Hokemia Suomesta ja suomesta

Pakinoitsija Bisquit alotti pakinansa tänään 30.3. näin:

"Oivallus ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla, oli haudottu painatuskuntoon Paavo Haavikon henkilökohtaisessa think tankissa, joten kannattaa pitää mielessä, että runoilija saattaakin tarkoittaa sanomallaan öbaut jotain vallan muuta".

Kysymyshän onkin ajatuksellisesta tiivistämisestä, josta itse asiassa jo Lönnrot kirjoitti suomalaisten rekilaulujen tekstejä analysoidessaan. Tällainen aforistinen tiivistys tapahtuu usein niin, että yhdestä ajatuksesta tai havainnosta seuraa jotain väliajatuksia, jotka sitten johtavat uuteen ajatukseen tai havaintoon. Tiivistettäessä välissä oleva jätetään pois, jolloin aforistinen ilmaus on valmis.

Eikä se todellakaan välttämättä merkitse juuri sitä miltä aluksi näyttää.

Mutta valitettavasti suurelta osalta ihmisiä puuttuu tällaisen aforistisen tiivistämisen taju. He ottavat ilmaisun sellaisenaan, muka loogisena päätelmänä, ja usein vieläpä vain osan siitä, sen yksinkertaisimman. Ja niin heillä on valmiina hokema, joka heidän mielestään edustaa sellaisenaan totuutta.

Jos kielentutkija kärjistää kielihistoriaamme sanomalla ettei aikaisemmin ollut olemassakaan mitään suomenkieltä, hänen kärjistyksensä otetaan ikäänkuin nykykieltä kuvaavaksi totuushokemaksi. Kun se yhdistetään enemmän tai vähemmän lennokkaisiin pohdiskeluihin pienen kielen mahdollisesta katoamisesta aikojen kuluessa, päästään sellaiseenkin ylimieliseen aivoulosteeseen jonka eilen luin joltakin Uuden Suomen kommenttipalstalta.

Kirjoittaja yritti kumota muut inttelijät ilmoittamalla että suomenkieli katoaa pian, joten hän käyttää puhuessaan mieluummin englantia. Antaakseen itselleen lisää arvovaltaa hän mainitsi että hänen sukunsa on Suomessa hyvin vanha.

Jotkut nuoremmat historioitsijat ovat kärjistäneet lennokkaasti, että mitään Suomea ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Tämä riittää hokeman pohjaksi, varsinkin jos jättää lukematta mitä kirjoittaja tarkemmin ottaen itse asiassa tarkoitti.

Niinpä kansan karttuisa suu ilmoittaa nettipalstoilla, ettei Suomea koskaan ole edes ollut, vahvistavat tämän olevan "tutkimustietoa", ja käyttävät aivokummajaistaan sitten perustellakseen mitä oudoimpia ajatuksia Suomen asemasta esimerkiksi Venäjän naapurina.

Aikaisemmin olen varoittanut käyttämästä sanaa 'koska', sillä sen yleisin käyttö on välimerkin tapaista eikä loogista syysuhdetta tarkoittavaa. Kaksi mielivaltaista lausetta yhdistetään toisiinsa sanalla 'koska', ja saadaan ne näin näyttämään loogiselta ja todistetulta ajatukselta. "Hänen puhettaan ei voi ottaa vakavasti, koska hän on X". X:n sijalle voidaan sitten sijoittaa mitä tahansa, esimerkiksi "nainen", "mies", "porvari", "punavihreä", "yläluokkainen" tai vaikkapa ajankohtaisesti "Ilves-fani".

Näin kunnallisvaalien alla voi kuunnella vallan kabinetteihin pyrkivien puheita, ja saada niistä helposti ja paljon kaunopuheista vahvistusta sille mitä tässä kirjoitin.

Kalervo T.:n tapaus

Kuulin tässä taannoin, että kaupungin viranomaiset ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin kadonneeksi todetun hiukan yli 70-vuotiaan Kalervo T.;n tapauksessa. Hän asui vanhassa pikkutalossa Huittulanharjun kupeessa, mutta talo on nyt tyhjillään ja pimeänä, kun sähköt, vesi ja puhelinlinja ovat maksamattojen laskujen takia jo pitkään olleet katkaistuina. Lumessa talon ympärillä ei ole nähty muita kuin eläinten jättämiä jälkiä.

Monet tunsivat Kalervo T.:n, minä muiden joukossa. Häntä pidettiin aika lailla hassahtaneena, ja hänet nähtiin usein tallustelemassa Voipaalan kartanonpuistossa vanhanaikaisiin virttyneihin verryttelyhousuihin ja kuluneeseen pusakkaan pukeutuneena. Hänellä oli tapana katsoa kaikki päärakennuksen taidenäyttelyt useaan kertaan. Tyynesti hän aina maksoi eläkeläislippunsa henkilökunnalle, ja istui mielellään kahvion nurkkapöydässä lukemassa lehtiä, hiljaisena, ketään häiritsemättä.

Kalervo T. vältteli puhumasta asioitaan ihmisille, vaikka monet yrittivät ystävällisinä häntä lähestyäkin. Häneen oli talossa totuttu, ja koska hän ei millään tavalla häirinnyt kartanon elämää tai ihmisiä, hänen annettiin olla rauhassa.

Minun kanssani hän kyllä usein puhui. Hänen tarinansa olivat tosin sen kaltaisia, että joskus arvelin hänen olevan vallan sekopäisen. Hänen päähänpinttymänsä, suorastaan intohimonsa liittyi asiaan josta hän tiesi minun useasti kirjoittaneen, ja se oli ehkä syy miksi pääsin Kalervon kanssa puheisiin.

Voipaalan kartanon kuuluisa kummitus, harmaapukuinen nainen oli Kalervon intohimon kohde. Hän kertoi nähneensä naisen hyvin useasti, ei vain päärakennuksessa, vaan myös muinaisessa kivitallissa, Majurskan pytingissä, Pakarissa, ja jopa ulkona puistossa. Hän lisäsi mielellään, että myös nainen oli nähnyt hänet. Oli käynyt niin, että kun hän näki naisen, hän huomasi tämän tuijottavan häntä kovin hämmästyneen näköisenä. Kerran hän oli varovasti vilkuttanut kädellään, ja nainen oli ujosti vilkuttanut takaisin - ja kävellyt sen jälkeen seinän läpi, pois näkyvistä.

”Siihen aikaan siinä kohtaa ei ollut seinää”, Kalervo totesi.

Kummitusnainen on oikeasti olemassa, Kalervo intti. Hän vain sattuu elämään toisessa ajassa - mutta paikka on sama, se missä mekin nyt seisoimme. Kyselin Kalervolta, miten hän selitti tällaisen toisen olevaisuuden tämän nykyisen rinnalla. Hän selitti miettineensä asiaa, ja arveli kaiken perustuvan hiukkastason ilmiöihin.

”Kattos kun hiukkastasolla kaiken aikaa tapahtuu oskillaatiota, sellaista että kahden todellisuuden välinen oskillaatio värähtelee synkronissa keskenään, niin että niiden hiukkaset ovat ikäänkuin vuorotellen olemassa. Se oskillaatio on niin tavattoman nopeata, että sitä ei millään laitteilla voi havaita. Sillä lailla nämä kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa olemassa, mutta kummatkaan eivät ole yhteydessä keskenään, eikä toisesta voi havaita toista”, Kalervo selitti. Ja minä ihmettelin mistä hän oli saanut puheisiinsa tuollaisia käsitteitä. Mutta yhä oudommiksi kävivät miehen puheet.

”Jostakin syystä täällä Voipaalassa on joitakin häiriötekijöitä, niin että hiukkasten oskillaatio vähäsen menee epärytmiin, ja syntyy ikäänkuin interferenssi-ilmiötä”, Kalervo jatkoi järkkymättä. ”Ja sillai tästä meidän todellisuudesta voi joskus ikäänkuin nähdä väläyksinä sitä toista todellisuutta”. 

Meni aikoja, ja silloin tällöin näin Kalervon Voipaalassa, yhtä innostuneena kummitusnaisestaan kuin aina. Nainen oli taas vilkuttanut hänelle, ja hän oli vilkuttanut takaisin. Kalervo oli ilmiselvästi rakastunut näihin näkyihinsä.

Vähän ennen Kalervon katoamista näin hänet taas Voipaalassa. Hän oli kiihtynyt, ja tuli kertomaan että harmaapukuinen nainen oli selvästi pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Hän oli yrittänyt lähestyä naista, mutta tämä oli äkkiä kadonnut. Seuraavan kerran kyllä yritän uudelleen, Kalervo uhosi.

Ja sitten Kalervo siis katosi. Monesti arvailtiin että hän olisi sairastunut tai viety hoitoon tai jopa kuollut. Hänen talonsa pysyi pimeänä ja tyhjillään.

Muutama päivä sitten Voipaalan johtajatar kertoi minulle, että muuan kartanolla usein käyvä huittulalainen vanhaemäntä oli pyyhältänyt sisään ja hengästyneenä ja huohottaen hokenut, että Kalervo kulkee tuolla puistossa jonkun naisen kanssa. Olivat vielä ihan käsi kädessä, hän lisäsi vielä vähän paheksuvan tuntuisena.

Henkilökunta oli juossut ulos ja kiertänyt puistoa ja rakennuksia, mutta mitään ei tietenkään näkynyt, ei Kalervoa, eikä ketään naistakaan. Seuraava höpsö näkyjen näkijä, johtajatar sanoi, mutta oli kuitenkin tavallista huolestuneemman tuntuinen. Samana päivänä ilmestyi Facebookiin Voipaalan päivitys, jossa kerrottiin uudesta näyttelystä, ja mainittiin lopulta humoristisesti että kävijöillä saattaa olla myös mahdollisuus kokea kummittelua, ihan parhaaseen Voipaalan tapaan.

Mutta Kalervo julistettaisiin siis pian virallisesti kuolleeksi, ja kun mitään sukulaisiakaan ei löytynyt, tontti taloineen joutuisi arvatenkin kaupungin haltuun. Vain tuo vähän höpsähtänyt huittulalainen vanhaemäntä myhäilee tyytyväisenä. ”Minä tiedän ihan varmasti, että täällä se Kalervo on kaiken aikaa jossakin”, hän kerran suhahti ohi mennessään. 

Tiedäpä sitten mitä tästä kaikesta sanoisi.