina avioeroon asti.

Pidän tärkeänä, että nimet lausutaan kuten kirjoitetaan; samoinhan yleensä puhutaan myöhemmistäkin pariskunnista kuten Ridge ja Brooke... Tämän näytelmän saa vapaasti esittää, mutta mielellään voisi mainita lähteen. Tekijöistä muistan ainakin Tarleena Sammalkorven, ja tälle tunnetulle runo- ja radionaiselle lähetänkin tässä terveisiä.

Hullunkuriset ja poliittisesti vähän epäkorrektit perheet

2011-12-02T21:35:00.003+02:00

Joskus sodan loppuvaiheissa tai sen jälkeen sain Hullunkuriset perheet -pelikortit, joissa perheet edustivat humoristisesti eri kansakuntia lippuineen. Ankarasti googlailemalla löysin keskustelupalstan jonne joku oli lähettänyt yhdistelmän kahdesta perheestä. Kuvasta selviää yksi syy miksei tästä mielestäni erinomaisesta korttipakasta löytynyt useampia tärppejä. Saksalaisperheellä oli maan 30-luvun lippu, joka tänään tietysti on vaarallista ja kaihdettavaa hys-hys-kamaa, eikä pelkkää historiaa tai ajankuvaa.

Minusta nämä kortit olivat hauskoja ja hyvin piirrettyjä. Vitsiä löytyi piirroksista itsestään, mutta myös eri maita koskevista standardimielikuvistakin. 1930-luvun maailmassa oli luonnollista, että suomalainen Vilho oli talollinen, että hänen emäntänsä hiihti lottapuvussa, ja että jo pelkästään Berliinin olympiakisojen tulosluettelon vuoksi poika Olavi oli juoksija. Lotista kai jo saakin puhua, vaikka luulen synkästi että sellaisen kuvaaminen lasten pelikorteissa juuttuisi tänäänkin sensuuriin...

Aina löytyy ihmisiä loukkaantumaan mistä tahansa symbolista joka liitetään johonkin kansallisuuteen. Minusta isä Saksalaisen ja hänen perheensä kuvaaminen makkaran kautta on pelkästään hauskaa ja asiallistakin. Mitäpä muuta sitten? Millainen perhe olisi Immanuel Saksalaisella, filosofilla? Ludwig van Saksalaisella? Tai kreivi von Saksalainen-Zeppelinillä? Tai oikeastaan... sepä perhe voisi ollakin hauska. Poika leikkisi raketilla, tytär leijalla, ja äiti olisi vaikka ilmalaivan lentoemäntä?

Muistini mukaan isä Italialainen oli tenori, ja isä Ranskalainen räätäli tai muuten muotialalla. Erityinen suosio oli hänen sievällä tyttärellään Marianne Ranskalaisella: hänen korttiaan pojat pitivät kädessään niin kauan kuin pystyivät...

Muistanenko oikein, että isä Unkarilainen oli kuvattu lammasturkkeineen pustalla? Ja oliko isä Englantilainen lordi ja Sir? Ainakin isä Amerikkalainen oli Wall Streetin miehiä rahatukkoineen.

Näillä korteilla me pelasimme vielä 1950-luvun puolivälissä innokkaasti, kunnes ne kokivat lasten pelikorttien luonnollisen kohtalon ja katosivat loppuun kuluneina. Mutta olisipa hauska nähdä nuo kortit uudestaan! Tällaisia korttisarjoja voisi aivan hyvin julkaista uudelleen näinäkin kouristuneen poliittisen korrektisuuden aikoina, aivan puhtaasti nostalgiasyistä. Sama koskee muitakin muinaisia pelikortteja, silläkin uhalla että sana 'musta' on koettu rasistiseksi jos se on sanan 'pekka' edessä.

Tietäisikö joku, onko näitä korteja vielä tallessa, ja olisiko niitä mahdollista julkaista uudelleen? Edes yksityiseen käyttöön?

(Tämän jutun kirjoitin juhliakseni ankaran olkapäätulehduksen lievää parantumista, ja sen on suorittanut suurella ja hirmuisella vaivalla pääosin vasen käteni. Kaikki kunnia sille, vaikka se ei ehtinytkään oppia oikean tavoille kokonaan. Kursorin jahtaaminen hiirellä oli turhauttavaa, hyvä kun hammasharja onnistui osumaan enemmän hampaisiin kuin poskiin, muista paljon isommista vaivoista nyt puhumattakaan. Taas kerran tuli hyvä muistutus siitä, kuinka onnellinen saa olla kun tärkeimmät ruumiinosat vielä suostuvat toimimaan niinkuin on tarkoitus!)

Lyhyestä virsi kaunis

2011-11-23T13:57:00.006+02:00

Siteerasin Lönnrotin esipuhetta Kantelettareen tässä taannoin. Hän kuvasi kansanrunon esitystapaa näin: "Usein tulee [...] lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu". Ei siis vesitetä ilmaisua ummilla ja lammilla, vaan annetaan kuulijan täyttää tarinan aukkoja omalla ymmärryksellään. Hyvä esimerkki tästä on Palapan Killi, se versio joka kertoo tragedian sellaisenaan. Teksti on kuin elokuvan tai mieluummin vielä sarjakuvan käsikirjoituksesta.

Kuva 1 (Laitilan kanava)
Palapan Killi se kanavan laidalla käveli ja odotteli.
Kuva 2 (lähis)
Kun näki komian tukkipoijaan niin silmihin tuli vesi.

Kuva 3 (Kanava)
Tuli tuli lautta ja meni meni lautta, vaan yksi ei enää tullu.
Kuva 4 (Kylänraittia)
Kyläkunnan ämmät ne sanoovat että Palapan Killi on hullu.

Kuva 5 (Sisäkuva, Ulkokuva)
Tyhjä on Palapan porstuakamari ja tyhjä on kanavan laita.
Kuva 6 (Kalmisto)
Palapan Killin hauralla kasvaa se hopiainen raita.

Mitäpä tuosta enempää sanoisikaan. Jokainen lisäys tai täydennys pilaisi kokonaisuutta. Ei selitetä mitään, luotetaan kuulijan tajuntaan.

Aikoinani katselin kirkonkirjoja ja karttoja. Palpan talo on todella (ollut) olemassa, jopa virkatalona Kylähiiden kylässä Laitilan ja Kalannin välissä. Kylähiiden nimessä heijastuu ylimuistoinen suuri Hallun kylä kalmistoineen. Yhdellä katsannolla tuhat vuotta inhimillistä historiaa! Takuulla sieltä kirjoista löytyy myös joku Kirsti, joka on kuollut ennen aikojaan. Kuka ties vaikka montakin, menneitten vuosisatojen varrelta.

Toinen juttu sitten on, että samoin kuin nykyisen mediapornon aikana yksi ihminen joutui ennenkin yleisen pilkan kohteeksi, vaikkei hänestä tiedettäisi kuin nimi. Ja niin sitten Kirsti-raasustakin tuli roisien laulujen pornotähti...

Toinen esimerkki on Laatokan Karjalan Suojärven seudulta. Siinä tiivis runo on vielä hajotettu toistoilla tähän tapaan:

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
huh hah hei, kun rannasta läksin,
Selällä nousi tuuli.

Kuulija ikäänkuin tuuditetaan rauhalliseen tilaan, kunnes viimeinen säe nostaa levottomuutta ja uhkaa. Esitän nyt runon tiivistettynä, jotta myös loppusointujen kaava käy selväksi - mutta muistakaa siis, miten ensimmäistä säettä toistellaan pitkään ja huhhahheijataankin välillä, jotta nurinpäinen käänne lopussa tehostuisi.

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin...
Selällä nousi tuuli.

Eihän tuolla tytöllä surua ollut...
tähänkä päivään asti.

Nytpä noita hänelle huolia tullee...
montaki laivalastii.

Kultaseni silmistä kyynelet tippui...
Saapuvan minun luuli.

Paljastuu, että laulun esittääkin haamu, tai ainakin sellaiseksi kohta tuleva. Loppusointu kytkee ensimmäisen ja viimeisen säkeistön yhteen, ja siinä on itse asiassa koko jutun juoni. Huolista puhuvat välisäkeistöt vain pitkittävät asiaa, ja pyrkivät korostamaan viimeisen säkeen kohtalokkuutta.

Tämän päivän kirjoittajilla olisi paljon oppimista noilta menneen ajan mestareilta. Niinkuin oikeastaan kaikkien alojen taiteilijoilla, jopa ammattispekuloijilla eli filosofeilla...

Venäjä määrittelee Suomen alueellisen suvereenisuuden uudelleen

2011-11-21T18:15:00.006+02:00

Talouselämä.fi on julkaissut asiakirjan ja kartan, josta käy ilmi, että Suomeen ei voida rakentaa normaalia maan kattavaa 4G-verkkoa, sillä noin kolmannes maamme pinta-alasta on Venäjän suoja-alueella. Tämä itänaapurin vaatima suoja-alue ulottuu noin sadan kilometrin päähän rajalta, se ulottuu lähes pääkaupunkiseudulle asti, ja sen alueella ovat Kotkasta lähtien Itä-Suomen kaupungit ja kunnat.

Talouselämän julkaisema asiakirja on karua luettavaa, ja sen voi lehden verkkosivulta klikata lukukelpoiseen kokoon.

Tiedossa on, että rajan takana Venäjä on kasvattanut hyökkäyspotentiaaliaan rajusti. Baltian maat ja Suomi kuuluvat tähän uuteen aktiiviin toimialueeseen. Samaan aikaan Suomi pyrkii kieltämään jalkaväkimiinat, jotka ovat pitkän rajan ainoa käytännöllinen puolustusväline.

Venäjä ei ole missään vaiheessa unohtanut, että Suomi ja Baltia on joskus kuulunut sen hallintaan. Aina silloin tällöin joku sikäläinen on möläytellyt asiasta, ohi suunsa ja sensuurin. Tuntuu siltä, että Suomeen kohdistuu Venäjän taholta isompi uhka kuin aikoihin, uhka jionka rinnalla 60-luvun 'noottikriisi' ja 70-luvun sotaharjoitushankkeet ovat pieniä.

Minua pelottaa, pelottaa todella. Mitään en toivo niin hartaasti, kuin että joku pystyisi luotettavin argumentein osoittamaan minun olevan väärässä.

Suuri Modigliani-huijaus

2011-11-20T13:12:00.006+02:00

Teema lähetti 20.11. herkullisen dokumentin Livornossa 1984 tapahtuneesta taideskandaalista. Livornon suuri poika oli taiteilija Amedeo Modigliani (1884-1920), ja kaupungissa vallitsi satavuotisnäyttelyn aiheuttama Modigliani-kuume. Itsepintaisena huhuna kulkenutta tarinaa taiteilijan kanaaliin heittämistä naamaveistoksista alettiin tosissaan tutkia. Kaivuri alkoi nostella pohjasta löytyviä tavaroita, ja ihmisillä kanavan laidalla oli ruhtinaallisen hauskaa.

Ilmoille tulivat vanhat kärryt. "Haa, noilla Modi vei ne kivipäänsä kanaaliin!", riemuitsi kansa. Sitten löytyi vessanpytty, ruosteinen mopo, totta kai Modin kanaaliin heittämää tavaraa. Neljä nuorta kaveria sai idean vähän "avustaa" etsinnöissä. He etsivät sopivan kiven, veistivät siihen black-and-deckerillä pitkänenäisen naaman, käsittelivät kiveä hiukan vanhemman näköiseksi, ja heittivät sen veteen.
Tämä ja seuraava kuva ovat ANSAn omaisuutta, enkä ole kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen.

Pian tämän jälkeen levisi uutinen: Kanaalista oli löytynyt kivipää! Kaverit riensivät katsomaan, ja totesivat pöllämystyneinä ettei kivi ollutkaan heidän tekemänsä. Pian löytyi sitten veijarienkin kivi, ja vähän myöhemmin vielä kolmas veistos. Nyt alkoi kuhina, joka kaikilta osiltaan paljasti nykyaikaisen taidemaailman sumeat puolet.

Kokonainen joukko asiantuntijoita marssi esiin, ylisti veistosten herkkää ja tyypillisen modimaista taiteellisuutta. Taidemuseoiden johtajat vannoivat veistokset aidoiksi senkin jälkeen kun pojat olivat paljastaneet jekkunsa. Nopeasti selvisi että ne kaksi muutakin päätä olivat väärennöksiä, paikallisen nuoren taiteilijan tekemiä. Mutta kun asiantuntijat olivat kantansa lukkoon lyöneet, he eivät voineet enää perääntyä.

Pilkallisesti paikallinen taidepäällikkö ilmoitti, että aidon Modiglianin erottaa kuka tahansa kokenut asiantuntija, ja pojat saisivat kyllä itse todistaa loukkaavan väitteensä todeksi. Heidän esittämänsä valokuvat julistettiin käsitellyiksi. Mutta sitten pojat vietiin televisioon. Kaupungin notaarin johtaessa toimitusta he valmistivat uuden pään, samanlaisen kuin edellinenkin.

Soppa oli valmis. Moni asiantuntija menetti maineensa, muutamat jopa korkeat virkansa. Heidän osaltaan tapaus muuttui tragediaksi. Mutta itse taidemaailman ja taiteen kannalta tapaus oli raikastava kuin ukkossade. Dokumentti antaa asiantuntijoiden puhua ennen totuuden paljastumista, ja jälkeen sen. Kansalaiset esittävät närkästyksensä ja vahingonilonsa. Puhdasta herkkua. Katsokaa!

Mutta itse asiassa jo pakinoitsija Olli on kertonut samanlaisen tarinan. Kamreeri Jakari oli ostanut valtavan kalliin taulun. Kauppias oli näyttänyt sen reunassa olevaa tekstiä "Pinerolo", ja uskotellut Pinerolon olevan modernin taiteen suurimpia nimiä. Niin kamreeri kuin hänen kutsumansa vieraat ihastelivat taulua monenlaisin ylisanoin, hiukkasen koomiseksi vääntyneellä taidejargongilla, kertoipa joku käyneensä ulkomailla Pinerolon näyttelyssäkin. Paikalle sattunut taiteilija herätti käytöksellään suunnatonta suuttumusta, hän kun väitti että koko kuva oli puhdasta roskaa, ei penninkään arvoinen.

Mutta lopulta taiteilija näytti piilossa olleet nimikirjaimensa, ja kertoi tehneensä maalauksen Pinerolon paikkakunnalla käydessään - siitä tuo nimi. Mutta, kuten sanottu, maalaus oli täyttä roskaa. Eikä kukaan enää sanonut "Ooh" eikä "Aah" eikä "Suurenmoista".

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään.

Miesten elämää kansan paremmin sanoin

2011-11-17T14:10:00.003+02:00

Poikien ja miesten aihepiiri eroaa kansanrunoissa ja rekilauluissa naisten lauluista aivan tyypillisellä tavalla. Poikien uho ja mielikuvitus johdattavat heitä hurjiin kuvitelmiin, joista ei naisia ja hevosia puutu eikä viina lakkaa virtaamasta. Oisi mulla vallan miekka, vallan miekka, vallan valta, vallan valkia hevonen! Ajaisin ma neitimaalle, naisin sieltä neittä kolme: Yhen nuoren, toisen vanhan, kolmannen kasatun piian. Kasatulla työt tekisin, vanhan neuvona pitäisin, itse nuorta naurattaisin...

Naisen vetovoima on kohtalokkaan suuri. Näkyi nännit neitoselta, pystyt rinnat piikaselta juoessa joesta vettä... Mie tuota tapoamahan, piika eestä juoksemahan. Piika juoksi pitkin suota, minä juoksin poikki suota. Piika pitkin mättähälle, minä pitkin piian päälle. Näpit sattui nännin päälle, käet vatsalle valahti. Siitä mulla onni siirtyi, elo entinen hävisi...

Naisissa käynti on pojille miehuuden mitta. Anna suuta, Suomen likka, tälle Suomen sulhoselle! Suu ei kulu suuellessa, käsi kättä antaessa! Välistä käy huonosti, niinkuin poika pikkaraiselle: Koin kerta kesässä maata, senki saunassa saloa, pikkaraisen piian kanssa, matalan Marin keralla. Mari itkien tupahan: "Voi minä piloinen piika, mitk' on vaivat vatsassani, ponnistus poveni alla!" Vatsa kasvoi, vyö lyheni, navan kohta korkenevi. Vei paha papille viestin. Tuo pakanan pallinaama otti lehmän leikkilöistä, kiskalti härän kisoista!". Paha Mari kanteli, ja pappi pakanan pallinaama rankaisi viemällä lehmän! Kaikkea sitä pitääkin sattua...

Viinasta ei ole huolta. Tokihan nuoria miehiä kuvataan sanoilla Nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat, mutta kuvitelma on nuorella tällainen: Juon mä päivän, juon mä kaksi, pääsen kohta kohmelohon, selviän mä siitä jälle. Niin olen sitte selvä miesi! Mutta entäs kun viinasta ei enää ole iloa? Humala Remusen poika, mikset pysty miehen päähän, miehen kulmille kohoa, miestä raivohon rakenna?

Huonommin sitten kumminkin käy. Menevät rahat, vaimot riitelevät, muut naiset kammoavat. Apeana voi todeta: Sepä suurena suruna: hepo huono, akka tiine, itse mies vähäväkinen. Eli, kuten kaikki tietävät: Kolm' on miehellä pahoa, kolme miehen kuolemata: Yks' on vuotava venonen, toinen heittiö heponen, kolmansi äkäinen akka!

Jottei miehen tunteista jäisi paha jälkimaku, mennään vielä takaisin sinne nuoruuteen. Kyllähän miehetkin osaavat helliä olla, ovat useimmiten sitä vain omalla tavallaan. Larin-Kyöstin nimissä on tuo seuraava kaunis laulu, mutta luulenpa että hän vain siinä muotoili jo olemassa olevaa. Otan tähän vähän poikkeavan version: Heilani on kuin helluntai, sen suu kuin aurankukka. Silmät sill' on siniset ja pellavainen tukka... Kirkolla ja kylätiellä kelpaa sitä näyttää. Pertunpäivän tienohilla kuusitoista täyttää...

Kun miehet kertovat rakkaastaan, he tekevät sen usein humoristisesti, hempeilyjä välttäen. Mull' on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni. Tuota se näkyy tekevän jo monen pojan mieli. Pikkanen mun heilani on, ja pienet sill' on luutkin. Kyllä se kelpaa minullen, ottashan sen muutkin. Tunteen aitoutta on turha epäillä, mutta miehekkyys säilyy kuin silmäniskuna kavereille.

------

Vaan mikä se on sen vanhan kansanomaisen ilmaisun oivallus ja ydin? Antaa Sammatin miehen vastata, hän kun sen Kantelettaren esipuheessa niin hyvin osaa sanoa:

Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun.

Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?

Tyttöjen elämää kansan paremmin sanoin

2011-11-16T21:27:00.003+02:00

Jos olis valta niinkuin on mieli, pitäisin loputonta luentoa kansanrunojen hienoudesta. Kalevalamittaiset runot ja myöhemmät rekilaulut sisältävät yllättävän täydellisesti saman elämänkirjon kuin nykyajan iskelmät ja balladit. Erona ei niinkään ole elämänympäristö, vaan ennemmin kieli ja ilmaisun tuoreus ja iskevyys. Nykyään tarvitaan kovan luokan kirjoittaja pääsemään edes jotenkin samalle ilmaisun tasolle kuin noissa vanhoissa runoissa.

Aletaanpa tyttöjen elämänpiiristä. Hyvin nuoret neidot tietävät mainiosti, miten heistä tulee kylän kaunistuksia, jossakin unelmoidussa tulevaisuudessa. Kaks on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa. Minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Tuo sanotaan kaikkea muuta kuin ujostelevasti, tyttö tietää miten asiat ovat ja sanoo sen täydellä asiallisella itsetunnolla.

Tytöt liehahtelevat omissa joukoissaan, pojat omissaan, ja kiusotteluahan siitä tulee. Niin on noita poikasia, kuin on mustia sikoja, talvitakkuporsahia. Niin on noita poikasia, kuin on suolla sammakoita, alla virsun vinkujia. Sensijaan niin on noita neitosia, kuin on maalla mansikoita, punakukkia kedolla...

Tämä aihepiiri on lähes sananmukaisesti siirtynyt myöhempiin rekilauluihin. Tämän kylän pojat on kuin rupisammakoita. Toisen kylän pojat on kuin mesimansikoita. Hähhähhää! Poikien mielestä kyllä tässäki kylässä likkoja on, mut on niin julumaa sorttii: pitkä selkä, lyhyet jalat, ja kävelee kuin sika lortti!. Ja tytöt alkavat huomata ylivoimaisuutensa jäykkien ja nolostuvien poikien edessä. Pojat rassukat tutisee ja tärisee kun nätin tytön näkee...

Vähitellen tytöille alkaa joku pojista merkitä toista enemmän. Onpa tietty tietyssäni, mesimarja mielessäni, jok' on mieltynyt minuhun, minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät - minulla sydän suloinen... Niin minä hänessä riipun, niinkun lintu lehtipuussa, kuusen oksalla orava!

Tyttöjen ajatukset täsmentyvät ja suuntautuvat kohti yhteiseloa. Jälleen on "tietty tietyssäni": Mies pieni, punainen poski, valkia, kiherätukka, puolahattu, saapasjalka,verkavästi, silkkihuivi. Voi kun mie mokoman saisin! Joka päivä pään pesisin, joka ilta saunan saisin! Voi kun mie mokoman saisin, saisin sitte pienen poian... Käsi ketreä vetäisi, jalka lasta liekuttaisi...

Vaatimukset kasvavat. Mistä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osasit? Toista tänne toivottihin, ei sinua sian silmä! Sioilla om omat tiensä, mutta ne kulkevat talon ohitse! Mutta sen sijaan, jos se oikea tulisi... Seuraava kiihkeän hurja runo levisi Eurooppaan jo 1700-luvulla, monina versioina, kauan ennen Lönnrotia. Goethenkin sanotaan sen tunteneen. Jos minun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi, tuntisin ma tuon tulosta, arvoaisin astunnasta, jalan nuoren nousennasta, käymästä kepiän kengän! Sille kättä käppäjäisin, vaikk' olis käärme kämmenpäissä! Sille suuta suikkoaisin, vaikk' ois suu suden veressä! Kiinni kaulahan kapuisin, vaikk' ois kalma kauluksessa! Toki vierehen viruisin, vaikk' olis vierus verta täynnä!.

Ainahan ei kaikki onnistu, eikä toive täyty - lihakin on joskus heikko... Oli joulu joutumassa, panin tynnyrin olutta. Toivoin kultani tulevan. - Eipä kulta tullutkana, tuli kuhjus kutsumatta. Osasi oluen juoa, syöä juhlasyönnökseni. - Tainnut en olla antamatta, enkä kielteä kehannut...

Ja sitten tietysti voi käydä hassustikin, niinkuin Marjatalle tai Maarialle konsanaan. Ja niin on käynyt ja näin on käynyt, ja vasta olen viidentoista, lauleli likka lapselleen kun päästeli kapaloista. Mainekin saattoi kyläyhteisössä vaarantua, mutta tämä likka osasi kuitenkin olla uljaasti ylpeä ja itsetietoinen: Tän kylän ämmät kletsuhännät, kupparit ja noirat! Ne haukkuvat mua nuorta flikkaa niinkuin rakkikoirat! Tän kylän ämmät sanovat että minä annan panna. Ja jos mulle iso vatta tulee, niin itte mä sen kannan!

Yhteen meno on vakavan harkinnan asia: Jos sinä kultani eron teet, niin nyt on eron ehtoo - ennenkuin tulee tuutilulla ja sängyn viereen kehto...

Meren kosijat, hauska opetusruno miestä mieliville neideille

2011-11-14T14:57:00.003+02:00

Kansanrunon kuvasto on monesti poikkeuksellisen voimakasta, suorasanaista ja humoristista. Vanhoja sävellyksiäni puhtaaksi toimittaessani törmäsin Meren kosijoihin, opetusrunoon tai moraliteettiin, joka on kuin pedagogiikan oppikirjasta reväisty. Käyttämässäni versiossa miestä odottaa saaren neiti Annikkainen:

Annikkainen, saaren neiti, istui saaren sillan päässä. Sekä istui että itki, vuotti miestä mielehistä.

Sitten alkaa tapahtua asioita joiden luulisi innostavan animaatioelokuvan tekijöitä. Merestä kuuluu kohinaa ja loisketta:

Vaskimies merestä nousi, vaski suuna, vaski päänä, vaskikintahat käessä, vaskikihlat kintahissa. "Tules mulle, neiti nuori, vaskimiehen morsioksi!"

Neidillä on jo saatua opetusta, ja hän tietää vastata:

Enp' on tule enkä huoli! Enp' oo suotu enkä luotu enkä koissa kasvatettu vaskimiehen morsioksi!" Sepä mies vajosi sitten takaisin mereen.

Ja siinä Annikkainen taas istui, sekä istui että itki, odotteli uutta miestä tulevaksi. Jo kohisee meri taas, ja ylös nousee Rautamies, rauta suuna, rauta päänä, rautakintahat kädessä ja rautakihlat kintahissa. "Tules mulle", mies ehdottaa, mutta saa saman vastauksen, neiti ei huoli. Ja mies menee mereen takaisin.

Siinä Annikkainen taas sillan päässä istuu, itkee ja odottaa. Merestä nousee houkutteleva Kultamies, kulta suuna, kulta päänä, kultakintahat käessä ja kultakihlat kintahissa. Moni neito jo heltyisi tällaisen herkun heilaksi, mutta eipä helly Annikkainen. Ja sinne mereen vajoaa se kultamieskin. Ja Annikkainen istuu taas ja odottaa, kunnes

Leipämies merestä nousi, leipä suuna, leipä päänä, leipäkintahat käessä, leipäkihlat kintahissa: "Tules mulle, neiti nuori, Leipämiehen morsioksi!"

Viisas neiti tekee vihdoin valintansa:

"Jo tulen minä sinulle, Leipämiehen morsioksi! Jo oon suotu, jo oon luotu, jo oon koissa kasvateltu Leipämiehen morsioksi!"

Toisessa opetusrunossa samanniminen Turun neiti valitsi väärin, ylläpiti talvehtimaan jäänyttä ja paljon kultaansa kilistellyttä saksalaista kestiä, kauppamiestä. Mutta kun kevät tuli ja meri aukeni, kestipä lähti laivalleen ja purjehti pois. Varmaan näiden kestien säikyttämiseksi tarinaan on joskus liitetty hyljätyn neidin kosto. Muinoin uskottiin ulkomailla, että suomalaisilla oli maaginen kyky nostattaa hirmumyrskyjä ja suistaa petturit haaksirikkoon, ja tämän tempun tekee myös Turun neiti.

Viisaamman Annikkaisen tarinaan yhdistin joukon itä-karjalaisia runosävelmiä, joitten epätavallinen mehevyys antaa laululle draivia ja myös ripauksen komiikkaa. Jo on ihme, ellei oppi osu kohdalleen.

Talvisota on syttymäisillään Twitterissä

2011-11-12T11:46:00.003+02:00

Brittiläinen historianopiskelija on ottanut tehtäväkseen 2. maailmansodan seuraamisen reaaliajassa mutta 72 vuoden viiveellä. Useita kertoja päivässä täydentyvä sivusto on tässä.

Parhaillaan tulee uutisia Puolasta. Ne eivät ole mitenkään kauniita. Saksalaisten julmuudet ovat sanoin kuvaamattomia. Toiset jalot veijarit riehuvat Itä-Puolassa. Suomenkin tilannetta seurataan:

Finns have just rejected USSR's diplomatic proposals- they see concessions as sign of Soviet weakness, despite Mannerheim warning otherwise (8.11.39).

Still no agreement in Finno-Soviet border talks. Molotov: "We civilians can't make progress; it's the turn of soldiers to have their say" (9.11.39)

Finnish army now fully mobilised along border with USSR: 337,000 men, but only 254,518 rifles. There are not enough uniforms or ammunition (10.11.39)

Soviet Commissar of Defence Voroshilov has ordered the Red Army to move into attacking positions along border of Finland. (11.11.39)

Käytyäni läpi vanhempieni ja lähisukulaisten laajaa kirjeenvaihtoa noilta ajoilta minussa vahvistui kirjoista saamani vaikutelma. Tilanne Suomessa oli lähes surrealistinen. Samoihin aikoihin kuin Ylimääräiset Harjoitukset alkoivat, hiukan ennen lokakuun puolta väliä, kehotettiin Helsingin ja muiden suurten kaupunkien siviilejä siirtymään turvaan maaseudulle.

Sukulaistaloon Lopelle siirryimme mekin, toista lastaan odottava äitini ja minä. Koulut suljettiin. Isä jäi kaupunkiin ja hänet liitettiin 13.10. perustetun Ässä-rykmentin upseeristoon. Tästä maineikkaasta rykmentistä tuli myöhemmin "Talvisodan hengeksi" nimetyn kansan sieluntilan symboli: Miehistö oli lähinnä työläispoikia Sörkasta, Kalliosta ja Vallilasta, upseeristo porvarillisesta Töölöstä, Munkkiniemestä ja Eirasta.

Rajalla oli vain vähäisiä suojajoukkoja, ja varsinainen "harjoitusväki" rakensi puolustuslinjaa, jota alettiin kutsua Mannerheim-linjaksi. Rajan suunnalta tuli kaiken aikaa rauhottavia viestejä. Ei täällä ole mitään hätää, tästä ei ryssä pääse yli. Evakkoon lähetetyt siviilit alkoivat tuskastua odotteluun, kun neuvottelut venäläisten kanssa venyivät venymistään. Marraskuun viimeisellä viikolla suurin osa väestöstä oli palannut kotiin, ja koulutkin avattiin uudelleen. Eihän sota voi millään syttyä, mehän neuvottelemme kaikessa rauhassa heidän kanssaan. Eihän kukaan nyt voi tehdä sellaista temppua että lähtisi hyökkäämään noin vain...

Perheemme oli kesän lopulla muuttanut ihanaan uuteen asuntoon Eiran mäellä. Sen kauniimpaa ja rauhallisempaa paikkaa ei ollut koko Helsingissä. Runsaan kuukauden ehdimme asua uudessa kodissa, kun tuli evakkokäsky. Ja marraskuun viimeisenä sunnuntaina me sitten palasimme kotiin. Kolme päivää siellä ehdittiin asua, kun aamuvarhaisella kaupungin ylle ilmaantui pommikoneita. Niitä kaupunkilaiset katselivat ihmeissään, kunnes pommit alkoivat räjähdellä. Totuus valkeni tuona torstai-aamuna 30.11. kaikille, järkyttävällä tavalla. Sitten alkoi joukkopako, jota vaikeutti autojen ankara puute. Seuraavana yönä onnistuimme pääsemään kauas kaupungista, aina Kauniaisiin saakka.

Neuvostoliiton hyökkäys oli törkeä teko, eikä jäänyt rankaisematta: maa erotettiin Kansainliitosta! Siitä huolimatta me olimme kuta kuinkin yksin ylivoimaista vihollista vastassa. Paljonpa hyötyä Kansainliitosta ja kansainvälisen lehdistön suuresta suosiosta ei ollut armeijalle, joka hupeni hupenemistaan, ja oli lähellä romahtamista kun rauha vihdoin saatiin. Paljon vihollinen ei ollut onnistunut alueita valtaamaan, mutta sen enemmän se sitten saikin neuvottelupöydässä. Toiseksi suurimman kaupunkimme Viipurin, ja valtavia alueita Karjalasta.

Tämän hirvittävän kokemuksen yhteydessä on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että Stalin oli tehnyt sopimuksen surullisenkuuluisan "Terijoen hallituksen" kanssa uusista rajoista. Ne olisivat ulottuneet Aunukseen ja Vienaan asti. Lähes koko karjalainen alue olisi liitetty Suomeen, mikä Stalinin mukaan vastasi myös Suomen kansan ikuista toivetta.

Nyt, kun rajan toisella puolen palautellaan Stalinin mainetta ja arvoa, voitaisiin ehkä kysyä miten tuo Stalinin kaunis ajatus voitaisiin toteuttaa. Venäjän liityttyä kapitalistisen maailman osaksi siihen ei luulisi liittyvän mitään vaikeuksia. Eihän?

"When did it become desirable to look like thug?"

2011-11-10T22:52:00.004+02:00

Tämän vanhan kuvan alle amerikkalainen nimimerkki PJM sijoitti blogissaan Old Picture of the Day seuraavan tekstin:

Today's picture was taken in 1938 at the airport in Washington DC. The picture shows a group of passengers in front of an airplane. As people have noted earlier this week . . . look how nicely all the people are dressed. I don't understand how we have gotten to the point that so many people want to look "thuggy". When did it become desirable to look like a thug? I believe we sort of act like we dress . . . when we dress nice, we act nice. When we dress like thugs, we . . .

Aikaisemmassa postauksessaan PJM oli kiinnittänyt huomiota lentomatkustajien huononevaan käytökseen. Ennen koneissa matkusti herrasväkeä, nykyään joukossa on yhä enemmän hollituvasta karannutta sakkia.

When did it become desirable to look like thug, PJM kysyy. Vastaus löytyy ehkä sekä politiikasta että muodista. Miksi poliitikko kuten ministeri Arhinmäki haluaa pukeutua rönttösiin? Antaakseen viestin että hän on samaa porukkaa kuin potentiaalinen kannattajakuntansakin - vaikka ei olisikaan oikeasti sitä, laskelmoi vain. Samasta syystä maisteri Timo Soini kirjoittaa "ploki" eikä "blogi".

Eräässä kauan sitten lukemassani jutussa vertailtiin Englannin eri yhteiskuntaluokkien autoja ja vaatteita. Rönttösimmät vaatteet ja räjähtäneimmät autot oli ylimmällä luokalla. Ehkä heillä jonkinlainen sosiaalinen omatuntokin kolkutteli: ei haluttu ulkonäön avulla julistaa yläluokkaisuutta, kuten varsinkin keskiluokkaan kuuluvat nousukkaat tekevät. Jutussa tosin arveltiin, että yläluokka näin osoittaa olevansa niin rikas, että voi pukeutuakin mistään välittämättä. Tuohon en oikein usko. Yläluokka ei ensinnäkään ole kauttaaltaan upporikas, ja toiseksi nousukkaitten halveksunta perustuu suurelta osalta siihen että heidän levittämänsä signaalit ja todellinen käytöksensä ovat usein koomisessa ristiriidassa keskenään.

Myös sivistys koetaan luokkayhteiskunnassa häpeälliseksi, koska se erottaa hyvin selvästi toisistaan oppia saaneet ja saamattomat. Mutta yläluokkaiset ovat vähemmistönä, ja mitä levottomammaksi yhteiskunnat tulevat, mitä enemmän poliitikot ja populäärimedia mielistelevät enemmistöä, sen vihamielisemmin se suhtautuu vähemmistöihin.

Ehkäpä kehveliksi pukeutuminen ja kehvelin tavoin käyttäytyminen onkin itsesuojeluvaiston sanelemaa naamioitumista? Mene ja tiedä.

Unitiet. Matkoilla kaiken aikaa.

2011-11-03T10:15:00.004+02:00

Tyypillistä helsinkiläistä katuverkkoa yöseen aikaan.

Viime yönä olin tapani mukaan jälleen matkoilla. Olin kuljettamassa lähisuvun jäseniä Viipurin suuntaan, eli "kaakkoon". Välillä kuljetettavat olivat hukassa, välillä he istuivat peräpenkillä. Välillä pysäköin auton joenrannan liejuun, josta oli vaikea edes itse päästä ylös. Sitten lieju olikin sopivasti kuivunut, ja pääsin liikkeelle. Kiinnitin Yarikseen varmuuden vuoksi (?) entisen kuplafolkkarin etukannen. Se sopi täsmälleen. Välillä valitsin väärän oikotien, joka kapeni kapenemistaan ja päättyi kivikkoon josta autoni ei edes unissa päässyt yli. Oli palattava takaisin, kunnes löytyi oikein asfaltoitu päätie.

No mitä siellä "kaakossa" sitten piti tehtämän? Siellä joku lähisukulainen odotti kertoakseen uusimpia keinoja maanviljelyksen edistämiseksi. Vastaavasti sitten äärimmäisessä "luoteessa" odotti toinen päästäkseen kertomaan samasta aiheesta perinteisiä kikkoja ja totuuksia. Kaakonretken jälkeen väsytti, ja oikein kauhistuin sitä että nyt pitäisi vielä ajaa loputon matka Seinäjoen taakse ja pitemmällekin. Ja vielä takaisin kotiin. Ehdotinkin kyytiläisille että ajaisin heidät vain Tampereelle ja maksaisin heille Pohjanmaan pikajunaan matkaliput. En tiedä suostuivatko, uni päättyi siihen.

Pari yötä sitten kävin "Helsingissä", joka onkin tavallisin retkeilykohteeni yöseen aikaan. Tuo Helsinki on paljon suurempi ja sotkuisempi kuin se jossa päiväsaikaan käyn. Siellä on kaksi pääkatua, joita kuitenkaan en jostain syystä käytä, Itäinen ja Läntinen Viertotie. Niiden välissä on loputon katulabyrintti, jossa kyllä pääsee eteenpäin, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. Näkymät ovat varsin avaria, rakennusten välissä on rakentamattomia alueita tai hyvin matalia taloja. Jalkakäytävät sukeltavat välillä talojen lävitse lyhyinä mutta mutkikkaina tunneleina, joiden takana aukeaa taas aivan erilaisia miljöitä. Ulospääsy niistä tuottaa joskus lieviä vaikeuksia, mutta minnekään en vangiksi jää. Matka vain hidastuu hidastumistaan, ja päämäärä tuntuu aina olevan yhtä kaukana.

Öillisessä "Helsingissä" vallitsee aina päivä ja pouta. Rakennuskanta on uusimmillaan noin 20-luvulta. Moderneja taloja ei näy missään. Päävärinä on tavanomainen likaisen keltainen rappaus. Päämääräni vaihtelevat. Joskus etsin bussiasemaa päästäkseni kotiin Hämeeseen. Joskus olen menossa kotiin. Olen usein vähän neuvoton. Menenkö Eiraan (jossa asuin kouluaikani), mutta onko minulla edes avaimia taskussani? Sattuisiko äitini olemaan kotona? Tai menenkö Lauttasaareen (jossa isäni asui vielä neljä vuotta sitten)? Ehkä olisi turvallisinta pyrkiä Katajanokalle isovanhempieni luo - jos nyt Katajanokka sattuisi olemaan paikallaan ja sen löytäisin.

Toissayönä löysin itseni Tukholmankadulta kello 17, ja tiesin että minulla oli hammaslääkäri Johanneksenrinteessä Viiskulmassa kello 19. Kaksi tuntia aikaa, riittää hyvin - ja aloin kävellä kohti etelää. Töölö oli aivan samanlaista labyrinttiä kuin öinen "Helsinki" yleensä, mutta etenin sisukkaasti. Tiesin että jossain vaiheessa pitäisi vastaan tulla Töölöntori ja Hesperiankadut. Eivät tulleet, filmi katkesi ennen niitä - ja on aihetta kysyä olivatko ne edes paikoillaan siellä missä niiden piti olla?

Tuossa "Helsingissä" ei koskaan näytä olevan tuttuja julkisia rakennuksia. Paitsi yhden kerran, kun kävin Engelin Helsingissä. Kaikki 1700-luvun ja alkavan 1800-luvun rakennukset olivat yhtenä sykerönä, joka olisi mahtunut Senaatintorille mäkineen kaikkineen. Vain yliopiston rakennus tuntui suunnattoman suurelta, sitten kun sen sisälle pääsi. Kuten unissa aina, mittakaavat muuttuvat kaiken aikaa. Nikolainkirkon yli voisi joskus melkein harpata, ellei sen sisältä äkkiä löytyisi keskiaikaisia holveja ja saleja jotka ovatkin sitten suunnattoman suuria ja liian monimutkaisia täysin hallittaviksi. Yliopiston sisäinen laajuus selittyy yleensä sillä, että olen menossa tietylle luennolle, mutta oikeaa luentosalia ei sitten millään tahdo löytyä kun arkkitehtuuri talon sisällä on niin monimutkaista...

Yhteistä kaikille näille Helsinginmatkoille on se, että perille pääsy on melkein toivotonta, mutta siitä huolimatta varsinaista painajaisen tunnetta ei synny. Vain ihmettely siitä missä oikein olen... Ja tietysti joidenkin korttelien sisältä löytyy aivan ihmeellisiä paikkoja, kun jostain käytävästä niihin on eksynyt. Kertoisinko, mitä Mäkelänkadun 20-luvun klassiset korttelit pitävätkään sisällään? No... enpä sittenkään taida.

Déjà vu

2011-10-31T14:31:00.002+02:00

Melkein tasan sata vuotta sitten julkaisi saksalainen kriittinen pilalehti Simplicissimus etusivullaan tämän kuvan. Siinä todetaan havainnollisesti, että vaikka Euroopan mahtivaltiot yrittivät kaikkensa, Balkanin tulipaloa ei saatu sammumaan. Tunnetuin seurauksin. Vasta nyt aletaan tosissaan havaita, miten perusteellisesti 1. maailmansota tuhosi länsimaisen korkeakulttuurin.

Tänään vastaavan kuvan voisi piirtää hiukan toisin. EU:n johtajilla olisi käsiraudat ja kaulapanta, heidän taluttajansa tai isäntänsä kasvottomia liituraitamiehiä. Balkanin tilalla on joukko Välimeren valtioita. Jos kansanedustaja tulee facebookissa todenneeksi eittämättömän mutta ikävän tosiasian sotilasvallan mahdollisuudesta, hänet erotetaan ryhmästään. Isoveli valvoo kaikkialla. Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään.

Selitys

2011-10-30T18:08:00.000+02:00

Olen sanaton.

P.S. Kuvaa on klikattava, jotta teksti erottuisi.

Vuoren kutsu

2011-10-28T19:24:00.005+03:00

Parhaillaan kirjoittelen vanhempaa tuotantoani julkaisukuntoon, ja törmäsin 8 kaanonin kokoelmaan Canoni Reggiani. Suurin osa siitä on kirjoitettu Reggio Emilian ikivanhassa kaupungissa, Po-joen laaksossa. Se on se kaupunki, josta vallankumoukselliset kaaderit saapuivat isä Camillon kylään tämän mukiloitaviksi, ja sieltä ovat kotoisin mm. runoilija Ariosto, maalari Correggio (samannimisestä pikkukaupungista Reggion vieressä), ja ehkä vaikuttavimpana nykykansalaisena Loris Malaguzzi (1920-94), merkittävä ja legendaarinen kasvattaja.
Pääsin itsekin tutustumaan tähän maineikkaaseen mieheen vuonna -89, kun silloinen vaimoni oli tuomassa reggiolaisia oppeja Suomeen. Mukana matkalla oli myös tuolloin 10-vuotias nuorimmaiseni. Reggion vanhat kirkot, holvikäytävät ja varsinkin komeat leijonapatsaat olivat tietysti pojan mieleen.
Kuva: Elisse Heinimaa

Mutta paljon jännittävämpää oli tulossa. Malaguzzin kasvatusajatuksia ja kokeiluja esiteltiin laajassa seminaarissa Reggion eteläpuolella Apenniinien pohjoisreunalla sijaitsevassa pienessä Castelnovo ne' Montin kaupungissa. Jo kauan ennen perille pääsyä näkyi bussin ikkunasta merkillinen, kiehtovan näköinen vuorimuodostuma. Se oli kuuluisa Pietra di Bismantova, jonka Dantekin mainitsi Divina Commedian toisessa osassa (Kiirastuli). Siellä sijaitsee myös tuhatvuotinen pikku kastekirkko, Pieve, josta sain aiheen yhteen Alleluia-kaanoniin.
Kuva Marco Ferrari erinomaisella sivustolla.

Seminaarin tulohässäkät olivat menossa, ja asetuimme hotelliin, kun äkkiä tajuttiin että poika oli kadonnut jäljettömiin. Etsintäpartiot lähtivät Castelnovon kaduille, ja minä lähdin maaseudulle kohti Pietraa. Jotkut ihmiset kertoivat siellä nähneensä pienen vaalean pojan kävelevän kohti kaupunkia. Lopulta minunkin oli palattava sinne. Eipä aikaakaan, kun kaupunkiin tutustumassa olleita seminaarivieraita palasi hotelliin, ja heidän mukanaan tyynesti, kaikessa rauhassa myös poika.

Kun mitään kiireisiä asioita ei ollut, ja ruokaakin oli syöty, poika ei enää kyennyt torjumaan Pietran maagista kutsua. Toki vuori oli kauempana kuin miltä näytti, mutta kyllä poika silti oli jo ehtinyt rinnettä kavuta, ennenkuin lähti paluumatkalle. Olen kateellinen hänelle, sillä itse en tule enää pääsemään lähemmäksi Pietraa kuin hän.

Reggioyhteydet poikivat sitten tutustumisen mainioon lastenkirjailijaan Gianni Rodariin, jonka kirja "Mielikuvituksen kielioppi" olisi syytä saada suomennetuksi. Itse aloin sellaista tehdä, mutta alkulausetta pitemmälle en päässyt. Kaksi Rodarin vekkulia runoa päätyi sarjaan kaanoneiksi. Ensimmäinen kertoo melonin ja päärynän kohtaamisesta, sekä syyn siihen etteivät he sanoneet toisilleen "hyvää päivää":

Un melone
andava a Frosinone.
Incontrò una pera
che andava a Voghera.
Si dissero buongiorno?
No, perché era sera.

Toisessa runossa Rodari ottaa tiukkaa kantaa heinäsirkan puolesta muurahaista vastaan. Tein aiheen mukaisesti musiikin suureen napolilaisen 1700-luvun oopperan tyyliin, ja osallistuin näin mielenosoitukseen heinäsirkan puolesta:

Chiedo scusa alla favola antica,
se non mi piace l'avara formica.
Io sto dalla parte della cicala,
che il più bel canto non vende, regala!

Satakuntalaiset alkoivat porista

2011-10-25T21:44:00.005+03:00

Facebookissa on joitakin aikoja kierrellyt tällainen rimssu:

"Räätäli alkoi napista.
Merimies alkoi hytistä.
Vauva alkoi tutista.
Satakuntalaiset alkoivat porista.
Pohjoiskarjalaiset alkoivat kolista.
Narkkari alkoi piristä.
Kännykkämies alkoi jupista.
Muusikko alkoi rapista.
Mielisairas alkoi pöpistä.
Sotamies alkoi lotista.
Puuseppä alkoi rahista.
Laiva alkoi karista.
Saapas alkoi kumista.
Punoja alkoi korista.
Kalastaja alkoi kuhista.
Tiskaaja alkoi mukista.
Automekaanikko alkoi rämistä.
Kemisti alkoi kalista.
Pankkiiri alkoi kopista.
Metsästäjät alkoivat supista.
Vuohi alkoi kilistä.
Siivooja alkoi rätistä.
Nalle alkoi puhista.
Maalari alkoi väristä.
Metsästäjä alkoi kutista."

Tässä on taas loistoesimerkki suomenkielen erikoislaatuisesta taipuisuudesta. Menkääpä kääntämään tämä jollekin indoeurooppalaiselle kielelle!

Tuohon on helppo lisätä uusia:

"Pössyttelijä alkoi marista". "Kalat alkoivat haista". "Telakalla alettiin mietiskellä, että joskohan sitä tässä alusta alettaisiin..."

Viimeiseen lauseeseen sijoittelin kaikenlaista leppoisuutta ja hitautta, jotta saisin lauseen kesken ja kolme pistettä loppuun. Pula-aikana tuli katsoa, etteivät pisteet päässeet loppuun, toteaa tähän hämäläinen. Hitaampihan semmoinen on kuin rannikkokaupungin työnjohtaja: "Hae lakkaa satamasta, kun lakkaa satamasta". Yhtä äkkinäinen potilasmummo loukkaantui, kun lääkäri sanoi että "tauti on viirus". Työteliäs intialainen kertoi toimipaikkansa: "Kalkutan konepajalla".

Sovitaanko että tämä kielemme on loputtoman syvä? Pannaanko kättä päälle? Kätten päällepano on hurskas toimitus, ja se sopii tämän asiattoman jutunkin päälle päätteeksi, siunatuksi lopuksi.

Julma suu, pistävät silmät

2011-10-23T19:23:00.013+03:00

Romaaneissa on ollut tapana kuvata pahoja ihmisiä silmien ja suun ilmeillä. Kellä on pistävä katse, kellä julma suu. Äskettäin koki tuhoamiensa vastustajien kohtalon Libyan hirmuhallitsija. Jos kellä pahalaisella on ollut julma suu, niin juuri Gaddafilla:Tässä kuvassa Gaddafi on ilmeisesti jopa hymyilevinään:
Pälyilevien silmien ja julman suun yhteisvaikutus on pelottava: tämä mies voi tehdä mitä tahansa minä hetkenä tahansa. Ehkä pelottava ulkonäkö on eduksikin julmalle diktaattorille:
Yleinen ja paljon naureksittu diktaattorin virkamerkki ovat mustat lasit silmillä. Ne estävät kansan näkemästä mihin julmurin katse milloinkin suuntautuu, ja levittävät näin pelkoa kaikkiin suuntiin. Tätä myös Gaddafi usein käytti. Mustien lasien lisäksi koppalakin lippa usein peitti hänen silmänsä.

Stalinin suuta ei muistini mukaan ole kuvattu julmaksi. Runsaat viikset peittivät sen osittain, ja huulien välissä roikkui usein piippu, leppoisien miesten tunnusmerkki. Mutta julmion silmiä on pelätty senkin edestä. Sodanjälkeinen ministeri Yrjö Leino kertoi minulle muinoin Sibelius-Akatemian ravintolapöydässä hallituksen vierailusta Neuvostoliitossa. Leino huomasi Stalinin pistävien silmien tarkastelevan häntä tuon tuostakin, ja oli luhistua paanisen pelon alle. Edes virallisissa muotokuvissa ei hirvittävän murhamiehen uhkaavaa ilmettä pystytty täysin peittämään:

Omar al-Bashir, Sudanin verinen presidentti on raa'an pedon näköinen, ja Keski-Afrikan operettikeisari Bokassa on onnellisen näköinen koristesälänsä keskellä kuin viaton mielipuoli.

Mitä julmemmin diktaattori on käyttäytynyt, sen hurjemmin hänen on oltava peloissaan. Monien kohdalla tämä näkyy alituisena varuillaan olemisena, epäluulona, paljastavien ilmeiden ryöppynä. Julmat ilmeet luovat tosin pelkoa, mutta eivät loputtomiin. Tässä kuvassa ei Ceausesculla enää mene hyvin. Kohteliaisuushymyn takana loiskuu torjuminen, varauksellisuus, pelko:
Ja koskaan unohtumaton oli Ceausescun ilmeitten ryöppy silloin, kun hän parvekkeeltaan alkoi tajuta kansanjoukon nauravan hänelle. Hämmästystä, epäuskoisuutta, pelkoa ja kauhua. Eivätkö korviin kuiskutelleet liehakot puhuneetkaan totta?
Minkähän laisia mahtavat diktaattorien yöunet olla? Pystyvätkö he nukkumaan viattoman unta ilman pillereitä? Rooman sotapäälliköt olivat viisaita, kun panivat orjan mahtavassa triumfikulkueessa kuiskuttelemaan korviinsa "memento mori", muista että olet kuolevainen...

Söi puuron akka. Ihana on tämä kieli.

2011-10-21T14:38:00.004+03:00

Amerikkalaiset kielentutkijat ovat arvelleet, että hyvin kaukaisissa muinaisissa kielissä sanajärjestys on ehkä ollut SOV, eli subjekti-objekti-verbi. Muinaiset niinkuin Yoda puhuivat. Akka puuron söi. Nykyisissä valtakielissä ja periaatteessa myös suomessa järjestys on SVO: Akka söi puuron.

Sanajärjestys on suomessa kuitenkin paljon vapaampi kuin useimmissa kielissä, ja sillä on usein sisällöllinen merkitys.
SOV: Akka puuron söi - kuulostaa hiukan vanhalta, ja sen vuoksi myös runolliselta. On tapahtunut jotain, ja tapahtuma on päättynyt. Usein siihen liittyy muita samanaikaisia tapahtumia, kuten vaikkapa Akka puuron söi, katti kerman nuoli, ukko sanan lausui.

SVO: Akka söi puuron. Tapahtuma todettu, ja sillä selvä. Mutta jos sanaa painotetaan puhuttaessa, lause saa lisämerkityksiä. AKKA söi puuron (ei ukko). Akka SÖI puuron (kun oli ensin epäröinyt). Akka söi PUURON (mutta jätti leivän syömättä).

VSO: Söi akka puuron - eipä olisi uskonut... Tai: Söi akka puuron, söi leivän, joi maidon, risti käden.

VOS: Söi puuron akka - leivän ukko, hiiren kissa.

OVS: Puuron söi akka - monesta pöydällä olleesta valittavasta: tarjolla puuroa, leipää, maitoa, hiirenraato - maidon joi poika, hiiren söi kissa.

OSV: Puuron akka söi - luulitko muka että leivän? Tai: Puuron akka söi, ei sylkenyt siihen eikä antanut kissalle.

Tämmöisissä kolmisanaisissa ilmaisuissa korostuu joko ensimmäinen tai viimeinen sana, harvemmin keskimmäinen. Siitä ne merkitys- ja tyylierot ilmeisesti tulevat.

Mutta entäpä jos subjektina on persoonapronomini? Ikäänkuin verbin paikka olisikin ennen subjektia. Monikossa sen huomaa, verbivartaloon kun se pronomini näyttää liittyvän ihan suoraan: syömme < syö+me, syötte < syö+te. Ainakin ennen väitettiin, että 1. persoonan vartalo olisi *min, ja 2. persoonan *tin, joten siis syön < syö+m(in), syöt < syö+t(in). Kolmansista persoonista en sano mitään, nehän on yksinkertaisimmin korvattu nimellä tai muulla substantiivilla.

Tämä kieli on ihana. Ihana tämä kieli on. On tämä kieli (sitten) ihana. Ihana on tämä kieli.

Sanajärjestyksellä on ennemmin runollinen, hienosävyjä korostava merkitys, kuin tarkkaan määritelty ja virheellisyyttä välttävä lainvoima. Sanavartaloita voidaan sanaluokasta riippumatta käyttää vapaasti muissakin sanaluokissa.

Pikkupoika Korkeasaaressa: "Katso isi, patsattu pukki!" Siis patsas (substantiivi), patsata (verbi), patsaampi (adjektiivi, "Aleksanteri II:n on patsaampi kuin Mika Waltarin"). "Paavo Lipponen on hyvin patsas, patsaampi kuin Paavo Väyrynen".

Kalevalan kieltä on moitittu vaikeaksi ymmärtää. Enemmän tämä johtuu sen eksaktisuutta välttelevästä määrittelemättömyydestä kuin oudoista sanoista. "Viikon viivyin Viipurissa" ei kansanrunossa tarkoita aikaa vaikkapa maanantaista maanantaihin, vaan ylipäänsä ihan h-tin pitkää aikaa, liian pitkää. "Mataroita markan vakka" ehdotetaan helkavirressä poimittavaksi, eli siis paljonko. Markka on (hopean) painomitta, kevyttä kasvia menee siihen aika lailla. Mistäpä tytöillä markkavaakaa olisi ollut, tarkoittivat vain että oikein hirmuisen paljon, jotta päästään lankaa ja kangasta värjäämään.

Pikkulasten kielessä kuulemme kielen muinaisuutta, kuten amerikkalaisetkin tutkijat sanovat. Sanaston ja syntaksin taipuisuus on nimenomaan alkuperäisyyttä, ei kehittymättömyyttä - saati virheellistä. Tulkaamme me sanan käyttäjät lasten kaltaisiksi!

Hienotunteisuutta

2011-10-17T15:24:00.005+03:00

Inkoon kirkko

Sääksmäen kirkko

Inkoossa haudattiin 15.10. kreivi Conradin zu Castell-Rüdenhausen, inkoolainen puutarhaviljelijä. Hänen äitinsä oli Sachsen-Coburgin ja Gothan prinsessa Caroline Matilda (1912-83), ja äidinisänsä Sachsen-Coburgin ja Gothan viimeinen hallitseva herttua. Caroline Matildan sisar oli Sibylla, Ruotsin nykyisen kuninkaan äiti, joten Conradin oli tämän serkku. Conradinin isoäiti taas kuului Schleswig-Holsteinin sukuun ja oli kuningatar Victorian jälkeläisiä.

Kreivi oli siis erityisen korkeaa sukua, mutta näytti vierastaneen hovielämää. Tämä asenne saattaa olla peräisin jo hänen äidiltään, joka aiheutti kaikenlaista skandaalia miessuhteillaan, ja lähestulkoon pennittömänä ja joidenkin lastensakin hylkäämänä lopulta ryhtyi suutariksi. Voi hyvin ymmärtää, että sotien jälkeen paremmin selvinneet sukulaiset ehkä vieroksuivatkin Conradinin perhettä. Ja näin kreivi sitten opiskeli puutarhuriksi, perusti kauppapuutarhan aatelittoman vaimonsa kanssa, eikä halunnut melskata korkeilla sukujuurillaan.

Kun sitten toimittajat haistoivat skuupin, he menivät Inkooseen ja kyselivät paikkkakuntalaisilta tietoja ja mielipiteitä kreivistä. Toimittajien harmiksi inkoolaiset eivät juuri halunneet lausua mielipiteitään, vaan totesivat vain että puutarhuri oli arvostettu mies paikkakunnalla, ja että hän nimenomaisesti vältteli sukujuuristaan puhumista. Ja vaikka kuningaskin vieraili Inkoossa silloin tällöin, paikkakuntalaiset eivät asialla retostelleet. He suhtautuivat kreivin ja kuninkaan yksityiselämään hienotunteisesti, tavalla joka tänäpäivänä tuntuu - oh - niin kovin vanhanaikaiselta. Inkoolaisten asenne herättää minussa suurta kunnioitusta. Ja olenhan aina muutenkin pitänyt Inkoosta.

Tästä tulee mieleen toinen vähän saman tapainen, vaikka toki vähäisempi tapaus. Kävi niin, että supersuosittu koomikkonäyttelijä meni naimisiin täkäläissyntyisen suosikkinäyttelijättären kanssa, ja vihkimispaikaksi oli varattu näiden seutukuntien suosituin hääkirkko. Suurin piirtein "kaikki" sääksmäkiläiset tiesivät noista tulevista häistä jo puoli vuotta etukäteen, ja tiesivät myös että hääpari halusi lehdistön pidettäväksi kaukana juhlastaan. Ei luultavasti kukaan paikallinen halunnut pilata tilaisuutta lauleskelemalla tietoaan median hyeenoille. Mutta jostakin oli kuitenkin lirissyt pienen pientä tietoa asiasta.

Kävi nimittäin niin, että eräällä kuoroni laulajatytöllä oli vihkitilaisuus Sääksmäen kirkossa juuri ennen teatterilaisia. Olimme siis kaikki paikalla reipasta tuntia ennen, nuoret naiset kansallispuvuissaan, ja minäkin ykkösissäni. Ensin porhalsi paikalle reteä ökyauto josta nousi stadin slangia korostuneen reteästi melskaava, kameraa heiluttava mies. Halusi tietää että "täälläks ne on ne ihme häät". No mitä me alkuasukkaat, hyvin korostetusti hämettä puhuvat, eihän me "tiäretty semmottesta mittään". Meillä oli vain paikallisen tytön häät tulossa.

Stadin kundi läksi tiehensä, mutta sitten paikalle tuli juoru- ja julkkistoimittajiemme ykkönen, maailman kaikkien kuuluisuuksien hyvä ja läheinen henkiystävä. Kyllästyneellä äänellä hän kysyi että "onko tää nyt se Sääksjärven kirkko?" Me siihen totuudenmukaisesti että ei ole. "No missäs Sääksjärvi sitten on?", nainen tivasi. Totuuden mukaisesti vastasimme että tuolla noin 30 kilometriä Tampereelle päin. Emme halunneet lisätä toimittajan tietämisen tuskaa millään ylimääräisellä knoppologialla, esimerkiksi sillä ettei Sääksjärvellä ole mitään kirkkoa koskaan ollutkaan.

Kun toimittaja sitten etsimisreissunsa jälkeen palasi Sääksmäen kirkolle, poliisi oli jo piirittänyt alueen, ja estänyt ulkopuolisten tunkeutumisen kirkkoon. Minä olin kovasti ylpeä sääksmäkiläisten solidaarisuudesta ja hienotunteisuudesta. Eikä omatuntonikaan soimaa, sillä emmehän valehdelleet ollenkaan, vaan vastasimme kysymyksiin oikein ja täsmällisesti. Ja näyttelijät saivat sellaiset häät kuin olivat halunneetkin.

Suomen hiihto nousuun ev.luutn. Karjulan opein?

2011-10-13T15:20:00.005+03:00

Otsikot huutavat: Hiihtomaajoukkueessa vain neljä jäsentä!

Tällä kertaa media ei ilmeisesti liiottele. 14 hiihtäjää on erotettu maajoukkueesta juuri ensimmäisen lumileirin alla. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, tapahtumat ovat edenneet seuraavalla tavalla:

Hiihtäjien sopimusasiat piti hoitaa kuntoon jo keväällä. Hiihtojohtajat eivät vaivautuneet keskustelemaan asioista. Kaiken lisäksi he tekivät salaa jo kesällä päävalmentajan kanssa pitkän jatkosopimuksen, josta kerrottiin vasta paljon myöhemmin. Hiihtäjillä olisi ollut asiasta paljonkin sanottavaa, mutta heidän kanssaan "herrat" eivät keskustele.

Nyt syksyllä leirityskauden alkaessa hiihtäjille lähetettiin sopimus allekirjoitettavaksi. Sen mukaan 1987 syntyneet ja sitä nuoremmat hiihtäjät joutuvat maksamaan saamistaan bruttopalkkioista 5% Maastohiihto ry:lle. Neljää hiihtäjää lukuunottamatta oltiin sitä mieltä että tuo oli kohtuuton vaatimus. Kieltäytyjät saivat uhkausviestin, jonka mukaan edustusura loppuu siihen paikkaan, jos allekirjoitusta tule.

Sami Jauhojärvi oli tiistai- tai keskiviikkoaamuna saanut viestin, jonka mukaan uudet sopimukset laaditaan tämän kuun aikana. Tuo viesti kumoutui seuraavana päivänä. Hiihtäjille ilmoitettiin, että heidät on irtisanottu maajoukkueesta. Piste. Puheenjohtaja Reijo Alakoski vahvisti asian YLElle torstaina: Maajoukkueessa on vain neljä hiihtäjää.

Jauhojärvi ihmettelee, miksi nuoria lupauksia näin sorretaan. Jos tuo 5% koskisi kaikkia, asian voisi vielä ymmärtää. Minä puolestani ihmettelen, että juuri nuoria lupauksia, Krista Lähteenmäestä alkaen, kohdellaan näin. Heillähän talous on vielä enemmän tai vähemmän alkutekijöissään, mutta Suomen menestys jo vakaasti hyppysissä.

Urheilujohtajat ovat olleet aivan oma ihmislajinsa niin kauan kuin muistan. Evp-majurin luonne ja kaksinkertaisen Y-kromosomin aiheuttama ruhjova maskuliinisuus ovat olleet edellytyksenä johtajan paikalle. Nyt hra Alakoski kavereineen on pannut paremmaksi. Käskytys tapahtuu postitse, käskijät ovat bunkkerissaan suojassa, ja protestoijat todetaan ykskantaan "sotamies Viirilöiksi". Sellaisille nappi otsaan, koska kuri on kaikessa tärkeintä, ei menestys sodassa tai kilpailussa.

Niin sitä pitää. Juuri kun alkoi näyttää taas hyvältä... Ei huolta, Norja ja Ruotsi, meidän johtajamme pelaavat peliä puolestanne!

Marssia ja mottimetsää - miten rakastuin hernekeittoon

2011-10-08T12:53:00.008+03:00

Tämä on äitini maaottelumarssikortti toukokuulta 1941. Tuolloin järjestettiin omalaatuinen maaottelumarssi Ruotsin kanssa. Tarkoituksena oli tietysti pumpata itseluottamusta talvisodan kärsineeseen kansaan, ja tavallaan myös kiittää ja muistuttaa ruotsalaisia siitä tuesta jota monilta heiltä olimme saaneet, kruununprinssiä myöten. Varmuuden vuoksi oli päätetty, että yhtä suomalaissuoritusta kohden tarvittiin kaksi ruotsalaista. Jos ottelu olisi käyty itänaapurin kanssa, yksi suomalainen olisi tietysti vastannut kymmentä ryssää...

Naisten tuli marssia 10 kilometriä alle tunnin ja 40 minuuttia, miesten 15 kilometriä alle kahden tunnin ja 20 minuutin. Naisiksi laskettiin myös 13-vuotiaat tytöt, miehiksi vastaavasti 13-vuotiaat pojat. 10-12-vuotiaat marssivat naisten matkan. Molemmat vanhempani suoriutuivat asiallisesti. Äidin aika oli 1h 28' ja isän 1h 59'.

Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti. Yli puolet kansasta marssi, ruotalaisista noin kuudennes. Tasoitusta ei tarvittu. Hiukan rahaakin saatiin kokoon, sillä marssimerkistä maksettiin 5 markkaa, ja marssikortin takasivulla oli mainoksia.

Polttoaineesta oli myös pula, kun nestemäinen ulkomailta tuotu aine oli varattu armeijan käyttöön. Talot lämmitettiin klapeilla, ja kulkuneuvot kävivät puupilkkeellä. Kaikkialla liikkui puukaasupytyin varustettuja autoja. Myös sukulaistalomme traktori Lopella kävi puukaasulla:
Puuta tarvittiin paljon, ja sen vuoksi kansa kutsuttiin mottitalkoisiin. Koska suuri osa miehistä oli rintamalla, talkoisiin osallistuivat myös naiset ja lapset. Naisten valtava työ kotirintamalla ja myös "miesten töissä" olikin ratkaiseva sille että kansa pysyi kasassa noina vaikeina aikoina. Mottityöstä piti saada näkyvä palkinto. Niinpä yhdestä motista eli kuutiometristä sai rintapieleen rautaisen kirvespinssin, neljästä motista hopeisen, ja 16 motista kultaisen. Vanhempieni huushollista minulle tulleen pikkutilpehöörin joukossa on tuollainen kirves, mutta pääsen helpommalla kun panen tähän verkosta löytyneen kuvan:
Minäkin pääsin isän kanssa talkoisiin talvella -45 tai -46. Hiukan alle kymmenvuotiaasta pojasta oli varmaan enemmän vaivaa kuin hyötyä, mutta kyllä siinä raahailin metrisiä halkoja niin paljon kuin kykenin. Alla oleva kuva on sukulaistalon mottimetsästä vuodelta 1943, ja olen siinä kuusivuotias:Isän talkookortti on tuosta tapahtumasta. Kultakirves tuli että napsahti, ilman että minusta olisi paljonkaan ollut apua. Talon naisista toki senkin edestä.
Mutta tuosta sodan jälkeen tehdystä talkoosta minulle jäi yksi vahva muistijälki. Oltiin siinä jokunen tunti aherrettu lumisessa metsässä. Isä kaatoi puita, karsi oksia (joita minä raahasin kasoiksi), sahasi metrin pätkiä ja halkaisi tai aisasi niitä tarvittaessa. Väsymys iski, lumi oli märkää, ja tuli nälkä. Vihdoin kuului kaivattu merkki huoltoalueelta, muistaakseni käsin veivattavasta sireenistä. Sinne päästyä lapoin pakkiin höyryävää hernesoppaa. Mikään ruoka ei koskaan ollut maistunut niin hyvältä, se oli kuin panis angelicus. - Ja se on hyvää tänäkin päivänä, teinpä sen millä lailla tahansa. Kirvestä en takin rintamukseen saanut, mutta sain lempiruoan lopuksi ikääni. On sekin jotain.

Ghirlandaion suloiset Mariat

2011-10-03T20:03:00.007+03:00

Joskus 1950-luvun puolivälissä, ehkä jo vähän aiemminkin, esitettiin Suomessa itävaltalaisen Ernst Marischkan elokuva Bachin Matteus-passiosta (1949). Sen pohjana oli Herbert von Karajanin klassinen levytys (1949), ja kuvituksena pääasiassa renessanssin maalauksia. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, ja erityisesti tämä pehmeän kaunis kuva Mariasta:Kuvan pehmeän herkkä kauneus naulitsi mieleeni 1400-luvun lopun mestarin Domenico Ghirlandaion (1449-94), jonka rinnalle kauniiden kasvojen maalarina myöhemmin lisäsin hänen aikalaisensa Botticellin.

Vasta myöhemmin tajusin, että tämä suloinen tyttö kuuluu jättiläismäiseen maalaukseen nimeltä Maagien eli Tietäjien kumarrus, joka sijaitsee Firenzen Ospedale degli Innocentissa, itsensä Brunelleschin suunnittelemassa maineikkaassa rakennuksessa, jossa koulutettiin orpolapsia. Väkijoukko koostuu sekä paikallisista että myyttisistä kuuluisuuksista, ja sen keskellä Maria tuntuu hiukan pieneltä, yksinäiseltä ja ajatuksiinsa vaipuneelta. Kaukana on myöhempi Taivaan Kuningattaren loisto ja kopeus. Lasta pitelee nuori nainen, jolle on käynyt vanhanaikaisesti, ja joka nyt on hiukan hämillään kaikesta tohinasta poikansa ympärillä. Yksikään ihminen ei häntä edes katsele, vain poikaa tai toisiaan.
Mutta minä katselen häntä, ja luulen kokevani syvällisiä tuntemuksia elämästä ja kohtaloista. Yhtä lailla koen niitä myös kahden muun Ghirlandaion Marian yhteydessä, molemmat vuodelta 1492. Tässä ensimmäinen niistä detaljina ja kokonaan; siinä kasvojen lisäksi ihastuttaa kuulas iho ja pieni punastus:

Ja tässä vielä se toinen, hiukan jäykempi ja ikonimaisempi, mutta Marian kasvot - oi!

Solmiakseni tämän sentimentaalisen paketin kauniisti ja aiheeseen sopivasti yhteen, huomautan, että samainen Marischka teki vuonna -55 ensimmäisen kuuluisista Sissi-elokuvistaan, jossa nuoren Romy Schneiderin kasvot henkivät vähän ghirlandaiomaista viattomuutta - mutta se äitiys niistä ymmärrettävästi vielä puuttui

Lisää itäkarjalaisen evakkotytön tarinaa

2011-09-30T22:49:00.003+03:00

Viime vuoden joulukuussa kerroin aunukselaisesta pakolaistytöstä, jonka elämä yhdessä vaiheessa 1944-45 sivusi minua ja perhettäni. Monet kerrat olen tuon jälkeen ollut yhteydessä häneen ja hänen tyttäreensä, ja tänään kävin Varsinais-Suomessa häntä tapaamassa. 85-vuotias leskirouva K. on hyvässä kunnossa kaikin puolin, ja hämmästyttävä muisti on hänellä järjestänyt pienetkin detaljit esimerkillisen huolellisesti.

Minua toki kiinnosti se aika, jolloin 18-vuotias K. tuli meille muunmuassa minua hoitamaan. Mutta olin myös kiinnostunut hänen syntymäkodistaan Aunuksen Karjalassa, perheen historiasta neuvostojärjestelmän kurimuksessa, ja jännityksentäyteisestä ajasta valvontakomission eli venäläisten valvomassa Suomessa. On käynyt ilmi, että K.:n elämä olisi ollut minkä tahansa mestariromaanin aiheena mitä korkeinta luokkaa.

K.:n syntymäkoti oli pientilan päärakennus, melko komea karjalaistyylinen hirsitalo, jossa kaksikerroksinen asuinosa ja navetta olivat saman katon alla. Perheessä oli kaksi vikaa, he olivat jossain määrin "kulakkeja" - ja karjalaisia. Naapurissa asunut venäläinen kommunisti kävi ensi alkuun uhkailemassa, sitten veroilla kiristämässä, ja vei lopulta perheen lehmät. Tämän jälkeen vietiin huonekalut, ja sitten vaatteet ja muu irtain. Sairaalassakäynnin aikana vietiin talokin, ja siirrettiin valmiiksi valetulle kivijalalle Laatokan rantaan.

"Kulakit saivat mitä ansaitsivat", ja kommunistien omaisuus karttui. Tuon jälkeen isä vielä ehti rakentaa mökin paikalle jääneen tallin hirsistä - mutta sitten kohtalokkaana vainovuonna 1937 vietiin isäkin, hän "katosi" eikä hänen kohtalostaan viitsitty kertoa perheelle. Perheen naiset joutuivat alimman luokan työntekijöiksi kolhoosin pelloille.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koulua käytiin - tietenkin - venäjäksi, ja K. kertoo että varsinkin saksan ja englannin opetus oli ollut hyvää. Sen seurauksena K. kykeni olemaan tulkkina alueelle suomalaisten kanssa tulleille saksalaisille, ja hänestä olisi tulliut myös erinomainen venäjän tulkki. Äidinkieli perheellä oli aunuksenkarjala eli livvi. Siitä ei ole mitään jälkeä K.:n puheessa, mutta ilmeisesti hän puhuu sitä vanhemman sisarensa kanssa, joskus, ainakin osittain.

Suomalaisten hyökkäyksen edestä syyskuussa -41 venäläiset pakenivat henkensä edestä kylän läpi. He halusivat kuivia vaatteita ja ruokaa. Niitä kun ei ollut, pakenijat löysivät sonnin ja ryhtyivät sitä teurastamaan. Mutta kohta paikalla olivat suomalaisetkin, ja siitä sitten syntyi isompikin teurastus, toteaa K. kuivasti. Pellolla olleet naiset ja lapset koottiin yhteen. Ruokahuollon kanssa olik sekavissa oloissa vähän niin ja näin, mutta saksalaisilta he saivat ensimmäisinä jotain syötävää. Sittemmin tilanne parani, kun sotilashallinnon alainen Vako oy sai kahvilat ja muut palvelut toimimaan, ja sitten nuori K.:kin pääsi kahvilaan töihin. Siellä hän tuli tuntemaan myös isäni, ja lopulta, erilaisten vaiheiden jälkeen hän liittyi perheeseemme. Mutta se onkin jo eri tarina, ja sen verran kuitenkin henkilökohtainen, etten käsittele näitä asioita blogissani. En myöskään, henkilöä suojellakseni, julkaise tässä sitä viehättävää isäni ottamaa kuvaa, jossa kovasti nätti ja aika onnellisen näköinen K. poseeraa pikkuveljeni kanssa.

K.:n oli tietysti saatava oleskelulupa Suomessa, ja käytävä ilmoittamassa Valpolle ettei halunnut palata Neuvostoliittoon. Isäni toimi tässä tytön avustajana, ja näiltä osin kaikki päättyi hyvin. Olen lukenut, että suomalaiset jopa viranomaisten vihjauksista onnistuivat pelastamaan tuhansia inkeriläisiä ja muita uhan alaisia heimolaisiamme parempaan turvaan Ruotsiin. Luulenpa, että harvalla nykysuomalaisella on täyttä kuvaa siitä ahdistavasta ajasta jonka neuvostovallan alta vapauteen päässeet pakolaiset joutuivat kokemaan. Ahdistavaa tuo epävarmuuden aika oli tietysti muillekin täällä, eikä suurimmalle osalle kansasta ollut mitenkään epäselvää millaisiin oloihin olimme jatkuvassa uhassa joutua.

Se vain on aina niin murheellista, että kun jotkut historian tai ihmisten vaiheet ovat riittävän kauan olleet sopimattomia ja kiellettyjä keskustelun aiheita, niiden vapautuminen tabun vallasta tapahtuu liian myöhään.

Tiedonvälitys ei enää ole median päätehtävä.

2011-09-27T19:02:00.003+03:00

Matti Apunen, entinen Aamulehden päätoimittaja, nykyinen EVA:n johtaja, kirjoitti tänään 27.9.11 Helsingin Sanomiin merkittävän kolumnin. Siinä käsiteltiin median ja erään paikallispoliitikon kehittämää kohua Sääksmäen kirkon lähellä sijaitsevan pienen Rauhalan koulun rehtorista, jonka nimi mainittiin iltapäivälehtiä myöten. En siteeraa juttua, vaan pyydän teitä lukemaan jutun tästä.

Apusen totisesti herättävää juttua kommentoi tuoreeltaan vantaalaisen koulun opettaja blogissaan Pro peruskoulu. Hänellä oli kertoa lisää järkyttäviä tarinoita opettajien kohtelusta mediassa. Pyydän teitä lukemaan myös tämän kirjoituksen.

Bloggeri Vasarahammer käsittelee tänään perussuomalaisten ja median suhdetta, mutta puhuu samalla kovia sanoja median valheellisesta itsekuvasta. Hän toteaa, että

Media hakee yleisöä. Vasemmistolainen kielitieteilijä Noam Chomsky sanoi joskus, että median tehtävänä on myydä kohdeyleisöjä mainostajille. Siksi media uutisoi asioista, joilla se saa joko mahdollisimman suuren tai tietylle mainostajasegmentille sopivan kohdeyleisön. Internet-maailmassa tämä tarkoittaa klikkauksia, joita saa esimerkiksi tekemällä uutisen Pippa Middletonin pikkupöksyistä ja varustamalla sen tekstillä ”Katso kuvat”.

Vaikka kotimaan politiikka ei saakaan yhtä suurta yleisöä kuin pikkutuhmat kuvat julkkiksista, politiikkaa koskevilla uutisilla on myös oma kohdeyleisönsä. Tätä yleisöä ei välttämättä saa houkuteltua asiapitoisilla ja analyyttisilla jutuilla, vaan uutisista on tehtävä draamaa. Tässä mielessä Soinin ripitys Pietarin junassa tarjosi medialle parasta mahdollista raaka-ainetta, josta riitti vatvottavaa usean päivän ajaksi.

Tiedotusvälineet eivät siis pyri välittämään tietoa vaan luomaan draamaa. Ne itse asiassa tekevät kaikkensa välttääkseen tekemästä sitä työtä, joka on nimellisesti heidän tehtävänsä, eli etsimään tietoa tärkeistä asiakysymyksistä ja välittämään sitä.

Tiedotusvälineet kuitenkin pyrkivät uskottelemaan, että ne nimenomaan välittävät tietoa ja että poliitikot ovat median ”suurennuslasin alla”. Näin tehdään, koska totuuden kertominen veisi pohjan draamalta. Jos media suoraan myöntäisi metsästävänsä kohu-uutisia, lukijat eivät kestäisi moista rehellisyyttä vaan vaihtaisivat kanavaa.

Yllä mainittu peruskoulu-bloggeri kertoo opettajasta, jonka elämä ja toimeentulo käytännössä tuhoutui tällaisen median kehittelemän uutisankan vuoksi. Vaikka Rauhalan rehtorista tehdyt nimettömät valitukset osoittautuisivat perusteettomiksi, maine hänen nimensä ympärillä pysyy. Media ei koskaan julkaise uutisankan korjausta samalla julkisuusasteella.

Yhä vahvemmaksi muuttuu kuva häikäilemättömästä julkisesta toiminnasta, jonka tarkoitus ei ole tiedonvälitys, vaan ihmisten uhraaminen keinotekoisten kohujen uhreiksi. Muuan "kohuttu" kansanedustaja kuvaili äskettäin median edustajia röyhkeäksi, ylimieliseksi ja valehtelevaksi roskajoukoksi. Vaikka peräti enemmistö toimittajista olisi täysin kunniallista ja rehellistä väkeä, kuten yhä uskon, vastakkaisia esimerkkejä ja maineenpilaajia tuntuu astuvan esiin yhä tiheämmin.

Muinaisen kouluni rehtori sanoi kerran vanhempainkokouksessa: "Jos te vanhemmat suostuisitte uskomaan vain puolet siitä mitä oppilaat kertovat teille meistä, me puolestamme olemme valmiit uskomaan vain viidesosan siitä mitä he kertovat teistä meille". Tuo tehosi silloin, 35-40 vuotta sitten. Tänään rettelöivillä vanhemmilla on liittolaisenaan häikäilemätön media, joka vain odottaa pientäkin vihjettä mahdollisesta "kohusta", "skandaalista" tai "draamasta". Maksoi mitä maksoi, se saadaan kyllä aikaan.

Muuan reipas retkilaulu

2011-09-25T12:40:00.002+03:00

Ilmari Krohn oli tunnetusti hyvin hurskas mies, ehkäpä voisi jopa sanoa että viattoman hurskas. Kerran 1950-luvulla esitettiin Helsingin Johanneksen kirkossa Bachin kantaattia 76 "Jesu der du meine Seele". Sen toinen osa ("Wir eilen") on sopraanon ja alton duetto, jossa he rientävät pelastamaan kiipeliin joutuvaa Jeesusta. Tuo musiikki on Bachinkin tuotannossa hurjaa polkkaa ja vielä siitä kiperimmästä päästä. Ei kestänyt montakaan tahtia, ennenkuin vanha professori karkasi pystyyn, huusi että "täällä on sielunvihollinen!", ja juoksi ulos.

YouTubessa on tästä duetosta lukuisia esityksiä. Jotkut ovat aivan tolkuttoman nopeita, jotkut kovin harrastelijamaisia. Ainoa hiukankaan kunnollinen esitys lienee tässä. Siitä kyllä kaipaa vähän isompaa orkesteria, ainakin kontrabassoa.

Krohn muuten hurskaana miehenä jätti suuresta kansansävelmäkokoelmastaan laulujen tuhmat sanat pois, ja kirjoitti niiden sijaan vain: "Sanat sopimattomat". Sellaisia lauluja olikin melkoinen määrä. Kerran muinoin istuin Matti Raution kanssa iltaa, taisi sekin olla 50-luvun lopulla, kun meille pälkähti päähän käydä teossarja läpi. Olisikohan Ilmari-sedältä jäänyt jotain huomaamatta?

Ehkäpä whisky antoi meille lisävoimia kovin turhalta tuntuvaan työhön. Ja lopulta se löytyi! Mukaan oli sittenkin lipsahtanut laulunalku, Krohnin reippaaksi retkilauluksi ymmärtämä (ja siteeraan sitä nyt ulkomuistista, sillä en ole löytänyt tuota laulua uudelleen):

"Lähtääs poijat reisulle ja ollaan kummulla yötä!
Kaks on perunaa pussissa ja lihamakkara myötä!"

Joku aika tuon jälkeen Rautio kävi Lahdessa Felix Krohnin synttäreillä, ja ilmapiirin tultua riittävän kosteaksi loihe lausumaan tuon runonpätkän. Felix laski painavan kätensä Matin olalle ja sanoi:

"Kuule Matti, kyllä me Ilmarin pojat tuo laulu tunnetaan!"

Sananvääntäminen oli hauskaa

2011-09-23T10:35:00.002+03:00

Olen täällä joskus kertonut, miten abit keväällä -45 lauloivat Norssin portailla matematiikanopettajastaan Pullasta eli Saarialhosta, että "Pullan viikset on punaset / kuin Tornin huipulla lippu / jalajallaa jalajala vei vei vei / ku Tornin huipulla lippu". Valvontakomissio eli ryssä siellä silloin istui, ja kuten jälkeenpäin havaittiin yrjöili, paskanteli, särki, klottrasi ja varasteli.

Ryssän ulkonäköäkin ihmeteltiin. Kun suomalaiset sotilaat näyttivät ihan tavallisilta ihmisiltä myös muodoiltaan, kaikkine mundeerauksineen, niin ryssät pukeutuivat mahtipontisesti ja jäykästi. Pienimmälläkin, tikunlaihimmallakin äijällä oli valtavan leveät hartiat ja jättiläismäinen lakki. Aikuiset sanoivat että jos niitä neulalla pistäisi, ne posahtaisivat hirmuisella sihinällä kokoon.

Kovasti pelottaviltahan ne tietysti yrittivätkin näyttää. Mutta harvat meistä sentään pelkäsivät - sen verran syvä oli viha ja inho ja luottamuksen puute. Heti syksyllä, kun jo olin Norssin ensimmäisellä luokalla, opin isommilta pojilta hyvän väännöksen venäläisestä romanssista:

Synkkä on yö,
hirton hetki kun Stalinille lyö.
Molotoffi vain sellissään syö
hapankaalian-nostaan...

Puheita tietysti aikuisten toimesta hillittiin. Poliittisen korrektisuuden valvojia oli koulussakin. Yleensä me ymmärsimme että he olivat hinteliä ja luihuja kommunisteja, maan alta nousseita ja kovasti vallantäyteisiä. Mutta eiväthän he mitään voineet, jos me hoilasimme vain että "Synkkä on yö", kaikkihan toki tiesivät miten väännös jatkui, mutta kun niitä nimiä ei sanottu niin eihän meille mitään voinut.

Olihan niitä toisenlaisiakin väännöksiä. Ruman sanan sanominen oli muinoin hyvin arveluttavaa. Kaikki tiesivät jo loppusoinnun takia miten seuraava loru (stadinruotsalaisella slangilla) päättyi - mutta lällällää, eihän pahaa sanaa kumminkaan sanottu:

Vart ä Kalle?
Bakom stalle.
Va gör han dit?
Mokar sk... snö!

Isääni tuo ilmeisesti nauratti. Periaatteen vuoksi hän kuitenkin korosti että juttu meni kieliopillisesti väärin. Ei saa sanoa "vart" vaan "var", eikä "dit" vaan "där"...

Koulussa suosittu ohjelmanumero oli "huonokuuloisen" oppilaan esittämä runo, esimerkiksi Oksasen Koskenlaskijan morsiamet. "Opettaja" huusi tuon "oppilaan" korvaan runonsäkeen kerrallaan, ja oppilas lausui mitä hän luuli kuulleensa. "El', armas Annani, kalpene" - "El armas tammani halpene"... Me pojat melkein kieriskelimme maassa, mahaamme pidellen...

Taisin vasta pikkusisaruksiltani kuulla tuon klassisen väännöksen "Tiedän paikan armahan" -laulusta:

Tiedän paikan kamalan,
kouluhammasklinikan,
siellä hampaat revitään,
ikenet vain jätetään.

Siell on kaksi tätiä,
molemmat on mätiä... jne.

Tätä laulettiin tietysti kansakouluissa, jonkalaisessa en koskaan ollut, ja hammaslääkärinkin tunsin vain yksityisenä lääkärinä.

"Lokki kivellä" -tyyppisistä väännöksistä kuulin vasta isompana, mutta kyllähän samalla viisiin muutenkin väänneltiin, molemmilla kielillä. Kun ensimmäisen kerran törmäsin Tove Janssonin muumikirjojen käsitteeseen "klippdass", ymmärsin heti mistä se oli tullut. Lapsethan ovat varsinaisia tahmatassuja, "klibbtassar", josta satavarmasti pikku Tove jo väänsi "klippdassin". "Dass, dasset" tarkoittaa puuseetä eli ulkokäymälää. Katsokaapa muuten googlesta mikä yhteys Linnéllä, tieteellä ja dassilla on...

Lopetan ehtoollisen asetussanojen väännökseen, jota meillä usein käytettiin niin pöydässä kuin muuallakin: "Kiitti ja murisi".

Tulee hot myös kot - puh myös pyh

2011-09-20T20:38:00.003+03:00

Äidilläni oli tapana puhella ja huomautella värikkäällä tavalla, joka aikoinaan jäi muistiin kirjoittamatta ja lähteiltään selvittämättä. Perheen loreen kuului hänen ansiostaan sanontoja joiden lähtökohtaa voisi yrittää etsiä esimerkiksi Haapaveden - Kokkolan akselilta, Lappeenrannasta, sekä ennen kaikkea kuitenkin SYK:laisesta nuoruudesta 20-luvun alun Helsingissä.

Ensin mainittuun suuntaan voisi viitata sanonta "Oov vait vasikka" johon saattoi tulla jatkoksi esimerkiksi "nenäs on ku lusikka" tai jotain muuta sen kaltaista. Helsinkiin viittaa epäilemättä keittiössä kuultu Merikannon Kesäillan valssin sävelmällä hyräilty "Paa-nep...pas sop...paan pip...puu-ri... Et...tei see sop...paa hap...paa-ne". Nuoriso oli tuolloin vähintään yhtä kekseliästä vääntelemään tekstejä kuin nykyään. Minun sodanjälkeiseen kouluaikaani sijoittuu (äidin vähän paheksuma) väännös muovileluja tehneen Telexin mainoksesta "Telex Tekomunat Teidänkin Tenaville".

Aivan varmasti myöhäisintään sota-aikaan liittyy hierojan lyhenteinen lehti-ilmoitus jota siteerasin otsikossa. Hän tuli siis "hot. myös kot.", hän vastasi "puh. XX XXX myös pyh.", ja hänen "as." eli asuntonsa oli "pih. per.". Kunnianarvoisa pakinoitsija Olli olisi voinut tällaisen tarita, mutta kun en sellaista muista. Asiayhteydestä riippuen äidin (ja sitten meidänkin) suusta tuli milloin "hot myös kot", milloin "puh myös pyh", ja joskus myös "pih per", jos vaikka oltiin maalla ja sattui hätä yllättämään.

Kokkola-svenskaan liittyivät tietysti monet puolikieliset tai kyökkiruotsalaiset sanonnat, joista päällisimpänä tulee sukuvirheen vähän ekivookiksi muuttanut kylvettäjän ilmoitus "Där sku va en kar ledi för komsrådinnan". Sekakieli ja kyökkiruotsi ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta sattuisiko kohdalle yhtään lukijaa joka muistaisi noita suomenkielisiä höpötyksiä?

Tuoreimmat loukkaantumistapaukset

2011-09-20T13:40:00.009+03:00

Samana päivänä kuin Jussi Halla-aho kirjoitti kuuluisaksi tulleen provokaationsa Facebookiin, kirjoitin minä lähes samansuuntaisen kommentin omalla puolellani naamakirjaa. Sanoin jotain sellaista, että jos kreikkalaisten asenteet ovat sellaisia kuin media kertoo, ainoa konsti saada maan hallinto kuriin on sotilasjuntta. En pysty siteeraamaan sen tarkemmin, sillä tekstini on kadonnut, ehkä koko keskusteluosiokin.

Poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä Halla-ahon tekstiä väänneltiin sen verran että saatiin "skandaali" aikaan. Presidenttiehdokas Lipponen käytti tilaisuutta hyväkseen ja heitti täyslaidallisen jätettä Timo Soinin ja Halla-ahon suuntaan. Älykkäänä miehenä Lipponen tietysti osasi lukea Halla-ahonsa oikein, mutta menetteli moralistiseen pikkupoliitikkotapaan. Teennäinen loukkaantuminen on tänään muotia, ja menee läpi mediassa.

Oletetaanpa, että EU panee kovat piippuun ja alkaa säädellä eurovaltioiden budjetteja ja taloustoimia. Voidakseen toimia näin EU:lla on oltava riittävät mahdollisuudet kurinpitoon ja riittävän kovat sanktiot huijareita kohtaan. Jos pelkkä paheksunta riittäisi, Kreikka olisi jo mallioppilas. Mutta ei ole, vaan kiemurtelee ja hangoittelee vastaan. Jotain muita keinoja pitäisi olla, mutta mitä - paitsi vastuuntuntoinen väliaikainen väkivaltakoneisto?

Mutta eihän tällaista saa sanoa edes vanha höperö sinecausa-professorikaan. Kun kuitenkin esimerkiksi hollantilaiset, saksalaiset ja The Economist-lehtikin vaativat oikeudellisia voimatoimenpiteitä edesvastuuttomia hallituksia kurittamaan, mitä he sitten tarkoittavat muuta kuin paheksuvia ja tuomitsevia lausuntoja? Millä tavalla Al Capone ja pojat taltutettiin Chicagossa? Sovittelevilla puheillako? Etteivät vaan tarkoita... Tiedätte Kyllä Mitä... Jota Ei Saa Sanoa Ääneen...

Koska olen tässä jo ehtinyt loukata eli olla eri mieltä monien kanssa, antaa sitten mennä loukkauslinjalla eteenpäin. Uusin "rasistifirma" Fazeriin kohdistunut loukkaantuminen johtui tästä kuvasta:
Helsingborgissa ilmestyvän sanomalehden kolumnisti veti herneen nenäänsä, näki kuvassa juopon, ja loukkaantui kiinalaisten puolesta. Hän sai heti loukkaantumisfalangin kokoon, ja sen pommitus on johtanut siihen että Fazer vaihtaa logoa. Minä tosin näen kuvassa vain sympaattisen ja iloisen kiinalaistytön, aivan yhtä sympaattisen ja iloisen kuin Lakupekka. Lakupekankin kielto johtui jonkun ulkomaalaisen ammattihäirikön mesoamisesta.
Mainitsin tästä jo lounaspöydässä tutulle pariskunnalle. Mutta huomasin että he molemmat katsoivat minua kiinteästi silmälasiensa läpi. Tarkoittivatko he pilkata minua, joka tihrustelin lehteä omien lukulasien avulla? Että minulla olisi muka huonot silmät? Mitä enemmän mietin pariskunnan käytöstä, sen vakuuttuneempi olen siitä että he yrittivät loukata minua vihjailevasti. Hymyilivät vielä ryökäleet minulle! Jos nyt jostakin pitäisi loukkaantua, niin tästä nyt ainakin. Tulen vaatimaan heiltä anteeksipyyntöä ja silmälaseista luopumista!

Kikkuratukka ja pieni

2011-09-16T16:51:00.005+03:00

Tein 30 vuotta sitten akka- ja ukkokuoroilleni 21-lauluisen kansanrunokantaatin Rakkauden rieha, ja siitä tuli sen verran suosittu, että kiersimme ympäri maata sitä esittämässä. Muutamat sen lauluista ovat eläneet kantaatin ulkopuolistakin elämää, ennen muuta n:o 16, "Mull on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni". Mieskuoron osalta ei voisi helpompaa laulua kuvitellakaan, mutta solistin täytyy tietysti soveliaassa määrin eläytyä laulun hupaisaan sanomaan. Laulun teho on tietysti loistavissa kansanrunojen ilmauksissa, mutta ehkä myös siinä että tein siitä eräänlaisen hartaushetken, jossa miehet hiljentyvät naista koskevien ajatustensa ääreen...

Laulu saatettiin kiskaista missä vain, vaikka oluella tai saunailloissa. Haluaisin nyt antaa sen blogini musikaalisille miehille (tai sellaisia tunteville) iloksi ja veisuun kohteeksi. Nuotit ovat alla, isonevat klikkaamalla, ja niitä saa vapaasti tulostaa ja käyttää. Jahka kerkiän, kirjoitan puhtaaksi muitakin kantaatin lauluista.

Elitistien etätyöt

2011-09-16T13:16:00.005+03:00

Tänään on kuulemma jokin kansallinen etätyöpäivä. En ole sen tarkemmin perehtynyt päivän lanseeraajiin, mutta koska oheisteksteissä toistellaan sanaa hiilijalanjälki, aavistelen sysien sijaitsevan siellä missä sepätkin. Seppiä arvelen yhteiskunnan hyväosaisiksi, heidän asumuksiaan norsunluisiksi, silä heillä näyttää olevan mahdollisuus edes ajatella työn tekemistä muualla kuin työpaikalla.

Uskoakseni suurin osa kansasta ei voi ajatella näiden moraalisesti umpioituneiden ideologien tapaan. Jättämällä menon työpaikalle he todennäköisesti joko jättävät työnsä, tai vähintään moraalisesti arveluttavan sairasilmoituksen. Useimmat työt tehdään yhä nimenomaan työn paikalla. Siivooja, opettaja, betoniraudottaja tai autonkuljettaja joutuvat tekemään työnsä paikan päällä. Mitä pienempi palkka heillä on, sen pitempi matka heillä yleensä on työpaikalle. Mutta mitä tähän sanovat nämä elitistiset moraalinvartijat?

He kehottavat olemaan käyttämättä busseja tai raideliikennettä, ja esimerkiksi kävelemään tai pyöräilemään työmatkansa - siis sikäli kuin sinne työpaikalle nyt on muka niin tärkeää mennä. Kuten tavallista elitistisillä moraalinvartijoilla jalat ovat tukevasti ilmassa. Vaikka omatunto pakottaisikin jonkun kävelemään tai pyöräilemään, esimerkiksi Keravalta Sörnäisiin tai Teiskosta Nokialle, ne bussit ja junat kulkevat joka tapauksessa. Niiden aiheuttaman "saasteen" lisäksi mukaan tulee siis etuoikeutettujen omantunnonarkojen omia ylimääräisiä päästöjä. Ja maailma pelastuu?

Minulla oli kerran työtoveri, joka kaikki välitunnit läpeensä saarnasi autonomistamisen rikollisuudesta, ja koulupäivän päätteeksi vaati minua kuljettamaan itsensä Käpylästä Herttoniemeen. Vastasin, että sinne kyllä pääsee julkisilla kulkuneuvoilla, ja että minä piston sydämeeni saaneena ajan lyhintä tietä suoraan kotiini Lauttasaaressa.

Koska en ollut edellisen blogini Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi, en kuristanut kollegaani, enkä edes lahjoittanut hänelle autoa. Olisi varmaan pitänyt.

Ollin logiikkaa

2011-09-15T20:11:00.005+03:00

Tämä on Erkki Koposen tarkka näköiskuva autuaasti edesmenneen Uuden Suomen mestaripakinoitsija Ollista (1889-1967), myös minun ja miespuolisten lähisukulaisteni suuresta gurusta. Tulkaa vain kysymään meiltä, mikä titteli alkaa "Yliesierikois...", kuka uudisoi ja mistä, tai minkäniminen pianisti joutui aina hienostokutsuilla työskentelemään ilmaiseksi, kun hammaslääkäriltäkään ei koskaan vaadita vieraitten huvittamista hampaan poraamisella!

Ollin pirullinen logiikka toimi usein niin, että totuttu asetelma käännetään nurin päin, ja sitten katsotaan miltä maailma oikeasti näyttää. Vähän samalla tavoin kuin kuvataidekouluissa usein kehotetaan lapsia katselemaan maailmaa jalkojen välistä kurkkien. En tiedä onko Ollin pakinatekniikasta tehty tutkimusta, mutta uskoisinpa että joku on sellaista ainakin ajatellut kaikenlaisten "hienompien" aiheiden tuhotulvaa paetessaan.

Tämän päivän media on täynnänsä aineistoa Ollin tapaiselle analyytikolle. Ajatellaanpa vain uutteria ammattiloukkaantujia, tai sitten puhkuvia aateämyreitä, kuten sitäkin joka käytti kekseliästä nimimerkkiä Huolestunut Kansalainen.

Oli kerran Huolestunut Kansalainen, joka oli vihainen, kiusaantunut, onneton, ärtyisä.

- Minkätähden olet vihainen, kiusaantunut, onneton, ärtyisä? kysyi häneltä Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi.

- Sentähden, että autot tekevät rauhaa rakastavan ihmisen elämän sietämättömäksi. Kaikkialla autot uhkaavat ajaa rauhallisten, viattomien jalankulkijoiden...

No, tässä argumentointi on 40-luvun puolivälin naiivin lapsenomaisella tasolla. Nykyinen argumentointi on yliopistojen humanististen tiedekuntien toimesta kehitetty aivan toiselle tasolle. Etsikää tähän sopivia mitään sanomattomia mutta hienoilta ja tieteellsiltä tuntuvia lauseita, ja pitäkää huoli että käytätte riittävän tiheästi mm. infra- tai de-alkuisia ilmaisuja. Jatkamme kuitenkin Huolestuneen Kansalaisen alkeellisella linjalla.

Auto on kirottu keksintö. Vihaan autoja. Jos saisin kaikki autot hävitetyiksi olemattomiin, olisin onnellisin ihminen maan päällä.

- Ahaa, sanoi Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi.

Lahjoitti Huolestuneelle Kansalaiselle auton.

Ja Huolestunut Kansalainen oli onnellisin ihminen maan päällä. (Puusta tyveen. Otava 1947).

Korvatkaa "auto" millä tahansa ilmiöllä, konkreettisella tai abstraktilla, esineellä, välineellä, rahalla, asemalla tai tittelillä. Sijoittakaa argumentiksi mitä tahansa komeasti kalskahtavaa tai matelevan muodikasta (jota huoleti voitte käyttää myös aivan vastakkaisia mielipiteitä perustellessanne). Ja antakaa katkeralle valittajalle juuri se mitä hän sanoo vastustavansa.

Sittenpä saattekin aihetta nauruun. Jollei teitä vain niin pirusti itkettäisi. Niinkuin meitä ihmisiä tarkkailemalla usein tapahtuu.

Sivistyksen turha mutta ihana painolasti

2011-09-04T18:50:00.005+03:00

Pakko tunnustaa: olen lukenut vasta puolet Minna Lindgrenin kirjasta Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011), mutta jo nyt minun tekee mieli kirjoittaa siitä. Harvoin nimittäin olen lukenut niin erikoista, monipohjaista, salaviisasta, sivistynyttä, häikäiseväkielistä ja briljanttia kirjaa. Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittamaa tietosanakirjaa 20- ja 30-luvun vaihteesta, skandaaliksi tuomittua ja monin tavoin vanhentunutta teosta, ja antaa assosiaatioiden pyöriä päässään. Siellä ne sekoittuvat reaalimaailman tuoreisiin tapahtumiin, ja tuloksena on häkellyttävä kompilaatio.

Hassun tietosanakirjan aakkosellinen sanasto runsaine "sivistyssanoineen" muodostaa kirjan kehikon. Sen ympärillä kieppuu kaikenlaisia tarinanpätkiä, joista osa vain käväisee pinnalla, vajotakseen takaisin mustiin mujuihin, osa taas tekstin edetessä muodostaa isompia kokonaisuuksia, kuten sukutarinoita ja autobiografista aineistoa. Koska itse paraikaa työstän kokoon perhehistoriaa tuhansien kuvien ja kirjeiden pohjalta, minuun tässä bivuakissa istuessani kolahtaa Minnan esittämä vanhan maailman kadonnut viisaus, tieto ja sivistys. Turhaa painolastia, kuten lukemattomat sanat ja ilmaisutkin, joita nykyisin on kaiken aikaa selitettävä ja suomennettava, ja jotka silti jäävät olennaiselta osaltaan ymmärtämättä.

Minnan muinoisessa työhuoneessa seinäpinnan täyttivät postikortit. Niiden aiheita oli vain kaksi. Ellen erehdy, seinän vasemmalla puolella oli kuvia miehistä, oikealla puolella taas kuvia sioista. En osannut muinoin yhdistää Minnaa minkään taistelevan feminismin kanssa, kuten en vieläkään osaa. Kunhan vain nuo aiheet niin somasti sattuivat osumaan toisiinsa ja muodostamaan kauniisti kontrapunktoivan kokonaisuuden.

Minnan kirja on ehditty haukkua Hesarissa. Kertomukset vanhasta kaksikielisestä sivistyneestä yläluokasta ärsyttävät syvästi toisista olosuhteista lähteneitä vaikuttajia. Samoin kävi takavuosina, kun Pentti Linkola kirjoitti artikkelin vanhan sivistyneistön etiikasta. Mutta minä tuon katoavan ihmislajin muistavana jäsenenä vakuutan että molemmat kirjoittavat totta, ja vajoan senkin vuoksi syvään nostalgiseen euforiaan Minnan kirjaa lukiessani.

Erityinen kiitokseni kohdistuu yhteen ainoaan sanaan, jonka jo olen luullut kuuluneen vain minun sukuni menneisyyteen. Sota-aikana saattoi joskus saada kananmunia, ja saattoi käydä niin että äiti raaski luopua parista meidän lasten takia. Hän erotti niistä keltuaisen lasiin, lisäsi sokeria, ja alkoi teelusikalla vaivalloisen ja pitkään kestävän vatkaamisen. Näin syntyi kaikkien herkkujen äiti ja isoäiti nimeltä hobbelbobbel. Alla olevassa isäni kesällä -42, sodasta lomalla ollessaan ottamassa kuvassa siskoni ja minä syömme hobbelbobbelia; sukulaistalossa oli sen verran kanoja että tuohon herkkuun oli varaa, edellyttäen että äidin käsi oli jo parantunut edellisen vatkaamisen vaivoista.

Viimeinen kuvani ei esitä Minna Lindgreniä, vaan tšekkiläistä keihäänheittäjää nimeltä Špotáková. Panin sen tähän vain sen takia että naiset hiukan muistuttavat toisiaan, mikä on oikeastaan kunniaksi molemmille.

Wikipedia Leppäs-linjalla

2011-08-29T10:23:00.002+03:00

Wikipedia on aikansa tasalla. Nyt se tietää Maamme-laulusta, että

Turun Yliopiston dosentti Taru Leppänen yhdistää, että Maamme-laulun vihapuheeseen.[9]. Hän sanoo muun muassa, että "vihapuheen kannalta kiinnostavia ovat --- esimerkiksi itsenäisyyspäivän viettoon liittyvät nationalistiset laulut".[10]

Kielivirheitä myöten tärkeää ja ajankohtaista. Poltinmerkki on lisättävä kaikkeen moraalisesti epäpyhään! Siveyspartiot kaduille! Missä viipyvät kirjaroviot? Kielioppi on heteropatriarkaatin kuristusväline!

Mamme-laulun vihapuhe

2011-08-25T20:50:00.005+03:00

Dosentti Taru Leppäsen mielipidekirjoituksesta HS:ssa on noussut ansaitusti kohua. Hänhän väitti, että nk. isänmaallisissa ja maakuntalauluissa on "vihapuhetta läheisesti muistuttavia piirteitä" ja väkivaltaa. Lisäksi hän väitti, että "suomalaisuuden esittäminen maskuliinisena ja sen kytkeminen väkivaltaan ei edistä peruskoulun opetussuunnitelman toteutumista". Ja kaiken kukkuraksi hän esittää väitteen, että "suomalaisen heteroseksuaalisen maskuliinisuuden tärkeä rakennusosa on valmius puolustaa fyysistä kansallista tilaa".

Leppäsen kirjoitus on tyylipuhdasta vihapuhetta. Hänen vihansa kohdistuu "heteroseksuaalisuuteen", miehiin yleensä, sekä "nationalismiin", johon hän automaattisesti liittää väkivallan ja rasismin. Kirjassaan Vallatonta musiikkia (2010) hän käsittelee asiaa, ja joulukuussa 2009 hän esitti radiossa, että vaikka lastenkirjallisuudessa jo onkin esitelty vaihtoehtoisia sukupuolimalleja, lastenlauluista ne yhä puuttuvat. Heteroseksuaalinen hierarkia on niissä yhä voimissaan, niissä kerrotaan yhä perinteisesti äideistä ja isistä.

Leppäsen miesviha näyttää kumpuavan valtapoliittisista lähteistä. "Kuka saa tehdä lastenmusiikkia", hän kysyi radiossa, ja totesi että lastenmusiikin tekijöistä suuri osa on miehiä. En ole huomannut, että Leppänen olisi eritellyt näitä miehiä heteroiksi ja homoiksi, mutta jotenkin tuntuu siltä ettei tuollaisella erittelyllä olekaan hänelle isompaa merkitystä. Vastakkain tuntuisi olevan "heteropatriarkaalinen valtaklikki" ja sitä vastaan taisteleva tiedostava sukupuolisesti vaihtoehtomallinen yliopistollinen naisjoukko.

Tulee heti mieleen sellaisia ilmaisuja kuin "äidinkieli" tai "Suomi-neito". Jälkimmäisen kohdalla olen jo kuullut lopullisen tuomion. "Suomi-neito" on "naisen esineellistämistä", ja siis vältettävä kuolemansynti.

Leppänen katsoo "nationalismin" edustavan väkivaltaa, miesvaltaa ja rasismia. Kirjassaan hän väittää, että "jopa suvivirren kaltainen pieni virsi – on yksi niistä kentistä, joilla identiteeteistä kamppaillaan.” Luvun otsikossa mainitaan erikseen suvivirren rasismi. Rasismiksi näyttää Leppäsellä riittävän mikä tahansa ilmaisu jossa yhdistetään "me" ja Suomi tai suomalaisuus tai jokin kristilliseksi mielletty perinne. Väkivallaksi ja vihapuheeksi "toisia" vastaan hänelle esimerkkiensä valossa taas riittää joko oman maan tai maakunnan kehaisu, sekä luonnollisesti muistumat historian eri vaiheissa käydyistä sodista.

Meillä on jo pitempään oltu tilanteessa, jossa myönteiset ilmaisut kuten vaikkapa vaaleatukkaisuuden pitäminen kauniina tai Suomen pitäminen parhaana maana käännetään nurinpäin, ja loogisuudesta välittämättä ymmärretään nämä väitteiksi että muunväriset tukat ovat rumia ja muut maat mustikoita. Näin voidaan mikä tahansa positiivinen lause tulkita syrjiväksi ja rasistiseksi, ja leimata "vihapuheeksi". Kun Leppänen väittää maakuntalaulujen suhtautuvan muita kohtaan "ankarasti, jopa väkivaltaisesti", tässä väitteessä ovat mukana niin nämä nurinpäin käännetyt kehut kuin myöskin venäläisiä vastaan käytyjen puolustustaistelujen muistumat - muista vastustajistahan ei maakuntalauluissa mitenkään voi olla kysymys.

Suomalaisessa demokratiassa on toki sallittua esittää sellaisiakin poliittisia mielipiteitä, että suomalaiset tekivät väärin puolustautuessaan Venäjän vuosisadasta toiseen jatkuneita hyökkäyksiä vastaan. Tämähän merkitsee käytännössä valittelua siitä että Suomi on itsenäinen kansakunta eikä Venäjän osa. Tokihan rintamilla aina taistelivat pääasiassa nuo väkivaltaiset miehet, mutta tuskin kysymykseen olisivat kuitenkaan voineet tulla esimerkiksi sukupuolivaihtoehtoiset naisdosentit. Heitä nyt kumminkin yhä on aivan liian vähän.

Leppänen esittää kuvailemansa "nationalismin" ainoaksi hyväksyttävissä olevaksi vaihtoehdoksi opetussuunnitelmissa olevan "monikulttuurisuuden". En enää muista, oliko Leppänen niiden dosenttien joukossa, jotka taannoin ilmoittivat Senaatintorin uudenvuodenjuhlien laulujen olevan loukkaavia. Jumala ompi linnamme loukkasi ei-kristittyjä, Maamme-laulu ulkomaalaisia. Jos "monikulttuurisuus" käsitetään tämän mallin kautta, dosentin ihanne-Suomi näyttäisi todella kummalliselta.

Olen aikaisemmin kirjoittanut dosenttimme mielipiteistä kärjekkäämminkin. Blogissani Akateemista sontaa on lisää esimerkkejä hänen mielipiteistään. En lähde niitä toistamaan, mutta sanonpa kuitenkin sen verran, että henkinen pimeys ja putkinäkö näyttää vahvasti keskittyvän yliopistojen humanistisiin tiedekuntiin. Leppäsen julkinen toiminta ei niiden arvostusta isommin lisää.

Kuninkaan paluu ja rohirrim

2011-08-22T17:55:00.004+03:00

Katselin tässä osia Tolkienin Sormus-sarjan kolmannen osan filmatisoinnista, ja löysin pieniä herkkuja joita aiemmin en ollut havainnut. Esimerkiksi örkkiarmeijan rummutus: siinä lyötiin bisarristi 2 + 3 eli viiteen, mikä luonnollisesti korosti joukon epäluonnollisuutta. Tai kun mieleltään järkkynyt Minas Tirithin käskynhaltija Denethor oli lähettänyt koko ratsuväkensä ja poikansa Faramirin varmaan kuolemaan, hän kuunteli surullista hobbittilaulua, ja söi kirsikoita joiden punainen mehu valui suupielistä kuin veri.

Koko sarjasta sen 3. eli viimeinen osa on aina puhutellut minua eniten. Varmaan se on jonkinlaisen saksalaisen keskiaikaromantiikan tulosta. Mitäpä muita Rohanin urheat ratsumiehet olivat kuin tuhannen vuoden takaisia germaaniritareita? Useimmat henkilön- ja paikannimet ovat muinaisgermaanista juurta, tai ainakin muistuttavat niitä, Isengardista ja Helmistä alkaen.

Koko asetelmahan tässä "maailmansodassa" on niin perieurooppalainen! Siinä ollaan kuin Wienin porteilla ikään, ja torjutaan perivihollista, joka aina on tullut idästä, olipa se sitten minkä niminen tahansa. Jopa alueita voidaan kuvitella maittain. Shire eli Kontu on tietysti leppoisaa Englantia, Rohan Saksaa ja Gondor ehkä Itävalta-Unkaria... Ja ehkäpä ruhtinas Imrahil Kaunis toi joukkonsa apuun Italiasta? Mitään täsmällistä vastaavuutta on toki tarpeetonta ja ehkä vahingollistakin hakea, mutta perieurooppalainen mielikuvitus pääsee tässä aika vapaasti laukkaamaan.

Tietysti koko trilogiasta on etsitty symboliikkaa, suorastaan vertauskuvallisuutta. Monet ovat korostaneet sen kristillistä perustaa, mutta innokkaimmillaan niin puhkiteologisella kuurninnalla, ettei sellaiseen ole järkevää lähteä mukaan. Mutta tokihan eurooppalainen myytistö on mukana tavalla tai toisella. Jopa Kristus-myyttikin on ajatuksena lähellä, kun seuraa Frodon tuskaista matkaa kohti ratkaisua - ja sen jälkeen poistumista ihmisten maailmasta Lännen maille. Jopa hänen kätensä vuotaa verta tulivuorella joka on kuin Golgata ikään.

Parempi olisi tietysti puhua ikivanhasta myytistöstä suurena sammiona, josta riittää ammennettavaksi niin uskonnoille kuin tarinankertojillekin. Monet myytit ovat rakenteeltaan sellaisia, että niistä voi löytää syvyyksiä mielin määrin. Myös vaikkapa Éowynin sankariteko lopputaistelussa (kuva yllä) on vanha myytti, jota vaikkapa Jeanne d'Arcin kannattajat hyödynsivät 1400-luvulla.

Hupaisa yksityiskohta on Rohanin ratsumiesten monikollinen nimi Rohirrim, joka on puhtaasti hebrean mukaan rakennettu. Tämän ovat jotkut kieltäneet, mutta kyllähän ajatus sopii erinomaisesti sellaiselle joka on lukenut paljon sanokaamme keskiyläsaksalaisia tekstejä. Siellähän saattaa törmätä hebreasta lainattuihin monikollisiin sanoihin kuten cherubim - suomeksi käännettynä voidaan sanoa, että "cherubim lauloivat", kuten nyt kai Tolkienin kohdalla on sanottava "rohirrim ratsastivat". Kuulostaa oudolta suomeksi, mutta muilla kielillä ei niinkään.

Tuliko Aragornista hyvä kuningas? Mikä oli puolihaltianeito Arwenin osuus Keski-Maan uudelleen rakentamisessa. Siitä on asiantunteva ja kiintoisa kirjoitus tässä.

Ainoa minua askarruttanut kysymys Tolkienin teoksessa on koko asetelman mustavalkoisuus. Se toki sopii tähän eurooppalaiseen perinteeseen. Mutta entäpäs jos Sauron olisikin voittanut? Mitä sitten olisi tapahtunut. Ihmiset olisivat kadonneet, haltiat lähteneet, örkit jääneet. Eipä Sauronilla olisi paljon hurrattavaa tuloksessa... Sehän läsähtäisi kokoon, ja pimeys peittäisi kaiken. Tylsä olotila jopa Sauronille? Mutta kuolemasta ja pahuudesta nuo Mordorin kaltaiset sanat ainakin englantilaisessa perinteessä kertovat, ajatellaanpa vaikka morlokkeja tai Moriartyä. Ja lähtökohtana täytyy olla latinan 'mors', kuolema.

Alastomuus Tapaus Tampereella

2011-08-18T16:29:00.004+03:00

Kun opetin Taideteollisessa 1960-luvulla, oli iltalehdistö ja sen skandaalihakuisuus vielä aivan lapsen kengissä. Kuitenkin jo silloin monia toimittajia kihelmöi ajatus lyödä rahoiksi ihmisten ahdasmielisyydellä. Ja saatiinhan muutama surkea "skandaalin" poikanen puristetuksi ulos. Eräs Kamerataiteen osaston vuosikurssi kuvasi itsensä alasti, huhu levisi toimittajien korviin, ja nämä lööppiä lyömään! "Alastomuustapaus" Taideteollisessa!

Joidenkin toimittajien tietoon oli tullut hurjempaakin. Alastomuutta esiintyi oppilaitoksessa jopa säännöllisesti! Jo 1. vuosikurssin viattomat oppilaat joutuivat piirtämään eläväämallia, ja samaa tapahtui myös kamerataiteen puolella. Eräs toimittaja, jota ei oltu päästetty näihin riettaisiin tiloihin, kyseli toivorikkaasti minultakin, näkyykö meidän tiloissamme alastomuustapauksia. Tietysti vastasin että yhtä mittaa, sehän kuuluu tähän työhön...

Nyt lehdistö on mässäillyt ilmaisutaitoon painottuvan Tampereen Yhteiskoulun viuhahduksella. Kauheaa, lukion ensimmäiselle luokalle tulleet joutuivat näkemään alastomien abien ohijuoksun! Jotkuthan saattoivat saada siitä elinikäisen trauman! Koskaan ei sielu enää tule puhtaaksi - jos se yksikin pojista olisi ollut vähän toisessa asennossa, olisi saattanut näkyä... vaikka mitä...

Koulua ja sen rehtoria on syytetty sairaiksi, melkein ihmispedoiksi. Oppilaita on vaadittu rangaistaviksi. Tämänpäiväinen Aamulehti yritti vielä raapaista kauhistuspurkin pohjalta jotain, mutta ei saanut kuin yhden palstan täytettä. Nettiversio yritti puhaltaa ilmaa liekkeihin julkaisemalla hulluimpia paheksuntoja. Raasut.

Sopiipa tässä kysyä, ketkä tässä oikeasti ovat sairaita? Ulkopuoliset ihmisetkö, joille asia ei mitenkään kuulu, mutta riehaantuvat pienimmästäkin syystä kauhistelemaan? Toimittajatko, jotka tietävät että ihmisten joukossa on aina näitä syötin nielaisevia ahdasmielikköjä, ja jotka kääntävät viimeisenkin kiven löytääkseen edes vilahduksen jonkun takapuolesta?

Yleensä käy niin, että yhteiskunnassa alun perin pienenä vähemmistönä olevat sairaat kauhistelijat pitävät asioista jatkuvaa meteliä, niin että normaalit ihmiset eivät jaksa sellaista loputtomiin kuunnella. Ja niin hörhöt saavat vähitellen vallan, säädöksiä ja valvontaa lisätään, kunne päästään aitoon amerikkalaiseen asetelmaan:

Siveysvalvojat olivat vahtineet eräänkin omakotitalon keittiön ikkunan takana, nähneet perheenisän tulevan alasti makuuhuoneesta kahvia keittämään, ja soittaneet välittömästi poliisin paikalle. Rautoihin pantu isäparka yritti todistaa kunnollisuuttaan: "Vannon että pieni tyttäreni ei ole koskaan nähnyt minua alastomana!"

Eivät alastomat ole sairaita, vaan heidän paheksujansa. Jotka muuten itse ovat ilki alasti vaatteittensa alla.

Kolmivuotiaan kielilogiikkaa

2011-08-16T17:17:00.004+03:00

Yllä olevan kuvan otti isä siskostani ja minusta keväällä 1940, Talvisodan päätyttyä. Vähän sitä käsittelin tietysti. Luin äitini kirjeestä isälle hupaisan kohdan: "Kari puhuu vauvalle koko ajan ruotsia". Kun ajattelin asiaa tarkemmin, huomasin että kolmivuotiaalla minulla oli pätevä logiikka kielen valinnassani.

Meidät evakuoitiin Talvisodan sytyttyä välittömästi kauas kauas maaseudulle, aina Grankullaan asti. En puhu Kauniaisista, koska kaikki paikkakuntaan liittyvät muistot ja kontaktit ovat minulla nimenomaisesti ruotsinkielisiä. Saimme sijan isäni nuorimman sisaren luota. Ulla oli sisaruksista ainoana käynyt ruotsinkielisen koulun, ja oli mennyt naimisiin ruotsinkielisen miehen kanssa. Miehen vanhemmat asuivat myös huvilassa, ja olivat vahvasti ruotsinmielisiä. Samassa paikassa asui myös isoäitini, jolle jopa saksankieli oli tutumpaa kuin suomi. Lähistölle oli sijoitettu myös äidinäitini, joka oli melkein umpiruotsalainen kuten sukunsa Jungit yleensäkin.

Noissa olosuhteissa ruotsinkieleni vakiintui entisestään. Olin toki aikaisemminkin ollut hoidettavana isovanhemmillani, jossa ruotsi oli Famon takia puhekielenä jopa useamminkin kuin suomi. Vuoden ikäiselle serkulleni Beritille puhuttiin tietysti myös ruotsia, vaikka hänen kielensä olikin vielä luonnollisesti vauvanoloista. Molemmat vanhempani puhuivat äideilleen ruotsiksi, isä myös pikkusisarelleen ja tämän miehelle ja anopille. Minä tein kolmivuotiaan yksinkertaisen loogisen päätelmän: Naisille ja vauvoille puhutaan ruotsia. Siihen liittyi korollaari: Miesten kesken puhutaan yleensä suomea.

Lapselle tällainen ei tuota pienimpiäkään vaikeuksia, minkä huomaa helposti erikielisten vanhempien lapsista. Kaksi lapsenlapsistani asuu Tyynen meren rannalla, ja heistä tulee melkein kolmikielisiä: venezuelalainen äiti puhuu espanjaa, ympäristö, koulu ja vanhemmat keskenään englantia, ja isä opettaa kaiken aikaa myös suomen alkeita. Meillä kotikieli oli suomi, vaikka isäni yrittikin silloin tällöin nuorempien sisarusteni vuoksi puhua ruotsia, hiukan heikompaa äidinkieltään. Äidille puhuin myös 3-vuotiaana pääosin suomeksi (äitihän ei ole mikään 'nainen' vaan äiti!), elleivät olosuhteet vaatineet muuta.

Rupesin jälleen miettimään tätä Suomessa tapahtunutta kielenvaihdosta. Sehän oli nopeaa, ja kesti korkeintaan kahden sukupolven verran. Kaksikielisissä oloissa muutosta tapahtui toki myös toiseen suuntaan, ja varsin yleinen tapa oli murrosvaiheessa sijoittaa pojat suomenkieliseen kouluun ja tytöt ruotsinkieliseen. Minkä verran tämä johtui siitä, että tytöillä oli parempi mahdollisuus päästä nk. hyviin naimisiin ruotsinkielisinä, jääköön arvailun varaan.

Näistä kielisuhteista minulla on vanhempien esipolvien osalta omat käsitykseni, mutta palaan niihin toisessa yhteydessä.

Mämmilä - nerokas sarjakuvaromaani

2011-08-11T11:22:00.008+03:00

Tarmo Koiviston nerokas sarjakuva Mämmilä poikkeaa useimmista lajinsa edustajista siinä, että se on "reaaliaikainen". Pienen taajaman elämää ja ihmisiä kuvataan viikko viikolta, vuosi vuodelta. Henkilöt saavat syvyyttä ja taustoja, he syntyvät, vanhenevat ja kuolevat. Kunkin albumin piirtämisajankohdan tunnusmerkit ja ominaispiirteet heijastuvat Mämmilän taajamaan, joka ulkonaisesti sai taiteilijan kotiseudun Oriveden hahmon.

Mämmilää voisi huoleti kutsua sarjakuvaromaaniksi tai oikeammin romaanisarjaksi. Kuten Linnan Täällä Pohjantähden alla se kuvaa erään aikakauden yleisiä aatteita ja tapahtumia, mutta sijoitettuna helposti tunnistettavalle paikkakunnalle. Tragiikka ja komiikka vyyhtiytyvät toisiinsa kuten oikeassakin elämässä. Henkilöitä on hienokseltaan tyypitelty ja hiukkasen karrikoitukin, mutta vain sen verran, että heihin syntyy karaktääriä - ilman että realistinen perusote hämärtyy.

Koivisto tuntee paikkakuntansa ja sen asukkaat niin hyvin, että Mämmilällä on vahva kansatieteellinenkin arvo. Sen syvähämäläiset sanonnat saattavat tarttua lukijaan samalla tavoin kuin Tuntemattoman sotilaan repliikit. Itse olen huomannut että suustani tulee usein mämmilämäinen itsekuvailu "Kaikkena oon ollu, paitti en airanvittaksena"...

Mämmilä kuuluu suomalaisen kirjallisuuden pysyviin ydinteoksiin, vaikka kaikki kirjallisuudentutkijat eivät sitä välttämättä vielä ole tajunneet. Mutta syy miksi nyt otan sen esille johtuu suoraan edellisissä jutuissani esiintyneestä aihepiiristä. Mämmilän ensimmäisessä albumissa eletään 1970-luvun loppupuolta, jolloin vielä surutta murskattiin vanhoja asuinalueita, ja kaavotettiin uutta usein varsin läpinäkyvän ahneesti. Seurauksena oli melkein kaikkialla yksinäisinä törröttäviä kerrostalo-torahampaita tai murheellisen ja mauttoman mahtipontisia pankkirakennuksia. Raha ja pröystäily tuhosivat maun ja kauneuden, kuten tässä 50-vuotisjuhlan kuvauksessa (kuva suurenee klikkaamalla):
Tällä tavoin on laadittu kaavaluonnoksia kabineteissa - muuallakin kuin Mämmilässä:

Ja tässä vihdoin se kuva, joka minulle tulee aina mieleen (ja märkää silmään), kun ajattelen tapahtumia meiltä viedyssä Karjalassa. Vanha talo Mämmilän keskustassa on joutunut pankin haltuun, ja häikäilemätön pankinjohtaja Santanen pitää tulenpalavaa kiirettä sen purkamisella. Viimeinen asukas, vanha karjalaismummo kuskataan kamppeineen vanhainkotiin, ja tilalle pitäisi saada uusi lättähattumallinen pankkitalo.

Sortavala, Viipuri - entäpä jos kumminkin...

2011-08-09T12:11:00.004+03:00

Isä lähtee kohta takaisin sinne jonnekin (Kuva: Elsi Rydman)

Suuren kirje- ja valokuvamassan pohjalta kirjoitan parhaillaan perheeni historiaa. Aika jota kuvaan on järkyttävä, dramaattinen ja traaginen. 1930-luvun lopun lämpimistä kesistä ja toivorikkaasta vauraudesta kirjoitin tässä aikaisemmin. Viime vuonna ilmestyneestä Talvisodan Ässärykmentti -kirjasta löysin pari saman suuntaista sitaattia:

Kesän 1939 kokeneet muistelevat sitä mielellään kauneimpana, mitä Suomessa on koskaan vietetty.(Sampo Ahto: Talvisodan henki)
Koskaan ei Suomen taivas ole ollut niin sininen, koskaan ei aurinko ole säteillyt maamme yllä niin kuin muistorikkaana kesänä 1939.(Jarl Gallén: Tionde regementet)
Viimeinen rauhan viikko oli helteinen ja sateeton. Matkailun kannalta se oli ennätyksellinen. Miljoonat ihmiset lojuivat hiekkarannoilla Terijoelta ja Hangosta aina Rivieralle ja Brightoniin saakka. Sodan alkaessa Eurooppa oli uimapukusillaan.(Max Jakobson: Diplomaattien talvisota)

Ja tuon kaiken piti loppua niin yllättäin, karkealla ja helvetillisellä tavalla. Oma perheeni selviytyi talvisodasta sentään kohtalaisen hyvin, isäni haavottui vain lievästi. Mutta jo lähisuku kärsi pahoin, ja se sukulaistalo jossa me niin pitkään olimme sotaa paossa menetti heti nuoren isäntänsä. Lukuisat kirjeet ja kortit kertovat riviensä väleissä hirvittävästä ahdistuksesta. Vihollisen karkean ja raa'an häikäilemättömän yllätyshyökkäyksen 30.11. jälkeen kesti kymmenen päivää, ennenkuin isäni Kannaksen Kuolemajärvellä edes tiesi, olimmeko me hengissä. Hänellä oli kaksinkertainen vastuu ja huoli: viimeisillään raskaana ollut vaimo ja pieni lapsi, ja oman maan kohtalo, jonka puolustustaistelussa hän oli myös vastuussa alaistensa hengestä.

Niinpä isän kirjeet ja kortit ovat täynnä luottavaisuutta ja uskoa asioiden selviämiseen, kaikki menee oikein hyvin, mitä nyt välillä vähän vaihdettiin korsua, tai oli muita töitä. Ja äiti lähettää takaisin samanlaisia, kaikki menee hyvin, ei mitään huolta. Kuitenkin kirjeet saattoivat myöhästyä kolmekin viikkoa. Jopa siskoni syntymästä kertonut riemukas sähkösanoma tuli perille vasta viiden päivän päästä. Ja kaiken aikaa, näissä oloissa, kyti jäytävä pelko oman perheen ja koko maan kohtalosta.

Kaiken tämän hirmuisuuden keskellä yritän saada jälkipolville kertomusta aikaan, mutta havahdun kaiken aikaa siihen, että mielessä pyörii monenlaista ennen niin syntisen kiellettyäkin ajatusta. Entäpä jos sota olisi kulkenut toisella tavalla? Entäpä jos läntinen apu olisi päässyt tänne ajoissa? Entäpä jos länsimaat ja Saksa olisivat lykänneet keskinäistä väliensä selvittelyä? Entäpä jos Neuvostoliitto olisi sortunut, ja raja pysynyt Syvärillä? Entäpä jos Saksa olisikin voittanut sodan jollakin tavalla, tai välttänyt edes oman tuhonsa?

Tällaisten ajatusten esittäminen julkisesti (kuten tässä) herättää vieläkin raivoa monissa ihmisissä. Minun on vaikea ymmärtää heitä, mutta vuosikymmenien pituisella, ulkoa pakotetulla propagandalla on ollut tehonsa. Silti täytyy myöntää, että kun näkee esimerkiksi tällaisen liikennemerkin, se kouraisee syvältä. Kuva ei ole 1930-luvulta, vaan sen kuvasi äskettäin bloggeriystäväni hikkajii Imatralla käydessään.

Järjen käyttö voi olla myös hyväksi

2011-08-06T22:47:00.002+03:00

Oletetaanpa, että minulla on kotona kultaharkkoja, arvotauluja ja muuta arvokasta aarteistoa. Koska varastaminen on rikos, on tavattoman loukkaavaa että minua vaaditaan järkeen vedoten pitämään oveni lukittuna. Pidän oveni siis mielenosoituksellisesti lukitsematta, ja arvoesineeni viedään. Kaiken lisäksi vakuutusyhtiö kieltäytyy maksamasta korvauksia, koska oveni olivat olleet auki. Minä olen hyvin loukkaantunut, ja vaadin samanmielisiä kokoon ja marssille.

Kaikki ymmärtänevät, että viittaan tällä erääseen kansainväliseen muotivillitykseen. Minusta on tavattoman väärin, että naiset eivät voi kulkea kaikissa paikoissa pelkäämättä, ja vaikka kuinka pimeällä, humalassa, vähissä vaatteissa ja vaikka vähän keimaillenkin. Raiskaus on iljettävä rikos. Mutta oletetaanpa, että raiskauksen varalta voisi vakuuttaa itsensä. Mikä vakuutusyhtiö lähtisi vakuuttamaan naisia ilman, että asettaisivat tässä tapauksessa jonkinlaisia vastuuta rajoittavia ehtoja?

Vakuutusyhtiöitten mielestä järkevät toimenpiteet voivat ehkäistä rikoksia. Ne itse asiassa kehottavat siihen. Samoin tekee poliisi, vaikka monet ovatkin sille asiasta kovin vihaisia. Hyväksymällä jonkinlaisen yleisen järjen käyttämisen minä luovun vapaaehtoisesti osasta vapauttani. Tällaisia asioita on rauhallinenkin yhteiskunta täynnä, riippumatta siitä kuinka paljon se minua loukkaakin. Mutta kun olen sanonut tämän, olen todennäköisesti syyllistynyt mielipiteeseen, joka loukkaa joitakuita, ja minua voidaan epäilemättä syyttää vihapuheesta ja raiskaajien ja varkaitten suosimisesta.

Minä pelkään aseita, ja minua on riittävän monta kertaa osoiteltu sellaisilla, toivoakseni ettei ihmisillä olisi sellaisia kotonaan. Kun tämän sanon, jotkut aseharrastajat saattavat suuttua pahan päiväisesti. Joku heistä saattaisi sanoa kuten aikoinaan muuan pienessä hiprakassa ollut himometsästäjä: "Varo liikkumasta metsästysaikaan, saattaisin luulla sinua jänikseksi!" Tämän vuoksi en pidä käytännössä isompaa meteliä aseita koskevista mielipiteistäni tai toiveistani, ihan vain kansalaisjärjen sanelemista syistä.

Minä pelkään myös väkivaltaa ja väkivaltaisia ihmisiä. Tämän vuoksi vältän liikkumasta sellaisissa paikoissa tai sellaisina aikoina, jolloin väkivallan kohteeksi joutuminen on tavallista helpompaa. Vältän myös ihmisiä jotka tuntuvat väkivaltaisilta, esimerkiksi katujengejä, humalaisia tai ylenmääräisesti testosteronilta haisevia miehiä. Minusta se on ihan järkevää, vaikka olisinkin sitä mieltä ettei minun liikkumistani saisi millään verukkeilla rajoittaa. Samoin pelkään aatteellisista syistä väkivaltaa käyttäviä, kuten islamisteja tai jihadisteja, olivatpa ne sitten etuliitteeltään anti- tai pro-. Sen vuoksi toivon sydämestäni, ettei tänne tulisi sellaisia, ja että jos sellaisia kuitenkin ilmaantuisi, ne ajettaisiin maasta pois tai suljettaisiin vankilaan.

Kaikki nämä mielipiteeni tähtäävät siihen että saisin olla rauhassa. Mutta tiedän että ne myös herättävät joissakuissa suurta aggressiota. Olen ehkä hölmö kun olen tällaista puhunut, enkä käyttänyt kansalaisjärkeä ja pitänyt suutani kiinni. Siihen minua itse asiassa patistavat monet viime aikoina korkeiltakin tahoilta julkisuudessa esitetyt vaatimukset. Monille vallanpitäjille on pelkästään myönteistä ja edullista, että yhteiskunnassa leviää pelko ja itsesensuuri. Tällaiseksi demokratia saattaa käytännössä aivan huomaamattakin muuttua, ja silloin ollaan totalitarismissa, pappis- ja poliisivaltiossa, tai korporatiivisessa fascismissa.

Pitäisikö sittenkin olla liikaa kuuntelematta järjen varottavia kuiskauksia?

Räppänä

2011-08-06T12:21:00.003+03:00

Ennen sotia, kun ikkunoihin ei vielä rakennettu tuuletusluukkuja, huoneitten tuuletus hoidettiin räppänöiden avulla. Ne olivat pieniä, pienempiä kuin paperiarkin koko A5. Ne vedettiin auki narulla tai hennolla metalliketjulla, ja suljettiin nykäisemällä hiukan ulospäin. Luukun takana oli seinän läpäisevä parin tiilen kokoinen aukko, ja talon ulkoseinässä reikä oli suljettu metalliritilällä. Jos se oli irronnut tai särkynyt, linnut saattoivat tehdä tuuletuskanavaan pesää.

Kulkemalla esimerkiksi Helsingin Etu-Töölössä näistä tuuletusaukoista saa hyvän kuvan lähes jokaisen talon fasadissa. Ne oli sijoitettu lähelle huoneen katonrajaa, eikä niihin sen aikaisen huonekorkeuden aikana ylettynyt muuten kuin tikkailla. Tuuletusräppänän läpi lämmennyt ilma kulki nopeasti ulos, ja korvautui kylmällä ulkoilmalla. Seurauksena oli, että sisäluukku nopeasti alkoi näyttää rumalta, varsinkin jos huone oli tapetoitu. Uuden tapetoinnin aikana luukku peitettiin tapetilla, ja leikattiin sitten kolmelta sivulta auki. Maalatuissa huoneissa luukkua voitiin sentään korjailla maalaamalla ruostuneita ja likaantuneita kohtia uudelleen.

Tällainen räppänä on kerran pelastanut henkeni. Ainakin eräässä unessa jonka näin joskus 60-luvulla. Olin Mechelinin- ja Caloniuksenkatujen kulmatalossa, ja kuulin "Meklulta" tahdissa marssivien saappaiden ääniä. Äkkiä tiesinkin keitä sotilaat olivat: SS-miehiä tietenkin, ja saattoivat olla etsimässä vaikka minua. Ja talon eteen ne pysähtyivätkin, ja tunkeutuivat sisään ulko-ovesta hurjasti huutaen.

Minä pakenin sekunnin murto-osassa talon ylimmän kerroksen viimeisen huoneiston viimeiseen huoneeseen (tiedä häntä miten sinne pääsin), mutta pian SS-miehet jo olivat sisällä huoneistossa ja lähenivät huonetta jossa olin. Epätoivoisena hain ulospääsyä - ja huomasin katon rajassa räppänän... Luukku auki ja sisään! Talossa näyttikin olevan tavanomaista laajempi ilmanvaihtokanavien järjestelmä, ja pääsin ulos ensimmäisen kerroksen aukosta.

Kun astuin Caloniuksenkadulle, tiesin että rauha oli tullut. Oli yö, katukivet ja raitiovaunukiskot kiiltelivät sateen jälkeen. Kävelin kuin modernissa hieman jyrkkäsävyisesti kuvatussa mustavalkoelokuvassa. Ilma oli raikasta hengittää, katulamput loistivat, kiskot kiilsivät, kuljin kohti Runeberginkatua, ja oli niin miellyttävän moderni, urbaaninen olo...

Kaukaiset tarkkailijat

2011-08-05T08:26:00.002+03:00

Jatkan edellisestä aiheesta. Etelä-Korea on äkkiä kokonaan menettänyt mielenkiintonsa minuun. Kaikki sieltä tulleet yhteydenotot (310) sijoittuvat yhden viikon ajalle. Mutta kartta on muuttunut dramaattisesti: Mukaan ovat tulleet aivan uusina maina Venäjä (2) ja Kiina (1). Viesti ehdottomasti tarkkailun arvoisesta saitista on siis kiirinyt Korean naapurimaihin. Tervetuloa, katsotaan miten isoihin lukuihin te pääsette!

Selaimista IE on jälleen kirinyt Firefoxin ohi reippaalla kaulalla. Mutta toisaalta käyttöjärjestelmien puolella Macintosh on paisunut niin, että sen käyttäjien luku on peräti kolmannes Windowsin käyttäjien määrästä.

Ja minä kun tosissani luulin että lukijoitani muka olisi kaukomaillakin! Ehei, siellä on menossa aivan toisenlaisia hankkeita. Toivottavasti en ole sekaantunut mihinkään kohtalokkaaseen tapahtumaketjuun tuolla Aasiassa. Mutta sen tiedän nyt, että Big Brother is watching me...

Kaukaiset lukijani, keitä olette?

2011-07-31T20:07:00.005+03:00

En ole bloggarina varsinaisesti ulospäin suuntautuvaa tyyppiä, saati sitten lukijahakuinen. Suurimmalta osalta kirjoitan itselleni asioita muistiin, ja käytän kirjoituksia sitten hyväkseni esimerkiksi kirjan muodossa. Kun käsittelen esimerkiksi estetiikkaa, kirjoitan joskus ärhäkästi, ja odotan silloin asiallista palautetta ja vastaväitteitä - testatakseni omia käsityksiäni. Oman tai perheen menneisyyttä koskeviin juttuihin olen saanut runsaasti palautetta, joka auttaa lopullisen historian kirjoittamisessa.

Puoluekantaa minulla ei ole, enkä aja minkään ryhmittymän etuja, ei omaanikaan. En kylläkään vaikene silloin kun mielestäni on pakko arvostella tai protestoida. Ja, häpeä tunnustaa, pilkkaan joskus varsinkin mediaa. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että media kyllä pilkan kestää, ja on minua vahvempi - voipa halutessaan murskatakin minut...

Mutta en voi välttää tiettyä uteliaisuutta, kun katselen tilastotietoja. Menneen viikon saldo maittain on seuraava:

Suomi 1 307, Yhdysvallat 93, Etelä-Korea 62, Britannia 19, Ruotsi 14, Viro 8, Ranska 5, Belgia 4, Ukraina 3, Kypros 2.

USA:ssa on siis paljon muitakin lukijoita kuin yksi jälkeläisistäni. Britanniassa on ilmeisesti muitakin kuin muuan mainio suurlähettiläs. Etelä-Korean luvut saavat minut aivan ymmälleni. Olisipa joukossa aitoja, etnisiäkin korealaisia, sillä katsottuani esimerkiksi äsken päättyneitä uinnin MM-kilpailuja on mieleni tehnyt jälleen kirjoittaa naiskauneudesta. Kuinka hellästi silmäni lepäävätkään Tyynen meren länsirannikon ja saarten feminiinisessä olemuksessa...

Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että monet käyttävät lukemiseen esimerkiksi Koreassa sijaitsevia operaattoreita?

Rohkenenko pyytää kaukomaisia lukijoitani kertomaan itsestään? Olisi hauska tietää millaisia lukijoita tällä blogilla on kaukaisissa(kin) maissa. Se saattaisi tuottaa minulle uusiakin ajatuksia ja aiheentynkiä näihin kirjoituksiin.

Lisäys 4.8.11: Tämän tekstin julkaiseminen on aiheuttanut tilastoissa valtavan muutoksen. Etelä-Korean osuus lähteistä on kasvanut rajusti. Tänään se on jo suurempi yhden päivän osalta (66), kuin koko viikon ajalta (62) muutamia päiviä sitten. Myös käyttöjärjestelmien ja selainten kohdalla asetelma on muuttunut rajusti. Windowsin osuus on kasvanut, niin että Macintosh on romahtanut 18:sta noin kymmeneen prosenttiin, ja IE on jättänyt aikaisemmin selvästi johtaneen Firefoxin kauas taakseen.

Näillä muuttuneilla luvuilla on selvä yhteys. Etelä-Koreasta suuntautuu sivustolleni valtava ja yhä kasvava pommitus. Missään tapauksessa se ei ole ystävällismielinen. Ehkä yllä olevan tekstin sana 'Korea' on riehaannuttanut vakoilukoneet, ehkä asialla ovat spämmerit, ehkä jotkut muut kryptiset palvelut. Toistaiseksi suojaus on toiminut moitteettomasti.

Ja minä kun luulin että minulla olisi eksoottisia lukijoita. Eipä taida ollakaan. Sen sijaan mystisiä vihollisia näyttää olevan, ja ne ovat keskittyneet erääseen tiettyyn Aasian maahan. Saas nähdä mihinkä tämä kaikki johtaa.

Villipedot riehuvat jo saunarannoillakin!

2011-07-30T11:07:00.003+03:00

Elämä käy yhä vaarallisemmaksi täällä rauhallisessa Suomessakin. Pitkin kesää lehdet ovat varoitelleet ihmisiä vaarallisista villieläimistä kuten ampiaisista, paarmoista ja hyttysistä, jotka saattavat levittää tautejakin. Jos ampiainen puree ihmistä, hän voi vaikka kuolla, jos on kovasti allerginen. Ja kovasti allergisiahan tässä yleensä kaikki ollaankin.

Nyt kauheudet ovat käyneet yhä suurikokoisemmiksi. Aamulehti kertoi 29.7. kauhu-uutisen: Kaksi lammasta ja pässi pääsi aidan läpi Pirkkalan Reipinniemen saunarantaan. Siellä joukko lapsia ja kaksi rouvaa lähtivät kiljuen juoksemaan pakoon, mutta pässi onnistui pukkaamaan yhtä rouvaa takapuoleen ja toista reiteen. Onneksi löytyi siviilirohkeita kansalaisia, jotka pelastivat petojen armoille jääneet viattomat ihmiset:

Lopulta rannalla ollut rohkea äiti lapsineen puuttui tilanteeseen. Rouva löi pässiä kengällä ja pieni, 6-vuotias tyttö huitoi lampaita etäämmälle.

Järkyttävä uutinen levisi heti lehdistöön. Ilta-Sanomien uutisessa pannaan paremmaksi:

Reipinniemen saunarannassa koettiin perjantaina kauhunhetkiä, kun läheiseltä tilalta karkasi lauma lampaita ja suurilla sarvilla varusteltu pässi.

Aita oli pettänyt ja eläinlauma pääsi tallustelemaan vapaasti rantahietikolle.

Karannut lauma aiheutti paniikkia rannalla olleissa lapsissa ja nuorissa.

Käsi sydämelle, keneltä meistä löytyy enää rohkeutta mennä uimarannallekaan, kun on vaara joutua lammaslaumojen syötäväksi?

Hyeenat tanssivat haudoilla

2011-07-29T11:50:00.004+03:00

Meppi Liisa Jaakonsaari kirjoitti Norjan tapahtumien johdosta:
Kuulin juuri radiouutisista, kuinka perussuomalaisten nuorisojärjestö on miettimässä, miten tehostaa turvatoimia. Tulipa mieleen, että siinä varkaat huutavat, että ottakaa varkaat kiinni.

Vähemmistövaltuutettu Biaudet vaatii, että lievemmätkin "vihapuheet" on julistettava rangaistaviksi. Vähäisemmät kommentaattorit ovat julistaneet persujen lisäksi kokoomuksen, jotkut myös kaikki porvaripuolueet osasyyllisiksi hirmutekoihin.

"Kulttuuriministeri" Arhinmäki ilmoittaa, että jokainen joka on vaiti eikä sanoudu irti "vihapuheesta" hyväksyy Norjan surmatyöt. (Arhinmäen määräyksiä en todellakaan voi kuvitella tottelevani, joten ilmeisesti siis hyväksyn terroriteon.)

"Punavihreiksi" kutsutut kostavat nyt mamu-kriitikoille ja muillekin vastustajilleen, ja yrittävät ulosmitata kauhean rikoksen kuohuissa itselleen kaiken mahdollisen hyödyn.

Eräs vastenmielisimmistä (ja samalla paljastavimmista) esimerkeistä on Veera Luoma-ahon kolumni Hesarissa, jossa Breivikin hirmuteko rinnastetaan vapaan abortin vastustamiseen, Päivi Räsänen nimeltä mainiten, ja nimitellään naispappeuden vastustajia terroristeiksi.

Jotkut kolumnistit ovat ehättäneet julistamaan inhoaan sosiaalidemokraatteja kohtaan. Breivikin murhaama demarinuoriso on varmasti kilteintä ja yhteiskunnallisesti rauhallisinta osaa koko väestöstä, verrattuna esimerkiksi Arhinmäen katuaktivisteihin tai villeimpiin vihreisiin.

Ja se, että Breivikin teko voidaan rinnastaa Timo Soinin tai Päivi Räsäsen syvälliseen, kristilliseen elämää kunnioittavaan vakaumukseen, osoittaa joko suunnatonta typeryyttä tai raakaa kyynisyyttä. Kiitos vain, median aktivistitoimittajat!

Likaista peliä - kummallakin puolella. Maa on todellisuudessa muutenkin täynnä vihaa, ja nyt sitä lietsotaan olan takaa joka suunnalta. Hirviö Breivik onnistui ilmeisesti ainakin yhdessä tavoitteistaan. Syntyy sellainen kuva, että suuri osa jopa johtavistakin poliitikoista on edesvastuuttomia hyeenoja ja raadonsyöjiä. Kuinka monen pitää vielä kuolla, ennenkuin muistetaan että demokratia ja mielipiteenvapaus ovat länsimaisen kulttuurin perusta, jonka rapautuessa ajaudutaan vääjäämättömästi anarkiaan ja väkivaltaan ja totalitarismiin?

Masentavaa ja alhaista.

Uuden Suomen nimimerkki puolustaa demarien tappamista

2011-07-24T11:12:00.002+03:00

Norjan järkyttävää terroritekoa verkkolehti Uudessa Suomessa käsittelevän artikkelin ensimmäinen kommentaattori, nimimerkki 'Taha Islam' kirjoitti näin:

Eihän kyseessä ole aate, vaan pragmaattinen toimi. Jokainen tapettu demari tarkoittaa vähemmän uusien demarien synnyttäjiä.

Hän sai useita hyreksyviä kannattajia. Tällainen kirjoittelu on näköjään täysin sallittua tämän päivän julkisessa sanassa. Ankarien syytetoimenpiteiden suojelemia ovat Suomessa aivan toiset väestöpiirit kuin demarit.

Mainittu nimimerkki on tämän hetken pahimpia trollaajia. "Islam" hänen nimimerkissään lienee pelkkää hämäystä. Keskustelijat kutsuvat häntä myös nimellä Tomi. Tämän ilmeisen luonnevikaisen Tomin olisi syytä kysyä joltain imaamilta tai uskonoppineelta, edustaako hänen toimintansa jotenkin islamilaisia ihanteita. Arvaan vastauksen etukäteen.

Erkki Toivanen ✝

2011-07-21T18:23:00.003+03:00

Viimeksi tapasin Erkki Toivasen useita vuosia sitten, kun olimme Pasilassa kouluttamassa Ylen toimittajia. Meillä oli aina sydämelliset välit, ja ihmettelen voisiko tämän ihmisen kanssa toisin ollakaan. Sivistys ja eleganssi joka solua myöten, vailla nousukkaan itsekorostusta ja ylvästelyä, sitä oli Erkki Toivanen.

Joskus päässen minäkin kuuntelemaan tunnelmallista lähetystä Elysionin ikuisesta keväästä, sitä joka päättyy: "Täällä Erkki Toivanen, Ἠλύσιον πεδίον".

1930-luvun lopun paratiisimaiset kesät

2011-07-20T12:23:00.004+03:00

1930-luvun lopun kesiä on meillä kirjallisuudessa ylistetty monin tavoin. Sitä on yritetty selittää henkilöhistoriallisilla syillä. Kun Viipuria ylistettiin hauskaksi ja nuorekkaaksi kaupungiksi, huomautettiin kuivasti, että muistelijat olivat juuri silloin sotia ennen itse nuoria ja elivät nuorten tavoin. Mutta kyllähän objektiivisiakin syitä oli.

Elintaso oli noussut valtavasti. Maa oli rauhoittunut Lapuan liikkeen ja suuren laman jälkeen. Helsingin olympialaiset 1940 olivat ovella. Uljas stadion oli jo valmis. Jokapäiväinen käyttötekniikka oli kehittynyt pitkälle, ja televisiokin teki jo melkein tuloaan. Elettiin modernissa maailmassa, ja tie näytti olevan auki vielä paremmalle tulevaisuudelle.

Ja herrasväki vietti sukurakkaita kesiään huviloillaan. Isoisäni oli toki menettänyt kauniin huvilansa Villingissä, puutarhoineen ja puistoineen, juuri laman aikana. Mutta vuokrattavia huviloita riitti. Kesät 1937-39 vietimme Sjötorp-nimisessä huvilassa Herttoniemen rannalla. En tosin ole löytänyt sen tarkkaa sijaintia, mutta kaunis se pitsihuvila oli, lähellä jotain siltaa. Oli hiekkarantaa, puutarhakäytävät oli reunustettu jättiläisnäkinkengin, oranssina ja punaisena kukkiva krassi peitti fasaadia, ja marjapensaita oli paljon. Soutu- ja moottoriveneitä oli laituriin kiinnitettyinä.

Kuvat ovat kesältä 1939, isäni ottamia väridioja. Huolellisella käsittelyllä niihin voisi vielä palauttaa väriloistoa.
Äiti tietää jo olevansa raskaana. Hän vajoaa syviin mietteisiin, ja tuo kuuluisa salaperäinen katse alta kulmien viipyy kasvoilla usein. Tulossa on minulle pikkusisko joskus vuodenvaihteen jälkeen olympiavuoden tammikuussa -40. Isäni siskolle ja serkkutytölle oli syntynyt esikoinen, samoin äitini sisarelle. Isovanhemmat olivat vielä hyvässä kunnossa, vaikka lähestyivätkin jo kuudenkymmenen kohtalokasta rajaa. Ja meillä oli jo valmiina uusi koti kauniissa Eirassa, jonne kesän lopulla muutettaisiin. Nämä 30-luvun lopun kesät tuntuivat olleen perheelle paratiisimaisen onnellista aikaa.

Vain harvat osasivat kuitenkaan arvata, kuinka kohtalokkaasti ja raa'asti elämä tulisi muuttumaan jo muutaman kuukauden kuluttua. Menetykset tulisivat olemaan raskaita lähisuvullekin.

Painajaismaisten sotavuosien jälkeen kesti kauan, ennenkuin elintaso oli palannut rauhan vuosien tasolle. Yhteiskunnallinen kiehunta jatkui sitten kiivaana aina 1970-luvulle asti. Maaltapako autioitti kyliä, talonpoikainen Suomi muuttui teolliseksi, eikä nk. herrasväen sukurakas huvilaelämä enää ollut kovin mahdollista. Viipuri, Käkisalmi, Sortavala ja maan kaakkoinen osa oli menetetty ikuiselle ja armottomalle viholliselle.

Maailma oli muuttunut kylmemmäksi ja kovemmaksi. Suurvaltojen välinen kauhun tasapaino horjui ja natisi, ja pelko vielä pahemmista tuhoista oli tullut jäädäkseen. Kahtia jakautunut maailma oli pelottava paikka.

1950-luvun nuorelle aikuiselle, minulle, ikkunoiden avaaminen Eurooppaan ja maailmaan oli vielä hetken verran innostavaa. Sitten sekin oli ohi... Tulevaisuutta ei enää ollut, sillä tavalla kuin sitä ehkä ajateltiin 30-luvun lopulla. Älkää siis sanoko, että kaipaan noita aikoja henkilökohtaisista syistä - enhän noista ajoista muistakaan juuri mitään. Mutta kuvat, kirjeet ja muut dokumentit kertovat minulle kyllin selvästi siitä tulevaisuuden toivosta joka ihmisten keskuudessa vallitsi. Vielä ei sentään oltu paratiisissa, mutta se väikkyi edessä päin ja oli kaunis. Ihan kuten edessä oleva kesä, kun sitä katselee toukokuun aurinkoisina päivinä, maan jo vihertäessä ja koivujen pukeutuessa neitseelliseen asuunsa.

Elämme rikollisten maailmassa

2011-07-19T01:16:00.002+03:00

Setä Murdochin joukkueen rikoshommat paljastanut toimittaja löytyi kuolleena. Setä Murder on tietysti syytön ja pahoillaan, eikä poliisillakaan ole mitään pahaa sanottavana setä Moriartyn mafiasta, kun kaksi lahjottua päällikköä jo saatiin uhratuksi "oikeuden" alttarille.

Ihmishenki on halpa, olipa sitten kysymys diktaattoreista, mafiasta tai suurliikemiehistä. Ainakin kaksi jälkimmäistä ryhmää pitää niinkutsuttujen demokraattisten valtioiden ja muiden yhteisöjen toimintaa huolellisesti silmällä. Tarkoitushakuinen media pitää huolen siitä, että emme saa tietää varsinaista totuutta siitä mitä todella tapahtuu. Näin ollen myös demokraattisten maiden ylläpitämä maailmanpolitiikka on sitä samaa roistojen touhua, sen rikollisempaa mitä enemmän niillä on nk. "etuja" valvottavanaan.

Aika synkältä näyttää maailman kuva. Kreikkaa johtaneet rikolliset hyötyivät toimistaan, ja kun heidän tuhojaan yritetään korjata, jotkut toiset rikolliset korjaavat potista ison osan. Jokainen lama on perimmältään syntynyt rikollisten toimien luhistumisesta. Nousukausi taas tarkoittaa sitä etteivät puuhat vielä ole kusseet kintuille. Ei ihme, että melkoisen suuri osa tämän päivän ihmisistä tuntuu hourulasta karanneilta.

Ihanaa, japanittaret, ihanaa!

2011-07-18T01:18:00.004+03:00

Pienet, ihanat, söpöt ja sitkeät japanittaret voittivat jalkapallon maailmanmestaruuden. He olivat jo pudottaneet mestari Saksan, voittaneet pronssille päässeen Ruotsin (hyvä, Ruotsi!), ja onnistuivat nyt vielä loppuottelussaankin isoja amerikkalaisia amatsoneja vastaan. Kaiken aikaa olin Japanin puolella, ei politiikan vuoksi, vaan koska yleensäkin olen etukäteen heikomman tai potentiaalisen yllättäjän kannattaja.

Naisten futis on toki toisen laista kuin miesten. Tekniikka ja voima ovat naisilla heikompia. Sen korvaa täysin pelaajien sympaattisuus ja vahva yrittäminen. Jo kauan olen seurannut mieluummin esimerkiksi olympialaisten naislentopalloa. Kun se miesten peleissä yleensä on isku ja laaki kenttään, naisten peleissä pallo saattaa elää pitkiä aikoja. Pallon vauhti on vähäisempi ja pelaajat akrobaattisempia. Ja sitäpaitsi nätimpiä.

Suomi saattaa olla seuraavissa futiskisoissa jo mukana, jos hyvin käy. Se varsin harmittaakin urheilutoimittajien enemmistöä, joka halveksien sijoittaa naisjalkapallon jonnekin täytepalstoille, jos edes sinnekään.

Nyt tiedän, että kymmenet kommentoijat haluavat kertoa minulle miten typeriä mielipiteitä esitän. Ihan turha edes kommentoida. Minä pidän naisten futiksesta, ja sillä siisti. Vastaväitteet eivät mieltäni muuta. Turha vaivautua.

Kolme vanhaa kirjaa hyllystäni

2011-07-16T22:16:00.012+03:00

Vanhempieni kuolinpesän kautta minulle on siunaantunut isompi joukko vanhoja kirjoja, joihin isoisäni isä, kauppias ja porvarissäädyn valtiopäivämies Victor Magnus Rydman (1850-1916) on kirjoittanut nimensä. Kolme niistä, siitä vanhimmasta päästä, on tässä.

Ylivoimaisesti vanhin kirjoista on lähes 2000-sivuinen sidos ruotsin- ja saksankielisiä ruumissaarnoja vuosilta 1650-88. Sen on Turussa (?) sidotuttanut Halikon pastori, rovasti Ericus Stenbergius (syntynyt 1660-luvulla, kuollut 1709 jälkeen), ja kuten huomataan alla olevista kuvista, se on hänen koostamistaan kirjoista toinen. Missä ensimmäinen on, on minulle arvoitus - lieneekö enää jäljellä. Olen mielestäni selvittänyt kirjan omistushistorian, jotensakin tyydyttävästi, ja sen tuleva säilytyspaikka on Kansalliskirjasto, semminkin kun mukana on Fennicasta puuttuva Stenbergin saarna.

Muut kaksi kirjaa ovat latinan oppikirjoja. Ciceron De officiis ja De senectute et amicitia on painettu Västeråsissa vuonna 1801. Saattaahan tietysti olla, että Victor on käyttänyt tätä kirjaa Turun lukiossa 1860-luvun lopulla, mutta sisäkannessa on muitakin merkintöjä. Vasemmalla ylhäällä on ensinnäkin Ruotsin rahan hinta pyyhitty yli ja muutettu rupliksi. Keskellä ovat nimet Budanow ja Mamfei (niiden välissä olevan merkinnän ymmärtäisin mieluummin lyhenteeksi sanasta 'und' kuin venäläiseksi i:ksi), ja alinna on selvä omistajan nimikirjoitus, josta olen lukevinani C F Colliander. Hyvin mahdollista on, että Victor on saanut kirjan äitinsä Salovius-pappissuvun puolelta, sillä kruununnimismies-isä Petter August Rydman (1798-1881) ei tietääkseni ollut käynyt latinakoulua. Joku lukijoistani saattaa kyetä auttamaan?
Lisäys 17.7.11: Kirjan edellinen omistaja saattaisi olla 1846 Saimaan kanavan tienoilla syntynyt Karl Fredrik Colliander, josta tuli lennätinkonttorin päällikkö Turussa, ja joka kuoli 1879. Muita yhteyksiä en löytänyt, en suku- enkä paikkayhteyksiä, mutta Colliander varmaan opiskeli 60-luvulla Turun kimnaasissa, ja saattoi myydä kirjansa Victorille. Tämä vain yhtenä mahdollisuutena.)

Toinen oppikirjoista sisältää kolme kirjaa Ciceron puheita, ja on painettu Frenckellin kirjapainossa Turussa 1803. Sen alkulehdellä on Victorin nimikirjoitus - sekä omani vuodelta 1954, luinhan silloin latinaa yliopistossa! Sen historiasta en voi sanoa mitään edellisestä poikkeavaa. Molemmat Victorin nimikirjoitukset näyttävät hiukan nuoren henkilön kirjoittamilta; hänen autografinsa oli myöhemmin hiukan lennokkaampi. Nämä kirjat säilyvät hyllyssäni, ja odottavat sitä hetkeä kun joku jälkeläiseni taas opiskelee latinaa. Suokoon Luoja sen joskus tapahtua! Säilyneiden lyijykunäviivauksien ja huomautusten joukkoon voisi sitten tulla uusia. Sillä lailla kirjoja pitää käyttää, kunhan ei virtytä niitä rikkinäisiksi!

Paunun pikavuoro ja tornitalon hissitehdas

2011-07-15T18:19:00.004+03:00

Kysyin kerran tutulta paunulaiselta pikavuorokuskilta: "Eikös olekin totta, että Tampereelta lähtee paunulainen Helsinkiin karran tunnissa, ja Helsingistä Tampereelle samoin?" "Tottahan tuo", sanoi kuski. "Eikös myös siis ole totta että sekä Helsingin että Tampereen asemille tulee tämän linjan pikavuoro kerran tunnissa?" "Totta totta", vastasi kuski. "Mutta miten ihmeessä sitten meitä vastaan tulee paunulainen joka puoles tunti? Tuleeko niitä joltain välipysäkiltä lisää?" "Ei kai sentään?", ihmetteli kuski.

Perillä Helsingissä totesimme että juuri näin oli käynyt. Minne ihmeessä ne välivuorot sitten katosivat?

Eräs tuttavani on töissä kymmenkerroksisen tornitalon yhdeksännessä kerroksessa. Hän teki hisseistä merkillisen havainnon. Ylivoimaisesti suurin osa hisseistä tuli häntä hakemaan alhaalta käsin, vain ani harva tuli yläkerroksesta. Ystäväni teki loogisen päätelmän: Talon kellarissa oli hissitehdas, ja katolta vietiin sinne tulleet hissit jollakin helikopterilla pois.

Olin tässä aamusella vetäisemässä kalsareita jalkaan. Halkio oli aivan oikein eteen päin, mutta sitten huomasin että housut olivatkin nurin päin, saumat ulkopuolella. No, heilautin kalsarin oikein päin, sisäpuoli ja saumat sisään päin. Mutta nyt halkio olikin taakse päin, ja housut oli vielä kerran käännettävä jotta mahtuisivat päälle oikealla tavalla.

On tämä jokapäiväinenkin elämä ihmeitä täynnä.

Kaunis Hinemoa ja saaren huilunsoittajapoika

2011-07-13T00:51:00.006+03:00

Tämä romanttinen tarina ei ole peräisin Tahitilta, vaan Uuden Seelannin pohjoissaarelta. Se kertoo Hinemoasta, Rotorua-järven rannalla nykyäänkin sijaitsevan Owhatan vanhan heimopäällikön Umukarian tyttärestä. Tyttö oli maankuulu kauneudestaan, ja tämän vuoksi hänestä oli tullut puhi, kaikin puolin erikoisasemassa oleva, lähes tapun suojelema, eikä häntä voitu antaa vaimoksi muuta kuin kaikkein ylhäisimmälle kosijalle.

Keskellä järveä sijaitsee Mokoian saari, jonka päällikkönä oli vanha Whakane. Hänellä oli useita poikia ja tyttäriä, sekä avioliiton ulkopuolinen poika Tutanekai, johon hän oli erityisen kiintynyt. Kerran vuodessa pidettiin Owhatassa alueen māorien kokous, ja kävi niin että Hinemoa ja Tutanekai siellä näkivät toisensa ja rakastuivat päätä pahkaa. Tutanekain veljet kosivat kukin tyttöä, mutta saivat rukkaset, kuten muutkin ylhäiset nuorukaiset.

Siitä pitäen Tutanekai ei saanut tyttöä mielestään. Hän ajatteli rakastettuaan päivin ja öin, ja kiipesi iltaisin Kaiwaka-nimiselle kukkulalle soittamaan koauau-huiluaan. Lempeä tuuli kantoi huilun suloisen äänen veden yli, niin että Hinemoa saattoi ilta illan jälkeen kuunnella rakkaansa soittoa. Sukulaiset ja muut Owhatan asukkaat alkoivat pelätä, että tyttö soiton lumoamana saattaisi yrittää karata saarelle, ja sen vuoksi kaikki kanootit vedettiin illan tullen maihin ja sidottiin kiinni.

Hinemoasta tuntui ettei hän voisi elää ilman rakastettuaan, ja lopulta hän päätti epätoivoissaan uida saarelle. Hän ilmoitti vanhemmilleen menevänsä ystävien luokse, mutta menikin Iriirikapua-nimiselle rantakalliolle, heitti vaatteensa rannalle ja lähti uimaan. Puolessa välissä matkaa tytön voimat uupuivat, mutta hän huomasi vedessä ajelehtivan puunrungon, ja lepäsi sen varassa aikansa. Lopulta väsymyksestä ja vilusta värisevä tyttö tavoitti rannan, ja huomasi lähellä sijaitsevan Waikimihia-nimisen kuuman lähteen. Siihen hän pulahti lämmittelemään ja lepäämään.

Samaan aikaan Tutanekai tunsi itsensä janoiseksi, ja pyysi ystäväänsä Tikiä hakemaan kalebassilla juomavettä. Kun Tiki ohitti lähteen, tyttö kysyi hiljaisella äänellä, kenelle Tiki oli hakemassa vettä. "Tutanekaille", Tiki vastasi. Tyttö pyysi saada pienen kulauksen vettä, mutta juomisen sijasta hän rikkoi kalebassin. Kun Tutanekai kuuli että joku oli särkenyt kalebassin, hän kiirehti vihaisena lähteelle, ja huuteli miestä, kuten hän luuli, joka oli häntä loukannut. Äkkiä hän huomasi kiven takaa vilahtavan hiuspehkon, tarttui siihen ja veti vihollisensa esille. Sanomattomaksi ällistyksekseen hän tunnisti tämän rakastetukseen, peitteli tytön omilla vaatteillaan, ja vei hänet majaansa.

Tieto kauniin Hinemoan ilmestymisestä saarelle levisi nopeasti. Eräänä päivänä kalastamassa olleet Tutanekain veljet näkivät järvellä suuren määrän kanootteja saarta lähestymässä. Saarelaiset arvelivat säikähtyneinä että Umukaria oli lähettänyt soturinsa rankaisemaan Tutanekaita ja hakemaan Hinemoan takaisin - hänhän oli sentään tapun suojelema puhi. Mutta vanha päällikkö oli liikuttunut tyttärensä päättäväisyydestä ja urotyöstä, ja antoi tämän Whakanen pojalle vaimoksi. Vielä tänäänkin heidän jälkeläisiään asuu Rotoruan rantamilla, tarina vakuuttaa, ja saattaa tietysti olla aivan oikeassa. Näin kertovat myös monet internet-sivut.

****

Verkosta löytyy lukuisia versioita kauniin Hinemoan tarinasta. Siitä on myös tehty elokuvia, varhaisin jo vuonna 1914. Mokoian saaresta tuli maorien suosima hääpaikka, ja Hinemoan kuumasta lähteestä tehtiin jo 1900-luvun alussa postikortteja (kuva on alla). Mitä puhi tarkemmin ottaen merkitsi, käy ilmi tästä paikallisesta tutkielmasta. Luu- tai puuhuilu koauausta löytyy paljon kuvia googlaamalla.

Sininen laulu - kaikuja varjojen maasta

2011-07-12T21:15:00.002+03:00

Peter von Baghin suuri televisiosarja Suomen kulttuurihistoriasta "Sininen laulu" menee parhaillaan uusintana Teemalla. Sen painotuksista voidaan toki väitellä, ja sen toimitustapaa arvostella, mutta kertokoon joku, mikä toinen ohjelmakokonaisuus kertoisi paremmin miten suomalainen kulttuuri on elänyt ja muuttunut yli sadan viime vuoden aikana.

Mutta joka kerran Sinistä laulua katsoessani tulen murheellisemmaksi. Suurin osa haastatelluista on jo kuollut tai vaiennut. Suurimman osan haastatelluista ja myös jopa esitellyistä taiteilijoista olen vähintäänkin tuntenut, kaikkein vanhimpia tietysti lukuun ottamatta. Vielä 1950-luvulla "vanha Suomi" ja "moderni Suomi" olivat päällekkäin, ja niiden edustajat kävivät keskenään välillä kovaakin taistelua. Tuolloin ja seuraavalla vuosikymmenellä tunnetuiksi nousseet eri taiteenalojen edustajat ovat nyt suurimmalta osaltaan poissa kuvioista. Sydäntä vähän kouraisee katsella dokumentteja nuoresta Haavikosta, Nummesta, Anhavasta, Tyyristä, Laitisesta, Rautavaarasta, Wirkkalasta tai Franckista, joiden joukossa itsekin kuljin, aika lailla toisen näköisenä kuin nyt.

Vanhuuden ongelmista edellä mainittu on luultavasti isompi kuin mikään fyysinen ongelma. Herää pelko siitä, että nuo merkittävät sodanjälkeiset ajat joista itse muistan niin paljon, joiden kysymyksenasettelut ovat minulle niin tuiki tuttuja, joiden aikana kulttuurilla ja taiteella vielä oli suuri merkitys maan elämässä ja olemisessa, vajoavat historiaan, muuttuvat abstrakteiksi, pääosin tuntemattomiksi häälyviksi varjoiksi, joista jälkipolvet tietävät vain rahtusen sieltä, toisen täältä, mutta joita ei muisteta enää niinkuin mukana olleet muistavat.

Juuri kuulin uutisista, että Arvo Salo on kuollut. Hän eli sentään lähelle 80 vuoden rajapyykkiä, mutta ei ollut enää vähään aikaan julkisesti aktiivinen. 1950-luvulla mukaan tulleesta porukasta olen eräs harvoista vielä aktiivisista toimijoista. Vaikka ajatus on järjetön, minusta tuntuu siltä kuin koko se maailma jonka tunsin loppuisi, katoaisi jäljettömiin, kun minäkin vihdoin olen poistunut. Tokihan maailma jatkuu, mutta kuka enää kertoisi uusille ihmisille sota- ja pula-ajoista, Suomen noususta taas jaloilleen, kansainvälisyydestä, aattellisista kiehunnoista ja uusien ajatusten noususta, kun ei ole jäljellä ketään joka ne itse olisi kokenut, ja vielä muistaisi.

Vanhuus olisi mitä ylistettävintä aikaa, ellei tajuntaan yhä useammin hiipisi tietoisuus kaiken katoavuudesta. Ei vain oman itsen, vaan kaiken mikä liittyy elettyyn elämään ja koettuihin aikoihin. Tässä minä istun keskellä monilta sukupolvilta säilynyttä paperi- ja esinemassaa - entä kuka enää minun jälkeeni hallitsisi sitä, lisättynä hirmuisella määrällä omia dokumentteja? Puskutraktori on - pahoin pelkään - tämän kaiken lopullinen ratkaisu, ellei ihmettä tapahdu.

Tii - suojelushenki

2011-07-10T12:41:00.005+03:00

Näin ovat esi-isät puhuneet ihmiselle:

Kaikessa maailman elollisessa ja elottomassa asuu Tii, jumalallinen voima, ylimaallinen henki: kalliossa, hiekassa, kasveissa, maan äärissä (ja meren), päivässä ja yössä, vuoksessa ja luoteessa, jopa sydämesi tutkimattomissa liikkeissä.

Temppelialueen reunalle sinä asetat veistetyn kiven Tiitä varten. Merkiksi siitä, että se on pyhä naapureillesi ja sinulle, sinä kutsut sitä nimellä Tii.

Tooto a Taaroa ia Hina
Taaroa makasi Hinan,
no nui te marama
täydenkuun jumalattaren.
fanau aera Tii
Heistä syntyi Tii.

Tooto nera Tii te vahine iaani
Tii makasi naisen nimeltä Kaipuu.
heeamira mure
Heistä syntyivät:

o ani te po
Kaipuu jota tuntee yö,
o ani te ao
Kaipuu jota tuntee päivä,
o ani te atua
Kaipuu jota tuntevat jumalat,
o ani te taata
Kaipuu jota tuntevat ihmiset.

Humaira muri
Senjälkeen syntyivät:
tii mara uta
Tii, sisämaan suojelija,
tii mara tai
Tii, meren suojelija,
tii mara one
Tii, hiekan suojelija,
tii mara papa
Tii, kallioiden suojelija.

Humaira muri
Senjälkeen syntyivät:
oro te po
Yön tapahtumat,
oro te ao
Päivän tapahtumat,
te ori etu te ori mai
Vuoksi ja luode,
te ahuta a ata mai
Antaminen ja saaminen.

Tapairu. Kertomus lähteen ihanasta neidosta.

2011-07-09T22:17:00.004+03:00

Rarotongan saarella on kylä nimeltä Arorangi, ja sen lähellä sijaitsee lähde josta virtaa vettä Vaitipi-jokeen. Täydenkuun jälkeisenä yönä lähteen kristallinkirkkaasta vedestä nousee kaksi ihonväriltään häikäisevän valkoista olentoa, mies ja nainen. He tulevat maan alta, varjojen valtakunnasta, ja kun ihmiset nukkuvat, he hiipivät viljelmille ja varastavat taaronmukuloita, banaaneja, kookospähkinöitä ja muuta ruokaa manalassa syötäväksi.

Ihmiset olivat nähneet nämä kauniit, salaperäiset henkimaailman olennot, ja laativat suunnitelman heidän vangitsemisekseen. He rakensivat suuren vahvan verkon, ja asettuivat lähteen luo odottamaan. Täydenkuun jälkeisenä yönä nuo kaksi olentoa nousivat vedestä ja kiirehtivät hakemaan ruokaa. Mutta ihmiset levittivät verkon lähteen yli.

Pian saapuikin kaunis valkoinen neito, ja sukelsi lähteeseen. Mutta samalla hän tarttui kiinni verkkoon, ja ihmiset nostivat saaliinsa maihin. Sitten he levittivät verkon uudelleen, mutta miesolento onnistui livahtamaan sen reunan alta syvyyteen.

Päällikkö nimeltään Ati otti suloisen saaliinsa vaimokseen, ja täytätti lähteen kivillä jottei ihana lemmitty pääsisi livahtamaan takaisin maanalaisten pariin. Pari eli hyvin onnellisena yhdessä; vaimo oppi tuntemaan kuolevaisten tavat ja pitämään niistä. Koko Rarotonga sai nähdä vaimon kauneuden, ja kutsui häntä nimellä Tapairu, "Verraton".

Eräänä päivänä Tapairu sanoi Atille: "Meille on tulossa lapsi. Kun olen sen synnyttänyt, tapa minut ja huolehdi hellästi lapsesta!" Ati ei kuitenkaan halunnut täyttää vaimonsa pyyntöä. Niin Tapairu synnytti kuvankauniin poikalapsen, mutta oli tämän jälkeen murheen murtama. Kun Ati kysyi syytä vaimonsa murheeseen, tämä vastasi itkien: "Koska olen tullut varjojen valtakunnasta, ja antanut elämän lapselleni, minun on kuoltava. Minä pyydän sinua: päästä minut takaisin kotiini, ja tule sinä minun kanssani."

Raskain sydämin Ati käski tyhjentää lähteen kivistä. Tapairu voiteli hänet kumipuun mahlalla, jotta hän kestäisi vaikean matkan. Käsi kädessä he sukelsivat lähteeseen, mutta juuri kun sisäänkäynti manalle oli lähellä, Atin voimat ehtyivät. Säälien Tapairu kohotti hänet takaisin veden pinnalle. Kun näin oli sukellettu jo viisi kertaa, Tapairulle selvisi ettei Ati kykenisi tuota matkaa tekemään, sillä vain kuolleitten henget ja kuolemattomat voivat päästä varjojen maahan.

Rakastavaiset syleilivät toisiaan, ja verraton Tapairu sanoi: "Minun on siis mentävä yksin kotiini. Siellä olen opettava kaikille mitä olen sinulta oppinut". Hän sukelsi lähteen kirkkaaseen veteen, eikä kukaan kuolevainen ole häntä sen jälkeen nähnyt. Murheen murtama Ati antoi pojalleen nimeksi Ati-ve'e, mikä tarkoittaa "Hyljätty". Poika oli verrattoman kaunis, mutta hänen jälkeläisensä olivat taas tummempia kuten kaikki kuolevaiset. Päällikkö Atin suvusta tehtiin laulu jossa kerrotaan ihanasta Tapairusta:

"Hän on laskeutunut takaisin varjojen maahan.
Kuolevaiset, ylistäkää jumalatarta jonka Ati näki lähteellä!
Nyt hänen sydämensä on murheellinen ja itkee".

Rarotonga on Cookin saarten pääsaari. Sen löytää Googlesta ja Google Earthista helposti. Myös Arorangin kylä on vielä olemassa saaren länsirannalla. Tapairuiksi polynesialaiset kutsuvat yhä lähteitten henkiä, neitoja jotka saattoivat yhtyä öisiin rituaalitansseihin, ja jotka usein houkuttelivat kauneudellaan miehiä. Onpa Tahitilla tanssikoulukin, joka kantaa näiden kauniiden lähdeneitojen nimeä, ja turisteille esitetään yhä tanssijuhlia heidän nimellään.

Lisää lauluja Tahitilta

2011-07-09T01:23:00.004+03:00

Tahitin tarinat ja laulut eivät jätä minua vieläkään rauhaan. Yli kolme kymmentä vuotta sitten ostin Itä-Berliinistä kirjan "Maui überlistet den Feuergott", joka sisältää Renate Bergerin ranskankielisistä lähteistä saksantamaa Tahitin folklorea. Pakkohan minun oli taas suomentaa muutama rakkauslaulu.

Manuan pieni lintunen

"Manuan pieni lintunen, palaa takaisin..."
"En palaa takaisin; seuraan laskevaa aurinkoa."
"Manuan pieni lintunen, laskeudu majani luo,
minun uljaan majani luo,
minun suojaavan majani luo,
tule, kaunis rakastettuni."
"Ei, en tule takaisin,
rakkautemme on mennyt,
hellyytemme on haihtunut,
aurinkomme on laskenut."

Laulu sinisestä pilvestä

Se kietoutui minun ympärilleni,
se peitti minun ruumiini,
sininen pilvi,
ja se puhui minulle.
Se sanoi: "Rakkaasi on
kaukaisella polulla,
rakkaasi lepää vahvan
rakastajan käsivarsilla."

Ihmisen huulilta en tätä kuullut,
pieni lintu visersi minulle tiedon,
ja vuorten sininen pilvi.

Ne kertoivat minulle
sen minkä jo todeksi tiesin.

Kukannuppu

Aurinko nousee jo,
mutta kukkasi nuppu ei ole vielä auennut.
Nuori vaniljankukka,
kaipuuni suloinen kukka,
vuorillako piileksit?
Etkö viipynytkään mieleni murheessa?
Missä olet, pieni rakastettuni?
Uusi rakkaasi on täällä!

Kertomus vaikuttaa kuvan sommitelmaan. Joskus on tiedettävä jotta ymmärtäisi.

2011-07-05T18:08:00.007+03:00

Kun äskettäin piirtelin analyysiviivoja maalauksiin ja valokuviin, otinko huomioon "Humen giljotiinin", joka alkukielellä kuuluu: There is no ought from is, eli ettei siitä miten on, voi päätellä miten olisi oltava? Hume tarkoitti lähinnä moraalilauseita, mutta sopiipa tuo estetiikkaankin. Tarkoitinko siis, että "jos teet kuvasi tällaisten viivojen mukaan, niistä tulee kauniimpia"? Tarkoitin, ja en tarkoittanut. On ikäänkuin ulkopuolisia asioita jotka myös vaikuttavat sommitteluun.

Kuvan tasapaino on yksi asia, sen elementtien kompleksisuus ja "yhtenäisyys moninaisuudessa" (esimerkiksi nyt samansuuntaisten "viivojen" esiintyminen) on toinen, mutta kolmanneksi tulee meidän kokemuksemme tuoma monimutkainen katseen, etenemissuunnan ja kontaktin psykologinen osuus. C.D.Friedrichin maalaus "Pääsiäisaamu" on, kuten aikaisemmin totesin, tasapainoinen keskeissommitelma, jossa etualan ihmisryhmää on kuitenkin siirretty hieman oikealle, tasapainon ja "oikean reunan uhan" vuoksi:

Ihmisryhmää voisi toki siirtää enemmänkin oikealle ilman että tasapaino kärsisi, kuten tässä karkeasti ja hutiloiden olen tehnyt:

Nyt tulemme sille alueelle jota olen syystäkin aina pelännyt, kuvan ulkopuoliselle kertomukselle, narratiivin ja tulkinnan hyllyvälle suolle. Tekemäni uusi versio nimittäin näyttää kertovan jotain muuta kuin alkuperäinen maalaus. Meidän on tiedettävä mitä taiteilija taulun nimen kautta haluaa ilmaista. Kristillisen kulttuuriperimämme vuoksi se on monille vielä helppoa, mutta sen perinnön ohenemisen ja harsuuntumisen vaikutus saattaa tulevaisuudessa pahasti heikentää kuvallisen taiteen vastaanottamista.

"Pääsiäisaamu" sisältää perimmältään tiedon eräästä haudasta, joka yhtäkkiä olikin tyhjä. Friedrichin kuvassa on hautakiviä ja ihmisiä niiden ympärillä. Keskusta-etualan kolme ihmistä ovat riittävän lähellä niin hautakiviä kuin niiden luona mietiskeleviä ihmisiäkin, ja osallistuvat näin heidän kollektiiviseen ja kertomukselliseen yhteyteensä. Sen sijaan oman versioni ihmisillä ei ole suoraa yhteyttä eikä kontaktia muihin, he ovat kaukana ja vasta tulossa paikalle. Kokemus on osoittanut meille kommunikoinnin rajat, jotka nyt on ylitetty. Jopa huutoetäisyys on epävarma. Vasemmassa reunassa olisi ehkä pitänyt olla selvemmin näkyvillä jotain jota nämä kolme tulijaa voisivat aikanaan päästä kohtaamaan.

Hyvin samankaltainen tilanne Friedrichin taulun mahdollisten tulevien ymmärrettävyysongelmien suhteen on toisella kuuluisalla maalauksella, Jean-Francois Millet'n hartaalla "Angeluksella". Sitä on bloggerikollega Michelange osuvasti nimittänyt audiovisuaaliseksi maalaukseksi. Miksi niin? Nyt on tiedettävä, että "angelus" tarkoittaa rukousta Marialle, ja on peräisin lauseesta "Angelus Domini nuntiavit Mariae", Herran enkeli ilmoitti Marialle. Angelus-kelloja soitetaan eri puolilla suurta katolista maailmaa vähän eri aikoihin ja eri tavoilla, mutta suomalaiseen kokemukseen sopisivat hyvin ehtookellot, jotka lauantaisin kello 18 aikaan ilmoittavat pyhän alkaneeksi, ja arkisen työnteon loppuneeksi.
Tämän kristillisen perinteen tunteminen on olennaista Millet'n taulun täydelle ymmärtämiselle. Taiteilija ei osoittele eikä korostele: melkein huomaamattomana talonpoikaisvaimon selän takana kohoaa kyläkirkon torni. Sieltä angelus- tai ehtookellot soivat, kaukaisuudesta, hiljaa, yhtä hiljaa kuin viljelijäpariskunta nyt on lopettaessaan päivänsä aherruksen.

Kirkontorni on sommittelun kannalta aika arvattavassa paikassa, lähellä oikeaa reunaa. Mutta olisiko tornin osuus kuvassa ja sen luoma tunnelma erilainen, jos taiteilija olisikin sijoittanut sen talonpojan selän taakse kuvan vasempaan osaan? En uskalla vastata tähän, mutta luulen että kysymykseni silti on aiheellinen. Katsokaa itse. Kuva on muuttunut, mutta miten?

Noblesse oblige? Synkkä ennustus...

2011-07-05T15:21:00.002+03:00

Lehdet kertovat, että Monacon uusi ruhtinatar oli yrittänyt kolmasti paeta. Ensin Pariisissa, mutta Etelä-Afrikan suurlähetystö ei pystynyt tai uskaltanut suojella kansalaistaan. Sitten formulakisojen aikana, ja lopulta helikopterilla juuri ennen häitä. Poliisi on takavarikoinut palatsin vaatimuksesta hänen passinsa. Samaan aikaan käy selville, että hänen tuore miehensä on levitellyt ruhtinaallista siementään oikein urakalla. Kerrotaan, että morsiamen oli alistuttava siihen, että hän antaa Grimaldeille perillisen ja saa siitä hyvästä viettää aikaansa kultaisessa häkissä.

Millä tavalla Charlene eroaa rikkaisiin arabimaihin ja jopa Eurooppaan kuljetetuista seksiorjista? Kultaista häkkiä lukuunottamatta ei millään tavalla. Muiltakin seksiorjilta viedään passit ja mahdollisuus karata. Entä jos pako joskus onnistuisi? Charlenen elämä olisi pahempaa pakenemista kuin Osama bin Ladenin konsanaan, eikä yllättävä kohtalokas onnettomuuskaan ole pois suljettu mahdollisuus tuon monin tavoin henkisesti ja asenteellisesti sairaan hovin valtapiirissä. Uumoilen Grace Kellyn kaltaista tragediaa, jos en sitten vielä pahempaakin.

Noblesse ei välttämättä aina oblige oikein isoissa piireissä.

Kauniita kuvia, keskeissommitelmia

2011-07-03T16:50:00.008+03:00

Yksinkertaisin kuvan sommittelutapa on keskeissommitelma. Kohde keskelle kuvaa niinkuin passikuvassa. Mutta ennenkuin kuvasta tulee kaunis, taiteilijan on pidettävä pientä peliä keskiviivan ja koordinaattien kanssa. Vasemman ja oikean reunan, samoinkuin ala- ja yläosan, etualan ja taka-alan eriarvoisuus pitää ottaa huomioon. Kuvaan on lisättävä liikettä ja jännitteitä, epäsymmetriaa, mutta katsottava että tasapaino säilyy. Vipuvarsien ja monet muut fysiikan lait pelaavat tässä pelitavassa piilokärkinä.

Tässä on tyypillinen Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalaus "Pääsiäisaamu":

Keskeissommitelmat olivat Friedrichille tyypillisiä. Usein hän sijoitti maisemissaan jopa kuun tai auringon lähes keskelle. Mutta oikean reunan tulee saada ylimääräistä painoarvoa, sen täytyy pysäyttää silmän vaistomainen liike vasemmalta oikealle. Sen vuoksi hän yleensä suurentaa esimerkiksi oikean puolen puita, kuten tässä, ja sijoittaa vasemmalle kulkevan ihmisryhmän keskipisteen hiukan keskiviivan oikealle puolelle. Etualan maanpinta sijoittuu hyvin tarkkaan alimpaan neljännekseen, mutta se kohoaa aavistuksen verran oikealle mentäessä. Friedrich sommitteli hyvin tietoisesti ja käytti tiettävästi sen pohjana myös apuviivoitusta. Voisin helposti esittää ainakin kymmenen Friedrichin vastaavalla tavalla sommiteltua maalausta.

Tässä on poikani Ben Rydmanin ottama kuva Ellistä, koiriensa grand old ladysta:

Pystyakseli kulkee Ellin silmän kautta, vaaka-akseli sen leuan alta (koiran pää on siis "vedenpinnan yläpuolella"). Väli-ilmansuunnat ovat varsin vahvasti kuvassa mukana. Miten estetään kuvan vuotaminen oikealle? Voimakkaalla ja lennokkaalla liikkeellä. Koiran vartalo tulee vasemmalta takaviistosta, mutta pää kääntyy aktiivisesti takaisin vasemmalle, ja kuva pysyy epäsymmetrisyydessään kuitenkin, koiran tahdolla ja päättäväisyydellä, täydessä tasapainossa. Huomatkaa esimerkiksi, miten koiran pää ja katse yksinään riittävät tasapainottamaan ruohojen lievän taipumisen oikealle!

Aivan 1900-luvun alussa kuvattiin intiaanipäällikkö He Dog, ja kuten tuon aikaisissa kuvissa lähes aina sommittelu ja tasapaino on tiukka ja luonteva.

Pää sijoittuu vaaka-keskiviivan yläpuolelle kuten koirakuvassa yllä. Molemmat silmät sijaitsevat tärkeillä lävistäjillä, kuvan nelijako sekä pysty- että vaakasuunnassa on tarkka - ja oikea reuna on "tukittu" linnun siivellä.

Saksalaisen Hans Surénin kirja "Mensch und Sonne" ilmestyi ensi kertaa 1924 ja laajennettuna painoksena 1936. Sen suosio oli suuri, sillä Saksassa vallitsi innokas alastomuuskulttuuri, josta hyviä esimerkkejä ja kuvia esittää myös Olavi Paavolaisen kirja "Nykyaikaa etsimässä". Tässä tiukasti neliöön sijoitettu keskeissommitelma, jossa kuitenkin on liike-energiaa ja dynaamisuutta yllin kyllin. Esimerkki plastisesta liikkeestä on vaikkapa naisen oikea käsi, joka kiemurtelee kuin köynnös koillissuunnan diagonaalin ympärillä. Helposti on myös nähtävissä muut suunnat ja dynamiikka, sekä vaikkapa raajojen muodostamat umpialueet kuvan vasemmassa laidassa, ja niiden kontrastina avoin alue oikealla.
Lopuksi vielä vanha postikortti, jossa keskeissommitelmaa ryydittää vahva epäsymmetria:

Kuten sekä koiran että intiaanin kuvassa tytön silmä sijaitsee keskiviivalla. Koirakuvan tavoin tytön asennossa on liike: rintamasuunta on vinosti vasemmalle, mutta pää kääntyy tasapainon vuoksi oikealle. Kasvot sijoittuvat intiaanin tavoin oikealle yläneljännekselle, olkapäät ovat vaakahalkaisijalla, mutta kuten Friedrichin maalauksessa hiukan nousten oikealle. Mutta kuvan ydin on vasemmalla alhaalla. Tytön kädet peittävät sievästi paljaan rinnan, ja peukalon ja etusormen raosta kulkee joukko tärkeitä lävistäjiä. Esimerkiksi koillissuunnan lävistäjää korostavat saman suuntaiset viivat vaatteessa ja hiuksissa. Sommitelma on siis hiukan saman suuntainen kuin kauan sitten käsittelemässäni Fragonardin Keinu-maalauksessa, mutta ei ihan niin osoitteleva ja eroottiselta sisällöltään paljon hillitympi. Kovasti on nätti tuo kuva - ja tyttö myös!

"...kom lilla gubben och det började hundra"...

2011-07-02T16:42:00.004+03:00

Hämeenlinnan ukkostutkan mukaan täällä oli hetki sitten tällaista:

Lohjan vinkkelistä näkyi myös osa Varsinais-Suomen ja saariston ukkosia:

Täällä Vanajan selkien ja suuren harjujakson kainalossa pääsemme yleensä vähällä. Tulivatpa lämpöukkoset lähes miltä suunnalta tahansa, täällä iskee alas harvemmin. Vain silloin kun ukkonen kykenee ylittämään Vanajanselän, se on raivokas, mutta onkin sitten rintamaukkonen.

Nämä ukkoset ovat kevyttä tavaraa esimerkiksi vuoden 2007 elokuun 22. päivän mytereihin verattuina. Silloin riehui koko eteläisen Suomen ja Baltian yllä melkoinen ukkosalue:

Valitettavasti tuo sivusto http://lightning.acr.fi on sittemmin joko lopettanut toimintansa tai siirtynyt tuntemattomaan osoitteeseen. Tietäisikö kukaan sen kohtalosta?

Brünnhildestä Germania-merkkeihin

2011-06-30T18:26:00.011+03:00

Kahden edellisen bloggauksen aiheet on helppo yhdistää kestävällä ja lujalla aasinsillalla. Tässä on saksalainen Wagner-sarjan hyväntekeväisyyspostimerkki vuodelta 1933:

Merkissä tosin lukee "Walküre", mutta selvästihän siinä on antisankari Siegfried kuorimassa filmitähden näköistä Brünnhildeä, toteamassa että kyseessä ilmeisesti on nainen, ja joutumassa sitten suuren epätietoisuuden valtaan. Äitivainaalta asti rukoillaan apua: "Mitä ihmettä minä sen kanssa nyt teen?"...

Kun poikana aloin kerätä postimerkkejä, apuna olivat isän ja isoisän materiaalit. Ulkomaisista merkeistä saksalaiset olivat ylivoimaisesti lukuisimmat, kiitos jo ennen vuosisadan vaihdetta syntyneiden kauppasuhteiden. Ja saksalaisista merkeistä kävivät kiinnostavimmiksi nk. Germania-merkit - ja onpa niiden symbolihahmolla selviä yhtäläisyyksiäkin valkyriain kanssa! Kiinnostuksen syy oli tietysti niiden yli 20-vuotinen käyttö yleismerkkeinä, ja siitä seurannut värien runsaus.

Ja sitten tulivat vielä kaksiväriset merkit, kuten tämä:
Samanlaista väriloistoa oli tietysti suomalaisissa leijonamerkeissäkin alusta asti, ja pula-aikana harvinaisia värikyniä kuluikin sitten pahan kerran kun piti piirtää omia erivärisiä postimerkkejä. Kun koulussa tehtiin linoleumileikkauksia, minä tein tietysti postimerkin jota "painoin" kaikilla mahdollisilla väreillä.

Tiedä häntä pystynkö tämän kirjoitushomman jälkeen pysymään erillään photoshopista... Entäpä jos 5 pfennigin merkit olisivatkin olleet keltaisia tai punaisia...

Wiulu, postimerkit ja Tannu-Tuvan pääkaupunki

2011-06-29T15:57:00.008+03:00

Isäni kirjoitti tämän viisi päivää Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Hän sai kaiken haluamansa ja paljon enemmänkin siltä joulupukilta, josta olen jo kertonut aikaisemmin. Satun tietämään tämän sen vuoksi, että perheessä on säilynyt melko kattavat joululahjalistat 1910-luvulta aina 1950-luvulle asti. Mitään ei tämä suku ole heittänyt pois, ja sen olen viimeisten vuosien aikana päässyt toteamaan melkein turhautumiseen asti.

Mutta ovatpa nämä joululahjalistatkin mielenkiintoisia osoituksia joulun ja lahjojen merkityksestä säätyläisperheessä, jossa pula-aikoinakin lahjojen määrä ylitti kolmenkymmenen henkeä kohden. Pieniä olivat lahjat joskus, lyijykynäkin merkittiin huolellisesti numeroituun listaan, tytöillä myös kiiltokuvat. Mutta niitä oli - ja niitä piti aina olla runsaasti.

Valitettavasti kaikkein vanhimmat postimerkkiluettelot ovat jo hävinneet, olosuhteet ja tavat huomioon ottaen merkillistä kylläkin. Mutta on minulla jäljellä vähän uudempia Zumsteineja 30-luvulta lähtien, ja nehän olivat ylivoimaisesti parhaita uudemman historian ja maantiedon oppikirjoja. Mielenkiintoinen maa oli esimerkiksi Tannu-Tuva, vuosina 1922-44 itsenäinen valtio nykyisen Venäjän eteläreunalla. Kaikki postimerkkejä keräilevät ja Zumsteinia lukevat luokkatoverit osasivat helposti vastata knoppikysymykseen "Mikä on Tannu-Tuvan pääkaupunki?". No, sehän oli Kisilkoto, nykyään vain Kyzyl. Maa oli erikoisasemassa lähinnä sen vuoksi, että se oli ensimmäisiä julkaisemaan kolmikulmaisia postimerkkejä!

Tässä on isäni noin 12 ikäisenä. Onnekseni minun ei enää kouluun mentyäni tarvinnut pukeutua merimiespukuun. Vaate kiristi ja oli monimutkainen pukea päälle. Lasten muoti oli ehtinyt vaihtua, ja toi mukanaan esimerkiksi inhottavat golf-housut, golffarit. Ne olivat paksua ja kutittavaa kangasta, ja niiden sitominen polven alapuolelle oli joskus vaikeaa.

Brünnhilde ja hevonen

2011-06-26T17:08:00.004+03:00

Radiosta tuli katkelma Wagnerin Ring-tetralogian kolmannesta oopperasta Siegfried. Sen kolmannen näytöksen kolmannessa kohtauksessa Siegfried on herättänyt valkyria Brünnhilden "ikiunesta", ja tämä ylistää aurinkoa uljaiden orkesterisointujen säestämänä: "Heil dir, Sonne! Heil dir, Licht!". Wagnerin huima orkesterinkäyttö on tässä pehmeimmillään ja kirkkaimmillaan, ja ehkä ei ole aivan sattumaa, että auringonvaloa edustaa hänellä orkesterin läpi tulviva C-duurisointu, aivan samoin kuin Haydnin Luomis-oratoriossa , kun Jumala sanoo: "Tulkoon valkeus!". Tässä on Bayreuthin esitystä vuodelta 1980, Brünnhildena Gwyneth Jones:

"Heil dir, Sonne!"

Katsellessani erilaisia tallenteita tästä kohtauksesta törmäsin myös versioon Brünnhilden viimeisistä hetkistä, jota en aikaisemmin ollut nähnyt. Kysymyksessä on vuonna 1955 tehty elämäkertaelokuva "Interrupted Melody" australialaislaulajattaresta Marjorie Lawrencesta, joka 1936 teki New Yorkissa historiaa ratsastamalla Götterdämmerungin loppukohtauksessa oikealla hevosella tuleen. Tässä elokuvassa Lawrencea esittää Eileen Farrellin lauluäänellä dubbattuna näyttelijätär Eleanor Parker. Koska elokuva herättää henkiin tuon kohtauksen, siinä näytetään välillä myös juhlapukuisia katsojia.

Brünnhilde ratsastaa tuleen

Kauan sitten kirjoitin Brünnhildestä ja antisankari Siegfriedistä (Minä ja Brünnhilde), joten ei siitä enempää. Tuolloin sanoin myös, että Wagnerin suuroopperat olisivat jo nykyään tehtävissä säveltäjän omien suunnitelmien mukaan, mutta aivan uuden taiteenlajin eli digitaalisen elokuvan avulla. Wagnerin valtavia visioita sopisi sen verran kunnioittaa, että ne kerrankin toteutettaisiin täydellisinä, eikä yritettäisi pönkittää ohjaajakulttia mitä ihmeellisimpien "uudenaikaisten" näyttämötemppujen avulla.

Voipaalan kummitukset

2011-06-21T01:33:00.003+03:00

Koska vanhat ja laajat sivustoni Sääksmäestä ja sen historiasta on poistettu vanhasta osoitteestaan, eikä Google näytä löytäneen niiden uutta osoitetta, julkaisen tässä useasti kysytyn kirjoitukseni Sääksmäki-lehden vuoden 2006 numerosta. Loppupuolella kerrotaan kartanon kellarista, mutta kirjoitus on tehty ennen sen tarkkaa tutkimusta, eivätkä yksityiskohdat kaikilta osin pidä paikkaansa. Kuvan on ottanut Voipaalan taidekeskuksen johtaja Laura Uimonen.

Voipaalan kummitukset

Sääksmäki-lehdessä julkaisin vuonna 2001 laajahkon yhteenvedon kummittelukertomuksista Sääksmäen pitäjässä. Suurimman osan aineistosta sain SKS:n arkistosta, jonne useat kansanperinteen keräilijät ovat tallentaneet myös yliluonnollisista tapauksista kertovia tarinoita.

Voipaalan kummittelukertomuksia SKS:n arkistossa ei ollut. Tämä on sikäli merkillistä, että tiedossani on laajalti puhuttuja kummittelutapauksia aivan 1900-luvun alusta alkaen. Ehkäpä tilanomistaja Niemisen aikana ei ollut soveliasta puhua kummituksista, niinkuin asiainlaita on monesti ollut myöhemmilläkin ajoilla.

Voipaalan kummitukset ovat siis kuitenkin olleet tiedossa yleisesti. Niistä puhuttiin ainakin 1970-luvun loppupuolella, kun Marjatta Ranta (nyk. Hassi) tuli Kuvataidejärjestöjen liiton töihin taidekeskukseksi muuttuneeseen kartanoon. Haluankin tällä kirjoituksellani vedota vielä eläviin Voipaalassa työskennelleisiin henkilöihin - tai heidän jälkeläisiinsä - jotka mahdollisesti ovat nähneet tai kuulleet siellä jotakin eriskummallista, tai kuulleet edes kerrottavan sellaisesta. Olisi hyvin hauska saada kokoon kaikki mahdollinen tieto tästä aiheesta, myös tallennettavaksi SKS:n arkistoon.

Harmaapukuinen nainen

Voipaalassa on kummitellut kahdella tavalla. Yleisin ja useampien henkilöiden kokema kummittelu on ollut ääntä, mutta verrattomasti kiehtovampi on kuitenkin ollut merkillinen Harmaapukuinen nainen.

Täällä asumieni kolmenkymmenen vuoden aikana olen kuullut hänestä aina puhuttavan nimellä "Neiti Nervander". Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tämä nimitys on syntynyt vasta vuoden 1977 tienoilla tai sen jälkeen. Marjatta Hassi kertoo, että kartanoon tullut taideväki innostui aiheesta, ja jotenkin tämä Nervanderin nimi oli sitten kiinnittynyt tarinoihin Harmaapukuisesta naisesta.

Voipaalan kummitteluhistorian parhaat asiantuntijat ovat vuosina 1973-98 kartanon talonmiehinä toimineet Sirkka ja Aaro Pappila. Heidän kertomuksiinsa perustuu suurin osa tämän kirjoituksen aineistosta, ja heidän lähteinään ovat (omien kokemusten ohella) olleet kartanon viimeisen emännän Helvi Ilkan (1903-91) kertomukset.

Helvi Ilkan vanhin muisto Harmaapukuisesta naisesta liittyy aikaan ennen vanhan päärakennuksen paloa 1908. Hän oli suunnilleen nelivuotias, makaili vuoteella, kun näki takanaan peilin edessä harmaapukuisen naisen, joka sovitti vaaleaa hattua päähänsä, pani käsineet käteensä ja lähti pois. Helvi Ilkka muistaa menneensä äidin luo ja kysyneensä tältä, minne "täti" katosi.

Helvi Ilkka muisti myös uuden päärakennuksen valmistuttua nähneensä samanlaisen "tädin" tulleen taloon sisään, ja riisuneen hatun ja käsineet. Harmaapukuinen nainen oli siis palannut uuteen päärakennukseen.

Harmaapukuisen naisen paluu

Minulla ei ole täsmällisiä tietoja Harmaapukuisen naisen seuraavista ilmestymisistä ennen vuotta 1995, jolloin nenetsitaiteilija Anastasia Lapsui valmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä shamaaniperinteestä suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Hän oli kertomuksen mukaan ilmeisesti ollut ison kotarakennelman sisällä, kun huomasi oviaukosta uteliaasti kurkistelevan vanhahkon naisen.

Jälkeen päin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin kaikki yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen. Keitään muita ihmisiä ei talossa tiettävästi tuohon aikaan ollut. Tämän kuultuaan Lapsui oli tokaissut: "Siellä on kyllä muutakin". Pappilat ovat muistavinaan, että Lapsui olisi kuullut jonkinlaisen kokouksen ääniä seinän vierustalta, ja mm. kuullut jonkin tuolin kaatuvan. Tulkkina Lapsuin ja Pappilan pariskunnan välillä toimi taiteilija Alexander Reichstein.

Minulle oli tullut kertomuksista se käsitys, että Helvi Ilkka olisi ollut kovin peloissaan Voipaalan kummittelusta, ja varonut myöhempinä vuosinaan päärakennuksessa käyntiä ainakin öiseen aikaan. Tämän Pappilat kuitenkin kiistävät. Mutta - kuten aina - keräilijä tulee paikalle aina liian myöhään. Minullakin olisi ollut aikanaan mahdollisuus haastatella rouva Ilkkaa, mutta en tietenkään ajoissa ymmärtänyt koko asiaa...

Riitelevät räyhähenget

Vuoden 1995 jälkeen en tiedä kenenkään nähneen Harmaapukuista naista, mutta muunlaista merkillisyyttä talo on ollut täynnään. Pappilan pariskunnalla on koko Voipaalan ajaltaan paljon muuta kerrottavaa.

Pappilat eivät tosin ole nähneet Harmaapukuista naista, mutta sen sijaan Lapsuin kuulema ihmisjoukon hälinä on keskeisessä osassa pariskunnan kokemuksissa. Useimmiten talosta on kuultu riitelyä ja askelia, ja muutaman kerran on luultu varkaiden olevan yläkerrassa tauluja viemässä. Näitä tapauksia on Pappiloiden mukaan ollut hyvinkin kymmeniä.

Voipaalan päärakennus on valtava puutalo, jonka seinäpanelien takana on paljon tyhjää tilaa, varsinkin suurten takkojen ympärillä. On itsestään selvää, että talo ääntelee liikkuessaan, ja että ilmavirrat kulkevat sen rakenteitten sisällä niinikään äännellen. Voipaalan pitkäaikainen toiminnanjohtaja Maria Laukka kertoo tottuneensa rakennuksen runsaaseen äänimaailmaan, jossa poikkeamat herättivät heti huomiota.

Mutta entäpä tapaukset, joissa taloon aamuvarhaisella työhön menevät ulkopuoliset henkilöt ovat tulleet hälyttämään talonmiestä, koska talosta on kuulunut merkillisiä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut tauluvarkaita?

Sirkka Pappila oli eräänä aamuna mennyt puolen seitsemän aikaan aamulla päärakennukseen siivoamaan, ja kuuli yläkerrasta riitelyä. Tauluvarkaiden pelossa hän sulkeutui alakerran käymälään, josta kurkisteli varovaisesti silloin tällöin. Kun äänet olivat ilmeisesti lakanneet ("rosvot lähteneet talosta"), hän tuli ulos, ja kuuli viimeisen äänen joka kauhistuttaa häntä tänäänkin. Alakerran keittiön etunurkasta kuului ikäänkuin kovasti viuhtovan pyörteen tai suppilon ääni, joka nopeasti katosi. Tämän jälkeen kaikki oli rauhallista.

Mitä koirat vainusivat?

Aaro Pappila joutui siis monesti, niin aamusella kuin illallakin käymään talossa näiden äänien takia. Kaiken varalta hänellä oli usein koira mukanaan. Kaksi Pappilan koirista oli omana elinaikanaan ollut mukana tällaisen kummittelun jälkiselvittelyissä. Molemmilla kerroilla Pappilan tullessa pääovesta sisään, koirat olivat keittiövälikön oviaukon tai ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin. Ne olivat herkeämättä tuijottaneet siihen suuntaan, karvat pystyssä, mutta eivät olleet haukkuneet.

Aikaisemmin mainitsemani tapaus oli sattunut jo ennen kaupungin vuokra-aikaa, eli ehkä 1970-luvun alkupuolella. Talossa oli filmattu jotakin (Pappilat muistavat rakentaneensa talon päätyyn "mansikkamaan", jolla oli jokin tehtävä elokuvassa). Eräänä aamuna, kun pariskunta oli nukkunut tavallista myöhempään, kolme filmiryhmän miestä oli tullut herättämään heitä, koska päärakennuksen sisältä kuului kovan riidan ja tappelun ääniä. Joku oli jäänyt varmistamaan, ettei ikkunoiden kautta paettu, mutta kun Pappila koirineen astui sisään, äänet olivat lakanneet.

Kysyin, olivatko Pappilat erottaneet mitään lauseita tai sanoja näiden mekkaloiden yhteydessä. Ainoastaan kerran Sirkka Pappila oli ollut erottavinaan lauseen "Tämä pannaan tähän, tämä pannaan tähän", mutta ei ole kuulemastaan täysin varma. Mutta yleisesti tuntui siltä, että kyseessä oli ikäänkuin perhe-, perintö- tai muu sen kaltainen riita.

Ilmeisesti Voipaalan metelöintiin ei kuitenkaan ole liittynyt konkreettista poltergeist-ilmiötä. Ainakaan Pappiloilla ei ollut muistikuvaa tavaroiden siirtymisestä, tai muustakaan sen kaltaisesta.

Kellarin arvoitus

Kummittelun syinä pidetään usein rakennuksen suljettuja tiloja, jotka yleensä ovat seurausta eri aikoina tehdyistä rakennustöistä ja muutoksista. Tällainen tila on päärakennuksen alla.

Pappilan pariskunnalla on hiukan epämääräisiä muistikuvia rakennuksen kellaria koskevista Helvi Ilkan maininnoista. Sinne olisi joskus ollut sisäänkäynti etelästä, puiston puolelta, ja jotain puhetta oli ollut myös "salakäytävästä" tai sen tapaisesta.

Voipaalan kellari kiehtoi minua pitkään, sillä siellä oli luokse pääsemättömiä alueita, ja paljon eri aikaisten rakennustöiden jälkiä. Jussi Kuulialan kanssa ahtauduin sen uumeniin kesällä ja syksyllä 2006.

Kellarin lounaisosaan on äskettäin rakennettu huolto- ja wc-tiloja, mutta niiden takana on osittain raunioituneita, vaikeasti läpi kuljettavia ja lattiakorkeudeltaan vaihtelevia hiilikellarin ja lämmitystilojen jäänteitä. Pohjoispuolen keskiosan (sisäänkäynnin ja eteisen/ruokahuoneen alla olevan tilan) perustus on betonia, ja siellä pohjamaan korkeus on hyvin suuri, jättäen ehkä jopa alle metrin korkuisen tilan lattiarakennelman alle. Sinnekin on uudempina aikoina joku sähkömies ahtautunut piuhoja vetelemään.

Keskellä kellarin eteläosaa on vanha holvattu huone, jonka ikää on vaikea arvioida. Se on iältään ainakin 150 vuotta, mutta voisi olla jäänne 1700-luvun, jopa 1600-luvun päärakennuksista. Lattiataso vaihtelee tällä alueella jyrkästi. Holvikellarista ei päästä eteenpäin, on käytävä sisälle rakennuksen itäpäädystä.

Kellarin itäosa muodostaa yhden suuren tilan, jonka eteläosassa on massiivisia jäänteitä vanhoista kivikellarin rakenteista, mutta pohjoispuolella maan pinta nousee jyrkänlaisesti kohti keskiosan tasoa, eli lähes nykyisen maanpinnan korkeudelle.

Varsinainen ongelma kellarissa on toinen vanha ja ilmeisesti myös holvattu, nykyistä holvikellaria suurempi tila. Se on mahdollisesti muurattu umpeen nykyistä rakennusta tehtäessä, ja pääkerroksen takkarivi kulkee osittain sen yli. Onko vanhaa holvausta jäljellä, onko uunien perustukset rakennettu huoneen sisälle, ja löytyykö edes pientä reikää josta tuohon entiseen suurempaan kellariin voisi kurkistaa? Mitä muuta siellä on?

Minun mielestäni Voipaalan kellari olisi tavattoman kiehtova tutkimuskohde, aivan riippumatta kummituksista. Se kertoo luultavasti samalla paikalla sijainneitten muinaisten päärakennusten historiasta, ja sen merkillinen maapohjaltaan korkea osa olisi myös melkoinen kaivuukohde. Ties mitä siitä löytyisikään, rojun, palojäänteiden ja täytemaan joukosta.

Ja ajatus laukkaa...

Miksi puhuin näin pitkään kellarista, kun puhe alunperin kuitenkin oli kummituksista? Jos arvoituksia pitäisi Voipaalasta etsiä, niitä ehkä löytyy kartanon huimasta historiasta, ja ehkä vähän paneliseinienkin takaa. Mutta ne todelliset arvoitukset, konkreettiset vihjeet menneitten aikojen tapahtumista, ne varmaankin löytyvät kartanon kellarista.

Lopuksi viehättävä ajatuksenkulku, joka tuli Maria Laukan mieleen hänen tutkiessaan kartanon historiaan tiiviisti liittyneen Emil Nervanderin elämää. Nervander oli älykäs, herkkä ja hienopiirteinen mies, joka joissakin sopivissa tilanteissa mielellään saattoi jopa pukeutua naisen asuun. Entäpäs, juolahti Laukan mieleen, entäpäs jos Harmaapukuinen nainen ei ollutkaan mikään "neiti Nervander", vaan itse Emil, jonka elämän ainoat onnelliset ajat saattoivat liittyä juuri Voipaalaan?