Paneeliviihteen parhaat, mutta myös sen onnettomat möhläykset

Ikä sen tekee, että sitä istuu kotona koneen ääressä ja järjestelee jäämistöään. Se tarkoittaa myös sitä että se jäämistö oudosti kasvaa kasvamistaan. Sitä vain ei jaksa määräänsä enempää työstellä, ja niinpä sitten välillä heittäytyy vapaalle katsomaan netistä mahdollisesti löytyvää älyllisempää viihdettä.

Koska itsekin olen sellaista näköradioon tehnyt, katsominen ei ole vain viihtymistä, vaan mitä suurimmalta osalta myös analyysiä. Millä edellytyksillä ja tyylillä tehdään sellaista viihdettä jota kaiken ryöppyävän, metelöivän, glamoroidun ja kliseisen tarjonnan keskellä viitsii ja haluaa katsella? Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin jo asiasta tänne blogosfääriin. Priorisoinneissa ei ole tapahtunut muutosta.

Siis: ei huutoa ja mekastusta, ei välkkyvaloja ja soitinmeteliä, ei yleisön kiljuntaa, ei väkisin tehtyä "huumoria", eikä matelevaa yleisön liehittelyä (omin korvin voi todeta ettei yleisö aina ole MAHTAVA, kun joukon jatkona on kovaäänisiä vajakkeja), mutta kyllä pidäkkeetöntä mielikuvitusta, asiassa pysymistä, siivohkoa kielenkäyttöä, uusia näkökulmia ja peittely-yrityksistä vapaata älykkyyttä ja tietorikkautta.

Tässä mielessä ehdoton suosikkini on edelleen Jenni Pääskysaaren juontama MTV:n "Pitääkö olla huolissaan". Se on, kuten muutkin ohjelmat, jonkin verran riippuvainen kutsutuista vieraista, ja keskimäärin keskustelu on tasokkaampaa jos vieras on professori tai tieteilijä, kuin jos tämä olisi ns. poppari. Mutta vahvinta POH:ssa on kolmen kirjailijan osuus, joka takaa keskustelun nautittavuuden vieraasta riippumatta. Kukin kirjailijoista on vahvasti oma persoonansa, eikä heitä luullakseni ole tarvinnut varsinaisesti roolittaa ohjelmaa varten.

Vakavana pysyttelevä Kari Hotakainen lukee tyynen rauhallisesti paperilta osuutensa, joka on milloin runollinen, milloin lennokkaan satiirinen, milloin molempia yhdessä. Tuomas Kyrö ironisoi asioita usein lapsuuden tai murrosiän sanaston ja "muistumien" kautta, ja Miika Nousiainen saattaa vauhdilla pyörivän tajunnanvirtansa viemänä eksyä niin oudoille teille, että häntä itseäänkin tuntuu hirvittävän. Nousiaisen "akateeminen" itseironia (hän on joskus käynyt sosiologian luennoilla) kohosi ansiollisiin korkeuksiin mm. professori Hämeen-Anttilan vierellä, kun tämä veteli päästään tukun tieteellisiä termejä, ja Nousiainen viittasi toisia kirjailijoita kohti: "Nuo ei NIIN ymmärrä!".

Kirjailijoiden osuus nettoajasta on kaiken aikaa kasvanut. Kun ensimmäisenä tuotantovuonna mainoskatkojen välillä saattoi olla parikin huolestumiskysymystä, jo toisesta kaudesta lähtien puhetulva on paisunut niin, että selviä editointileikkauksia on yhä enemmän. Olisipa hauska kerran nähdä raakaäänitys - se voisi kertoa kavereista vielä enemmän!

Jenni Pääskysaaren juonnot ovat soveliaan rauhallisia, eikä hän vedä minkäänlaista roolia ohjelmasarjan keskeisenä tähtenä. Tämä on suorastaan harvinaista nykytarjonnan aikana, jolloin jopa luontodokumentit saattavat olla pelkkää sankarimatkailijan esittelemistä. Aivan äskettäin satuin näkemään "dokumentin", jossa sankarijuontaja hyvin uupuneen näköisenä taisteli itsensä tasmanialaisen viidakon läpi, ja antoi ymmärtää olevansa melkein ainoa ihminen joka on nähnyt paikallisella lammella vesinokkaeläimen. Ei ollut ainoa, paikalla oli ennen häntä kuvausryhmä ja ainakin osa tuotantotiimistä. Ja vesinokkaeläimestä näkyi vain sekuntien pituinen väläys jostakin joka loiskahti veden pinnalla.

Pääskysaaren mies Henkka Hyppönen on myös loistava juontaja, erikoisalanaan tiedeuutiset. Hänen aikanaan Nelosen "Hyvät ja huonot uutiset" oli hyvinkin katseltava ohjelma. Hyppönen tuntuu valmistavan esityksensä erittäin huolellisesti, mutta hänen harminsa näkyy usein selvästi, kun oletettavasti tuottajan vaatimuksesta ohjelmiin lisätyt "huumorista" vastaavat hölmöilijät sotkevat hyvät ja opettavaiset suunnitelmat.

Karmeimmalla tavalla tämä tapahtui ohjelmassa "Kupla", jossa sekoilijan rooliin istutetut näyttelijät Hirviniemi ja Petelius lähinnä sabotoivat koko ohjelman jatkuvalla päällehölinällään. Paremmin onnistui "Olipa kerran elämä", jossa mukana oli vain yksi huumoriroolitettu, sinänsä sympaattinen ja rooliaan fiksumpi näyttelijä Kalle Lamberg. Tämäkin ohjelma eli vain yhden tuotantokauden, mahdollisesti yleisökadon vuoksi. Hyppösen opettajamainen rooli ei ehkä purrut tarpeeksi isoon yleisöönt.

Tämä tuottajien pelko katsojamääristä, heidän intonsa pelata varman päälle poppareilla ja julkuilla, ja yhä jatkuva näyttelijätähtiin turvautuminen on eräs fiksumman paneeliviihteen onnettomimmista ominaisuuksista. Siihen sortuu myös Ylen "Villi kortti", jota sinänsä valmistellaan monipuolisesti, mutta jossa "räväkkyyteen" pyrkivät näyttelijät(täret) onnistuvat vain olemaan kömpelösti kaksimielisiä. "Kova meininki", "Mahtava meininki" ja hirmuinen naurattavuus paljastuvat tekonauruksi, tekosähellykseksi ja tekohölmöilyksi, joista spontaanisuutta saa hakemalla hakea. Ja siihen sortuvat myös monet ihan laadukkaat ohjelmaideat. Kädet on nostettu ilmaan jo etukäteen. Epätoivo paistaa kulissien takaa. Fiksu viihde on vaikeaa, ja sortuu luullakseni jo suunnittelupöydissä hätäisesti  heiteltyihin pinnallisiin kliseisiin, ja kapeaan käsitykseen siitä mitä on viihtyvyyden hyväksi tehtävissä.

Viihdemusiikin kiusallisia kliseitä

Katselin Teemalta tullutta viiden vuoden takaista Michel Legrandin konserttia. Pidän häntä arvossa varsinkin Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan säveltäjänä. Se musiikki on tyylilajeiltaan rikasta ja moninaista, ja sen monet sävelmät ovat ansiosta jääneet pysyvään suosioon. Mitä oopperamaisuuteen tulee, muun muassa aivan alkupuolella oleva kohtaus jalokivikaupassa on hienosti tyylitelty ja vaikuttava. Elokuvan musiikki on sen verran hyvä, että itse Aulis Sallinen näki takavuosina ylimääräistä vaivaa haukkuakseen sen maanrakoon, esimerkkinä kaikesta kauheudesta jota musiikkiteatteriin voidaan tunkea.

Katsoin siis Legrandin konserttia jonkin aikaa, mutta vähitellen aloin tuskastua. Olipa kappale minkä tapainen tahansa, Legrand säesti niitä aivan samalla tavalla. Jazzahtavassa soitossa vasen käsi soitti sointuja, ja oikea lirutteli liruttamasta päästyäänkin, ikäänkuin samoja päättymättömiä klišeitä toistaen. Sama oli laita silloin kun Legrand kuvitteli historian suurten jazzpianistien soittavan hänen melodioitaan. Kaikki soittivat samalla tavalla, eli kuten Legrand itse.

Viihteellisemmän musiikin tekijöiden täytyy esiintyä paljon ja tuottaa sitäkin enemmän. Kaupallisuuden lait sen määräävät, ja ne määräävät käytännössä muutakin. Kun musiikki on kuluttajien osalta viipaloitu niin moniksi lajeiksi ja niiden alalajeiksi, musiikin tuottajien ei auta potkia kovin pahasti aisan yli, vaan on mieluummin pysyttävä yhden ilmaisutavan piirissä. Näin syntyy yhä uusia klišeitä, joiden perusteella lajit tunnistetaan. Yllättävyys ja erilaisuus eivät ole välttämättä eduksi.

Viihteellisen musiikin puolella on muitakin harmillisia piirteitä. Yksi niistä on tyhjän paikan kammo, joka esimerkiksi ikäänkuin pakottaa musiikin takana olevan rytmisen pulssin olemaan kuultavissa silloinkin kun itse melodiassa tai tekstuurissa on selvä paussi. Tyhjä kohta on monesti klassisen musiikin pohjalta tehtyjen sävellysten tärkeä ilmaisukeino, joka joskus on suorastaan dramaattisen tärkeä. Mutta kliseisen säestäjän on ikäänkuin pakko täyttää nämä tyhjät iskut jollain - ikäänkuin estääkseen ettei musiikin virta katkea. Tällä lailla kaikesta tulee vähän samanlaista, vaikka musiikin lähtökohdat saattavat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Tämä olisi tietysti helpompi selittää suoraan soittaen. Mutta yritetään kumminkin, ja otetaan esimerkiksi kuviteltu laulusävellys aiheesta "tän kylän ämmät". Se saattaisi esimerkiksi päättyä tähän tapaan:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" tauko tauko "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" hiljaisuus

Eli dramaattinen tauko ennen kliimaksia.  Mutta kliseesäestäjä soittaa näin:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" bumtsi bumtsi "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" bumtsibumtsi BUM

Tähän sanotaan ehkä nyt että onhan klassikoillakin klišeitä! On totta vie, ja esimerkiksi Mozartilla on paljon tavallista juoksumetreittäin myytävää normitavaraa. Mutta ne hänen sävellyksistään, jotka herättävät suurinta ihastusta, ovatkin kappaleita jotka eroavat massasta, ovat toisenlaisia, ja joskus uusina yllätyksellisiäkin. Siinä se ero suunnilleen piilee.