Gunvor-täti. Varhaislapsuuden muisto osoittautui todeksi.

Isovanhemmat, heidän lapsensa, kaksi lapsenlasta, sekä mystinen Gunvor-täti oikealla. Foto Niilo Rydman 1939

Varhaislapsuuteni kesiä 1937-39 vietettiin isoisän vuokraamalla Sjötorp-nimisellä merenrantahuvilalla jossain kaukana Helsingin itäpuolella, Herttoniemessä tai sen takana kai. Isäni otti tuolloin melkoisen määrän väridioja ja mustavalkokuvia noista auvoisista, lämpimistä ja sukurakkaista ajoista. Niitä olen katsellut lapsesta asti, ja ne ovat vahvistaneet omalta osaltaan varhaislapsuuteni muistikuvia.

Mutta niiden ulkopuolelta minulle jäi joitakin muistikuvia, jotka eivät saaneet seuraavien vuosikymmenten aikana minkäänlaista vahvistusta. Kun nyt kymmenen viime vuoden jälkeen olen perannut valtavaa kuvamäärää noilta ihanilta ja optimistisilta ajoilta, olen kiinnittänyt huomiota erääseen nuorehkoon naiseen, joka vilahtaa silloin tällöin mukana ryhmäkuvissa. Minulle tuli heti mieleen muistikuva tädistä, jonka perässä marssin pyöreän kukkaistutuksen ympäri laulaen Porilaisten marssia. Hänen nimensäkin palasi heti mieleen: Gunvor-täti, Tant Gunvor.

Olin kysellyt isältänikin joskus tästä tädistä, mutta ei hän sellaista muistanut. Äitini varmaan olisi, jos olisin sitä kysynyt hänen eläessään. Mutta muisto tästä täti Gunvorista yhdistyi pian mielessäni siihen tuntemattomaan naiseen joka vilahteli vanhoissa kuvissa. Ja yllättäen sain pari päivää sitten vahvistuksen tälle muistolle, joka siis on syntynyt kauan ennen 3-vuotispäivääni.

Lähetin nimittäin vanhoja perhekuvia serkulleni Beritille, ja mainitsin ryhmäkuvan naisesta ja epämääräisestä varhaislapsuuden muistostani. Ja vastaus tuli heti: nainen oli Gunvor D., serkkuni kummitäti! Sukunimen kautta tuli sitten oivalluksia eräistä vanhemmista kuvista, komeista autoista ja varhaisista autoharrastajista. Mutta niiden lopullinen selvittäminen vie vielä aikaa, jota minulla ei välttämättä enää ole.

Kävipä sitten selville, että reippaasti alle 3-vuotiaskin saattaa muistaa asioita, jotka siis ilman myöhempiä vahvistuksia ovat erillisinä ja autonomisina syöpyneet pysyvästi lapsen mieleen.

Tämä minua kaksi vuotta nuorempi ja minun suuresti ihailemani serkkutyttö oli muuten keskeinen tekijä sille varmalle vakaumukselleni, joka pysyi minulla nelivuotiaaksi asti, että naisten kanssa puhutaan ruotsiksi, ja miesten kanssa suomeksi. Sukupuolilla oli siis niille ominaiset kielet.

Isoäitini ei koskaan oppinut kunnolla suomea, ja nuorin tätini ja serkkutyttöni äiti oli tiukasti ruotsinkielinen. Talvisotaa olimme paossa juuri heidän luonaan, kaukana kaukana Helsingin ulkopuolella Grankullassa eli Kauniaisissa asti. Isä oli rintamalla, ja isoisä kävi perhettä katsomassa silloin kun ehti. Isoisä puhui minulle suomea, ja koko naislauman kanssa ruotsia. Itse olin oppinut molemmat kielet suunnilleen samanaikaisesti, joten asetelma oli siis aivan selvä.

Kun sitten kesken sodan kauheuksia minulle syntyi pikkusisko, minä kertoman mukaan siis puhuin ruotsia hänenkin kanssaan; tosin hänen ruotsinsa oli hiukan vaikeasti ymmärrettävää. Tässä on pari kuvaa, joihin olen lisännyt vähän asiaa selventäviä puhekuplia.

Berit-serkku puhuu ilmiselvästi ruotsia! Foto Niilo Rydman 1939

Foto Niilo Rydman 1940

Theseuksen laiva, ja muita paradokseja

Pälkäneen rauniokirkkoa ei saa edes kattaa, koska Museovirasto rakastaa raunioita

Välillä on ihan pakko kehua, niin outoa käytöstä kuin se hämäläiselle onkin. Mutta suomalaisessa Wikipediassa on joukko aivan erinomaisia artikkeleita esimerkiksi argumentointivirheistä tai paradokseista, kuten vaikkapa Theseuksen laivasta. Tämän tarusankarin laivaa näet kunnioitettiin niin suuresti, että sitä Plutarkhoksen kertoman mukaan säilytettiin Ateenan satamassa muistomerkkinä. Kun sen lankut tulivat vanhoiksi, ne aina korvattiin uusilla. Lopulta laivassa ei ollut yhtään alkuperäistä osaa. Oliko se siis vieläkin Theseuksen laiva?

Muita samanlaisia paradokseja oli Herakleitoksen joki, "johon ei voinut astua kahta kertaa", tai Isoisän kirves, "johon isäni teki uuden varren ja minä uuden terän". Entä ihminen itse, jonka solut kuolevat ja uusiutuvat niin, ettei hänessä loppujen lopuksi ole yhtään alkuperäistä osasta. Onko hän siis enää sama ihminenkään?

Näihin paradokseihin voitaisiin lisätä vaikkapa Dresdenin Frauenkirche, joka rakennettiin uudestaan, vieläpä siten että käytettiin niin paljon vanhoja osia kuin mahdollista.

Tämäntyyppinen paradoksi on paljon muutakin kuin teoreettista aivoleikittelyä, sillä kulttuuriperinnöstä riippuen se voi johtaa hyvin erilaisiin päätöksiin kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Pälkäneen rauniokirkon kohtalo on kuvaava Suomen museaaliselle ajattelulle. 127 vuotta ovat sen muurit seisseet virttymässä ilman katon suojaa, eikä Museovirasto ole vieläkään hyväksynyt minkäänlaisia kattamissuunnitelmia, ei edes lasikatolla. Samanikäinen sisarkirkko Sääksmäessä rakennettiin palon jälkeen vuonna 1930 uudelleen, tosin muurinsisäisin betonirakentein, ja Tyrvään P. Olavin kirkko on seissyt tuhopolton jälkeen uudistettuna jo 8 vuotta. Museoviraston omituinen kanta pitää raunioista kiinni perustuu ilmeisesti "Isän kirves" -paradoksin omaperäiseen tulkintaan.

Toinen asennoituminen on japanilaisilla. Siteeraan suoraan Wikipedian artikkelia:

Identiteetin ja muutoksen ymmärtäminen saattaa poiketa eri kulttuureissa niin, ettei Theseuksen laivaa välttämättä nähdä kaikkialla paradoksina. Douglas Adams kertoo kirjassaan Last Chance to See (1990) seuraavan anekdootin Japanista:

»Muistan, kuinka kerran Japanissa, kun olin ollut katsomassa Kinkaku-ji -temppeliä Kiotossa, olin jotakuinkin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin se oli selvinnyt ajan kulumisesta, sillä se oli rakennettu alun perin neljännellätoista vuosisadalla. Minulle kerrottiin, ettei se ollut säilynyt lainkaan hyvin, koska se oli tosiasiassa palanut maan tasalle kahdesti tällä vuosisadalla. ”Eli se ei ole alkuperäinen rakennus?”, kysyin japanilaiselta oppaaltani.
”Tietysti se on”, hän väitti, yllättyneenä kysymyksestäni.
”Mutta se on palanut maan tasalle?”
”Kyllä.”
”Kahdesti.”
”Monesti.”
”Ja rakennettu uudelleen.”
”Tietysti. Se on merkittävä ja historiallinen rakennus.”
”Jossa on kokonaan uudet rakennusaineet.”
”Tietysti. Se paloi maan tasalle.”
”Joten kuinka se voi olla sama rakennus?”
”Se on aina sama rakennus.”
Minun oli pakko myöntää itselleni, että tämä oli itse asiassa täysin rationaalinen näkökulma. [...] Rakennuksen idea, sen tarkoitus, sen suunnitelma, ovat kaikki muuttumattomia ja muodostavat rakennuksen olemuksen. Alkuperäisten rakentajien tarkoitus säilyy. Puu, jolla suunnitelma toteutetaan, lahoaa ja korvataan tarvittaessa. Liiallisen huomion kiinnittäminen alkuperäisiin rakennusaineisiin [...] johtaa epäonnistumiseen siinä, että näkisi elävän rakennuksen itsessään.»