Profetiaa 50 vuoden takaa - muuttuiko mikään musiikin lajien arvostuksessa?

Hesari kertoo tänään Mikko Mattlarin väitöskirjasta, joka käsittelee ns. kevyen musiikin asemaa Suomessa. Jutussa siteerataan pitkään artikkeliani jonka Hesari julkaisi jouluaattona 1965. Olin itse kokonaan unohtanut tämän jutun, ja printscriinasin sen tähän. Toisin kuin Mattlar (ehkä) ymmärtää, katselin kevyttä musiikkia ns. taidemusiikin näkövinkkelistä, eikä ensisijainen tarkoitus ollut pelkkä kevyen musiikin maineenkohennus.

Olen aika lailla samaa mieltä kuin 50 vuotta sitten, ja se heijastuu myös siitä taidemusiikista jota olen tehnyt. Mutta tässä tuo juttu nyt on, kaikessa vanhahtavuudessaan.

Supersankareitten mielenvikainen ja kaupallinen kulttuurihistoria

Ylen Teema lähettää parhaillaan sarjaa 1960-luvun klassisista Batman-elokuvista. Mikään ei voisi olla hauskempaa, sillä sukkahousumiesten siekailut oli tehty ritualistisessa camp-hengessä, kuin liikkuvana sarjakuvana. Englannin sana 'comic' tarkoitti alun perin juuri hunoristisia kuvatarinoita. Sarjakuvamaisuutta korostavat vielä filmikuvaan lisätyt "äänitehoste"-kuplat.

Olennaista tässä tv-sarjassa on myös, että jokainen jakso noudattaa pikkutarkasti samaa kaavaa. Sankarit ovat epätoivoisessa pinteessä alkujakson lopussa, mikä koukuttaa katsojat katsomaan seuraavankin osan (ja sen mainokset). Mainiosti tämän käsitti myös Pertsa Reponen parodisella klassikkolevyllään "Batman ja kultalevyryöstö", joka löytynee YouTubesta.

Katsoin myös Teeman lähettämän kolmiosaisen supersankareitten historia-"dokumentin". Katsoin, vaikka se kiehutti sappea ja muita ruumiinnesteitä armottomasti. Sarja oli analysoivinaan amerikkalaisten (tietysti ja vain amerikkalaisten) superheroitten historiaa, mutta täysin vailla huumorin tai ironian sävyjä. Se oli avoimen ja kerskailevan poliittinen - itse asiassa venäläisten tämänpäiväinen pullistelu on pientä tuohon amerikkalaiseen verrattuna. Yllä on kuva Captain Americasta, joka iskee Hitlerin knock-out - ja eikös joku ohjelmassa ehtinytkin ylvästellä, että itse asiassa juuri isänmaallinen ja väkivaltainen Captain sen Hitlerin oikeasti voitti. Hän opetti sotilaille ja kansalle, mikä oli oikea "The American Way".

Olihan Teräsmies jo alussa väkivaltainen, mutta vain roistoja kohtaan. Tätä väkivaltaa sovitti kertomusten korostetun oikeamielinen sävy, eikä Teräsmies näyttänyt mitenkään nauttivan ylivoimaisesta tehokkuudestaan.

Toisin sitten kävi. Supersankarit muuttuivat vähitellen yhä synkemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja vihaa pursuvammiksi. Dokumentti selitti tätä lukijakunnan muutoksilla ja mystisellä "ajan hengellä", mutta varsinainen idea pysyi kaiken aikaa samana. Kertailtiin lehtien ja elokuvien myyntilukuja ja dollarituottoja sen verran tiuhaan, että tarkoitus kävi selväksi. Puhtaasti kaupalliset puheet oli lisäksi kuorrutettu mainosmaailmasta tutulla ylisanojen tulvalla. Ei riittänyt että jokin oli "kaikkien aikojen" jotakin, vaan suorastaan "maailmanhistorian suurinta" tai ihmeellisintä.

Kyllä toki - mikäli maailmanhistoria alkaa 1950-luvulta ja koskee vain Yhdysvaltoja.

Tässä vihaavat, pullistelevat ja uhkailevat nykyiset amerikkalaiset supersankarit:

Olisihan tässä analysoitavaa tässä atooppisessa sairauden, sekopäisyyden ja karkeuden ilmapiirissä, sekä psykologisesti, sosiologisesti että kaupallisesti. Mutta kaiken tämän vyörytyksen jälkeen jopa herttainen setä Putin tuntuu leppoisalta lasten ystävältä, lensipä hän sitten lintujen joukossa tai paini villieläinten kanssa. Eurooppalainen konservatiivi ei voi ymmärtää...