Sävellajien värit

Tänään aukeni uusi ajatuksen aihe paljon parjatun Facebookin ansiosta. Veljentyttäreni kertoi kuulevansa E-duurin tiettynä värinä. Minulla oli sama kokemus, ja niin käytiin läpi melkoinen määrä duuri- ja mollisävellajeja. Merkillistä kyllä meidän synestesiamme olivat lähes identtiset.

Aihe kiinnosti minua jo nuorena, ja suunnittelin yliopistossa jopa tutkielman tekemistä näistä musiikin ja värien välisistä synestesioista. Kävi kuitenkin ilmi, että silloin löytämissäni raporteissa ei ollut minkään näköisiä havaittavia yhtäläisyyksiä, ja tuntui siltä että sävellaji-väri-synestesiat olivat kovin yksilöllisiä, ja saattoivat johtua kovin erilaisista syistä.

Nyt rupesin miettimään asiaa uudelleen. Omat väriaistimukseni lähtivät vuoden 1904 Blüthner-pianostani, jossa vielä oli alkuperäisen tapainen perusviritys. Se on yhä samalle tasolle viritetty, mutta käytännön syistä tarkennettu tasan puoli askelta alemmas kuin normaaliviritys tänään. Veljentyttäreni piano on normaalivireessä. Soittimen osalta meillä on siis eri lähtökohdat. 

Toinen mahdollinen lähtökohta on kuultu musiikki. Meillä se on varmaan vain osittain samaa, joten siitäkään ei ehkä liene selitykseksi.

En tässä kerro mistä väreistä ja sävellajeista oli kysymys, sillä käännyn blogiani lukevien muusikoiden ja musiikinharrastajien puoleen. Voisitteko kertoa, onko teillä joitakin värien ja sävellajien yhteisiä kokemuksia?  Katsottaisiin sitten, löytyisikö asiassa joitakin yleisiä merkityksiä. 

Kiltit fobiat ja tuhmat fobiat

Minä pelkään varsin harvoja asioita. Minulla ei ole agorafobiaa, ei araknofobiaa eikä "luvun 4 kauhua". Murhaajia kyllä pelkään periaatteessa, ja pidän oveni lukittuna suurimman osan vuorokaudesta. Sen sijaan minulla kyllä on vanhemmiten yhä vain vahvistunut akrofobia, eli korkean paikan kauhu. Se tekee mahdottomaksi niin nousun tuolille, kuin Hämähäkkimies- tai Harold Lloyd -filmien katselun. Jos näen pilvenpiirtäjän katolta kuvattua elokuvaa, saan vahvoja fyysisiä oireita vatsaan ja jalkoihin. Ne ottavat joskus kipeää.

Lääkäri pitäisi akrofobiaani ihan hyvänä asiana, kuten itsekin teen. Vanhemmiten, kun tasapaino heikentyy ja lihaskoordinaatio kadottaa luotettavuutensa, on ihan hyvä etten kiipeile missään enkä millekään. Minulla ei lääkärin mielestä ole mitään hävettävää korkean paikan kauhussani. Päin vastoin, se on seurausta omista kokemuksista ja edesauttaa järkevää toimimista.

Omat elinikäiset kokemukseni ovat saaneet minussa aikaan myös russofobian, jota viime aikoina on vahvistanut monilta venäläisiltä tahoilta tullut uhkausten ryöppy. Viimeksi eräs sikäläinen asiantuntija kertoi, että jos Suomi liittyy NATOon, kaikki kaupungit ja strategiset kohteet tuhotaan ydinasehyökkäyksellä. Naapurimaan ylin johtokin on leikitellyt ajatuksella, jonka mukaan Euroopan luhistumisessa on kysymys vain viikoista, ei enemmästä.

Minä siis tunnustan avoimesti pelkääväni Venäjää, eli minulla on russofobia. Kun myönnän tämän, menetän samalla kansalaisluottamukseni vallitsevassa ajatusilmapiirissä. Jopa pääministeri Stubb moittisi minua siitä, vaikka hän on oikeistolainen. Tutkittuani asiaa eri kielisten Wikipedioitten ja muiden googlattujen sivujen kautta olen näet päässyt siihen tulokseen, että russofobia on oikeistopiirien harrastama poliittinen propagandamuoto, ja sen suomennos on ryssäviha. Tosin saksankielisestä Wikistä voi päätellä, että sivuja on yhtä mittaa muuteltu, eli sivustolla on käynnissä Edit-War:

Suomenkielinen sivusto kertoo tällä hetkellä vain ryssävihasta. Vaikka jotkut päivittävät sellaisen alun Ison- ja Pikkuvihan aikoihin 1700-luvulle, tasapuolisuuden nimissä mainitaan myös vuosi 1918, sekä talvisotaan johtanut ryssävihan lietsominen.

Minä luulin vain yksinkertaisesti pelkääväni Venäjää, mutta nyt tiedänkin että syyllistyn poliittiseen vihaan, joka on vain yksi muukalaisvihan ja rasismin muodoista, ja käyttäydyn näin ollen erittäin paheksuttavasti. Miten pääsisin irti tästä pelosta (joka siis oikeasti onkin vihaa)?

Vaikka uhkauspuheet käyvät yhä jyrkemmiksi, minun olisi siis lakattava pelkäämästä Venäjää. Ja koska pelkääminen on vihaamista, minun on opittava rakastamaan Venäjää. Tai muuten...

Mieleeni muistuu keisari Caligula, joka kuuluu sanoneen vastustajistaan: "Vihatkoot, kunhan pelkäävät". Hän määritteli nämä sanat siis aivan eri tavalla kuin Edit-Warin suodattamat Wiki-sivustot. Minusta hän tuntui olleen enemmän oikeassa kuin meidän orwellilaisemman aikamme ajatuspoliisit: "Sota on rauhaa". "Viha on rakkautta".

Niinpä pysyn aikaisemmassa ajattelussani, ja totean, että sitä mukaa kuin Venäjän ja sen täällä asuvien myötäilijöiden uhkaukset ja muut toimet käyvät jyrkemmiksi, sitä mukaa minun pelkoni heitä kohtaan vain kasvaa. Ehkä opin vielä vihaamaankin. En toki hevin Tšehovia tai Tšaikovskia, mutta ehkäpä Putinia ja hänen johtoryhmäänsä. Saa nähdä. Joskus se raja tulee vastaan, näin arvelen. 

  

Väärin, väärin, väärin

Iltapäivälehtien sivut ovat jo pitkään pullistelleet asioilla, jotka me tavalliset taunot aina olemme tehneet väärin. Olemme nukkuneet, heränneet, pesseet, pyykänneet, kokanneet, ajaneet, naineet, paritelleet, kasvattaneet, työskennelleet ja yleensäkin eläneet aivan väärin! Liiallisen sivistyksen painolastin torjuneet hömppätoimittajat taas ovat aina oikeassa, ja ainakin he saavat viimeisen sanan. Tahmatassujen kosto on hirrrmuinen, jos heitä erehtyy pilkkaamaan.

Tänään Iltalehti esitteli 23 pahinta virhettä kodin sisustamisessa. Otteita kotien kauheuksista:

- Vessamatto on halvan näköinen, parempi olisi luksusta henkivä lehmäntalja.
- Verhot voivat olla väärän laiset. Tosin ei kerrota minkälaisia ovat oikean laiset verhot.
- Ensivaikutelman parantamiseksi eteiseen on hankittava kaunis peili, antiikkinen matto, ja seinät pitää peittää iskevällä tapetilla.
- Vanhentunut ilme on pahasta, jos asunto on muuten täynnä tyylikästä modernia.
- Ei laavalamppuja tai muuta joka menee pian pois muodista.
- Huonekaluja ei saa olla liikaa, ne eivät saa olla väärän kokoisia, eivätkä ne saa olla kiinni seinässä.
- Olohuoneen maton pitää olla niin suuri, että se menee huonekalujen alle.
- Taulut eicät saa olla liian korkealla, ja valokuvia ei saa olla liikaa.
- Huoneen jokainen kolkka on valaistava.
- Sukulaiselta saatu pitsiliina tai vanha kaapisto voivat olla ärsyttäviä elementtejä.

Ja sitten toimittaja varoittaa, ettei huoneistoa pidä sisustaa niin että muut sen hyväksyvät. Ilmeisesti pitää sisustaa niin että iltalehden palstantäyte- ja hömppätoimittaja sen hyväksyy.

Tyylikästä pitää olla. Siteeraan nyt vuosikymmententakaista Origoa (tai Bisquitia): Tyylitöntä on kuristaa muotitietoinen hömppätoimittaja ilman syntymättömän vasikan nahasta tehtyjä käsineitä.

Silittämisen turhuudesta

Mururasia

En tiedä, onko maailmassa todella olemassa turhia asioita, mutta jos on, minulla olisi tarjota listalle hyvä esimerkki. Se on vaatteitten silittäminen. Ihmisten silittäminen on sitten aivan eri asia.

Täsmennän hiukan. Sata vuotta sitten kankaat olivat sellaisia, että niitä oli pienoinen pakko silitellä. Minulla on leegio kuvia sadan vuoden takaa, ja kylläpä paremman naisväen koltut olivat ryppyisiä, ilmeisesti jo pian ylle pukemisen jälkeen. Mutta nykyiset kankaat ovat toista maata. Selitänkin miten saavutin vapauden ja lakkasin silittämästä vaatteitani.

Miesten housut. Veitsenterävien prässien aika on jo ohi, eikä se kestänytkään kovin kauan. Niissä prässeissähän oli se paha puoli, että polvipussit vähitellen tuhosivat prässäysmahdollisuuksia. Tokihan sadan vuoden tapaiset käytösoppaat ilmoittavat, että herrasmiesten ei sovi istuutuessaan vetäistä lahkeita koholle polvipussien välttämiseksi, sillä herrasmiehellähän on aina varaa ostaa uudet housut pussiintuneitten tilalle.

Lakanat. Minun lakanani aina vähän rypistyvät kuivuessaan. Mutta ei hätää. Ensinnäkään ne eivät ole yleisesti näkyvillä, ja toiseksi ne kyllä siliävät nukkujan alla. Sitten kun ne taas alkavat rypistyä uudella tavalla eli pitkittäisesti, onkin jo aika vaihtaa uudet tilalle.

Miesten paidat. Luulin joskus, että miesten smokkipaidoista piti silittää ainakin näkyvä etuosa ja hihat. Tämän vuoksi minulla oli vielä viitisentoista vuotta sitten silityslauta auki olohuoneen nurkassa. Hihat tuottivat vaikeuksia, kun ei ollut erillistä hihalautaa. Sitten tajusin, että smokkipaidan hihat eivät koskaan tule näkyviin, paitsi ehkä harvoissa tapauksissa, jolloin siitä ei ollut niin suurta väliä. Jätin hihat silleen. Sitten huomasin, että etumuksen sai sileäksi vetämällä paidan ensin päällensä, ja ruiskuttamalla siihen sitten joitakin pisaroita vettä. Voilà! Viidessä minuutissa paita oli jo sileä ja kuiva!

Silityslauta jäi tietysti paikalleen, ja sen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin vaakasuorien pintojen: se täyttyi kirjoista ja paperikasoista. Jonkun kevään aiheuttaman energian ylivuotokohtauksen aikana poistin laudan sitten tukkimasta pihaovea, enkä suoraan sanoen ole varma siitä lymyääkö lauta tai rauta vielä jossain kaapissani, vai olenko antanut ne pois.

Asiaan liittyen: kuulin jostain, että suomalaiset käyttävät vuodessa keskimäärin vajaat 1700 euroa vatteitten ostoon. Minulla tuo summa on ainakin kahden kolmen vuoden osalta ollut tasan 0€. En ole edes sukkia ostellut, sillä mitä vanhemmiksi ne käyvät, sen notkeammin ne sujahtavat jalkaan. Sydän tuskaa tulvillaan olen joutunut silloin tällöin heittämään reikiintyneitä sukkia pois. Vaikka minulla onkin parsimasieni ja taito käyttää sellaista, nykysukkiin se ei enää käy. Sic transit...

VISKI

Aluehallintovirasto on Hesarin mukaan kieltänyt sanan VISKI käytön yksityisiltä bloggereilta. Vaikka itse en käytä juuri lainkaan alkoholia, ja vaikka makuasioissa olenkin enemmän konjakin ja calvadosin kannalla, kysyisin AVIn siveyspoliiseilta kumminkin, oletteko maistanut ylle kuvattua skottilaista VISKIÄ? Se on muutaman hyvän ystäväni mielestä todella maittavaa.

Orwell-terveisin

Kari Rydman

Alexis 180

 _ _ _

Kotimatkalla soi auton radiossa "Sunnuntai", tuo Martti Turusen mestarillisen kaunis ja kiihkeä laulu.  Ilahduttavasti siinä kukki Aleksis Kiven eroottinen hämäläismurteiden sävyttämä kieli, vieläpä alkuperäisessä muodossaan, kielipoliisien siivouksista vapaana.

Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
mis istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet
kultasel santarannal.
_ _ _

Mut vait oli impeni kaino,
katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi
helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast eksyi
kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäs laaksos
päivämme autuaan.
Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja läheni kesänen ehtoo,
sunnuntai-ehtoo tyyni.

Isot pojat naureskelevat tuota eufemismia "kiharains mustasta yöstä", jonne käsi "niin ihanast eksyi". Entäpä jos se todella onkin kätketty ilmaus? Entä sitten?

Mutta olkoon tämän 180-vuotispäivän aiheena kesäinen tyyni sunnuntai-ehtoo siellä sunnuntai-lakeassa tuvassa. Kukapa sitä autuaammin kuvaisi kuin hän "joka eli vain syksystä jouluun", kuten koprofiiliset vähättelijät helkyttelevät. Tuonne alkuun panemiani pätkiä en koskaan ole onnistunut lukemaan ääneen ilman että pala nousee kurkkuun. Ja onpa mielestäni koko Seitsemän veljeksen viimeinen luku kauneinta ja runollisinta suomalaista proosaa. Ei siitä paremmaksi voi panna isokaan mestari, vaikka joku Sillanpää onkin lähelle päässyt, melkein näköetäisyydelle. 

Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
  Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
  Ja linnut ne laulelee.

Apologia pro vita mea

Eräs jälkeläisistäni kehotti minua äskettäin kirjoittamaan aikuisiän elämänkertani, "ennenkuin joku muu sen tekee". Hän tähdensi että olisi hyvä jos asioista olisi minun oma kertomukseni, jotta mahdolliset vääristelmät voitaisiin oikaista.

Olen jo kirjoittanut oman (tai oikeammin perheeni) historian vuoteen 1950 asti, jolloin isoisäni kuoli, ja minä täytin 14. Tässä blogissa olen muistellut kouluaikojani Alli Nissisen valmistavassa koulussa ja Helsingin Normaalilyseossa, ja kertoillut tarinoita ylioppilasvuosistani ja varhaisesta lehtikirjoittelustani ja julkaisutoiminnastani. Tämä perhehistoria on aika täydellinen, koska käytettävissäni on ollut mm. vanhempieni laaja sodanaikainen kirjeenvaihto, sekä valtava kuva-aineisto. Sitä en ole antanut julkisuuteen - ketäpä ulkopuolista se nyt isommin kiinnostaisi - mutta pieni painos on levinnyt lähisuvulle ja jopa yhtenä kappaleena Valkeakosken kirjaston kotiseutuosastolle.

Koska olin asiaa jo pitkään miettinyt, vastaukseni pojanpojalle oli jo valmis. Otsikossa mainittua kirjaa ei tule. Syitä on monia. Ensinnäkin omaelämäkerrat ovat monin tavoin ongelmallisia. Ne ovat parhaassa tapauksessa kyllä mielenkiintoisia, mikäli kirjoittaja on keskittynyt omiin töihinsä ja niiden kysymyksenasetteluihin. Mutta sekä omat että muiden kirjoittamat elämänkerrat ovat minusta lähes vastenmielisiä, mikäli niihin ehkä julkisuudenkin toivossa on sisällytetty erilaisia "paljastuksia" joihin liittyy muita ihmisiä, tai jopa roskakorien ja likasankojen kaivelua.

Harvassa lienee ihmisiä, joiden elämänvirrassa ei uiskentelisi unohdettavia jätöksiä ja muita typeryyksiä. Anteeksianto ja unohtaminen ovat eräs elämän tärkeimmistä perusasioista. Parisuhteissa on voinut olla paljon ikäviä kausia, mutta niissä on myös ollut hyviä aikoja - eihän niitä muuten syntyisikään. Pahojen muisteleminen on samaa kuin katkeruuden ja koston myrkyissä piehtaroiminen, ja se on kuolemaksi. Mieluummin haluaisi, että päällimmäisiksi muistiin jäisivät ne paremmat hetket. Tämän vuoksi en suostuisi mitenkään kertomaan parisuhdehistoriaani, en kuvailemaan rakastumisteni vaiheita, enkä varsinkaan niihin liittyviä henkilöitä, joista useimmat arvatenkin jäävät minun jälkeeni tähän maailmaan.

Täsmälleen samasta syystä en suostuisi kertomaan omista lapsistani ja muusta lähisuvusta. Suhteeni niihin on aina ollut erinomaisen hyvä ja läheinen, ja riittää kun sen vaikkapa tässä kerran sanon. Toki on ollut tragiikkaakin, lapsen kuolema on aina ison luokan katastrofi, mutta sekin kuuluu tämän elämän perusluonteeseen, ja siitä on selvittävä tavalla tai toisella.

Voisin saada aikaan melkoisia otsikoita ja kohua pienpiireissä, jos kertoisin mitä kaikkea typerää oman ammattialani piirissä tapahtui ainakin 50-, 60- ja 70-luvuilla. Mutta sellaiset kuuluvat tähän ihmiselämään itsestään selvästi ja annettuna. Aina tapellaan asemista ja näkyvyydestä, ja minun kaltaiseni arkkiharhaoppiset kokevat ne geimit joskus kovina. Mutta oma vika: jos olisin halunnut pelata samoilla säännöillä, miksi en sitten pelannut?

Jäljelle jäävät oikeastaan vain sävellykset ja muu tuotanto. Niistä olen jo tehnytkin jonkinlaista selvitystä, joka löytynee koneeltani sitten kun sen aika tulee. Nuorena olin hyvin lahjakas, mikä näkyy joistakin töistäni - mutta en kovin viisas. Vanhemmiten olen kyllä selvästi käynyt viisaammaksi, mutta eivät ne lahjatkaan kokonaan ole kuihtuneet. Kaiken kaikkiaan olen luullakseni ollut suhteellisen tavallinen älymystön ja sivistyneistön edustaja eri vaiheissani. Monet naiset ovat arvatenkin valmiit todistamaan, että olin melko surkea rakastaja, mutta ehkä sitten oman pään sisäiset pakot ovat olleet mukana asioita sotkemassa. Ei tässä mitään maailmoita mullistavaa todellakaan ole kerrottavaksi.

Yksi asia on kuitenkin nyt sanottava: olen ollut pääosin varsin kiltti, ja yleensä aina hyvää tarkoittava. En ole juonikas enkä vehkeilevä. Ja näissä kahdessa virkkeessä tämä apologia ja omaelämänkerta sitten on. Enempää ei tipu.

Kuvan Sokrateen apologiasta eli puolustuspuheesta on maalannut ranskalainen David 1700-luvun lopussa. En vertaa itseäni Sokrateehen, mutta olen kyllä aina suuresti hänestä pitänyt.