Aamulla jatkoin
nuotinkirjoitusta. Olin tekemässä eräästä ruotsinkielistä laulusta versiota
jousiorkesterin säestyksellä. Teksti on luonnon kuvausta, ja orkesteritekstuuri
on vastavaasti tavanomaista herkempää ja tarkemmin rakennettua. Työ sujui taas
hyvin, silmäkin toimi, mutta sitten kävi oudosti.
Minun piti kirjoittaa
runoilijan nimi, Jacob Tegengren, ja siinäpä olikin työtä. Missä järjestyksessä
nuo onnettomat kirjaimet pitikään kirjoittaa? Illemmällä se kirjoittaminen taas
alkoi sujua, ja hankaluudet näyttivät väistyvän.
Mutta kolmantena päivänä soitin
lääkärilleni, ja aloin kertoa oudoista tapahtumista. En ollut puhunut kenenkään
kanssa useaan päivään, ja puhe osoittautui vähän hankalaksi. Sanoja piti oikein
haeskella, ja niiden kieliopillista muotoa korjailla. Lääkäri tiesi tietysti
heti oireet, ja niin sitä lopulta oltiin kiireen vilkkaan Tampereella
sairaalassa.
Tuota pikaa kävi selväksi, että aivoinfarkti oli jättänyt kaksikin
jälkeä pään sisälle, puheen ja kirjoituksen tienoille. Useita päiviä olin
huolellisessa hoidossa, käveleminenkin oli kiellettyä, vaikka omasta mielestäni
olin kyllä aivan mainiossa kunnossa.
Nuotinkirjoitus oli jäänyt laulun
herkimpään kohtaan:
”Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare
ljus, och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus…”
Miten se
meni? Vähän väliin melodia ja soinnutus tuntuivat selviävän, väliin taas jouduin
epätoivoisesti yrittämään muistella sävelkulkuja. Koko sairaalassa olon aikana
tämä askarrutti mieltä enemmän kuin mikään muu touhu.
Viidentenä päivänä näytti
siltä, että olin onnekas, päänkin toiminnat tuntuivat aivan kelvollisilta, ja
fyysisesti olin varsin hyvässä kunnossa. Ehkä kohta pääsisin takaisin kotiin,
Sitten minut vietiin puheterapeutin tutkittavaksi. Tämä puhui minulle kuin
seitsenvuotiaalle, ja näytti muun muassa kuvia eläimistä. Kutakuinkin hyvin
selvisinkin, jopa merihevosenkin onnistuin tunnistamaan. Mutta viimeisenä
näytettiin eläintä, jolla oli leveä ja litteä häntä. Mikä piru se oli?
Piisamirotta se nyt ei ollut, vaikka eli kosteissa oloissa.
Yritin voittaa
aikaa, kuvailin elukan talttahampaita ja elintapoja, ja kerroin jopa sen
sukuelimistä saadusta hausteesta, jota kaupattiin Välimeren maihin saakka
arvokkaana ylellisyystuotteena hajuvetenä. Mutta nimi? Mikä nimi?
Terapeutti
vihjaisi ensimmäisen kirjaimen, ja tokihan sitten se majavan nimikin löytyi.
Jufenauta, minähän olen olen ihan oikeasti aivovammainen vajakki! Mahdanko
päästä kotiin ikinä?
Onneksi olin fyysisesti hyvässä kunnossa, ja juttelin
leppoisasti ja sujuvasti ylilääkärin kanssa. Tämä uskoi puheitani, ja päästi
minut illaksi kotiin. Mutta majavasta en maininnut mitään.
Seuraavana päivänä
kävin taas kompuutterin ääreen, ja jatkoin jousiorkesterin kanssa.
Nuotinkirjoitus sujui moitteetta, aivan tavalliseen tapaan. Sillä puolella ei
ollut minkään laista pulmaa. Varsin pian olin kutakuinkin normaalissa kunnossa,
ja jos infarktista on jäänyt jotain jälkeä, huomaan sen lähinnä itse. Selvisin
vakavasta sairaudesta siis aika vähällä, säikähdyksellä sanoisin.
Mutta se
perkeleen majava ei jätä minua rauhaan. Vajakki mikä vajakki.