Minä ja Brünnhilde

Parin vuoden ajan olen uudestaan ja uudestaan kuunnellut Wagnerin Götterdämmerungin viimeistä näytöstä. Sain wagnerhullulta pojanpojaltani sen valtavan partituurin, ja kävin tietysti läpi Wagnerin tekniset ja orkestraatioratkaisut. Niistä olen sinänsä kyllä hiukan eri mieltä: jättiläisorkesterin herkullisimmat detaljit ovat vaarassa hukkua sen soinnilliseen valtamerenhyökyyn. Minusta keinovarojen ekonomisuus on tärkeämpää kuin se, että tietää suurenmoisten detaljien piilevän tekstuurin rikkauden joukossa, vaikka niitä ei välttämättä aina pystyisi kuulemaankaan. Käytännön kokemus, joka vasta vähitellen on alkanut selvitä minulle, kun nuoruuden dionyysisyydestä olen kohoamassa vanhuuden apollonisten yläpilvien tienoille...

Toisaalta: juuri tämä kaiken suhdattomuus kertoo Wagnerin valtavista unelmista, samoin hänen pitkät ja yksityiskohtaiset näyttämöohjeensa, jotka on mahdollista toteuttaa vasta digitaalisen äänitys- ja elokuvatekniikan avulla. Löytyisipä jostain tuottaja, jolla olisi kanttia teettää tällainen alkuperälle uskollinen elokuvaversio Götterdämmerungista!

Aina olen kuitenkin pitänyt tuon oopperan loppua vaikuttavimpana kaikista maailman oopperanlopuista. Kun Brünnhilde on tehnyt päätöksensä, uhrata itsensä ensimmäisen ja ainoan rakastettunsa roviolla (ja palauttaa kirotun sormuksen takaisin Reinintyttärille, tuhota stagneerautunut jumalsuku Valhallassa, ja antaa mahdollisuus uudelle paremmalle ihmiskunnalle), orkesterissa alkaa soida tuo ihmeellinen uhrautuvan rakkauden Leitmotiv tai Grundthema kaiken massiivisen tapahtuman yllä ja ohessa.

Minulle tuossa oopperassa ja sen lopussa on olennaista vain Brünnhilden jumalaisen totaalinen antautuminen (kaiken surkean, valheellisen, taikojen sotkeman elämän jälkeen) sille ainoalle joka todella merkitsi jotain. Wagnerilla ja pohjoismaisissa saagan versioissa Siegfried / Sigurd ei henkilönä oikeastaan sisällä mitään sankarillista. Hänen ihmetekonsa ovat syntyneet pelkästään taikaesineiden ja myyttisen ratsun ansiosta. Eräissä versioissa hän jopa ilman minkään unohdusta tuovan taikajuoman vaikutustakin suostuu valloittamaan Brünnhilden / Sigrdrifun kaverinsa puolesta. Tehtyään kaiken pahan Brünnhildelle, Gutrunille ja Guntherille hän vasta kuoleman portilla muistaa: "Brünnhilde, heilige Braut!"...

Siegfried on mies vailla ominaisuuksia. Hänellä on Sankarin Maine ja Toimenkuva, joka on syntynyt ulkopuolisten taikojen ansiosta, ja hän ikäänkuin ajelehtii tapauksesta toiseen, typeränä heeroksena uusia sankaritekoja metsästäen. Ehkäpä hänellä ei ollut aikaa tai kykyäkään elää rakkautta toiseen ihmiseen. Mutta Brünnhildelle hän oli muuta: mies joka ratsasti tulen läpi hänet herättämään, iski miekallaan ihoon syöpyneet panssarit irti, ja vietti hänen kanssaan ensimmäisen - ja kaipa sitten viimeisenkin - lemmenhetken. Brünnhilde leimautui Siegfriediin, ja alistui hänen, petturin, takiaan vapaaehtoiseen kuolemaankin. Hän, entinen kuolematon.

Tässä se tragiikan ydin oikeastaan onkin, tässä motiivien ja tunteiden täydellisessä yhteismitattomuudessa, ja tämän linssin läpi tiirailtuna monen ihmisen elämäntarina saa nibelungilaisia sävyjä. Miksi tarinasta ei ole 'onnellista' versiota? Siegfried tulee jne., ja tämän koommin pari ei toisistaan erkane, vaan elää rikkaan rakkaudentäyttämän elämän ikuisessa parisuhteessa. "Sinun kihtisi minun luuvaloani vasten", vai miten Eeva Kilpi sen sanoi? Senkö vuoksi ajatus ei toimi, että siinä ei muka ole mitään kivaa tai jännää, mitään taiteellista substanssia?

Senkö vuoksi Danten Helvettiä aina sanotaan kiehtovammaksi lukea kuin Taivasta?

P.S. Katsokaapa kuvaa! Minulle tuntemattoman taiteilijan diagonaali- ja ruudukkosommitelma on harvinaisen selkeä. Tehkääpä harjoitustyönä analyysi kuvasta!