Apoteoosi eli taivaalle nousu

Teemu Selänteen pelipaita nostettiin jäähallin kattoon, ja hänen pelinumeronsa '8' jäädytettiin pois käytöstä. Symbolisesti siinä kohotettiin maallinen urheilutähti taivaalle, loistamaan siellä muiden tähtien seurassa ikuisesti. Hienompi älyväki oletettavasti tuhahti halveksivasti, mutta minäpä kerron miksi ja miten ihmiskunta on tällaista harrastanut, ja väitän että se tarvitsee tällaisia puoliuskonnollisia seremonioita yhäkin.

Taivaan tähdillä ja tähtikuvioilla on antiikkiset nimet. Niiden takana on perinnettä jo muinaisesta Egyptistä alkaen, ja lukemattomat tarusankarit loistavat siellä yhä, vaikka he muuten ovat ihmisten enemmistöltä unohtuneet.

Rooman keisarit kokivat kuolemansa jälkeen valtiollisen apoteoosin, jumalaksi julistamisen. Kristuksen taivaaseennousu oli pelkästään vanhan tradition mukainen tapahtuma, vaikka se meille ehkä näyttää olevan ikäänkuin ensimmäinen laatuaan.

Eurooppalaisessa taiteessa apoteooseista tuli suorastaan oma genrensä. Taivaalle nostettiin paitsi uskonnollisia ja valtiollisia sankareita myös suuria taiteilijoita. Tässä nostetaan taivaalle jumalten joukkoon kirjailija Friedrich Schiller. Kuva on vuodelta 1855, eli paljon Schillerin kuoleman jälkeen, ja se liittyykin Saksan yhdistymispyrkimyksiin.

François Couperin sävelsi ainakin kaksi "apoteoosia", toisen Lully'n, toisen Corellin muistoksi. Hiukan huumoriakin aiheeseen on löydetty. Ensimmäisessä kuvassa Johann Strauss junior on jo taivaassa, ja hänen "klassisemmat" kollegansa tanssivat hänen johdollaan. Toisessa kuvassa Anton Bruckner astuu taivaallisten kollegojensa joukkoon hieman hämillisenä moisesta kunniasta. Useimmat tervehtijöistä ovat helposti tunnistettavissa.

Tänä päivänä juhlivat idoleitaan kymmenet ja sadat miljoonat ihmiset. Useimmilla ei ole merkittävää yhteiskunnallista asemaa, mutta heillä on silti samanlaiset tarpeet kuin menneillä sukupolvilla. Ihailun ja palvonnan kohteet ovat joskus myös kelvollisia esikuvia, kuten nyt juhlittu Selänne. Hän toki elää vielä, kuten Elviksestäkin arvellaan. John Lennon arveli aikoinaan nelikkonsa olevan kuuluisampi kuin Jeesus, mutta miten hänen taivaaseen nousunsa laita on, siitä minulla ei ole selkeää tietoa.

Eli eipäs naureta ylimielisesti, hienompi kulttuuriväki! Teilläkin saattaa olla suinpäisen ihailunne kohteita, ja salaa olisitte ylen onnellisia heidän julkisesta apoteoosistaan. Tämä väitteeni perustuu suoriin havaintoihin, eikä ole mikään heitto. Vilpittömästi toivon, että teidän joukostanne joku myös kokisi taivaalle nousun, edes hänen kynänsä tai kompuutterinsa...

Joululaulun kaameaa ähkyä

Joulun aikana en juuri radiota kuuntele. Paitsi silloin kun ajan Helsinkiin perheen luokse. Radio pitää minut hereillä, ja herättelee sopivia adrenaliinipurkauksia joululaulutulvallaan. Kuuntelen vain Ylen ykköstä, sillä arvelen muitten asemien herättävän liiallistakin liikenneraivoa.

Kysymys ei tietenkään ole siitä, etten joulumusiikista pitäisi. Mutta se tapa jolla erilaiset yrittäjät työntäytyvät näille musiikillisille joulumarkkinoille on liian usein puhtaasti raivostuttava. Normitapauksessa sinänsä ihan pätevät esittäjät vetelevät laulut läpi kuin höyrykone. Liian nopeasti, liian välinpitämättömästi, musiikin ja tekstin hienoista nyansseista ilmeisen tietämättöminä.

Tämä nykyinen konemainen kiire vaivaa raivostuttavaa kyllä myös taidemusiikkia. Tottahan Bachin jouluoratoriota pitää soittaa, ja sen 2. kantaatin taivaallista orkesterijohdantoa. Mutta sen sijaan että se keinuisi perinteiselle joulumusiikille ominaisessa rauhallisessa sicilienne-rytmissään, siitä tuleekin erilaisten oboeitten taistelutanner, tempoltaan kauniisti sanoen nopeaa valssia, ja rumasti sanoen vanhaa gigue-tanssia muistuttava.

 Joulun klassinen sicilienne on myös tuon kuuluisimman laulun pohjana, sen jonka kaksiääninen laulunuotti on tämän jutun yllä. Ani harvoin sitä saa Franz Gruberin alkuperäismusiikkina kuulla, vaikka se on kaikin tavoin elegantimpi ja kauniimpi kuin vallitseva yksinkertaistettu ja laimennettu melodia. Hyvin yleisesti se niin amerikkalaisina kuin suomalaisten iskelmälaulajien esityksenä menettää rytminsäkin. Taa-ta-taa taa:sta tuleekin taaa-ta-ta taa, usein liian nopean temponkin takia, eikä vain vaikkuisen sävelkorvan vuoksi.

Nyt tulemme sitten siihen olennaisimpaan asiaan, eli sovituksiin. Normaalisti 'sovitus' merkitsee sitä, että alkuperäinen sävellys sovelletaan toisenlaiselle esittäjäjoukolle. Gruberilla oli kaksi (mies)laulajaa ja kitarat (se alkuperäinen nuotti on tämän jutun lopussa). Mutta sovittajalla on sekakuoro ja jousiorkesteri käytössään. Jos hän kunnioittaa alkuperäistä sävellystä, hän ei tee muutoksia enempää melodiaan, sointuihin, kuin yleisilmeeseenkään. Jousiorkesteri ei silloin muistuta "Melachrinon 1100 jousta", eikä kuoro "Händelin Hallelujaa". Vuoripuron kirkasta vettä ei sovi väkisin muuttaa hehkuvaksi Tokaijin viiniksi - sellaisella on aivan omat hienot tilansa muissa yhteyksissä.

Mutta mitä tekevät useimmat sovittajat? He luulevat, että sävellyksen soveltaminen uudelle esityskokoonpanolle ei ole varsinaista sovittamista, mikäli se sovitus ei sävyiltään ja yksityiskohdiltaan selvästi eroa alkuperäisestä. Näinpä he sitten koirien tavoin kusaisevat musiikkiin omat hajumerkkinsä, lisäilevät alku- ja loppusoittoja, muuttavat sointuja ja ehkäpä melodiaakin, ja luulevat olevanssa suuriakin taitureita. Samalla he ovat mitätöineet alkuperäisen sävellyksen vain kuin tuulen tuomaksi nimettömäksi paperinriekaleeksi, oman erinomaisuutensa ja loistonsa käyttöainekseksi.

(Minulla on omiakin kokemuksia tästä. Joitakin laulujani on väännelty "paremmiksi" sellaisilla tavoilla, etten niitä ikinä voisi hyväksyä. Ellei alkuperäinen sävellys kelpaa, jätettäköön se sitten omaan arvoonsa. Mutta eihän minulta tällaisia kysellä, ja jos kieltää yritän, saan kuulla että olen vain tyhmä kun en iloitse siitä että minua paremmat ovat suostuneet hienontelemaan tekeleitäni...)

Lukemattomat oopperalaulajat ovat myös ehättäneet joulumarkkinoille. He kiljuvat keuhkojensa mahtavalla voimalla "Hiljaisen joululaulun", tai posottavat "Sylvian joululaulun" läpi kuin se olisi Salomen mielipuolinen monologi Straussin oopperasta. Ei vienoa hajuakaan Collanin soinnutuksen ja melodian nyansseista, eikä niihin liittyvän tekstin merkityksistä. Kaikki tulee ulos kuin silppurikoneen tuutista.

Minne on nykyajalta kadonnut taju, taito ja ajatus! Missä on rauha, hiljaisuus ja ymmärtämisen halu? Musiikintekijöiden on mainostajien tapaan melskattava, tuotettava nopeasti mutta halvalla, välkyteltävä valoja niin että silmiä särkee. Ja sovittajat istuvat gruberien, kotilaisten ja collanien ruumiiden päällä, ryöstettyään niiltä mitä sattuivat ryöstettäväksi ymmärtämään, ja paistattelevat päivää uuden ajan sankareina. Hyi helvetti.

Tässä alla on se Gruberin joululaulun alkuperäinen yksinkertainen muistiinkirjoitus. Jospa joku vielä ymmärryskyvyltään vaurioitumaton muusikko nappaisi tämän kunnioittavaan käyttöönsä!

Viimeinen pyristely takaisin Parnassolle

Ylen uutiset kertovat suomalaisesta kulttuuriviennistä:

Klaus Härön Miekkailija on tehnyt suomalaista elokuvahistoriaa. Se on ensimmäinen kotimainen elokuva, joka on sekä edennyt Oscar-kisassa shortlistalle että saanut Golden Globe -ehdokkuuden. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan takana on kova kampanja, jossa isojen rahojen puuttuminen on paikattu kekseliäisyydellä.

Olen herännyt maailman muuttumiseen yhtäkkiä ja rajusti. Jos nk. klassisen musiikin säveltäjä Helsingissä (kuten minä) halusi 60- ja 70-luvuilla uuden orkesteri- tai kamarimusiikkisävellyksensä julki, riitti että hän ilmoitti asiasta radiolle tai vaikkapa kaupunginorkesterille. Tuota pikaa kappaleet löysivät paikkansa konserttiohjelmissa. Edellytys tietenkin ja kaiketi oli, että oli itse tiiviisti mukana ns. "porukoissa", tunsi kaikki soittajat ja kapellimestarit. Sävellyskonsertin järjestäminen oli helppoa, kun Fazerin konserttitoimistolla oli valmis koneisto.

Tänään sähköpostiin singahtelee viestejä joissa tarjotaan apua töitten julkistamiselle tai "kulttuuriviennille". Mutta edellytys on, että esittäjät ja perusrahoitus ym. ovat valmiina. Entä jos tekijä on vanha ja erakoitunut maalle, menettänyt kaikki henkilökohtaiset kontaktinsa lajitovereihinsa (jotka kaiken lisäksi ovat enemmän tai vähemmän tästä maailmasta erkaantuneita) , mitä hän voi tehdä? Kysellä harvoilta nuoremmilta kontakteiltaan neuvoa, pyytää heitä kertomaan verkostossaan näistä esitystarpeista.

Silloin käy joko niin, että vastausta ei löydy, tai saa vaikkapa tällaisen palautteen: "Kuule, tänään tarjotaan niin paljon kappaleita esitettäväksi, että joudumme valitsemaan tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Sinä et valitettavasti enää kuulu tähän kaanoniin, sinun töitäsi on soitettu enää harvakseltaan".

No nythän tässä ilmeisesti tarvittaisiin manageri. Ilman manageria tai tehokasta lobbausporukkaa et enää saa viestiäsi läpi minnekään. Mutta mistä sellaisen managerin löytäisi? Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta? Onko sellaisia enää?

Minulla on sosiaalisessa mediassa kavereina muutamia hienoja sympaattisia tähtimuusikoita, ja pari kolme säveltäjääkin, ja olen huomannut merkillisen ja minua ankarasti yllättäneen seikan. Suurin osa heidän some-toiminnastaan on oman työn markkinointia ja mainostusta. Minä vanhanaikaiseen tapaani suorastaan vierastan markkinointia, en juurikaan kehtaa kehua valmistuneita sävellyksiä some-kavereilleni, jotka eivät yleensä edes ole tällä alalla. Sometan ihan muista asioista, yleisistä tapahtumista tai muiden taiteilijoiden tai ajattelijoiden ideoista. Vanhanaikaiseen tapaan sanan "minä" käyttäminen oli arveluttavan itsekeskeistä, puhumattakaan nykyään suosituimmasta "minä-minä"-jargonista.

Tämä kaikki selvisi minulle nyt, kun olen seuraavaksi täyttämässä 80 vuotta. Ajattelin näet että sen kunniaksi voisin julkistaa elävänä esityksenä ja äänitteenä vaikkapa muutamia tuoreita sävellyksiäni jousikvartetille. Tiedän kyllä hyvin, että olen jo 60-luvulla pilannut maineeni "paremman musiikin" ankaralla puolella tekemällä ns. viihdettäkin, ja että minua sen vuoksi katsotaan pitkin nenänvartta. Ehkä ulkomailla ei tunnettaisi huonoa mainettani? Englannissa kyllä on esitetty sekä orkesteri-, kuoro- että kamarimusiikkiani, tosin paikallisen sponsorin avustuksella. Pitäisikö etsiä ratkaisua Amerikoista? Siellähän on loistavia esittäjiä pilvin pimein... Pääsisi sillä tavoin pois tästä ankeuttajien hallitsemasta kotimaasta, joka todellakaan ei enää ole sama kuin nuoruudessani.

Vuorokausi

Tässä vain satunnainen huomio kielten ja asenteitten/perinteitten eroista.

Vain skandinaavisilla kielillä, itämerensuomalaisilla kielillä, hollannilla, venäjällä ja puolalla (plus sattuneesta syystä esperantolla) on oma sana 24 tunnin pituista ajan mittayksikköä varten. 

Ruotsin dygn on ilmeisesti sukua sanalle dag. Eestin ööpäev on rakennettu kuten esperanton tagnokto. Muut kuin mainitut kielet käyttävät vähän samantapaisia, puhekielessä harvinaisia konstruktioita, tai sitten tunti-ilmaisua 24.

Suomen vuorokautta on selitetty esimerkiksi myllyjen käyttöoikeudella, joka siis kullakin talolla saattoi olla vuorokauden pituinen. Jos näin on, sana ei ole aivan ikivanha.

Mutta miksi vain pohjoisilla kansoilla ja purjehtivilla hollantilaisilla on oma sana? Hatusta vedetty selitys: 

Pohjolassa varsinaisen valoisan päivän pituus vaihtelee aivan olennaisesti eri vuodenaikoina. Talvella työpäivää oli jatkettava pimeälle, mikäli mahdollista. Kesällä nukuttiin myös valoisaan aikaan. Pohjoiset ja hollantilaiset merenkulkijat joutuivat luonnollisista syistä laskemaan aikaa vuorokausittain. Päivän ja yön vaihtelu ei merkinnyt merellä niin paljon kuin umpimantereella.

Joku lukija saattaa olla asiasta paremmin perillä. Korjatkaa päättelyäni, olkaa hyvä.

Narraaminen ei ole reilua, Lottokauppias!

Ehkä minä olen aina ollut vähän hentomielinen, kun minusta hyväuskoisten ja tyhmien narraaminen on vastenmielistä, epäreilua ja kerta kaikkiaan väärin. Jaoin tuon yllä olevan loton fb-mainoksen siellä minne se tuli, enkä oikeastaan saanut kannustusta tällä hentomielisyydelleni. Tyhmyys, yksinkertaisuus ja herkkäuskoisuus on sallittu pilkanteon kohde tässä maailmassa. Ei puhettakaan, että meidän parempiosaisten tulisi jotenkin suojella heikompia.

Lasten narraaminen on kansatieteilijöiden mukaan ollut menneinä aikoina suosittu, mutta joskus hyvin julmakin huvittelun muoto. En laske kaikkia aprillauksia tähän, sillä niiden aiheuttama mielipaha kääntyy yleensä parhain päin yleisen yhteisnaurun ja ehkä pikku palkinnonkin vuoksi. Sellainen tapaus oli varhaisin aprillausmuistoni. Isä tuli jotenkin ovelan näköisenä lastenhuoneeseen, katseli ulos ikkunasta, ja sanoi: "Lapset, lapset, tulkaas katsomaan mitä ihmettä tuolla ulkona on!" Eihän siellä mitään ollut, mutta kaikki nauroivat aprillipilan vuoksi, ja taidettiin saada jotain maistuvaakin aamupalaksi.

Mutta sen kaltainen narraaminen, jossa palkintona on pilkka tai jonkin asian menettäminen, ei voi olla vaikuttamatta uhrin psykologiaan. Uhri saattaa muuttua varovaisemmaksi, ja välttää tällaisten tilaisuuksien uusiutumisia, mutta seuraavana uutena uhkana saattaa tulla vastaan teennäinen ja vilpillinen ystävällisyys. vähän niinkuin tuossa lottomainoksessa.

Mairea, hunajainen ääni, se jonka niin monista mainoksista tunnemme, lähestyy kohdettaan aloittamalla epätotuudella: "Unelmointi on jo puoli voittoa". Sitten se teeskentelee kiinnostusta: "Mistä sinä unelmoit?" Uhri luulee jonkun todella olevan kiinnostunut hänen unelmistaan, ja alkaa unelmoida ja kirjoittaa kommenttia. Ehkä jopa "tykkää" mukavan ystävällisestä sivusta. Vilunki jatkuu: näytetään kaikenlaisia unelmoinnin kohteita, ja vihjaistaan että monet ovat sellaisia jo onnistuneet loton avulla saavuttamaan. Tähän viettelijä voisi vielä sanoa: "Anna rahasi meille, me autamme sinua toteuttamaan unelmasi!" Tätä ei sanota, sillä voiton saamisen todennäköisyys on niin suunnattoman pieni.

Kun joku on huijauksen vuoksi menettänyt rahoja tai omaisuutta, sanotaan yleisesti: "Ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa". Minusta tämä ilmaisu on kyyninen, ja viittaa siihen että petkuttamisyhteiskunnan perusteet on jo hyväksytty.

Kirjallisuus ja laulut ovat täynnään yksinkertaisia tyttöjä, joita sutki kosiomies pettää. Jotkut tyytyvät nuolemaan haavojaan, jotkut kävelevät järveen. Kovassa menestyshakuisessa nykymaailmassa tuommoisista kohtaloista ei juuri välitetä. Tänään tyhmyys käy ilmi menestymättömyydestä. Luuseri on yleisesti hyväksytty pilkan kohde. Tyhmä mikä tyhmä - ja sen vuoksi vapaasti hyväksikäytettävä.

Kun nyt katson mitä ylle olen kirjoittanut, tuntuu siltä että näin voisi ajatella vain kokonaan tästä' maailmasta ulkona oleva onneton haihattelija. Myönnän, ettei tuo ole kovin väärä arvio...

Sibelius ja minä

Peter Lacovich ja Jean Sibelius Ainolassa 1954. Kuva KR

Ehdin minäkin valokuvata Sibeliuksen, kuorovierailun yhteydessä 1954. Kolme vuotta myöhemmin olin Ainolan puutarhassa seuraamassa hänen arkkunsa laskemista sen multaan.

Olin pojasta lähtien leimaantunut kahteen säveltäjään, isä-Bachiin ja Sibeliukseen. Ensimmäiset kaksi ostamaani orkesteripartituuria olivat Finlandia ja 2. sinfonia. Olinkohan silloin neljäntoista. Muut sinfoniat tulivat pian perässä, ja vieläkin on jäljellä nuottilehtiä joihin olin tehnyt pianosovitusta Finlandiasta ja 1. sinfonian finaalista.

Vaikka Sibelius oli orkesterimusiikin osalta ensimmäinen mestarini, hän on pysynyt monilla tavoin aktuellina koko ikäni. Vähän väliä käyn tarkastelemassa, miten hän rakentaa kiehuvan jousistokuvioinnin ylle puupuhaltimien ja käyrätorvien kudosta, sitä joka vie musiikillista kehittelyä eteenpäin. Eräs radion musiikkitoimittaja väitti sarkastisesti, että Sibelius oli oikein hyvä salonkimusiikin tekijä, mutta oli avuton orkesterinkäyttäjä sinfonisissa yhteyksissä. En tiedä mitä tämän heiton takana oikeasti oli, mutta totaalisen väärä se kumminkin on. Orkesterikudoksen rakentajana Sibelius oli suurenmoinen taituri, oman sävelkielensä puitteissa.

Vertaan sinfonisen musiikin kuuntelua polulla tai tiellä tehtyyn matkaan. Näkymät vaihtelevat, liukuvat toisesta toiseen. Välillä tullaan aivan outoihin ympäristöihin, välillä tutumpiin. Noustaan metsäisille ylängöille ja kallionäkymiin, ja laskeudutaan taas alas viljeltyihin laaksoihin. Matkan varrella tulee vastaan yllätyksiä, ihmeellisiä ja erikoisia maisemia, välähdyksiä jotka jäävät mieleen, tai vaelletaan riittävän pitkälti samanlaisessa ympäristössä, jotta saavuttaisiin taas jonkin mieltä sykähdyttävän näyn eteen.

Yleisradio on kiitettävästi osallistunut Sibeliuksen 150-vuotisen juhlan viettoon. Erityisen hieno on sarja jossa kapellimestari Hannu Lintu kertoo kunkin sinfonian tarinan, käy läpi niiden tematiikan ja erityispiirteet, ja esittää ne sitten Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Panen tässä esimerkiksi vain viidettä sinfoniaa koskevan jakson. Loputkin löytyvät Areenasta. Toivottavasti kauan!

Kullakin on omat suosikkinsa Sibeliuksen sinfonioiden joukossa. Joku suosii romanttista Ykköstä tai mahdikasta Kakkosta. Jollekin Nelonen jää oudoksi, mutta Viides mahtavine "joutsenfinaaleineen" on kaiken täyttymys. Minulle läheisimpiä ovat ehkä Nelonen, Kuutonen ja Seitsemäs. Mutta kaikissa on omat herkkunsa.

Yksi Sibeliuksen vahvuuksista on kehittää kiehtovaa musiikkia ns. urkupisteen tai samana toistuvan sointujakson ylle. Sellaista on vaikkapa Ykkösen hitaassa osassa, Kakkosen finaalin sivuteemassa, Kolmosen toisessa osassa ja finaalissa, Viitosen 2. osassa ja finaalin "joutsenteemassa", sekä oikeastaan myös Seitsemännen jylhässä pasuunateemassa. Sähähteleviä jousistokuviointeja ja niiden ylle kehkeytyviä puhallinten teemoja on joka sinfoniassa. Ja entäpäs Sibeliuksen viimeisten sävellysten myrskyt, joita löytyy Tapiolasta, Myrsky-musiikista tai jopa 7. sinfoniasta!

Sibeliukseen on aikojen kuluessa liitetty niin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin tarroja, että niiden unohtaminen olisi nyt tärkeää. Palaaminen puhtaan musiikin pariin onnistuu oikein hyvin kuuntelemalla vaikkapa Hannu Linnun seitsemän ohjelmaa. Kuuntelin ne kaikki taas eilen, Viidennen itse asiassa kaksikin kertaa. Ainoa harmi oli etten löytänyt Kuudennen partituuria mistään. Se on ollut niin useasti tarkasteltavana, että on saattanut livahtaa vaikka patjan alle. Lähdenkin heti tutkimaan asiaa. 

Emigrantin vieras Helsinki

Monet someystävät ovat innostuneet tekemään Ilta-Sanomien testin, jossa katsotaan pystyykö vastaaja todistamaan olevansa Helsingistä tuleva pakolainen. Muualta Suomesta ei testin mukaan ole tarvetta paetakaan, minkä minä kyllä ihan hyvin ymmärränkin.

Itse en selvinnyt testistä. Olen näet muinaishelsinkiläinen, mamu eli maallemuuttaja melkein neljänkymmenen vuoden takaa. En edes tiedä mitä raitiotielinjoja pääkaupungissa enää on, tai mitä reittejä ne mahdollisesti ajavat. Paikalla jos satun käymään, käytän aina taksia, sillä en edes tiedä miten julkinen liikenne siellä toimii, tai mistä voi hankkia sellaisessa vaadittavan piljetin. Itse asiassa sain kauhun sikäläistä paikallisliikennettä kohtaan jo kolmisen kymmentä vuotta sitten, kun yritin matkustaa Pasilan tv-studioilta paikallisjunan kyydissä rautatieasemalle. Ihmettelin kun konduktööriä ei tullut, ja vielä enemmän sitten kun sellainen todella tuli ja ilmoitti että minua odottaa hirmuinen sakko kun matkustan liputta. Sellaisen olisin voinut kuulemma hankkia jostain loppupään vaunujen osastosta. Mistäpä maalainen sellaista tietämään...

Yllä on I.K.Inhan valokuva (vanhan) ylioppilastalon nurkalta kohti Aleksanterinkatua vuodelta 1908. Kuten huomataan, ei Stockmannin tavarataloa vielä ollut rakennettu, ja siihen menisikin vielä pari kymmentä vuotta. Mutta itse asiassa minun Helsinkini ei eroa paljonkaan tuosta Inhan  kaupungista. 1930-luvun lopun Helsinki on vieläkin tutumpi, ja sitä tuttuutta jatkui aina 60-luvulle asti. Silloin Helsinkiä kohtasi pommituksiakin pahempi tuho, kun liike-elämä alkoi toden teolla tuhota uusrenessanssi- ja jugend-kaupunkia.

Suuri osa Inhan veljen Usko Nyströmin kerrostaloista oli jo rakennettu vuonna -08. Isoisäni asui niistä kolmessa; minä tunsin hyvin viimeisimmän Katajanokalla. Jostain syystä isoisäni kävi kuvaamassa muutamia Nyströmin taloista joi rakennusvaiheessa - ehkä hän jopa tunsi arkkitehdin. Minä sitten tavallaan tutustuin Nyströmin veljesten nuorimpaan, Solmu Nyströmiin, sillä tämä oli tehnyt meidän klassisen saksankirjamme.

Sen verran perehtynyt olen 1900-luvun alun Helsinkiin, etten siellä eksyisi. 1930-luvun lopun Helsingistä minulla on jo muistojakin. Merkillistä muuten on, että vaikka useasti unissa käynkin "Helsinki"-nimisessä suurkaupungissa, koskaan en ole nähnyt siellä sodan jälkeisiä moderneja rakennuksia. 1920-luvun klassisismi on ilmeisesti "minun Helsinkini" tuorein rakennustyyli.

Näyttää siis pahasti siltä, että minun henkinen taustani pohjautuu 70 - 100 vuoden takaiseen maailmaan. Palaisin mielelläni sinne takaisin, parilla edellytyksellä. Pari maailmansotaa saisi mielellään nykykokemuksen nojalla pyyhkiä pois, samoin erinäiset sisällissodat. Ja tämän nykyisen siunauksellisen tietotekniikan veisin kyllä mukanani. Keskustelisin silloisessa Ansichtsbuchissa luontevasti Mika Waltarin ja Volter Kilven kanssa, herättäisin konservatiivisuudellani pahennusta jopa Koskenniemessä, ehkä peräti myös isässäni, mutta isoisäni Walterin kanssa olisin kyllä hyvät kaverit, kuten aina...

Sosialistinen peli - onko sellainen mahdollinen?

Mainiolla filosofisella sarjakuvasivustolla Existential Comics on tällä tavoin alkava strippi: 

Otin siitä esimerkiksi vain alun, loput kannattaa lukea sivustolta itseltään. Tässä Nietzsche pitää Epiktetosta ja Buddhaa täysinä idiootteina, koska he eivät masennu mahdollisesta häviämisestään lautapelissä. Se mitä Epiktetos sanoo viimeisessä ruudussa toi mieleeni muiston kaukaiselta 1970-luvulta.

Poikani olivat silloin pieniä, ja tein heille ja lähiperheelle useampiakin pelejä. Ainakin yhtä niistä pelataan kuulemma vieläkin. Sen nimi on "Poliittinen peli", ja se saattaa kirvottaa hauskoja hetkiä hyvänhenkisen porukan parissa. Omat kokemukseni muinaisuudesta tähdentävät myös peli-illan kohtuullista jalostamista viinin avulla.

Koska sosialismi oli 70-luvulla muotia, ja itsekin silloin sekaannuin sen lievimpään haaraan, yritin myös tehdä "Sosialistisen pelin". Siinä ei yritetä siis kahmia itselle etuisuuksia, pisteitä, rahaa tai asemaa toisten kustannuksella, vaan paras pelaaja olisi se joka eniten hyödyttää koko pelaavaa yhteisöä.

Heti kohta kävi ilmi, että uhrautuminen toisten hyväksi ei täytä näitä vaatimuksia. Stahanovilainen "työn sankari" voi olla toki hyvä esimerkki ja kannustaja muille, laiskemmille, mutta viimeisen päälle raataessaan hän ei hyödytä koko yhteisöä, kuten vaatimus olisi - kuuluuhan myös hän itse tähän yhteisöön.

Myöskään yhden kanssapelaajan auttaminen ei varsinaisesti tule kysymykseen. Siinähän saattaisi myös olla jonkinlaisen klikkiytymisen vaara. Sen sijaan oman pelimenestyksen jakaminen toisten kanssa olisi epäilemättä oikein, olipa sitten kysymys pisteistä tai muista hyödyistä, tai esimerkiksi joidenkin peliesteiden poistamisesta toisten tieltä.

Varsinaiseksi menestykseksi voisi laskea vaikkapa ennätyssuuren yhteisen pelihyödyn aikaansaaminen, olipa sitten kysymys yhteenlasketuista pisteistä tai vaikkapa peliajasta. Menestyksekäs peli edellyttää myös kaikkien osallistujien moraalisen tason korkeutta. Vapaamatkustajan ongelma olisi tällaisessa sosialistisessa pelissä hyvin suuri.

Jos yksi pelaaja onnistuu hankkimaan itselleen paljon hyötyä, nousee välittömästi esille kysymys siitä kuinka paljon hän on hyödyttänyt muita. Tässä suhteessa muiden pelaajien kateus tai piilevä ahneus saattaa romuttaa koko asetelman. Ei siis ole kovin hyödyllistä loistaa itse pelin suhteen, mutta yhtä huonoa on pelata tuloksettomasti. Tämä johtaa kovin helposti siihen, että peliä yritetäänkin pelata vain keskinkertaisesti, jottei tulisi sosiaalisia vaikeuksia. On lähdettävä siitä että kaikki muut pelaajat vahtivat sinua tarkoin, ja kyseenalaistavat vaikuttimesi herkästi. Jos pelisi lähtee loistavasti käyntiin, sinun on pienoinen pakko ryhtyä jarruttelemaan.

Eihän tämä tunnu ollenkaan mukavalta tavalta pelata. Samaa mieltä olivat kaikki sosialistiystäväni, ja niinpä sitten olikin aika ryhtyä kapitalistisoimaan pelisuunnitelmia sosiaalisen markkinatalouden suuntaan, jota tuolloin edusti innokkaasti kokoomus. Sosialismin rappeutuminen tällä peliteoriankin saralla oli selviö, ja kysymykseen tulikin rajoitettu voitontavoittelu. Siitä taas seurasi uusia riitoja, joten pelin teoriat - ja vähitellen koko sosialismi - jäivät omalta osaltani kyllä tähän.

Mutta palatakseni Epiktetoon ja Nietzschen peliin: on aivan mahdollista että pelaaja voi nauttia itse pelistä, aivan riippumatta siitä voittaako itse siinä vai häviääkö. Tässä meillä on uusi pulma ratkaistavaksi...

Jospas minä kissan saisin - oikeasti!

En mielelläni käy YouTubessa katsomassa mitä ihmiset ovat tehneet lauluilleni. Usein sitä joutuu raivon valtaan, kun sanoja tai sointukulkuja tai jopa melodiaa on muutettu. En ole kertaakaan nähnyt lauluni parantuneen sellaisesta. Tavallista on valitettavasti myös, että tiedot tekijästä eli tekijänoikeuden omistajasta puuttuvat. Nyt törmäsin lastenlauluun "Jospas minä kissan saisin". Pakko oli siis kirjoittaa laulu vielä kerran puhtaaksi, ja toivoa että se edes tätä kautta jotenkin leviäisi oikeassa muodossaan ja ehkäpä jopa oikealla tekijännimellä...

Muistan tarkoin miten tuon laulun tein. Pälkäneellä oli 70-luvun puolivälissä lasten luovan toiminnan leiri. Ajoin sieltä Valkeakoskelle (en vielä silloin asunut siellä) ja mukana oli opettajien ostoslista. Kävin silloisessa Koiton tavaratalossa, ja myös Alkossa. Paluumatkalla mietin että jotainhan minun piti lapsillekin tuoda, ja muistelin heidän esittämiään toiveita. Ja siinä se laulu sitten olikin.

Laulun keskijakso ("sille herkut kantelisin") oli minulla tavallaan jo valmiina. Kouluni saksankirjassa oli nimittäin runo, johon jo koulupoikana tein sävelmän. Se runo kuului näin:

Auf dem Berge Himalaja

wohnt Professor Calacaja.

Und die Frau, die Margarethe

sass auf dem Balkon und nähte.

Fiel herab, fiel herab,

und das linke Bein brach ab.

Kommt der Doktor hergerannt

mit der Nadel in der Hand.

Näht es an, näht es an,

dass sie wieder laufen kann!

Luontoa roskaamassa

Sosiaalisessa mediumissa eli Facebookissa pyörii tällainen teksti, jostain lehdestä valokuvattu.

En puutu tekstissä mainittuihin aikamääriin, jotka saattavat olla hiukkasen yläkanttiin arvioituja. En myöskään ota kantaa tekstin varsinaiseen poleemiseen sisältöön, joka toki on varsin keskeinen netti-inttelöissä.

Sen sijaan palautan mieleeni pohdinnan, jolla vuosia sitten herätin suunnatonta paheksuntaa eräässä julkisessa tilaisuudessa.

Kerroin jotain tähän tapaan. Mies menee metsään - niin, siis näin pahaa ei sovi kertoa mistään fiktiivisestä naisesta, varsinkaan kun läsnäolijoitten suuri enemmistö oli naisia... Ehkä on parasta aloittaa uudestaan. Otan kaikki syyt niskoilleni, semminkin kun olen tunnustettu sovinistirasistifasisti ja jopa kerran levyttänyt basistikin. Aletaan siis uudelleen.

Minä menin metsään. Eväänä oli kaupan pienessä läpinäkyvässä muovipussissa yksi banaani ja pikkuinen mehupakkaus pilleineen. Jossain vaiheessa söin sen banaanin ja imin mehun, ja heitin kuoret, mehupakkauksen ja sen pikkupussin törkeästi metsään. Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa:

Banaaninkuoret jäävät paikoilleen, kuten kaikki muukin metsän eloperäinen karike. Kuorten sokeri houkuttelee hetimiten paikalle epälukuisen määrän makealle persoja pikkueliöitä, jotka pistävät poskeensa kaiken irti lähtevän. Muutamassa päivässä kuoret ovat jo siinä muodossa, että niitä voi olla vaikea havaita. Nopeasti niiden sitten käy samoin kuin muunkin karikkeen, eli niistä tulee uudelleen käytettävää eloperäistä massaa. Banaaninkuorten luontevin paikka on epäilemättä villissä luonnossa.

Päällystetystä pahvista tehty mehutetra jää suurin piirtein paikalleen, vaikka sen sisältämä makea mehunjäämä saattaakin houkutella paikalle jopa pakkauksen siirtämiseen kykeneviä eläimiä. Epäilemättä pakkausta järsitäänkin, mutta ainakin pillin reiästä sisälle tunkee pieneliö toisensa jälkeen. Vähitellen pakkaus alkaa täyttyä biomassasta, ja siitä tulee suojaisa paikka monenlaisille pikku kolonioille. Tämän pikkukodin elinkaariodote on jo selvästi pitempi, joskaan se ei tavoittane nykyisten ihmisrakennusten keskimääräistä eli noin 30 vuoden odoteikää.

Ohutta muovipussukkaa riepottelee tuuli aikansa, kunnes se jää johonkin jumiin. Vähitellen karike sitoo sen kiinteämmin paikalleen, ja siitä tulee suojaisa pesäpaikka pienille eläimille. Varsin nopeasti siihen myös syntyy reikiä pikkueläinten tai kasvien toimesta, joten rakenteesta tulee yhä monikäyttöisempi ja monenlaiseen uusiokäyttöön soveltuvampi. Lopulta senkin jäänteet hautautuvat eloperäisen perusmassan joukkoon.

Jos joku sattuu osumaan eväspaikalleni vuoden tai parin kuluttua, hän tuskin havaitsee pienintäkään jälkeä tekemästäni ympäristörikoksesta. Ja jos joku nyt etsii poliisin puhelinnumeroa, ymmärtäköön että mitä tähän kirjoitin on fiktiivisen kaunokirjallisuuden luokkaan sijoitettavissa.

Ainakin sanon näin poliisille, joka ei näinmuodoin voi minulle mitään.

Sumupilvien värit

Tässä on tänään tekemäni kuva nimeltä "Tyttö nousee Taivaan kaupunkiin". (Kaupungin siluetti on Prahasta, tyttösiluetti taas eräästä Arthur Rackhamin satukuvasta). Sievä sumupilvinen tausta on kuin hentoa vesivärimaalausta. Alla on alkuperäinen pilviosuus eräästä alkusyksyn maisemakuvastani. Se on lähinnä harmaa - mutta jo siinä näkee merkkejä valon eri aaltopituuksien epätasaisesta sironnasta, eli värejä. Lisäämällä varovasti värisyvyyttä nuo värit alkavat sitten tulla näkyviin:

Tässä on toinen kuva sumupilvestä, suoraan päin aurinkoa kuvattuna. Kuva on melkein mustavalkoinen - mutta eipäs olekaan. 

Tällä kertaa lisäsin värisyvyyden äärimmilleen, ja tässä on karkea ja raaka tulos. Photoshop tietysti joutuu tulkitsemaan alkuperäisen kuvan värit äärimmilleen, ja tekemään niistä ronskin yleistyksen. Mutta värit ovat loistavia:

Eräästä toisesta pilvikuvasta tein tällaisen muunnelman, jossa vähän määrittelin värejä uudelleenkin. Mutta siitä tuli sopivan abstrakti tausta ajankohtaiselle kauhukuvalle, jossa Wikin Commonsista löytynyt pakenevan väkijoukon siluetti korostuu. Kuvan nimi on "Palaa!"

Kiitos mainioitten ohjelmien pääsen taas lennokkaasti abstraktien kuva-aiheiden pariin. Valokuva ei valehtele - mitä nyt ihan ihan vähän.

Min söta kusin - och jag

Min söta lilla kusin fyller år idag. Hon är lika söt som för 76 år sedan, och hennes röst är fortfarande nästan samma som för 70 år sedan, tycker jag.

Hennes familj pratar svenska, precis som Famo och många andra släktingar. Vi bodde hos dem en tid under Vinterkriget, och jag märkte att alla kvinnor talade sinsemellan svenska, min mamma också. Men Faffan och pappa pratade finska med mig. Så det var ju klart att svenskan var det språk man brukade med kvinnfolk. Och när jag sedan fick en liten syster, försökte jag därför prata med henne på svenska. Det kändes nog lite underligt därför att hon inte svarade - inte på svenska i alla fall...

Min söta lilla kusin var som en fisk i vattnet, såsom man ser här:

Och här ser vi henne hos Faffan och Famo på Skatudden, där hon får leka med tant Pias urgamla dockvagn och docka. Månne dom finns kvar ännu!

Så, kusin lilla, lyckönskningar från sign. "En gammal beundrare"!

Muistisääntöjä

Luin nuorena Fred Hoylen romaanin Musta pilvi. Tämä oikean tähtitieteilijän kirjoittama klassikko sisälsi pikku detaljina englanninkielisen muistilauseen tähtien spektriluokille (sana "kirjoluokka" näkyy olevan enää harvoin käytössä):

Oh, Be A Fine Girl Kiss Me (Right Now Sweetheart)!

Tällä hetkellä näyttää kirjoluokan M jälkeen olevan kaksi luokkaa, L ja T, joskus myös Y.  Kai niillekin jotkut sopivat sanat on keksitty.

Muistisäännöt ja -lorut ovat meille tuttuja jo koulusta. "Oulun Siika, Pyhä Kala..." opittiin maantiedon tunneilla. Kuukausien pituudet opittiin kahden käden rystysten ja rystysvälien avulla. Ja lapset opettelivat aakkoset laulamalla "Aa bee cee, kissa kävelee..."

Laulamalla opeteltiin myöhemminkin esimerkiksi latinan akkusatiivia vaativia prepositioita. "Arvon mekin ansaitsemme"-laulun sävelellä muisti luisti kuin rasvattuna: "Ante apud ad adversum / circum circa citra cis..." Saksan sekä datiivia että akkusatiivia vaativien prepositioiden kohdalla ei laulua ollut. Kun kerron pojille tajunneeni vasta keski-iässä että niiden listaus on kuin seksiopas, pojat katsovat minua säälien. He kaikki toki ymmärsivät jo koulussa tämän pornokertomuksen: an - auf - hinter - in - neben - über - unter - vor - ZWISCHEN!

Palatakseni takaisin tähtien pariin niiden kirjoluokat voidaan selittää saksaksikin: Ohne Bier Arbeitet Fast Gar Keiner Mehr. Planeettojen järjestys menee saksaksi Mein Vater Erklärt Mir Jeden Sonntag Unsere Neun Planeten. Englanniksikin tämän voi sanoa, mutta tuskin sentään ihan koulussa: Mary's "Virgin" Explanation Made Joseph Suspect Upstairs Neighbour.

Matematiikan ja numeroiden parissa muistisäännöt ovat yleisiä. Automaattilaskimien aikana ei ehkä ole niin tärkeää muistaa Piin desimaaleja kovin tarkkaan, mutta kas, juuri se onkin väkeä innostanut kaikkialla!

Listaushan alkaa näin: 3,141592653589... Jos kukin numeroista korvataan vastaavan määrän kirjaimia sisältävillä sanoilla, saadaan vaikkapa seuraavan laisia lauseita:

Wie, o dies (pi) macht ernstlich so vielen Müh'...
How I need a drink, alcoholic in nature, after the tough chapters involving quantum mechanics!

Koko tämä höpsö pikku juttu lähti liikkeelle siitä, että törmäsin piin ensimmäisistä desimaaleista kerran tekemääni melodiaan. Siinä luvut on yksinkertaisesti korvattu vastaavilla C-duuriasteikon sävelillä:

Tämähän sopisi vaikka jonkun elokuvan signaalimelodiaksi! Selvästi ainesta pasuunasoololle! Myös jatkosta saisi ihan fiksua sävelmää. Parempi menetelmä olisi ehkä kuitenkin, että luvut korvattaisiin vastaavilla intervalleilla. Jos vielä intervallit määriteltäisiin niin, että luku ilmoittaa ylös tai alas käyvien diatonisten askelten määrän (1 > askel ylös/alas jne.), menetelmällä olisi yksi etu kaikkiin sanallisiin muistilauseisiin verrattuna. Nollaa ei näet voi sananpituuksiin käyttää. Ensimmäinen sellainen taitaa kuitenkin tulla vastaan vasta yli 30 desimaalin päästä...

Maassa maan tavalla ja muita juttuja

Vieläkö muistuvat mieleen auvoisat ajat viisi vuotta sitten. Kun ryhdyin siivoamaan lukulistani uumenia, löysin tämän uutisen, jossa silloinen SDP:n puhéenjohtaja puhui rohkeita. Että mitä pitäisi tehdä niille muutamalle sadalle maahanmuuttajalle, jotka silloin herättivät kauhua ja ihmetystä. Jutan kimppuun käytiin heti ilmaisusta "maassa maan tavalla", mutta ei häntä sentään natsikortilla uhattu.

Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen sivuilla Olli Löytty tarttui ilmaisuun 30.5.10 (toivon että linkki vielä pelaa). Hän totesi että ilmaisu on varsin moniselitteinen ja tulkinnanvarainen. Mutta lopulta hän päätyi kuitenkin roomalaiseen sananlaskuun menneisyydestä: "Jos menet Roomaan, käyttäydy siellä kuten roomalaiset". Niin on maailma muuttunut, että tuo Urpilaisen lause herättäisi tänään satakertaisen kähinän. Mutta satakertainen on tänne tulvivienkin määrä.

Vaalit olivat tulossa, ja eduskuntaan yrittävät maahanmuuttajat ottivat herneen nenäänsä. MTV:n uutisissa kolme ehdokasta antoi lausuntoja:

Heitä kiinnosti "maan tapojen" muuttaminen heille edullisemmiksi. Vastakkainasettelu oli jo tuolloin aluillaan, mutta rintamalinjat olivat vähän erilaisia silloin. Tänään Jutta Urpilainen saisi nenilleen vielä paljon enemmän.

Vähän samaan aiheeseen liittyy lukulistani vanhin leikesivu, jossa Erkki Toivanen kirjoittaa "hyödyllisistä idiooteista", nyt islamismin auttajina (Uusi Suomi 30.10.07). Koska linkki näyttäisi toimivan, en referoi tämän enempää tätä tänään aivan toivottoman epäkorrektia mutta hienostuneesti argumentoivaa kirjoitusta. Huomaan vain, että pääkoneeni, isoin Mac on siis jo 8 vuotta vanha...

Jukka Kemppinen ryhtyi demonisoijaksi

Professori Jukka Kemppinen julkaisi eilen ilkeän blogin europarlamentaarikko Jussi Halla-ahosta. http://kemppinen.blogspot.fi/2015/10/itsesaali.html
Hän sanoi siinä mm. näin:

Halla-aho ei sittenkään ole riittävän älykäs. Hän ei huomaa, että kirkkoslaavi erikoisalana tuo tietysti mieleen työskentelyn kirkollisten kuvien ja kirjoitusten kanssa, ja siitä ajatukset siirtyvät heti hänen ulkomuotonsa ja valokuvien välittämän mielikuvan kautta uskonnolliseen kiihkoilijaan.

Arvioni Halla-ahosta on, että hän on itsesäälissä kylpevä, vaurioitunut ihminen, joka haluaisi purkaa sielullisia ongelmiaan nykyistäkin laajemmin.

P rofessori Kemppinen on lähtenyt argumenttivirheiden vietäväksi. Hänen inhoamiensa ajatusten esittäjän sättimiseen riittävät jo tämän akateeminen pätevyysala ja ulkomuoto. Näistä lähtien hän argumentoi sortuen ad hominem ja "olkiukko" tyyppisiin klassisiin virheisiin. Kemppinen ei vähimmälläkään tavalla analysoi Halla-ahon ajatuksia sinänsä, vaan pitänee niitä yleisesti tunnettuina ja puhdasta pahuutta edustavina. Toisin ajattelevan ihmisen demonisoiminen huipentuu näin ollen lauseeseen

Maailmasta ei ole koskaan puuttunut ihmisiä, jotka haluavat sydämestään toisille ihmisille kaikkea pahaa. Poliittisten ja oikeusjärjestelmien tarkoitus on estää heitä pääsemästä valtaan. Siinä on usein epäonnistuttu.

Masentavaa tässä sisällissodan alkuvaiheita muistuttavassa vihantäyteisessä ilmapiirissä on, että älykkäinä ja jopa viisainakin pidetyt julkisuuden henkilöt lähtevät mukaan tähän silmittömyyteen. Vastikään kirjailija Tervo julkaisi Ylen sivuilla ärhäkkään kolumnin jossa pilkkasi tyhmäksi ja rappeutuneeksi nimittämäänsä kansanosaa. Tähän vastasi Iltalehdessä kirjailija Lehtola suorasukaisesti. Kirjailija Tervon kommenttiin tästä en viitsi linkkiä liittää. 

Masentavaa tämä on, kaikin tavoin tuskallista.   

Säälittävä: romahdus vihasanaksi

En tiedä tämän kuvan tekijää. Ja mitä v-tua se teille kuuluu?

Verkkolehtien kommenttipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa mellastavat säälittävät apinat osoittavat todeksi ihmisen tunteista suurimman ja jaloimman: voittamattoman vihan. Se velloo vapaana, kiehuu katkerana, eikä sillä välttämättä ole suuntaa. Sen kohteeksi voi osua mikä tahansa, kuka kulloinkin.

Sanalla "säälittävä" on käytännössä vain yksi merkitys. Se tarkoittaa halveksuntaa, raivoa, silmitöntä tunnemyrskyn kourissa tempoilevaa vihaista mieltä. Sen käyttäjät eivät sääliä tunne. Sääli on heikkoutta, sääliltä puuttuu katu-uskottavuus, sääli on "säälittävää" typeryyttä. Säälihän on "tunteellisuutta", jota säälimättömät myös pitävät typeryytenä - huomaamatta kituvansa itse hirmuisen tunnemyrskyn riepoteltavana.

"Säälin" on käynyt samoin kuin lukemattomien muiden ylevyyttä, ihanteellisuutta, hyväntahtoisuutta tai jaloutta kuvaavien sanojen on käynyt. Se on vedetty alas korkeuksistaan, tempaistu siihen lietteeseen ja liejuun jossa valtaosa ihmisistä rypee. "Ukko" ja "akka", "ämmä" ja "äijä" kelpasivat ennen kunnianiminä jopa jumalille. Eivät enää, eihän mitään jumaliakaan enää ole.

Joskus kirjoitin sanan "pateettinen" merkityksen romahtamisesta. Sillä oli alkunsa kreikkalaisten ylvään puhetaidon parissa, 1700-luvulta lähtien se liitettiin jaloon tunnekylläisyyteen, ja vielä 1800-luvulla se kelpasi henkilökohtaisen tunteen ilmaisuun. Beethoven teki höyrypäissään säälittävän pianosonaatin, Tšaikovski säälittävän sinfonian, homoapina kun taisi ollakin, mikä se oikein luuli muka olevansa...

Eurooppalaisessa sivistyshistoriassa on ollut kausia, jolloin pidettiin arvossa sivistynyttä käytöstä ja tunteen jaloutta. Massat ovat nyt tehneet menestyksekkään kapinansa, sivistyksen pintakiilto putoillut  päältä kuin kapinen iho, ja ihminen paljastunut kaikessa säälittävässä rujoudessaan. Nyt tuntuu hyvältä ja oikealta, ja nyt voidaan kunnolla valmistautua kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Ja sehän on jo kivasti käynnissä täällä Suomessakin, vaikka edistyksellisimmät jo hokevat ettei mitään "Suomea" edes ole, se on vain entisen yläluokan konstruktio alempien luokkien eli tosi-ihmisten kurissapitämiseksi. Ja kun ei Suomea tai kansaa tai kieltä tai ylipäätään arvoja ole, onkin helpompi panna hösseliksi oikein kunnolla.

Murteesta toiseen, ilman kirjakielten pakkopaitaa

Aloitan murheellisesti. Tämän jutun aineksia hakiessani törmäsin uutiseen, että professori Kalevi Wiik on kuollut tämän kuun 12. päivänä. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi, mikä juuri meidän sukupolvissamme on paljon: Wiik on elänyt tietoista ja muistavaa elämää viime sotien alusta lähtien, minä vasta sodan lopulta alkaen. Minulla oli suuri onni tuntea hänet jotenkin, tapasimme pari kertaa mutta viestittelimme sitten jonkin verran.
     Virallinen tiedemaailmamme on julistanut Wiikin huuhaatieteilijäksi, mikä on täysin kohtuutonta. Hänen fonetiikan ja murteitten tutkimuksensa oli merkittävää, ja mullistava teoria suomalaisten esihistoriasta saattaa tulevaisuudessa vielä nousta suureen arvoon.
    Olisin tätä juttua varten tarvinnut kuvaa Wiikin kvantitatiivisesta Suomen murteitten tutkimuksesta, mutta koska se on ollut eräs lempikirjoistani, se on hukkunut jonnekin. Olisin ottanut esimerkiksi kartan, jossa Hämeen murteen leviäminen ja muuntuminen naapurimurteiksi on esitetty isoglossien avulla. Joillakin seuduilla nämä isoglossit ovat kimppuuntuneet ja kertovat jyrkemmistä rajoista, joista puolestaan voi päätellä jotain väestön liikkumisesta. Mainittakoon, että Hämeen murteen keskuspaikaksi Wiik oli valinnut Sääksmäen suurpitäjän. Aivan turhaan ei Pälkäneen paikallislehti ole nimeltään Sydän-Häme...
      Aiheeni oli parin esimerkin avulla näyttää, miten eri kirjakieliksi sittemmin kehittyneet murteet ovat muinoin muodostaneet jatkumoita. Kun matkaa paikkakunnalta toiselle, murteet muuntuvat melkein huomaamatta, mutta kun matkaa sitten on tehnyt tarpeeksi, kielikin on korvinkuullen muuttunut. Kun kirjakielet sittemmin alkoivat korvata murteita valtioitten rajoja myöten, monet sukulaiskielet näyttävä äkkiä kovin vierailta toisilleen. Suomi ja eesti ovat näennäisesti kovin erilaisia keskenään, mutta jos kuuntelee tai tutkii siirtymämurteita kummankin puolin, erot eivät enää olakaan ylivoimaisen suuria.
     Minua ovat jo oman henkilöhistorianikin johdosta erityisesti kiinnostaneet germaanikielet ja niiden murteet. Jo hyvin nuorena "lainasin" äidiltäni keskiyläsaksan oppikirjan, joka edelleen on ns. yöpöytälukemistossani. Se on tuo saksan kielimuoto, jolla Vogelweide ja muut minne-runoilijat kirjoittivat upeat tekstinsä. Ja olin vasta koulupoika, kun käytännössä tajusin senkin, mistä tervehdys "moi" on peräisin.
     Esitän tässä kaksi tekstinäytettä mantereemme länsirannikon murteista. Esimerkkimurteeni niputetaan usein yhteen, mutta niiden sijainti on sitten erilainen. Toinen näytteistä sijoittuu Hollannin suuntaan, toinen Tanskan "kaulan" tienoille. Pyydän, please, älkää heti googlettako, vaan maistelkaa kieltä ja arvioikaa kumpi niistä on eteläisempi, kumpi pohjoisempi. Ruotsin taitaminen riittää jo hyvään alkuun.
     Näyte 1:

Di Fijool es en Strikinstrument, wat fan forskeligi Holtaarten maaket uur. Di fjuur Streengern uur (g – d¹ – a¹ – e²) stemet en me en Böög streken.
Di fijool uur fuaral bi klasisk Musik iinseet, man jü kum uk bi Folkloori fuar.

Masi Komponisten haa Steken senerlig fuar di Fijool skrewen. Dit Uurt Fijool (Dütsk: Violine) meent sa fuul üs litj Brātsji (Viola of Viola da Braccio). Dit italieensk Uurt violino es üs jest 1535 dialskrewen uuren.

Näyte 2:

De fioele is in snaarynstrumint en strykynstrumint mei fjouwer snaren. De klank wurdt makke troch de snaren trilje te litten mei in strykstôk. De houten klankkast is der foar om it lûd fan de triljende snaren fuort te sterkjen. De fioele wurdt ornaris bespile troch it muzykynstrumint tusken kin en skouders te klamjen en mei de fingers fan de linkerhân de snaren tsjin de ebbenhouten toets te drukken om sadwaande de snaar lytser te meitsjen (en dus de toan heger klinke te litten. De fioele wurdt bespile troch in fioelist(e).  Wa't de earste fioele makke hat is net bekend. Algemien wurdt oannommen dat de fioele om 1550 yn Itaalje ûntstie. Hjirûnder steane ferskate ynstruminten dêr't fan oannommen wurdt dat it de earste foarrinner fan de fioele wie.

Elefanttikuningas ja Vihaisten maa

   Useimmat lapselliset ihmiset tuntevat elefanttikuningas Babarin, satuelefantin, joka seikkaili lukuisissa lasten kuvakirjoissa. Babar teki Jean de Brunhoffista kuuluisan, mutta itse asiassa sadut keksi hänen vaimonsa Cecile.
    Babarilla ei tänään mene ehkä yhtä hyvin kuin ennen sotia, sillä lännen terävimmät aivot ovat haistaneet sadussa kolonialismin ja jopa kelvottoman keskiluokkaisuuden ihannointia. Joistakin Englannin kirjastoista Babar on jo poistettu, koska kuningas Babar tapasi matkoillaan myös neekereitä, jotka - kauheaa kyllä - oli piirretty mustiksi.
    Joissakin lähteissä  mainitaan, että de Brunhoffit olisivat keksineet idean jostakin sirkusnorsusta, mutta parempi lähtäkohta sattui silmiini, kun selailin erästä mainiota saksalaisen Wikipedian sivustoa. Nykyisen Beninin paikalla Afrikassa syntyi jo 1600-luvulla Dahomeyn kuningaskunta, jonka Ranska valloitti 1892. Kuningaskunta rikastui orjakaupalla, sai haltuunsa eurooppalaisia tuliaseita, ja laajeni niiden avulla ympäröivien heimojen alueille. Dahomey oli siis ranskalainen siirtomaa, kun de Brunhoffit 1930-luvun alussa kehittelivät satuaan. Ja kas kummaa, Dahomeyn lippu oli ainakin 1800-luvun loppupuolella tämän näköinen:

On ihme, ellei kustantamoperheen poika de Brunhoff olisi nähnyt tätä lippua, jonka saattoi sen hupaisuuden vuoksi olla vaikka kuinka suosittu kuva.aiheena!

Tuo mainitsemani sivusto kertoo maailman maiden nimistä ja niiden merkityksestä. Olen poiminut listasta joitakin kiinnostavimpia tähän listaan.

Egypti. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät tämän pitkään hallinnoimansa ikivanhan maan nimellä Aigyptos. Se oli ilmeisesti väännös Memphisin kaupunkia tarkoittaneesta muinaisegyptin lauseesta "hût-ka-ptah", jonka tavut merkitsevät "talo-sielu-Ptah" eli Pthah-jumalan sielun koti. Kreikkalaiset ymmärsivät väännöksensä myös niin, että sanan ensitavut tarkoittivat Aigeian merta, ja loppu tuli sanasta joka tarkoitti suunnilleen "selän takana". Jostain syystä sivusto ei maininnut Egyptin vanhaa omanimeä Kemi, joka tarkoitti mustaa maata, eli sitä Kemin joen tulvillaan hedelmöittämää rantaa. Siitähän Sgurd Wettenhovi-Aspa riemastui todistellessaan suomalaisten polveutumista egyptiläisistä, sekä ennen heitä eläneistä atlantislaisista.

Albania. Nimi tulee joko muinaiskeltin sanasta "alb" joka tarkoitti vuorta tai kukkulaa (ja siitä todella saivat nimentä Alpit!), tai sitten indoeurooppalaisesta sanasta "albh", joka merkitsi valkoista. Jälkimmäisestä lienee ainakin tullut Englannin nimitys Albion. Albaanien omakielinen nimi on tyypillinen: Shqipëria tarkoittaa niiden maata jotka puhuvat selvästi, eli siis albaniaa.

Angola. Ndongon kuningas 1500-luvulla oli nimeltään N'gola, ja hän jätti nimensä koko maalle.

Etiopia. Nimi tulee kreikasta, se on yhdistelmä sanoista "aithein" ja "ops", ja tarkoittaa palaneita kasvoja. Vanhan tarun mukaan näet sankarihahmo Phaethon syöksyi aurinkovaunuillaan Etiopiaan, ja tuli kärvensi asukkaiden kasvoja. Ja eikös vaan etiopialaiset olekin vähän tummempia  kuin kreikkalaiset!

Australia tarkoittaa latinassa eteläistä (maata).

Bahama. Espanjalaiset löytöretkeilijät tulivat saarille tyvenen aikaan, nimittivät alueen Baja Mar, "tasainen meri".Ärrä jäi sitten lopusta pois.

Bahrain. Tarkoittaa sananmukaisesti "kaksi merta".

Belgia sai nimensä ilmeisesti indoeurooppalaisesta sanasta *bhelgh, joka tarkoittaa 'vihaista'. Nimihän esiintyy jo Caesarilla. Kaippa belgit sitten olivat vähän vihaisia ja tappelunhaluisia, kun roomalaiset tunkeutuivat heidän apajilleen.

Herzegowina. Keisari Friedrich antoi 1448 paikalliselle vasallilleen herttuan arvon ja aseman, ja nimi tarkoittaakin siis Herttuanmaata.

Bangladesh ja Bulgaria tulevat suoraan hallitsevan heimon nimistä /bengalit ja bolgarit), kuten lukemattomat muutkin, esimerkiksi rundi-heimon Burundi.

Brasilia on saanut nimensä paikallisesta ja himotusta puulajista, joka väriltään muistutti meripihkaa ('brasil' portugaliksi).

Etelä-Amerikan valtiolla ja kaupungeilla on vahvasti katoliseen perinteeseen liittyviä nimiä, mutta niistä ja muista myöhemmin. Katsomme kuitenkin mitä saksalainen wikisti kertoo Suomen nimestä.
Jaha. Mainitaan lukuisista teorioista vain 'suo-maa'. Fenneistä ei puhuta mitään. Ei hyvä.

Yhä vaikeampi on sanoa mitään

Taas kerran siteeraan tätä Tuomas Anhavan haiku-runoa, joka koko 5-7-5-tavuisessa runsaudessaan kuuluu siis näin:

Tulen ja menen.
Yhä vaikeampi on
sanoa mitään.

Moni on kiinnittänyt huomiota siihen, että blogiini on tipahdellut yhä harvemmin tekstiä. Itsekin olen sen huomannut, ja monien lailla vähän huolestunutkin. Onko vanhuus lopultakin kuivattanut nestevirtauksen pääni sisällä? Käyvätkö elonmerkit yhä harvemmiksi?

Vajaat kaksi vuotta sitten siteerasin Anhavan haikua viimeksi. Olin silloin kurkkuani myöten täynnä harmin sappea, ja ihmettelin onko enää mitään mieltä kommentoida maailman menoa. Päädyin silloin tällaiseen tulokseen:

"...jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin."

Mutta voinhan tässä silti vähän kuvailla tätä elämän menoa tänään. Ylen tottahan se on, että sosiaaliset kontaktini ovat harventuneet. Minulla ei juurikaan ole yhteyksiä Valkeakosken kaupunkiyhteisön kanssa. En ole kirjoittanut paikalliseen lehteen vuosikausiin. Ei huvita käydä pippaloissa eikä seurapiireissä. Mitä minulla siellä tekisikään, kun en enää nauti virkistävistä juomistakaan - enkä millään kestä niistä vaikuttuneita ihmisiä... Vetäydyn mieluummin syrjään, omaan rauhaani.

Ilmapiiri ihmisten keskuudessa on huono ja ahdistava. Politiikka ja muut aatteet ovat kylväneet ihmisiin todellista torajyvää. Ellet riehu, vastusta, nimittele tai julista, et kuulu ihmisten joukkoon. Paheksunta on tämän ajan hyve. Varsinaisesta ja todellisesta moraalista ja etiikasta ei ole mihinkään, kun voi moralisoida.

Moralisoiva poseeraus on tänään se käypä tapa olla olemassa. Ihmiset poseeraavat Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa surutta. Mikäpä näppärämpää olisikaan, kun pelkällä tykkää-nappulan painaltamisella voi osoittaa henkisen ylemmyytensä ja jaloutensa - eikä sitten tarvitsekaan enää vaivautua sen kummemmin. Niin, paitsi ehkä klikata nimensä johonkin adressiin, tai kaivaa taskusta kolikon keräyslippaaseen.

Useimmat ihmiset tietävät tarkoin, miten tulee elää, mitä mieltä milloinkin olla, sillä siihen on olemassa loistavia kainalosauvoja, tukirakenteita, suojavarusteita - sekä tietysti samanmielisten tuki, valvonta, ja tarvittaessa paheksunta. Virran vietävänä on hyvä kellua, veipä vesi sitten perimmältään minne tahansa.

Paheksunnan aihetta löytyy etsimättäkin. Tiedetäänhän tarkoin, mikä on soveliasta millekin ikäkaudelle tai sukupuolelle. Tiedetään tarkoin mitä sanoja sopii käyttää, jotta voidaan välttää maagisia voimia sisältäviä pahoja ilmaisuja. Ajatus, jota sanojen on määrä ilmaista, on lopultakin sivuseikka, ja joskus liian työläs mietittäväksikin. Ilmiasu, ulkonäkö, käärepaperi on olennaista.

Pukeutumiskoodin kanssa olen ollut sotajalalla koko ikäni. Minulle vaatetus on pelkkä suoja vilustumista vastaan. Vaikka jäykin pukukoodi onkin jäänyt historiaan, ihmisten enemmistö tiedottaa vaatetuksellaan edelleen kuuluvansa johonkin ryhmään, suuntaukseen tai luokkaan. Ihmisten enemmistö kulkee edelleen univormussa, vaikka se ei perinteiseltä näyttäisikään. Itse olisin mieluummin vaikka alasti, mikäli sää sen sallisi. Mutta siinäpä sitten törmätäänkin uuteen tabuun.

Taidehistoria oli yliopistossa pääaineeni, ja suunnittelin jopa väitöskirjaa sen alalta. Kuten tiedetään, alaston ihmisruumis on alusta alkaen ollut sen keskeisiä kuvauskohteita. Vaikka se edelleen kuuluu alan opetuksen ytimeen, ulkopuolinen maailma on alkanut mieltää sen lähinnä pornografian piiriin. Monet klassista taidetta käsittelevät sivustotkin on jo rajoitettu vain aikuisten katsottaviksi. Kuitenkin alastoman ihmisruumiin avulla on antiikista asti kuvattu jaloja ja yleviä ajatuksia, tai sitten pyritty yksinkertaisesti esittämään puhdasta kauneutta.

Kun itse sitten ryhdyin tekemään kuvataidetta (hyi minua, kun soveliasta olisi ollut vain pysytellä nuottien parissa), kytkin monet kollaaseistani suoraan taidehistorian ikonografiaan. Mutta sitten kun keksin käyttää materiaalina vanhan The Sims -pelin nukkeja, ja tehdä sadunomaisia kuvia pitkäkorvaisista keijuista vahvoissa värikentissä, paheksunta alkoi toden teolla. Tokihan nämä kuvat ovat "hyvän maun rajoilla", mutta siellähän taiteilijan onkin parasta liikuskella. Tästä kuvasta jo kuulin murinoita:

Jorma Aholan loistava luontokuva taustalla pitkäkorvainen keiju kuuntelee puutarhatontun uhoamista. Mutta seuraavan kuvan jouduin poistamaan Facebookista ja korvaamaan sen vahvasti sensuroidulla. Kuitenkin juuri se sensuroimaton kaikessa puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan on minusta kaunis.  Keiju seisoo tässä taustanaan vahvasti käsitelty maisemakuvani Visavuoresta, ja olennaista siinä on oranssi-vihreä-sininen väritys, sommitelma ja tietty symbolismi. Saapa nähdä vaatiiko palveluntarjoaja täälläkin sensuuria...

Pannaanpa tähän vielä yksi aiheeseen liittyvä kuva "enkeleistä", joiden taustalla on sukulaiseni ja Fb-kaverini maisemakuvan isosti suurennettu ja käsitelty palanen. Symboliikkaa siinäkin.

Jonkinlaista uhmaahan se on näyttää tällaisia kuvia, ja selitellä omaa erakoitumista julkisesti. Mutta minulla on täällä vanhan Sääksmäen ja vanhan Kalvolan suurenmoisissa maisemissa vielä paljon mietittävää ja keksittävää. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa on suurenmoista kuin oravalla pesässä. Meluisa maailma unholaan jääköön. Ja välillä ajan pieniä vanhoja teitä pitkin katsomaan ystäviäni erämaitten helmassa. Joten, hyvät lukijat, minä elän!