Ruotsi hyvästelee länsimaisen kulttuurin

Ruotsin opetushallitus on kieltänyt kouluja viettämästä adventti- tai joulujuhlia kirkossa, mikäli niihin sisältyy uskonnollista sanomaa. Ei rukouksia, ei siunauksia, ei virsiä. Tämä johtuu siitä, että lain mukaan koulun opetus on tunnustuksetonta, eikä siihen saa liittyä esimerkiksi perinteistä kristillistä ainesta.

Mikäli koulun joulujuhlaa vietetään kirkossa, joulusta ja Kristuksen syntymästä ei tietenkään saa puhua. Alttaritaulut on todennäköisesti peitettävä, sillä niiden sanoma on kaiken aikaa silmien nähtävänä. Miten mahdollisten seinämaalausten kanssa on tehtävä, jää epäselväksi. Kaikki ristit ja vastaavat symbolit on peitettävä tai poistettava.

Tämä koskee siis myös sellaisia paikkakuntia ja niiden kouluja, joissa väestöstä ja oppilaista 100% kuuluu kirkkoon.

En ole varma siitä, kuuluuko länsimaisen sivistyksen opettaminen enää Ruotsin koulujen tehtäviin. Mutta jos kuuluu, opetuksesta tulee lain mukaan ilmeisesti poistaa kristillinen aines, mikä oleellisesti supistaa tarjontaa kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Pois jäävät Bach ja Mozart kirkollisine sävellyksineen, kolmannes vanhemmasta kuvataiteesta, ja melkoinen määrä runoutta.

Mutta ei puhdistus tähän voi jäädä. Meidän kielenkäyttömme on täpösen täynnään sanontatapoja, jotka ovat peräisin raamatusta tai muusta kristillisestä perinteestä. Suusaippuan käyttö käy jokapäiväiseksi, ja sensorin tussikynät tyhjenevät nopeasti.

Miten käy Ruotsin lipun? Pohjoismaisten lippujen ristikuvio on kiistämättömästi peräisin kristillisestä traditiosta. No, meilläkin on vaadittu lippujen ja kansallislaulujen poistamista julkisista perinnejuhlista, koska "ne voivat loukata muista kulttuureista tulleita".

Tyhjentämällä sivistyksellinen perinne kristillisistä aineksista merkitsee vapaaehtoista luopumista kansallisen kulttuurin ytimestä, ja irtisanoutumista myös länsimaiden kulttuuriperustasta. Tiedämme hyvin, että jos vapaaehtoisesti luomme kulttuurityhjiön, se nopeasti täyttyy uudella sisällöllä, eikä lopputulos välttämättä ole kovin miellyttävä.

Loppuun paljon puhuva pilakuva Yhdysvaltojen tilanteesta:

Vanhan ukon kirjanen

Annettakoon vanhalle ukolle anteeksi että hän on mennyt julkaisemaan runo-kuva-kokoelman, ja kertoo tästä myös nyt julkisesti.

Vaikka opiskelinkin taidehistoriaa laudaturin puoliväliin asti, suunnittelin väitöskirjaa taidehistoriasta, tein kuvia pienelle muotiputiikille muinoin, ja opetin vuosikymmenen Taideteollisessa, kuvantekijänä olen amatööri.

Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut varsin paljon, runontekijänä olen amatööri, samoin tietysti myös säveltäjänä, koska minulla ei ole virallista lupaa eikä diplomia miltään alan oppilaitokselta.

Runo- ja kuvakirja onkin näin kolminkertaisen amatöörin tekoa, mikä otettakoon mukaan lieventävänä asianhaarana sen oikean syyn rinnalle:

Näin vanhana sitä näet jo huvittelee kaikenlaisella, on totaalisesti irti kaikesta akateemisesta ja kaupallisesta sääntelystä, tekee mitä nyt vaan sattuu keksimään varsinaisten elintoimintojen sivussa, horisee mitä horisee. Yksi asia ei vain näytä väistyvän: lähes patologisen kiihkeä suhtautuminen kauneuteen sen kaikissa muodoissa.

Kirjasta saa tällä hetkellä vain Pirkanmaalla, nimittäin Koskikeskuksen, Hervannan ja Ideaparkin Kärkkäiseltä, sekä Valkeakosken ja Toijalan kirjakeskuksesta. Ehkäpä jollakin on yhteyksiä esimerkiksi Helsingin kirjakauppoihin. Sinne voisin sijoittaa muutaman kymmentä kappaletta. Lopuilla turvaan tämän vuoden joululahjani... 

Minikaupunki Fordwich. Joskus pieni on suurta.

Kerroin aikaisemmin käynnistäni Englannin pienimmässä kaupungissa nimeltään Fordwich, ehkä pari mailia Canterburyn kunnianarvoisasta kaupungista koilliseen (n. 350 asukasta). Toki ihmettelin pienenpientä rakennusta jota kutsuttiin kaupungintaloksi, Englannin pienimmäksi lajissaan,

mutta vähäiset tietoni seudun muinaisesta maantieteestä ja historiasta pitivät kameran taskussa.

Olisinpa tiennyt, että sekä Kanaaliin että Thamesin suulle Pohjanmereen aukeava merenlahti ulottui muinoin juuri Fordwichiin asti, olisin silloin ehkä myös tajunnut, että paikan nimi jo kertoi paljon. Canterburyn kaupungin halki kulkeva Stour-joki päättyi merenlahteen, ja siinä oli heti kahlaamo ("ford"). "Wich" (< "vic") taas merkitsi rannalla sijaitsevaa kauppapaikkaa. Paikka olikin ikimuinainen satama, jota vuorovesi ei enää vaivannut, ja jonne laivat keskiajalla joutuivat jättämään tavaransa, ennen kaikkea tuhannet ja taas tuhannet tonnit Caenista Ranskasta tuotua Canterburyn katedraalin rakennuskiveä. Tässä Googlen ilmakuva alueesta:

Fordwich on vasemmalla nuolen osoittamassa paikassa, ja Canterbury heti siitä lounaaseen. Fordwichista koilliseen näkyy vanhan merenlahden soisia jäänteitä, ja nykyinen joki, entinen salmi aukenee äärimmäisenä oikealla Kanaaliin. Sielä on toinen vanha satama- ja kauppapaikka nimeltä Sandwich.

Kirkko on Fordwichillakin, Pyhän Neitsyt Marian pieni tuhatvuotinen pyhäkkö normannilaisajalta ja osittain jopa saksilaiselta ajalta. Se on nyt museokäytössä, eivätkä sen neljä kelloa enää soi. Tässä sisäkuvaa kohti länttä:

Kaupungintaloa esittävän kuvan oikeassa reunassa näkyy kulma kaupungin toisesta ravintolasta nimeltään Fordwich Arms. Molemmat rakennukset ovat aivan kapean Stour-joen rannassa. Tässä pubin fasadi:

Luvan kanssa julkaisen tässä suurlähettiläs Pekka Huhtaniemen ottaman kuvan seurueestamme tuossa pubissa:

Henkilöt vasemmalta rouva Liisa Huhtaniemi, kulttuurisihteeri Pirjo Pellinen, lähetystön autonkuljettaja Gerry Rider, sekä hölmö kirjoittaja joka typeryydessään näyttää Lumiansa vanhoja kuvia, sensijaan että ottaisi uusia.

Fordwichin kilta- eli kaupungintalo on rakennettu vanhemman päälle 1544, sinne mahtuu vain 40 ihmistä, ja sen ihastuttaviin oikeudenkäytöllisiin erikoisuuksiin kuuluu mm. tuoli, jolla annettiin kylmää kylpyä joessa seudun pahansisuisimmille juoruämmille:

Tässä on vanha sisäkuva Town Hallista, jonka pääasiallinen nykykäyttö on toimia häätilana:

Lopuksi kolme kuvaa Stour-joesta, ensin kaksi Canterburystä ja sitten Fordwichissa olevan vanhan sillan luota.

 

Kirkkovene ja kastemato

Kuulin juuri tarinan opettajasta, joka oppilaiden keskuudessa tunnetaan ankaruudestaan huolimatta erittäin oikeudenmukaisena ja pidettynä. Joskus muinoin joku pikkujätkä yritti haistattaa hänellä v-tut. Opettaja käski pojan taululle piirtämään tämän juuri mainitseman myyttisen ilmiön. Kun siitä ei oikein tullut mitään, opettaja sanoi: "En ymmärrä mitään ydinfysiikasta, enkä sen vuoksi puhukaan siitä. Ei sinunkaan pitäisi puhua asioista joita et tunne". Luokka räjähti nauramaan, ja haistattelu loppui siihen.

Tarinasta tuli mieleen tapaus siitä koulusta jossa itse muinoin opetin. Kuvaamataidon tunnille kuudenteen luokkaan meni naispuolinen opettajansijainen, huomasi luokassa vallitsevan jäisen tunnelman tyttöjen ja poikien välillä, ja lopulta myös syyn siihen: pojat rullasivat muovailuvahasta pitkiä soiroja. Opettajalle pojat ilmoittivat "tekevänsä kikkeleitä". Opettaja kävi katsomassa, ja tuumiskeli: "Jaa, ensin minä luulin noita kastemadoiksi, mutta nyt ymmärrän - tehän tietysti teette noita oman mallinne mukaan!" Tämän jälkeen sijaisopettajalla ei ollut pienimpiäkään vaikeuksia luokan kanssa; röyhkeimmätkin pojat olivat saaneet pahasti nokkiinsa aikuiselta naiselta.

Emme voisi kuvitella tämänkaltaisia opetustilanteita tänään. Vähemmästäkin on media repinyt lööppejä. Roisit puheet ja opettajan haistattelu koetaan tänään kansalaisoikeudeksi, jota monet vanhemmat puolustavat vimmatusti. Eikä tässä yhteydessä tarvitse puhua mistään alemmista kansanluokista. Raporttien mukaan opettajilla on suurimmat vaikeudet nk. parempien alueiden vauraiden vanhempien kanssa.

Vauraus ja opintojen määrä eivät välttämättä järkevöitä käytöstä tässä nousukkaitten maassa.

Kummallisia kuvia ja heidän haikujaan

Olen tehnyt isomman sarjan kuvakollaaseja, joihin olen liittänyt haikumuotoisen tekstin (5-7-5 tavua). Minusta haiku on erinomainen keino rajoittaa ja tiivistää sanomista aforisminomaiseen kiinteyteen. Yhdessä mahdollisimman moniselitteinen kuva ja siihen liittyvä joskus yllättäväkin haikukommentti saattavat tuottaa parhaimmillaan taiteellisen elämyksen. (Tanka ja sen 5-7-5-7-7 tavua ovat minusta jo lavertelua ja ajatuksenvirtaa; äkkiäkös semmoisen tekee...)

Tässä vielä pari aivan erilaista kuvaa haikuineen: 

Lapsikuvan otti isäni kesällä 1946 Haarajoella lähellä Järvenpäätä. Alemman kuvan käsi on yksi minun lukuisista käsitutkielmistani. - Alustavan sopimuksen mukaan paikallislehteni Valkeakosken Sanomat alkaa julkaista näitä kuvia kerran viikossa, keskiviikkoisin.

Kivi ja nuora

Elokuvan historiaa käsittelevän sarjan tänään Teemalla näkemässäni osassa intialainen käsikirjoittaja vertasi perinnettä ja uudistusta lasten suosimaan leluun. Se tehdään kivestä ja nuorasta, johon kivi sidotaan. Ensin sitä pyöritetään nuora lyhyenä, mutta vähitellen nuoraa päästetään pitemmäksi.

Kivi (uudistus) haluaisi lentää kauemmas ja kauemmas, mutta jos nuora (perinne) irtoaa, kivi putoaa maahan. Ilman kiveä nuora taas ei yltäisi alkuunkaan niin kauas kuin kiven kanssa. Yhdessä kivi ja nuora muodostavat toimivan kokonaisuuden, jossa molemmat osat ovat riippuvaiset toisistaan.

Itämaista viisautta!

Vierailu Lontoossa ja Canterburyssä

Minulle tuli vasta vanhoilla päivillä mahdollisuus käydä Englannissa - olin nyt ensimmäisen kerran Euroopan mannermaan ulkopuolella! Varsinainen vierailukohde oli Canterbury ja sen katedraalin kanssa läheisessä suhteessa oleva Christ Church University. Yllä olevan kuvan otti Lumiallani tri Michelle Castelletti, yliopiston opettaja ja kuoronjohtaja. Jättiläismäisen lähes tuhatvuotisen katedraalin koko ei kuvasta käy ilmi, se kun on runsaasti kaksinkertainen tuohon näkymään verrattuna.

Minulla oli ilo viettää muutama päivä myös Lontoossa suurlähettiläämme Pekka Huhtaniemen ja hänen puolisonsa Liisan vieraana. Huhtaniemi on tehokas ideoija ja suomalaisen kulttuurin viejä, ja vertaansa vailla oli hänen kuvauksensa Williamin ja Katen häistä, jonka sain aikoinaan yksityisviestinä tuoreeltaan lukea. Lähetystön ihastuttava residenssi sijaitsee poikkeuksellisen hienolla alueella aivan Kensingtonin palatsin ja sen puiston vierellä:

Englannissa sää oli ehdottomasti kauniimpi kuin Suomessa, vaikkei juuri lämpimämpi. Alla on kuvani nuorehkosta Victoriasta palatsin vierellä:

Canterburyssä asuin katedraalin vierellä olevassa Lodgessa. Kirkon ympäristö on öisin suljettu; alueen komea keskiaikainen goottilainen portti suljetaan jo kello yhdeksältä, ja sisään pääsee vain ovikelloa painamalla ja henkilöllisyytensä osoittaen, kuten ohjeesta huomataan:

Canterburystä voisi kirjoittaa loputtomiin. Sen yliopistot ja koulut tekevät kirkkojen ohella siitä todella henkisen keskuksen, ja vanhaa matalaa rakennuskantaa on säilynyt runsaasti sekä suojeltuna että uusiokäytössä. Minulla oli myös tilaisuus käydä ruokailemassa Englannin pienimmässä kaupungissa, noin 300 asukkaan Fordwichissa. Myös sen 1500-luvun puolivälissä rakennettu kaupungintalo on maan pienin. Palaan tuohon erikoislaatuiseen paikkaan ehkä myöhemmin blogissani, mutta tässä kansilehti konsertistani Canterburyn Christ Church -yliopiston uudessa musiikkisalissa, joka on rakennettu vanhaan kirkkoon: