Ukkosten keskeltä

Useista työperäisistä syistä, mutta myös pelkästä utseliaisuudesta olen vuosikausia seurannut ukkosten kulkua kotiseudullani Sääksmäen kirkon vierellä. Vanhan kansanperinteen mukaan ukkoset yleensä kiertävät kirkontienoon, mutta jos ukkonen tulee järven yli, se on sitten kova. Käytännössä tämä pitää todella paikkansa. Lämpöukkoset todella harvoin ylettyvät kirkolle asti, vaan menevät yleensä Akaan tai Tyrvännön kautta Vanajanselän ohi. Sen sijaan voimakas sää- ja ukkosrintama ei järvistä ja harjuista piittaa, vaan tulee suoraan eteenpäin.

Tänä hellekesänä olen löytänyt kolmannenkin tekijän, kun olen seurannut Geocachen ukkostutkaa: Kalvolan ylänkö. Se on ylimmillään yli 180 metrin korkeudella, eli melkein sata metriä Vanajanselkää ylempänä, ja muodostaa samalla kolmen vesistön vedenjakajan. Nämä kolme isointa vesistöä ovat Tarpianjoen reitti joka laskee Vanajaan Kylmäkosken ja Viialan kautta, Renkajärvestä Janakkalan ja Kernaalanjärven kautta Vanajaan laskeva reitti, sekä Loimijoen latvahaarat, jotka laskevat Tammelan Pyhäjärveen ja lopulta Huittisten kautta Kokemäenjokeen.

Vallitseva tuulensuunta on näillä seuduilla lounaasta koilliseen. Ukkosvyöhykkeet tulevat tänne yleensä lounaan suunnalta, mutta jo Kalvolan ylänköä lähestyessään ne useimmiten jakautuvat kahtia. Pohjoisemmat osat etenevät Akaan kautta Lempäälän suuntaan, eteläisemmät taas kohti Hämeenlinnaa ja Pälkänettä. Näinpä Sääksmäen kirkontienoo useimmiten säästyy salamoilta - vettä saattaa ukkosen liepeiltä kyllä joskus tulla reippaamminkin.

Pitäisi joskus kysellä Iittalan asukkailta, miten tuo Kalvolan ylängön vaikutua siellä näkyy. Heidän ja Vanajanselän välissä on vielä korkea Tunturivuori, joten järvi ei ehkä suoranaisesti ulota vaikutustaan Iittalaan saakka. 

Kohta on elokuu

Kuva: Jorma Ahola

Tämä viikko ei ehdi loppua, ennenkuin viimeinen kesän kuukausista livahtaa alkamaan. Minne se kesä taas oikein katosi, se tuore, kukkaloisteena ja valoisina öinä kuvattu onnenaika, josta ei edes tiedä tuleeko se uudelleen? Sen muistoksi liitän tähän täydellisimmän tuntemani kuvauksen suomalaisesta suviyöstä. Tunnistaako joku kirjailijan? Hänen tyylinsä kirjoittaa on jäljittelemätön...

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken oli ehtoo. Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa.

Susanna kylvyssä

Katselin tässä taas varastoani klassisen maalaustaiteen "modernisoiduista" tai ironisoiduista vitsiversioista. Tämän pippurisumutemainoksen (?) kuvan tunnistin jo kaukaa: se oli lempitaiteilijani Artemisia Gentileschin (1593-1653) maalaus Susanna ja heimonvanhimmat.

Tarina on Danielin kirjasta. Siinä kaunis ja siveä rikkaanmiehenvaimo käy puutarhassaan pesulla, kun kaksi tuomaria iskee silmänsä häneen. Äijät vaativat Susannalta seksiä, muuten he syyttäisivät häntä keksitystä aviorikoksesta. Nainen kieltäytyy, ja joutuu tuomiolle. Äijillä on valta tuomita Susanna kuolemaan, mutta neuvokas Daniel keksii ristikuulustella heitä. Heidän valheensa paljastuu, ja he kokevat saman kohtalon jota valmistelivat Susannalle.

Inhottava, mutta hyvin päättyvä tarina oli tietysti herkullinen aihe eroottissävyisille alastonkuville. Tässä joukko sellaisia, miesmaalareitten tulkitsemana. 

Allori

Stanzione

Coello

Santerre

Lastman

Batoni

Rembrandt

Chasseriau

Kuten huomataan, miesten kuvissa Susanna on monesti jopa hieman keimaileva, eikä tilanteen kauhistuttava todellisuus juurikaan käy kuvista ilmi. Alastonkuvissahan ei sinänsä ole mitään kauhisteltavaa, mutta juuri tähän tarinaan yhdistettyinä ne ovat joskus jopa makaabereja ja harhaanjohtavia. Artemisia taas tiesi tarkkaan mistä oli kysymys. Hänen maalausopettajansa raiskasi tytön hetimiten, ilmeisesti kaverit myös, ja kun asiasta nostettiin juttua, tämä syytti tyttöä prostituutiosta. Häntä kidutettiin, ja hänet alistettiin häpeälliseen ruumiintarkastukseen. Vaikka totuus paljastui, hän joutui silti huonoon maineeseen, ja pakeni Firenzeen. Siellä häntä arvostettiin suuresti, ja hän oli ensimmäinen taideakatemiaan kutsuttu nainen.

Tein Artemisialle kerran kunnianosoitukseksi tällaisen kollaasin. Oikea puolisko on Gentileschin omakuvasta, vasen taas on Julia-fraktaali, tietokoneajan matematiikansovellus joka kertoo tavattoman kauniisti eräistä estetiikan perusasioista. Teksti on japanilaismittainen Haiku, 5+7+5 tavuinen miniatyyri.

Rydman

Auto ja minä

Professori Pentti Murole, liikennesuunnittelija ja asemakaavoittaja, julkaisi tämän heinäkuun alussa blogissaan jutun joka alkaa naisesta mutta päätyy nopeasti autoihin: "Mitsubishi ja mies sekoaa". Juttu käy läpi miehen omaa suhdetta erilaisiin autoihin aina nuoruudesta lähtien, ja koska hän on minua vanhempi, hänellä on myös aktiivisessa kokemuksessaan vanhempia autoja kuin minulla.

Jos itse kerron omasta suhteestani autoihin, ainoa keino kilpailla Muroleen kanssa on vedota lapsuuteen. Koska isoisäni Walter R. oli Stockmannin toimitusjohtaja, saimme joskus käyttöömme tärkeille matkoille lainaksi firman auton, kai 1937 mallisen Hudsonin, jota isäni ajoi hyvin hyvin varovasti. Tämä Hudson on epäilemättä vaikuttanut omiin käsityksiini perusauton ulkonäöstä. Kuvassa vuodelta 1938 isoisä seisoo Hudsonin takana, ja olen tuonut parkkipaikalle myös oman autoni, jonka merkkiä en tiedä:

Ruotsalaisessa värikuvalehti Allersissa oli jonain sodanjälkeisenä vuonna keräilyliitteenä autoja. Lehti tuli isoäidille, joka talletti keräilyautot minulle. (Tietäisinpä missä ne ovat nyt!). Muistan että varsinkin tällainen Tatra vauhtisiipineen vuodelta -34 teki vaikutuksen. En muista nähneeni sitä luonnossa, mutta sen muistan miten maalta palattuani loppukesällä -47 kävelin Kauppatorilla ja näin ensi kertaa uusia amerikkalaisia autoja. 11-vuotiaan pojan mielestä ne olivat maailman kiiltävimpiä ja kauneimpia, ja niinpä muistan sanoneeni ääneen aina sellaisen nähdessäni, ulkomaan kielellä: "Ou jees!". Mutta tässä siis se tšekki-insinöörien mestarinäyte Tatra 77:

Sitten tuli aikuisuus, palkkatyö, ja aika hankkia oma auto. Pentti Muroleen tavoin ihailin Citroënin futuristista ID-autoa:

Mutta koska valitsemallani alalla tulonmuodostus sitten oli huomattavasti Muroletta vähäisempi (hän nimittäin lopulta onnistui täyttämään toiveensa), kallistuin käytännöllisimpään ratkaisuun, vuoden 1963 kuplafolkkarin Standard-malliin. Se oli paljon halvempi kuin saman vuoden vakiomalli, sillä vuoden -63 peltien sisällä oli vuoden -52 osat. Ohjaus meni leikkiautojen tapaan suoraan pyöriin, ja vaihteitten käytössä piti turvautua välikaasuihin ja kaksoispoljentaan. Eipä autoa sitten tarvinnutkaan juuri lainata muille. Alunperin punainen, sittemmin isompien peltitöitten jälkeen kullanvärinen (värisokea katsastusmies väitti sitä kyllä kerran ruskeaksi!) Kuplani oli nimenomaan työjuhta, jolla ajoin ympäri Suomea, Ruotsia ja Norjaa. Jostain syystä siitä ei ole paljon kuvia; löysin oikeastaan vain tämän vanhan kesäretkikuvan, jossa sateen ja kuran peitossa oleva laite on vain raamina nuorten naisten kasvoille. Huomautan varmuuden vuoksi vielä, että nämä naiset kuuluivat perhepiiriin - ei sen puoleen etteikö vieraampiakin olisi kyydissä ollut:

Kultakupla oli minulla käytössä 80-luvulle asti. Eräänä talvena se meni umpijäähän, kun ei ollut miltään kohtaa enää vedenpitävä, ja sai jäädä pihatielle seisomaan. Kun keväällä sitten jäät sulivat, istahdin autoon ja kokeilin käynnistystä. Moottori (jo kolmas niistä) hyrähti heti käyntiin! Lopulta uskollinen juhta meni niin läpiruosteeseen, että lahjoitin sen pois.

Meni pitkiä aikoja niin, että retkiä varten vuokrasin itselleni auton. Aina kävi mielessä että uusi pitäisi jotenkin saada hankituksi, mutta tulotaso oli yhäkin kovin heikko. Ehkäpä lapsuuden heijastumana uneksin joskus Fiatin Topolinosta 30-luvun lopulta - mutta tietysti modernien sisuskalujen kanssa. Edelleenkin käytännöllisyys oli minulle tärkeintä, mutta omalaatuinen estetiikkani livahti kuvaan mukaan. Tässäpä oikean näköinen auto!

Runsaat viisi vuotta sitten oli aika hankkia se auto, ja tälläkin kertaa käytännöllisyys voitti. Yaris oli jo vanha, yli 100 000 ajettu, mutta se hämmästytti minut heti, ja hämmästyttää edelleenkin. Enhän ollut tottunut autoon, joka toimii virheettömästi vuodesta toiseen, joka on helppo ja yksinkertainen käyttää, ja johon minun ruhoni kepeästi mahtuu. Vieläkin se on ainoa paikka tässä maailmassa jossa vanha selkäni ja muut osat eivät kipeydy... Tässä Yaris seisoo sen saman, nyt jo umpeen kasvaneen pihatien päässä, jolla 30 vuotta sitten ruosteen raiskaama vanha Kupla seisoi:

Olen siis suhtautunut autoon lähinnä käytännöllisesti. En ole ollut kiinnostunut polttoaineista, hiilijalanjäljistä nyt puhumattakaan. (Eikä minulta paljon hiilijalanjälkiä synnykään, koska ajan kaikki sataa metriä pitemmät matkat autolla!). Minua eivät innosta menevien miesten egoboostauskärryt, ja Audi-miehiin suhtaudun samalla välttelevällä varovaisuudella kuin Helvetin enkeleihin. Mutta kerran kyllä vähän innostuin. Silloin näet, kun alkoi ilmestyä juttuja Volvon nk. naisten autosta. Minusta se oli samanlainen edellä kävijä kuin Tatra T77 tai kuplafolkkari tai Iidu-sitikka. Mutta eihän se sitten tietenkään sarjavalmistukseen päässyt. Kirjoitin siitä kerran tänne blogiinkin. Kuva on alla.

Selfie, meitsie, kamalan vaarallinen ilmiö?

Sosiaalisen median näkyvin ilmiö, omakuva, selfie eli "meitsie" on herättänyt kauhistuneita ja varottavia kannanottoja monilla verkkosivuilla. Yhtä paljon on huvittuneita ja irvailevia sivustoja. Kesäkuussa julkaisi Länsi-Savon uutispäällikkö Anssi Mehtälä hauskan listan "meitsieistä" ja niiden alalajeista. Hänen mukaansa meitsiet ovat lähinnä itsekorostusta, ja niinhän asia eräissä tapauksissa vähän onkin.

Mehtälän mukaan alalaji "juotsie" antaa toivottavia signaaleja kohderyhmälle alkoholin juomisesta. "Nuoret satsaavat määrää alleviivaaviin tölkkiasetelmiin. Varttuneemmat zoomaavat olut- tai viskietikettiin unohtamatta mainita kuinka laadukasta, vanhaa ja kallista se on." "Syötsie": "Keittiösessioiden tuloksia esitellään huolella valittujen ainesten keskinäisiä suhteita ja makuelämyksiä korostetun värikkäin sanakääntein". "Persie on suomennos sanasta belfie. Se taas on omakuva, jonka fokuksessa on oma takalisto (backside). Suomen oloissa vaatii useimmiten kehittynyttä laajakulmaoptiikkaa onnistuakseen". Muita Mehtälän variantteja ovat esimerkiksi jatsie, muistatsie, lassie, mutsie, huitsie ja teitsie.

Tavallisimmat meitsiet eivät juuri eroa passikuvista. Lapset jo osaavat ottaa kuvailmeen, kun kamera kääntyy heitä kohti. Hiukan vanhemmilla esiintyy jo tarvetta hassunkurisempaan tai söpöstelevämpään ilmeeseen. Se tehdään esimerkiksi avaamalla suu, tai mutristelemalla huulet jonkinlaiseen pusuasentoon. Jälkimmäistä kutsutaan usein duckfaceksi eli ankannaamaksi:

Peräti Parman yliopistossa on tutkittu omakuvia, ja todettu vasemman posken näyttämistä hyvin tavanomaiseksi. Siitä on kuienkin variantteja, joissa kasvot on käännetty yhteen, silmät toiseen suuntaan. Alla on lisää variantteja, joista viimeinen ilmeisesti antaa vihjeitä "kovan kundin" luonteesta; kaveri ei välitä edes katsoa kuvaajaa, mutta on ilmeisen valmis reagoimaan ärsyttäviin tilanteisiin.

Sitten on tietysti tahallaan vieraannutettuja omakuvia, kuten tämä oma meitsieni, tahallaan ylivalotettu. Viesti on selvät: ei tässä naamassa mitään kattomista ole... Alla on saman lainen, nyt vain alivalotettu.

Osa selfieistä on tahallaan synkisteleviä, "goottilaisia" tai mitä milloinkin. Ne varmaan liittyvät joidenkin äksyjen musiikkisuuntausten ikonografiaan, ja saattavat tietysti kertoa henkilönsä luonteesta tai henkisestä tilasta jotenkin, mutta oletan kyllä, että useimmiten tarkoitus on vain ilmoittaa kuuluvansa tiettyyn joukkoon, ei siis hätähuuto.

Sitten ovat nämä paljastavat kuvat, joita varmaan harvemmin esiintyy jossakin Facebookissa. Alla oleva sarjakuva kertoo ehkä jotain olennaista eräästä osasta selfieiden lähettäjiä, ja tässä tulemme niihin ilmiöihin joihin netin kauhistelijat ovat kiinnittäneet huomiota.

Niinsanottu tykkääminen on olennaista Facebookin käytössä. Tässä on selfieitä kritisoivia tai pilkkaavia sivustoja: 

http://www.dailyhiit.com/hiit-blog/hiit-life/selfie-addiction-top-16-worst-types-selfies/. Sisältää kuvien lisäksi hauskan ja parodisen musiikkivideon.

The Selfie Obsession. Psykologit selittävät kuinka varsinkin nuorille naisille kehittyy tarve saada muiden tunnustusta "tykkäämisten" kautta, ja kuinka hyväksynnän hakemisesta voi tulla itsetuntoa vakavasti syövä addiktio.

The Accidental Narcissist. Hyvin kriittinen sivu. "Lifestyles of the Digital Rich and Internet Famous".

http://socialtimes.com/selfies-narcissism-addiction-low-self-esteem_b146764 . Kuten otsikko kertoo, sivusto hyökkää selfie-villitystä vastaan jyrkästi, ja käyttää argumentteina poikkeuksellisia tapauksia.

On aivan selvää, että "itsensä markkinoimisesta" voi joillekin tulla epäterve addiktio, kuten edellinen sivu kertoo, tai että itsestään epävarmat henkilöt yrittävät selfieiden avulla pönkittää itsetuntoaan. Tiedän itsekin muutamia nuoria naisia, jotka ottavat itsestään jopa kymmeniä selfieitä viikossa. Voi hyvinkin olla, että he etsivät itseään myös ulkonäöllisten signaalien tai ominaisuuksien kautta. Mutta yhtä varma olen siitä ettei useimpien kohdalla tarvitse puhua hoitoa vaativasta mielenterveyshaitasta.

Selfieitä otetaan ja lähetellään kavereille pääosin sen vuoksi että se on helppoa ja hauskaa. Moni saattaa sen lisäksi oppia kuvauksesta paljon hyödyllistä. Sikäli kuin olen lukenut, myös kaveriporukka palauttaa yltiöpäisen sooloilijan ropeasti ruotuun. 

Päätän kirjoituksen ylvääseen heksametrisitaattiin, joka on peräisin pakinamestari Ollilta. Näin sanoo Miss Pythia muinaiskreikkalaiselle muotokuvamaalari Peristokleelle:

ITSESI KUN MAALAAT, HETI MAALATA SAAT SINÄ MUITA!

Jalkapallo on politiikkaa, ikävä kyllä

Kirjoitan tätä viisi tuntia ennen kuin jalkapallon MM-ottelu alkaa. En siis veikkaa mitään, mutta ilmoitan että olen perin juurin ärsyyntynyt urheilujournalismin tasosta.

Juuri kun popparivetoinen egojalkapallo on kärsinyt kirvelevän tappion Brasilian romahduksen myötä, ja puhdas joukkuepeli saavuttanut riemuvoittoja vaikkapa Costa Rican tai Saksan myötä, mitä tekevät urheilujournalistit? Lehtien nettisivut kirkuvat: VOITTAAKO MESSI MESTARUUDEN? NOUSEEKO MESSI SUURTEN LEGENDOJEN JOUKKOON? Messi pelaa urhoollisesti jotain konemaista joukkuetta vastaan, jolla ei ole jumalallisia tähtiä, ei voideltuja kristuksia, eikä suuriegoisia popparitähtiä, joita median papisto voisi hartaushetkinään palvoa.

Kuvaava esimerkki on Aamulehden tämänpäiväinen aukeama. Argentiinan symboliksi löydettiin Maradona, puolijumala, "Jumalan käden" omistaja, jonka elämä muutenkin on ollut vähemmän esikuvallista. Saksan symboliksi ei keksitty muuta kuin Angela Merkel... 

Saksa edustaa siis urheilusivuillakin EU- ja maailmanpolitiikkaa. Sopii hyvin anglo-amerikkalaisille ja latinalaisille ja EU:n vastustajille, koska Saksa on taloudeltaan ja järjestykseltään ylivoimainen Euroopan veturi, ja näin ollen iso mörkö joillekin muille. Natsikorttia en ole huomannut toimittajien juuri käyttävän, joitain keskitysleirivihjauksia lukuunottamatta, mutta rahvaan kommenteissa niitä on lukuisia. 

Saksa edustaa järjestelmältään valistunutta, hyvin järjestynyttä pohjoista demokratia-ihannetta. Se on ihailtavalla tavalla selviytynyt sodasta, menneisyydestään ja miehitysvallan loppumisesta, ja on asukkailleen yhtä turvallinen ja luotettava kuin Pohjoismaat. Se ei ole luokkayhteiskunta kuten Englanti, eikä korruptioyhteiskunta kuten useimmat Välimerenmaat ja Latinalainen Amerikka. Sen tapoihin ei kuulu henkilönpalvonta, vaikka esimerkiksi jalkapallossa sen parhaat pelaajat ovat mestarillisia siinä kuin ronaldot, neymarit ja messit konsanaan. Ja täysin uutta pelitapaa luova maalivahti-ilmiö...

Pienille maille hyvä ja organisoitu joukkuepeli on itsestään selvä vahvuus. Kun siihen turvautuu myös pelin suurmaa, voi olla että Messillä ja hänen kymmenellä avustajallaan on tänä iltana vaikea urakka edessään. Itse asiassahan myös Argentiina pelaa erinomaista ja organisoitua joukkuepeliä, ja Messi-hypetys on enemmänkin toimittajien ja propagandistien agendana.

Voitti tänä iltana kumpi tahansa, vastakkain on kaksi tämän hetken parasta joukkuetta, joista kumpikin on mestaruuden arvoinen.

Häpäisyjen äiti?

Brasilian tiedotusvälineet itkivät tänään, että Brasilia on häpäisemällä häpäisty. Päivää aikaisemmin ne olivat lietsoneet lähes järjettömältä tuntunutta hybristä. Kansakunta halusi kostaa 60 vuotta aikaisemmin hävityn ottelun häpeän, muun muassa. Sitäpaitsi se katsoi ansainneensa maailmanmestaruuden, kun se kerran oli maailman paras, ja oli rakennuttanut jättiläisstadioneja viidakkoon mielipuolisella hinnalla.

Saksan maajoukkue tuli ja voitti ylivoimaisesti, pelasi puhdasta jalkapalloa, ja vältti kaikenlaista filmausta tai vääristelyä. Jo ennen peliä saattoi havaita, että brasilialaiset olivat äärimmäisen hermostuneita. Sitä yritettiin peitellä yhä melskeisemmällä karnevaalilla, mutta turhaan. Joukkue kyllä säntäili ja hosui, mutta vailla varsinaista systeemiä. 

Miksi brasilialaiset sitten olivat niin hermostuneita? Sen vuoksi, että he selvästi näkivät kovaäänisen propagandan läpi. Heidän pelinsä ei ollut samalla tavalla organisoitua kuin esimerkiksi eurooppalaisilla joukkueilla, vaan heidän pelissään oli ongelmia kaikesta hurmionlietsonnasta huolimatta.

Kuka tai ketkä siis häpäisivät Brasilian ja sen kansan? Käytettiinkö siinä viekautta tai väkivaltaa? Rikottiinko siinä ihmisyyttä tai oikeutta? Ei. Paremmin, rauhallisemmin, pitkäjänteisemmin ja organisoidummin pelannut Saksa osoitti koko huiman mestaruuspropagandan ja kisahysterian olevan pelkkä tyhjä kupla, joka puhkesi siihen paikkaan.

Kansakunta näki peiliin katsoessaan surkean näyn. Varsin yleiseen tapaan peili julistettiin syylliseksi, kansakunta uhriutui ja vajosi itsesääliin. Jos se tuntee häpeää, se johtuu siitä oivalluksesta että se on elänyt lumetodellisuudessa, uskonut olemattomiin.

Kaiken takana on luultavasti maan surkea sisäpoliittinen tilanne, suunnaton rikollisuus, korruptio, köyhyys ja toimeentulokuilu. Karnevaalilla ja mestaruusuholla yritettiin johtaa kansan enemmistön ajatukset muuhun. Lasku tulee maksuun vähitellen, ja on ihme jos tämä kaikki ei vähitellen johda väkivaltaan ja verenvuodatukseen.

Brasilian hallitseva vähemmistö on itse häpäissyt itsensä. Valitettavasti enemmistöllä tuskin lienee realistista käsitystä niistä toimenpiteistä joita tilanteen muuttaminen edellyttäisi. Niinpä kansakunta jatkaa hullunkurista häpeäkulttuuriaan ihmisiän takaisista jalkapallotappioistaan.

Mistä tuo kansakunta löytäisi edes häivähdyksen järjellisyyttä ja organisointikykyä? Pohjois-eurooppalaista tasoa se tuskin koskaan pääsee lähelle, mutta vähempikin olisi Brasilialle jotain aivan uutta.