Professori Janne Saarikivi kirjoitti Ylelle erinomaisen kolumnin, jossa kuvaili suomalaista sielunmaisemaa ministeri Matti Vanhanen esimerkkinään. Hän lopettaa juttunsa näin:
"Juuremme ovat 1500-luvun kristillisessä herätysliikkeessä, joka käänsi huomion ihmisen teoista mielen puhtauteen ja sisäiseen tutkiskeluun sekä omista rikkauksista yhteisöä kohti suuntautumiseen. Saksalainen luterilaisuus onkin parasta suomalaisuutta, vaatimaton läpinäkyvyys, oman persoonan vähättely, kohtuus."
"Se vain on ongelma, että kun suomalainen pääsee unelmiensa huipulle, hänen täytyy yhä vielä esittää olevansa aivan tavallinen suomalainen. Vielä silloinkaan hän ei oikein voi nauttia oikein mistään perunaa paremmasta."
Suomalainen vallitseva identiteetti onkin yhä rahvaanomainen, aika lailla samanlainen kuin kansallisten myyttien luojien Yrjö Koskisen, Zachris Topeliuksen ja J.L. Runebergin kuvaukset 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Rahvaanomaisuudella en kuitenkaan tarkoita karkeutta ja moukkamaisuutta, vaan aversiota "herroja", alistavaa ylimystöä ja hienostelevuutta kohtaan.
Sekä ohutta sivistyneistöä että laajempaa rahvasta huvittivat aikoinaan teollistumisen seurauksena äkkirikastuneiden ihmisten hienostelevien tapojen kuvaukset. Nämä näet omaksuivat yläluokan tapoja pinnallisesti, mutta putosivat roolistaan helposti. Porvarillinen sanomalehti Uusi Suomi julkaisi vuosikymmenet sarjakuvaa Vihtori ja Klaara, jossa tällaisen äkkirikastuneen parin vaimo oli omaksunut kuvittelemiaan yläluokan käyttäytymistapoja, mutta alistettu mies pyrki mahdollisuuksien mukaan lohduttautumaan vanhoilla rahvaanomaisilla huvituksillaan, joita symbolisoi erityisesti ruoka, lammaskaali. Samanlainen asetelma toistuu tänäkin vuonna nähtävässä 1990-luvun brittiläisessä televisiokomediassa Pokka pitää.
Vaikka mainoksissa pintamuoti ja -tavat ovatkin pääosassa, näkee yhä varsinkin miehiä kosiskelevia esityksiä, joissa pyritään rahvaanomaisiksi kuvitelluin tavoin korostamaan "reiluutta", hienostelemattomuutta ja tavallisuutta. "Sano vaan reilusti Koff!" tai "rehellistä ruisleipää" - molemmat sanotaan ääntä mataloittaen ja vähän tavanomaista karkeammin.
Uskonpa että sekä käsitys "yläluokan" hienostelusta että "tavallisen kansan" rehellisestä karkeudesta ovat kliseisiä kärjistyksiä, joita todellisuudessa tapaa varsin harvoin. Suurin osa väestöstä on kuitenkin koulunsa käynyt, ja elää elämäänsä kuta kuinkin sivistyneellä tavalla. Tähän sivistyneeseen elämäntapaan on kuulunut eräänlainen perusrehellisyys, sosiaalinen vakaus, ja myös katteettoman ja tarpeettoman itsekehun ja ylimielisyyden välttely. Tämänlaiselta pohjalta yhteiskunnan toiminta välttää häiriöitä ja on ennakoitavissa.
Historiantutkijoilla on nykyään tapana purkaa myyttejä liian yksinkertaistavina tai kerrassaan väärinä. Pyrkiessään osoittamaan ajatusten ja tapahtumaketjujen moninaisuutta he kaivavat esiin monia kontroversiellejä yksityiskohtia, ja siinä sivussa he joutuvat korostamaan niiden merkitystä jopa tarpeettoman paljon. Kumotessaan myyttiä vapaista talonpojista he tuovat esiin vaikkapa ankaran verotuksen, sotaväenotot ja läänitykset. Maaorjuutta he yleensä eivät sentään mainitse, sillä se pitäisi määritellä aivan uudella ja entisestä poikkeavalla tavalla. Mutta kruunun oivallus reduktion välttämättömyydestä 1600-luvun lopulla ei ollut vain tyhjän valtionkassan täyttämistä, vaan pyrki myös parantamaan maatalouden kannattavuutta. Lypsylehmän tappaminen ei ole viisasta, mutta sen elämänlaadun parantaminen on.
Minun mielestäni Suomen historiassa korostuu laajasti ottaen pragmaattisen toiminnan merkitys, sen jonka eräänä kiteytymänä voi pitää ilmaisua "pienimmän riesan tie". Pragmaattisen toiminnan etuna ei ole jyrkkien luokkarajojen synnyttäminen, eikä sellaisia itse asiassa pahasti syntynytkään. Sivistyneen aateliston ja sittemmin myös porvariston tehtävänä oli parhaimmillaan toimia esikuvana ja levittää valistusta ympärilleen. Tässä yhteydessä mainitsen aina mielelläni Sääksmäen Gripenbergit, jotka suurenmoisella tavalla edistivät jo 1800-luvun alkupuolelta alkaen niin maatalouden uudistamista ja opetusta, kuin varsinaista kansanvalistustakin.
Tätä taustaa vasten pidän professori Saarikiven kolumnin perusajatusta oikeana, mutta huumorin varjolla mainittu asetelman traagisuus on toki liioittelua. Hänen mainitsemansa "L'État c'est moi" -valtionpäämiehet ovat harvoin tuottaneet hallituilleen kovin yleistä siunausta.
Niinpä olen aivan tyytyväinen siihen että valtiovarainministerimme on suhteellisen vaatimaton, ahkera, asiallinen ja rehellinen, melko tavallinen sivistynyt ihminen. Sellaisia tämä hämmästyttävän hyvin selviytynyt pieni ja omalaatuinen kansa tarvitsee, ei paisutettujen egojen melskettä.
(Kuva: Runebergin Saarijärven Paavo; Hanna Frosterus 1887)