Sosialistinen peli - onko sellainen mahdollinen?

Mainiolla filosofisella sarjakuvasivustolla Existential Comics on tällä tavoin alkava strippi: 

Otin siitä esimerkiksi vain alun, loput kannattaa lukea sivustolta itseltään. Tässä Nietzsche pitää Epiktetosta ja Buddhaa täysinä idiootteina, koska he eivät masennu mahdollisesta häviämisestään lautapelissä. Se mitä Epiktetos sanoo viimeisessä ruudussa toi mieleeni muiston kaukaiselta 1970-luvulta.

Poikani olivat silloin pieniä, ja tein heille ja lähiperheelle useampiakin pelejä. Ainakin yhtä niistä pelataan kuulemma vieläkin. Sen nimi on "Poliittinen peli", ja se saattaa kirvottaa hauskoja hetkiä hyvänhenkisen porukan parissa. Omat kokemukseni muinaisuudesta tähdentävät myös peli-illan kohtuullista jalostamista viinin avulla.

Koska sosialismi oli 70-luvulla muotia, ja itsekin silloin sekaannuin sen lievimpään haaraan, yritin myös tehdä "Sosialistisen pelin". Siinä ei yritetä siis kahmia itselle etuisuuksia, pisteitä, rahaa tai asemaa toisten kustannuksella, vaan paras pelaaja olisi se joka eniten hyödyttää koko pelaavaa yhteisöä.

Heti kohta kävi ilmi, että uhrautuminen toisten hyväksi ei täytä näitä vaatimuksia. Stahanovilainen "työn sankari" voi olla toki hyvä esimerkki ja kannustaja muille, laiskemmille, mutta viimeisen päälle raataessaan hän ei hyödytä koko yhteisöä, kuten vaatimus olisi - kuuluuhan myös hän itse tähän yhteisöön.

Myöskään yhden kanssapelaajan auttaminen ei varsinaisesti tule kysymykseen. Siinähän saattaisi myös olla jonkinlaisen klikkiytymisen vaara. Sen sijaan oman pelimenestyksen jakaminen toisten kanssa olisi epäilemättä oikein, olipa sitten kysymys pisteistä tai muista hyödyistä, tai esimerkiksi joidenkin peliesteiden poistamisesta toisten tieltä.

Varsinaiseksi menestykseksi voisi laskea vaikkapa ennätyssuuren yhteisen pelihyödyn aikaansaaminen, olipa sitten kysymys yhteenlasketuista pisteistä tai vaikkapa peliajasta. Menestyksekäs peli edellyttää myös kaikkien osallistujien moraalisen tason korkeutta. Vapaamatkustajan ongelma olisi tällaisessa sosialistisessa pelissä hyvin suuri.

Jos yksi pelaaja onnistuu hankkimaan itselleen paljon hyötyä, nousee välittömästi esille kysymys siitä kuinka paljon hän on hyödyttänyt muita. Tässä suhteessa muiden pelaajien kateus tai piilevä ahneus saattaa romuttaa koko asetelman. Ei siis ole kovin hyödyllistä loistaa itse pelin suhteen, mutta yhtä huonoa on pelata tuloksettomasti. Tämä johtaa kovin helposti siihen, että peliä yritetäänkin pelata vain keskinkertaisesti, jottei tulisi sosiaalisia vaikeuksia. On lähdettävä siitä että kaikki muut pelaajat vahtivat sinua tarkoin, ja kyseenalaistavat vaikuttimesi herkästi. Jos pelisi lähtee loistavasti käyntiin, sinun on pienoinen pakko ryhtyä jarruttelemaan.

Eihän tämä tunnu ollenkaan mukavalta tavalta pelata. Samaa mieltä olivat kaikki sosialistiystäväni, ja niinpä sitten olikin aika ryhtyä kapitalistisoimaan pelisuunnitelmia sosiaalisen markkinatalouden suuntaan, jota tuolloin edusti innokkaasti kokoomus. Sosialismin rappeutuminen tällä peliteoriankin saralla oli selviö, ja kysymykseen tulikin rajoitettu voitontavoittelu. Siitä taas seurasi uusia riitoja, joten pelin teoriat - ja vähitellen koko sosialismi - jäivät omalta osaltani kyllä tähän.

Mutta palatakseni Epiktetoon ja Nietzschen peliin: on aivan mahdollista että pelaaja voi nauttia itse pelistä, aivan riippumatta siitä voittaako itse siinä vai häviääkö. Tässä meillä on uusi pulma ratkaistavaksi...

Jospas minä kissan saisin - oikeasti!

En mielelläni käy YouTubessa katsomassa mitä ihmiset ovat tehneet lauluilleni. Usein sitä joutuu raivon valtaan, kun sanoja tai sointukulkuja tai jopa melodiaa on muutettu. En ole kertaakaan nähnyt lauluni parantuneen sellaisesta. Tavallista on valitettavasti myös, että tiedot tekijästä eli tekijänoikeuden omistajasta puuttuvat. Nyt törmäsin lastenlauluun "Jospas minä kissan saisin". Pakko oli siis kirjoittaa laulu vielä kerran puhtaaksi, ja toivoa että se edes tätä kautta jotenkin leviäisi oikeassa muodossaan ja ehkäpä jopa oikealla tekijännimellä...

Muistan tarkoin miten tuon laulun tein. Pälkäneellä oli 70-luvun puolivälissä lasten luovan toiminnan leiri. Ajoin sieltä Valkeakoskelle (en vielä silloin asunut siellä) ja mukana oli opettajien ostoslista. Kävin silloisessa Koiton tavaratalossa, ja myös Alkossa. Paluumatkalla mietin että jotainhan minun piti lapsillekin tuoda, ja muistelin heidän esittämiään toiveita. Ja siinä se laulu sitten olikin.

Laulun keskijakso ("sille herkut kantelisin") oli minulla tavallaan jo valmiina. Kouluni saksankirjassa oli nimittäin runo, johon jo koulupoikana tein sävelmän. Se runo kuului näin:

Auf dem Berge Himalaja

wohnt Professor Calacaja.

Und die Frau, die Margarethe

sass auf dem Balkon und nähte.

Fiel herab, fiel herab,

und das linke Bein brach ab.

Kommt der Doktor hergerannt

mit der Nadel in der Hand.

Näht es an, näht es an,

dass sie wieder laufen kann!

Luontoa roskaamassa

Sosiaalisessa mediumissa eli Facebookissa pyörii tällainen teksti, jostain lehdestä valokuvattu.

En puutu tekstissä mainittuihin aikamääriin, jotka saattavat olla hiukkasen yläkanttiin arvioituja. En myöskään ota kantaa tekstin varsinaiseen poleemiseen sisältöön, joka toki on varsin keskeinen netti-inttelöissä.

Sen sijaan palautan mieleeni pohdinnan, jolla vuosia sitten herätin suunnatonta paheksuntaa eräässä julkisessa tilaisuudessa.

Kerroin jotain tähän tapaan. Mies menee metsään - niin, siis näin pahaa ei sovi kertoa mistään fiktiivisestä naisesta, varsinkaan kun läsnäolijoitten suuri enemmistö oli naisia... Ehkä on parasta aloittaa uudestaan. Otan kaikki syyt niskoilleni, semminkin kun olen tunnustettu sovinistirasistifasisti ja jopa kerran levyttänyt basistikin. Aletaan siis uudelleen.

Minä menin metsään. Eväänä oli kaupan pienessä läpinäkyvässä muovipussissa yksi banaani ja pikkuinen mehupakkaus pilleineen. Jossain vaiheessa söin sen banaanin ja imin mehun, ja heitin kuoret, mehupakkauksen ja sen pikkupussin törkeästi metsään. Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa:

Banaaninkuoret jäävät paikoilleen, kuten kaikki muukin metsän eloperäinen karike. Kuorten sokeri houkuttelee hetimiten paikalle epälukuisen määrän makealle persoja pikkueliöitä, jotka pistävät poskeensa kaiken irti lähtevän. Muutamassa päivässä kuoret ovat jo siinä muodossa, että niitä voi olla vaikea havaita. Nopeasti niiden sitten käy samoin kuin muunkin karikkeen, eli niistä tulee uudelleen käytettävää eloperäistä massaa. Banaaninkuorten luontevin paikka on epäilemättä villissä luonnossa.

Päällystetystä pahvista tehty mehutetra jää suurin piirtein paikalleen, vaikka sen sisältämä makea mehunjäämä saattaakin houkutella paikalle jopa pakkauksen siirtämiseen kykeneviä eläimiä. Epäilemättä pakkausta järsitäänkin, mutta ainakin pillin reiästä sisälle tunkee pieneliö toisensa jälkeen. Vähitellen pakkaus alkaa täyttyä biomassasta, ja siitä tulee suojaisa paikka monenlaisille pikku kolonioille. Tämän pikkukodin elinkaariodote on jo selvästi pitempi, joskaan se ei tavoittane nykyisten ihmisrakennusten keskimääräistä eli noin 30 vuoden odoteikää.

Ohutta muovipussukkaa riepottelee tuuli aikansa, kunnes se jää johonkin jumiin. Vähitellen karike sitoo sen kiinteämmin paikalleen, ja siitä tulee suojaisa pesäpaikka pienille eläimille. Varsin nopeasti siihen myös syntyy reikiä pikkueläinten tai kasvien toimesta, joten rakenteesta tulee yhä monikäyttöisempi ja monenlaiseen uusiokäyttöön soveltuvampi. Lopulta senkin jäänteet hautautuvat eloperäisen perusmassan joukkoon.

Jos joku sattuu osumaan eväspaikalleni vuoden tai parin kuluttua, hän tuskin havaitsee pienintäkään jälkeä tekemästäni ympäristörikoksesta. Ja jos joku nyt etsii poliisin puhelinnumeroa, ymmärtäköön että mitä tähän kirjoitin on fiktiivisen kaunokirjallisuuden luokkaan sijoitettavissa.

Ainakin sanon näin poliisille, joka ei näinmuodoin voi minulle mitään.

Sumupilvien värit

Tässä on tänään tekemäni kuva nimeltä "Tyttö nousee Taivaan kaupunkiin". (Kaupungin siluetti on Prahasta, tyttösiluetti taas eräästä Arthur Rackhamin satukuvasta). Sievä sumupilvinen tausta on kuin hentoa vesivärimaalausta. Alla on alkuperäinen pilviosuus eräästä alkusyksyn maisemakuvastani. Se on lähinnä harmaa - mutta jo siinä näkee merkkejä valon eri aaltopituuksien epätasaisesta sironnasta, eli värejä. Lisäämällä varovasti värisyvyyttä nuo värit alkavat sitten tulla näkyviin:

Tässä on toinen kuva sumupilvestä, suoraan päin aurinkoa kuvattuna. Kuva on melkein mustavalkoinen - mutta eipäs olekaan. 

Tällä kertaa lisäsin värisyvyyden äärimmilleen, ja tässä on karkea ja raaka tulos. Photoshop tietysti joutuu tulkitsemaan alkuperäisen kuvan värit äärimmilleen, ja tekemään niistä ronskin yleistyksen. Mutta värit ovat loistavia:

Eräästä toisesta pilvikuvasta tein tällaisen muunnelman, jossa vähän määrittelin värejä uudelleenkin. Mutta siitä tuli sopivan abstrakti tausta ajankohtaiselle kauhukuvalle, jossa Wikin Commonsista löytynyt pakenevan väkijoukon siluetti korostuu. Kuvan nimi on "Palaa!"

Kiitos mainioitten ohjelmien pääsen taas lennokkaasti abstraktien kuva-aiheiden pariin. Valokuva ei valehtele - mitä nyt ihan ihan vähän.

Min söta kusin - och jag

Min söta lilla kusin fyller år idag. Hon är lika söt som för 76 år sedan, och hennes röst är fortfarande nästan samma som för 70 år sedan, tycker jag.

Hennes familj pratar svenska, precis som Famo och många andra släktingar. Vi bodde hos dem en tid under Vinterkriget, och jag märkte att alla kvinnor talade sinsemellan svenska, min mamma också. Men Faffan och pappa pratade finska med mig. Så det var ju klart att svenskan var det språk man brukade med kvinnfolk. Och när jag sedan fick en liten syster, försökte jag därför prata med henne på svenska. Det kändes nog lite underligt därför att hon inte svarade - inte på svenska i alla fall...

Min söta lilla kusin var som en fisk i vattnet, såsom man ser här:

Och här ser vi henne hos Faffan och Famo på Skatudden, där hon får leka med tant Pias urgamla dockvagn och docka. Månne dom finns kvar ännu!

Så, kusin lilla, lyckönskningar från sign. "En gammal beundrare"!

Muistisääntöjä

Luin nuorena Fred Hoylen romaanin Musta pilvi. Tämä oikean tähtitieteilijän kirjoittama klassikko sisälsi pikku detaljina englanninkielisen muistilauseen tähtien spektriluokille (sana "kirjoluokka" näkyy olevan enää harvoin käytössä):

Oh, Be A Fine Girl Kiss Me (Right Now Sweetheart)!

Tällä hetkellä näyttää kirjoluokan M jälkeen olevan kaksi luokkaa, L ja T, joskus myös Y.  Kai niillekin jotkut sopivat sanat on keksitty.

Muistisäännöt ja -lorut ovat meille tuttuja jo koulusta. "Oulun Siika, Pyhä Kala..." opittiin maantiedon tunneilla. Kuukausien pituudet opittiin kahden käden rystysten ja rystysvälien avulla. Ja lapset opettelivat aakkoset laulamalla "Aa bee cee, kissa kävelee..."

Laulamalla opeteltiin myöhemminkin esimerkiksi latinan akkusatiivia vaativia prepositioita. "Arvon mekin ansaitsemme"-laulun sävelellä muisti luisti kuin rasvattuna: "Ante apud ad adversum / circum circa citra cis..." Saksan sekä datiivia että akkusatiivia vaativien prepositioiden kohdalla ei laulua ollut. Kun kerron pojille tajunneeni vasta keski-iässä että niiden listaus on kuin seksiopas, pojat katsovat minua säälien. He kaikki toki ymmärsivät jo koulussa tämän pornokertomuksen: an - auf - hinter - in - neben - über - unter - vor - ZWISCHEN!

Palatakseni takaisin tähtien pariin niiden kirjoluokat voidaan selittää saksaksikin: Ohne Bier Arbeitet Fast Gar Keiner Mehr. Planeettojen järjestys menee saksaksi Mein Vater Erklärt Mir Jeden Sonntag Unsere Neun Planeten. Englanniksikin tämän voi sanoa, mutta tuskin sentään ihan koulussa: Mary's "Virgin" Explanation Made Joseph Suspect Upstairs Neighbour.

Matematiikan ja numeroiden parissa muistisäännöt ovat yleisiä. Automaattilaskimien aikana ei ehkä ole niin tärkeää muistaa Piin desimaaleja kovin tarkkaan, mutta kas, juuri se onkin väkeä innostanut kaikkialla!

Listaushan alkaa näin: 3,141592653589... Jos kukin numeroista korvataan vastaavan määrän kirjaimia sisältävillä sanoilla, saadaan vaikkapa seuraavan laisia lauseita:

Wie, o dies (pi) macht ernstlich so vielen Müh'...
How I need a drink, alcoholic in nature, after the tough chapters involving quantum mechanics!

Koko tämä höpsö pikku juttu lähti liikkeelle siitä, että törmäsin piin ensimmäisistä desimaaleista kerran tekemääni melodiaan. Siinä luvut on yksinkertaisesti korvattu vastaavilla C-duuriasteikon sävelillä:

Tämähän sopisi vaikka jonkun elokuvan signaalimelodiaksi! Selvästi ainesta pasuunasoololle! Myös jatkosta saisi ihan fiksua sävelmää. Parempi menetelmä olisi ehkä kuitenkin, että luvut korvattaisiin vastaavilla intervalleilla. Jos vielä intervallit määriteltäisiin niin, että luku ilmoittaa ylös tai alas käyvien diatonisten askelten määrän (1 > askel ylös/alas jne.), menetelmällä olisi yksi etu kaikkiin sanallisiin muistilauseisiin verrattuna. Nollaa ei näet voi sananpituuksiin käyttää. Ensimmäinen sellainen taitaa kuitenkin tulla vastaan vasta yli 30 desimaalin päästä...

Maassa maan tavalla ja muita juttuja

Vieläkö muistuvat mieleen auvoisat ajat viisi vuotta sitten. Kun ryhdyin siivoamaan lukulistani uumenia, löysin tämän uutisen, jossa silloinen SDP:n puhéenjohtaja puhui rohkeita. Että mitä pitäisi tehdä niille muutamalle sadalle maahanmuuttajalle, jotka silloin herättivät kauhua ja ihmetystä. Jutan kimppuun käytiin heti ilmaisusta "maassa maan tavalla", mutta ei häntä sentään natsikortilla uhattu.

Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen sivuilla Olli Löytty tarttui ilmaisuun 30.5.10 (toivon että linkki vielä pelaa). Hän totesi että ilmaisu on varsin moniselitteinen ja tulkinnanvarainen. Mutta lopulta hän päätyi kuitenkin roomalaiseen sananlaskuun menneisyydestä: "Jos menet Roomaan, käyttäydy siellä kuten roomalaiset". Niin on maailma muuttunut, että tuo Urpilaisen lause herättäisi tänään satakertaisen kähinän. Mutta satakertainen on tänne tulvivienkin määrä.

Vaalit olivat tulossa, ja eduskuntaan yrittävät maahanmuuttajat ottivat herneen nenäänsä. MTV:n uutisissa kolme ehdokasta antoi lausuntoja:

Heitä kiinnosti "maan tapojen" muuttaminen heille edullisemmiksi. Vastakkainasettelu oli jo tuolloin aluillaan, mutta rintamalinjat olivat vähän erilaisia silloin. Tänään Jutta Urpilainen saisi nenilleen vielä paljon enemmän.

Vähän samaan aiheeseen liittyy lukulistani vanhin leikesivu, jossa Erkki Toivanen kirjoittaa "hyödyllisistä idiooteista", nyt islamismin auttajina (Uusi Suomi 30.10.07). Koska linkki näyttäisi toimivan, en referoi tämän enempää tätä tänään aivan toivottoman epäkorrektia mutta hienostuneesti argumentoivaa kirjoitusta. Huomaan vain, että pääkoneeni, isoin Mac on siis jo 8 vuotta vanha...

Jukka Kemppinen ryhtyi demonisoijaksi

Professori Jukka Kemppinen julkaisi eilen ilkeän blogin europarlamentaarikko Jussi Halla-ahosta. http://kemppinen.blogspot.fi/2015/10/itsesaali.html
Hän sanoi siinä mm. näin:

Halla-aho ei sittenkään ole riittävän älykäs. Hän ei huomaa, että kirkkoslaavi erikoisalana tuo tietysti mieleen työskentelyn kirkollisten kuvien ja kirjoitusten kanssa, ja siitä ajatukset siirtyvät heti hänen ulkomuotonsa ja valokuvien välittämän mielikuvan kautta uskonnolliseen kiihkoilijaan.

Arvioni Halla-ahosta on, että hän on itsesäälissä kylpevä, vaurioitunut ihminen, joka haluaisi purkaa sielullisia ongelmiaan nykyistäkin laajemmin.

P rofessori Kemppinen on lähtenyt argumenttivirheiden vietäväksi. Hänen inhoamiensa ajatusten esittäjän sättimiseen riittävät jo tämän akateeminen pätevyysala ja ulkomuoto. Näistä lähtien hän argumentoi sortuen ad hominem ja "olkiukko" tyyppisiin klassisiin virheisiin. Kemppinen ei vähimmälläkään tavalla analysoi Halla-ahon ajatuksia sinänsä, vaan pitänee niitä yleisesti tunnettuina ja puhdasta pahuutta edustavina. Toisin ajattelevan ihmisen demonisoiminen huipentuu näin ollen lauseeseen

Maailmasta ei ole koskaan puuttunut ihmisiä, jotka haluavat sydämestään toisille ihmisille kaikkea pahaa. Poliittisten ja oikeusjärjestelmien tarkoitus on estää heitä pääsemästä valtaan. Siinä on usein epäonnistuttu.

Masentavaa tässä sisällissodan alkuvaiheita muistuttavassa vihantäyteisessä ilmapiirissä on, että älykkäinä ja jopa viisainakin pidetyt julkisuuden henkilöt lähtevät mukaan tähän silmittömyyteen. Vastikään kirjailija Tervo julkaisi Ylen sivuilla ärhäkkään kolumnin jossa pilkkasi tyhmäksi ja rappeutuneeksi nimittämäänsä kansanosaa. Tähän vastasi Iltalehdessä kirjailija Lehtola suorasukaisesti. Kirjailija Tervon kommenttiin tästä en viitsi linkkiä liittää. 

Masentavaa tämä on, kaikin tavoin tuskallista.   

Säälittävä: romahdus vihasanaksi

En tiedä tämän kuvan tekijää. Ja mitä v-tua se teille kuuluu?

Verkkolehtien kommenttipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa mellastavat säälittävät apinat osoittavat todeksi ihmisen tunteista suurimman ja jaloimman: voittamattoman vihan. Se velloo vapaana, kiehuu katkerana, eikä sillä välttämättä ole suuntaa. Sen kohteeksi voi osua mikä tahansa, kuka kulloinkin.

Sanalla "säälittävä" on käytännössä vain yksi merkitys. Se tarkoittaa halveksuntaa, raivoa, silmitöntä tunnemyrskyn kourissa tempoilevaa vihaista mieltä. Sen käyttäjät eivät sääliä tunne. Sääli on heikkoutta, sääliltä puuttuu katu-uskottavuus, sääli on "säälittävää" typeryyttä. Säälihän on "tunteellisuutta", jota säälimättömät myös pitävät typeryytenä - huomaamatta kituvansa itse hirmuisen tunnemyrskyn riepoteltavana.

"Säälin" on käynyt samoin kuin lukemattomien muiden ylevyyttä, ihanteellisuutta, hyväntahtoisuutta tai jaloutta kuvaavien sanojen on käynyt. Se on vedetty alas korkeuksistaan, tempaistu siihen lietteeseen ja liejuun jossa valtaosa ihmisistä rypee. "Ukko" ja "akka", "ämmä" ja "äijä" kelpasivat ennen kunnianiminä jopa jumalille. Eivät enää, eihän mitään jumaliakaan enää ole.

Joskus kirjoitin sanan "pateettinen" merkityksen romahtamisesta. Sillä oli alkunsa kreikkalaisten ylvään puhetaidon parissa, 1700-luvulta lähtien se liitettiin jaloon tunnekylläisyyteen, ja vielä 1800-luvulla se kelpasi henkilökohtaisen tunteen ilmaisuun. Beethoven teki höyrypäissään säälittävän pianosonaatin, Tšaikovski säälittävän sinfonian, homoapina kun taisi ollakin, mikä se oikein luuli muka olevansa...

Eurooppalaisessa sivistyshistoriassa on ollut kausia, jolloin pidettiin arvossa sivistynyttä käytöstä ja tunteen jaloutta. Massat ovat nyt tehneet menestyksekkään kapinansa, sivistyksen pintakiilto putoillut  päältä kuin kapinen iho, ja ihminen paljastunut kaikessa säälittävässä rujoudessaan. Nyt tuntuu hyvältä ja oikealta, ja nyt voidaan kunnolla valmistautua kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Ja sehän on jo kivasti käynnissä täällä Suomessakin, vaikka edistyksellisimmät jo hokevat ettei mitään "Suomea" edes ole, se on vain entisen yläluokan konstruktio alempien luokkien eli tosi-ihmisten kurissapitämiseksi. Ja kun ei Suomea tai kansaa tai kieltä tai ylipäätään arvoja ole, onkin helpompi panna hösseliksi oikein kunnolla.