Alli Nissisen valmistava koulu

Ensimmäinen kouluni 1942-45 oli Alli Nissisen valmistava koulu, kolmivuotinen oppikouluun valmistava yksityiskoulu. Alkuperäinen koulu oli Lucina Hagmanin perustama; Alli Nissinen (1866-1926) osti sen jo 1894. 

Koulu sijaitsi Uudenmaankadun numerossa 24 piharakennuksessa (1), joka oli valmistunut 1900-luvun alussa, suunnilleen siihen aikaan kun Nissinen jo toimi ensimmäisessä kansanedustajantehtävässään. Piha-alue (2) oli päällystetty pienillä pyörökivillä, ja sen laidalla oli pari vanhaa, 1800-luvun puolivälissä rakennettua puutaloa. Kadunvarrella oli Kalle Anttilan pieni puinen liiketalo (3), ja sen vierellä portti jossa koulun nimi luki.

Kaupunkiatlas.fi

Uudenmaankadun vierellä on siis Kalle Anttilan Vuodevaatevarasto. Kalle Anttila ei ollut "se" suurliikemies, vaan tämän samanniminen isä, vaatturi ja olympiakultamitalimies (1885-1975). Ja vierellä on sitten kouluni portti.

Kun portista astui sisään, varsinainen kivinen koulurakennus häämötti taustalla. Pihapiiri oli rauhaisa, katuliikenne ei häirinnyt. Vasemmalla katurakennuksen takana löytyi kerran pihalle heitettyinä iso määrä Veli Giovannin vitsilehtiä. Otin yhden ja vein kotiin. Muistan vain yhden jutun, kulttuurihistoriallisen tarinan J.L.Runebergista. Tämä oli juuri julkaissut Kuningas Fjalarin, ja piti kalaasit ystävilleen. Kun joku kysyi mistä Runebergilla oli varaa tähän, tama sanoi: "Kung Fjalar betalar mina salar!". Jutun kirjoittajan loppulause nauratti 8-vuotiasta älykköä ankarasti: "Huvittavinta jutussa on se, että näin sanoessaan Runeberg ilmeisesti tarkoitti, että Fjalarin julkaisemiensa palkkioiden vuoksi hänellä oli varaa maksaa juhlat." Tämä naurattaa yhä. Toimittaja ymmärsi mitä oli kirjoittanut!

En tiedä milloin alla oleva kuva on otettu, ja miksi talot ovat noin rähjäisen näköisiä. Puutalossa en kuitenkaan ole käynyt, koulu oli kivitalossa. Jos koulu oli alunperin puutalossa, miksi sitä paljon uudempi kivitalo oli niin  rähjäisessä kunnossa? - Mutta ehkä tämä kuva onkin otettu juuri ennen purkamista 1956, ja talot olivat jo tyhjinä ja hoitamattomina?

Tässä se kivikoulu siis sijaitsi, ja luokat olivat ensimmäisessä kerroksessa. Talon kellarissa oli sodan aikana väestönsuoja, jonka rakenteita oli hirsillä vahvistettu. 

Tontit purettiin 1956, ja tilalle kohosi Marttatalo. Nissinen oli testamentannut kiinteistöt Marttaliitolle testamentissaan 1926. En ole koskaan käynyt uuden talon pihamaalla - en muuten talossakaan.

Muistelmiani Alli Nissisen valmistavasta koulusta on tässä: https://karirydman.blogspot.com/2010/02/sota-aikaa-alli-nissisen-satatissisen.html

 

En oikein ymmärrä: "Poikatyttö" ennen ja nyt

Kartanon kahviossa tiskin takana seisoi reipas ja hauska nainen, joka kuvasi itseään poikatytöksi. Ihastuin, minulle sellainen merkitsi muinoin poikkeuksellisen reilua tyttölasta, joka kiipesi puissa, ja leikki sellaisissa paikoissa joissa eivät neitihepenet kestäneet. Sellaisen kanssa oli hauska puhuakin, mistä nyt kavereiden kanssa sitten puheltiinkin.

John George Brown: The Tomboy (1873)

Ei poikatyttöjä yleensä pidetty mitenkään omituisina, ei epätyttöinä taikka luonnonoikkuina, vaikka jotkut äidit ehkä silloin tällöin huomauttelivat vaatteitten kunnostakin, ja vaikka jotkut pahimmat pikkuprinsessat saattoivatkin nostella nokkaansa.

Vaikka yleinen ajattelutapa sukupuolista olikin ”vanhanaikainen” ja yksinkertainen, poikatyttöjä ei sinänsä isommin ihmetelty, ne nyt olivat vain semmoisia luonteeltaan. 

Meneppäs nyt googlailemaan ’poikatytöstä’, niin huomaat että verkossa puheen sävy on muuttunut. Nyt ollaan äärimmäisen kiinnostuneita sukupuolisuuden lajeista ja tunnusmerkeistä. Ajatukseen poikatytöistä sotketaan kiihkeästi "sukupuolisensitiivisyyttä" ja LGBT:tä, ja käännetään mieluusti puhe myös poikien ”herkkyyteen” ja vaikkapa pinkkeihin kuteisiin.

Tänään ollaan käytännössä siis vielä enemmän innostuttu tästä sukupuolen ja sen ominaisuuksien määrittelemisestä kuin muinoin, ja kiivaasti pyritään sen lisäksi myös pakottamaan ihmisiä ”oikeaan” itseidentifiointiin ja karsinoihin. 

Jos tosissaan yritettäisiin hälventää epäluuloja ja syrjäyttämistä sukupuolikäyttäytymisen lukemattomien varianttien vuoksi, ei niistä loputtomasti teoretisoitaisi, saatikka sitten että painostettaisiin ihmisiä määrittelemään vähemmistöstatuksensa alalajeja. Herra nähköön - meitä on moneksi, mutta ihmisen ominaisuuksista monet muut ovat tärkeämpiä kuin seksi. Eikä siitä yhdestä sivuominaisuudesta tarvitsisi niin kiihkeästi kirjoitella ja julistella. Kukin tapansa mukaan, mutta jos tämä yksi asia on joillekin tärkein, sitä on vaikea ymmärtää.

Me olemme väistelleet ojaa, ja joutuneet armottomaan allikkoon.

Pragmaatikot vastaan influensserit

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet pragmaatikkoja. Yrityksen ja epäonnistumisen kautta heille on vähitellen kehittynyt tapa toimia niin kuin kokemus on todistanut toimivaksi. Siihen liittyy myös ajatus ”pienimmän riesan” tiestä. Siitä uskoisin myös johtuvan sen, että suomalaiset naiset saivat Euroopassa ensimmäisinä ääni- ja vaalioikeuden.

Nykyinen someen tukeutuva media tekee parhaansa tämän pragmatismin hävittämiseksi. Sen huvittavin ilmenemismuoto on otsikoitu ”Oletko aina tehnyt X:n väärin?” Ihmisille uskotellaan, että on vain yksi oikeaoppinen tapa harjata hampaat, pyyhkiä pylly, tai solmia kengännauhat.

Vaarallisempaa on kuitenkin, että kaikkeen ihmisen elämiseen pyritään vaikuttamaan aatteiden ja ideologioiden pohjalta. Ihmisenä olemiseen ja ihmisarvoon pyritään vaihtelevan aggressiivisesti vaikuttamaan oikealla opilla, riippumatta siitä kuinka käytännöllistä tai tuloksellista tämä on.

Oikeaoppiset ideologiat kattavat elämän kaikki detaljit. Ihmisen arvo riippuu siitä mitä syöt, miten puhut, miten pukeudut, miten asut, miten liikut, jopa miten kuolet.

Ennen ihmisiä kurmoottivat papit, rosvoparonit ja voudit, tänään influensserit ja heidän takapirunsa poliitikot. Ja missä voi uumoilla pienenkin kärhämän syntyvän, vaikka kuinka pienessä vesilasissa tahansa, sinne säntäävät toimittajat toivorikkaina.

Ihmisyhteisöt pitää heidän mielestään saattaa epätasapainoon, hajottaa, ja lopulta usuttaa sekasortoon. Sitten valtaan päässyt Big Brother/Sister suitsii porukat, saa ne oikeaan järjestykseen. Kuolemantuomion uhalla. Ja rauha vallitsee kaikkialla, hautojen rauha.

En oikein ymmärrä: Vaatteet

Kummallista ja merkillistä on meidän ympärillämme kaikkialla. Sitä on vaikkapa hiukkasfysiikka, mutta vielä ihmeellisempää saattaa löytyä niistä asioista jotka ovat meistä aivan tavallisia, normaaleja ja huomaamattomia. Monet ihmisten tavat ja perinteet, ihan normaalit totunnaisuudet, voivat lopulta olla perin outoja.

Katsotaan vaikkapa miesten ja naisten eroja. Ei niitä fyysisiä, niitä selittää fysiologia ja evoluutio. Mutta sukupuolten väliset suhteet ovat täynnä tabuja, uskomuksia ja merkillisiä perinteitä, jotka saattavat olla jopa hankaloita ja haitallisia.

Lähdetäänpä vaikka pukeutumisesta. Vuonna 1918 saattoivat punakaartin naiset selvitä hengissä, jos ehtivät ajoissa vaihtaa housut hameeseen. Vielä 1960-luvulla saivat  monien koulujen naiset esiintyä housuissa vain jos oli urheilupäivä. Vuonna 2024 ihmetteli Yle koululaisten muotia (kuva), he kun saattoivat käyttää päivisinkin sellaisia petivaatteiksi miellettyjä lökäpöksyjä, joita minun nuoruuteni aikana kutsuttiin myös ’verryttelyhousuiksi’.

Menneinä aikoina saatettiin vaatteisiin ja niiden yksittäisiin detaljeihin soveltaa jopa lakipykäliä, ja aina niihin osattiin myös kohdistaa paheksumista, kieltoja ja rangaistuksia. Monissa maissa naiset on pakko verhota kokovartalotelttoihin, joissa jopa silmät on peitetty harson alle.

Sukupuolisuus vaikuttaa vaatetukseen ehkä eniten. Sitä yritetään peitellä tai paljastaa, ajan tai paikan mukaan. Mutta olivatpa vaatteet sitten millaiset tahansa, ihmiskoiraat ja -naaraat erottavat kyllä toinen toisensa helposti vaatteista huolimatta. Joskus pukeutumisella yritetään selventää ihmisten statusta. Ylä- ja alaluokkaisuutta halutaan korostaa, ikäänkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla jonkinlainen univormu - mutta on aikoja ja paikkoja joissa näitä yritetään häivyttää, mutta yhäkin säännellysti.

Sukupuolen ja statuksen lisäksi pukeutumiseen vaikuttaa tietysti myös halu koristautua, tai muuttaa muuten ulkonäköä. Käsitykseni mukaan primitiivisissä kulttureissa sukupuolilla ei tässä ollut olennaista eroa. Ehkäpä jotkut urokset halusivat näyttää jotenkin mahtavammilta kuin olivatkaan, ja naaraat vastaavasti pyrkivät ehkä lisäämään haluttavuuttaan. Mutta itse koristautuminen saattoi olla aivan yksinkertaisesti pelkkää koristautumista, ilman lisäsyitä. Voin hyvin kuvitella sellaisen herättäneen naurua joissakin, mutta joidenkin kohdalla myös selvää ihastumista. 

Olipa asetelma pukeutumisen kannalta mikä tahansa, sitä joka tapauksessa hallitsee monimutkainen tapojen, periaatteiden ja ’itsestäänselvyyksien’ verkosto, joka usein laukaisee myös paheksumisen ja kieltojen hyökyaallot. Mitä järkeä tässä oikein on?

Sitä järkeä olisi minun mielestäni, jos kuka tahansa ihminen sukupuolesta tai iästä riippumatta voisi pukeutua juuri siten kuin mukavimmaksi tuntee. Vaatteitten tärkein tehtävä on lämmittää ja suojata, ja vasta toissijaisesti peittää. Vaate, joka on epämukava, kiristävä tai muuten hankala, ei ole järkevä. Onko tämä nyt niin tavattoman omituista?

Totisesti, tämä oli Jumalan poika, ja Bach oli hänen profeettansa

Tässä on kiinnostava vertailu siitä, miten eri lailla eri aikojen kapellimestarit suhtautuivat Bachin Matteus-passion erääseen keskeiseen yksityiskohtaan. 

Jeesus on kuollut, ja evankeliumin kirjoittaja lisää tapahtumalle dramaattisen huipennuksen luonnonvoimien avulla. Säveltäjä kirjoittaa sille musiikillisen kuvauksen, joka on hurja, ja venyttää käytettävän tonaalisuuden äärimmilleen. Sävellajit putoilevat paikoiltaan kuin maanjäristys olisi ne heittänyt palasiksi. Tämän jälkeen kansanjoukko esittää järkyttyneenä eräänlaisen uskontunnustuksen:

Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen!

(Totisesti, tämä oli Jumalan poika!)

Bach kirjoitti tämän musiikin erityisellä huolella, kuten luonnollisesti pitikin. Kaikilla neljällä lauluäänellä on omat laajalla liikkuvat melodiansa, ja tuloksena oli pieni musiikillinen jalokivi.

Miten eri aikojen kapellimestarit ymmärsivät tämän kohtauksen?

Modernin ajan Nikolaus Harnoncourt vetäisee kohtauksen nopeasti, kuin minkä tahansa muun repliikin toisensa joukossa. Vanhoista Herbert von Karajan antaa musiikin tiheälle tekstuurille aikaa, ja Karl Richter ottaa kaiken irti tästä teologisesti niin tärkeästä lausunnosta, ja venyttää sen majesteettiseen pituuteen. Kuka heistä on eniten oikeassa?

Nuoremmat musiikinjohtajat pelkäävät kuollakseen kaikkea romanttista, mutta heidän nopeat temponsa kätkevät pahoin musiikin tiheän kudelman. Ikään kuin väkijoukko olisi ohimennen todennut, että "joo, oli se!". Karajan ymmärtää selvästi paremmin sekä tiheän musiikin että kansan hämmästyksen, ja Richter paisuttaa kohtauksen erääksi koko mammuttiteoksen huippuhetkistä. 

Mielestäni Karajan ja muut "vanhat" ovat oikeammassa, sekä itse musiikin ominaisuuksien että tekstin tärkeyden takia. "Vanhoista" myös Wilhelm Furtwängler on hitaan tempon miehiä, ja hänen esityksensä voi kuunnella tämän jutun lopussa.

Romanttisen esitystradition pelkääminen on tuottanut Bachin musiikille paljon pahaa. Ei jakseta huomata, että barokkimestareista juuri Bach on oikea tunnetilojen ja toisaalta myös tekstimerkitysten spesialisti, joka oli valmis menemään äärimmilleen näiden tulkinnoissa. Nykyajan esitykset ovat usein eräänlaisia pikapyrähdyksiä, jotka hyvin paljastavat musiikin yleisiä rakenteita, mutta hukuttavat sisällön yksityiskohdat yleiseen melskaukseen.

Tässä on vielä tämä Furtwänglerin versio:

 

Kauheat kisat kaukomailla?

Pariisin olympialaisissa 2024 Suomi ei saanut yhtään mitalia. Sata vuotta aikaisemmin Suomi sai niitä kymmenittäin. Kaikki puhuvat nyt katastrofista.

Ketkä puhuvat katastrofista? Toimittajat mediassa. Ihmiset toistavat toimittajien puheita. Toimittajat kyselevät, pitäisikö joku erottaa. Ihmiset innostuvat: verta pakkiin! Kaikki puhuvat Paavo Nurmesta, innokkaimmat suurjuoksijan muiston häpäisemisestä. Suuri osa kisoihin osallistuneista suomalaisista oli surkeita luusereita, parhaimmat heistä epäonnistuivat pahanpäiväisesti. Hyi Wilma, hyi muutkin.

Mitä nyt sitten on tapahtunut? Miksi me niin järkytyimme nollasta suomalaismitalista? Meillehän luvattiin niitä mitaleja, ja nyt meidät on petetty. Ketkä meidät pettivät?

Ne, jotka ennen kisoja puhisivat ja puhkuivat, että katsokaa, katsokaa, kohta me saamme mitalin. Urheilutoimittajat etukäteispuffeissaan. Samat jotka kisojen jälkeen julistivat Suomen häpeää, ja vaativat jonkun erottamista. Nämä toimittajat, jotka kutoivat yleisön silmille massiivisen näköharhan.

Pariisiin suomalaiset saivat varsin hyvän joukon osallistumisoikeuksia, lähes 60 kappaletta. Etukäteen tiedettiin, että noin viidellä heistä voisi jopa olla mitalimahdollisuuksia. Ja joillakin muilla voisi olla edellytyksiä saavuttaa omia tai jopa maan ennätyksiä.

Sanokaamme että viidellä kilpailijalla voisi olla mahdollisuus esimerkiksi yleisurheilussa saada kultamitali. Se tarkoittaa, että neljän pitää ”epäonnistua”. Jos kymmenen urheilijalla on mahdollisuus saada jokin mitali, heistä seitsemän on siis ”hävittävä” se. Kuten tiedämme kaksi heistä oli varsin lähellä onnistumista, moukarinheittäjättäret, joista toinen vielä teki Suomen ennätyksen.

Yleisurheilussa kävi kaiken lisäksi niin, että Suomi sai enemmän finaalipaikkoja kuin kadehdittu Ruotsi. Keihäsfinaalissa oli viisi eurooppalaisheittäjää, heistä kolme suomalaisia.

Moni suomalainen osallistuja hämmästytti meitä. Nuori Ilona Mononen teki SE:n loistavan juoksun jälkeen, vaikka tulikin vain sijalle 20. Rullalautailijatyttö ja nyrkkeilijätyttö ihastuttivat viidennellä tilallaan - kuka heistä olisi ollut edes nimenä tuttu ennen tätä?

Nyrkkeilijä Pihla Kaivo-ojan hienosta nyrkkeilystä herkkähipiäiset toimittajat ehtivät tehdä useita skandaloimisyrityksiä, kun tämä ei suostunut ottelujen välissä antamaan haastatteluja. Siinä lähdettiin jo kaivelemaan valmentajan menneisyyttäkin. Minkäänlaista hienotunteisuutta ei näyttänyt olevan kun toimittajat kävivät epäonnistuneiden urheilijoiden kimppuun. 

Media höpötti älyttömyyksiään myös, kun piskuisten saarivaltioiden urheilijat saivat mitaleja, ja niiden asukaslukuja verrattiin Suomen miljooniin. Nämä kaukomaiden lahjakkuudet harjoittelevat Amerikassa tai muualla, ja toimivat kansainvälisen urheilubisneksen suojissa. Tästäkin media onnistui heruttamaan klikkiotsikoita.

Median keskeinen ominaisuus on kyyninen ja usein pahantahtoinen skandaalien metsästys. Se yrittää luoda skuuppeja jopa väkisin. Hullunkurinen yritys oli ainakin iltapäivälehtien toivorikas seksiskandaalien etsintä. Kyllä ihan varmaan Pariisissa oli orgioita, vaikka kukaan haastateltavista ei ollut sellaisista kuullut. Jopa yksi lääkärikin joutui myöntämään, että kisoissa on hyväkuntoisia nuoria osallistujia, joten ei olisi mitenkään omituista jos jotkut heistä saattaisivat harrastaa jotain niinkin kauheata kuin seksiä. Mutta en nähnyt yhtään kuvaa kisakylän pahvisängyistä, jotka olisivat riettauden vuoksi sortuneet. Hirmuinen harmi.

Muistikuvia nuoruuteni Fin de sièclen ja Belle époquen ajalta.

Ateneumin taidemuseo

Ystäväpiirissäni oli kolme jo nimeä saanutta kuvataiteilijaa, Adin, Dva ja Tri. Kutsun heitä näillä nimillä, vaikka onhan heillä oikeatkin nimet, tunnettuja kaukana Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolellakin. Adin oli säihkyvä ja vähän kukkomainen nuori mestari, Dva oli vähän rauhallisempi, mutta toki yhtä lailla lahjakas, ja Tri oli mielestäni samaa tasoa, mutta nainen, mikä jonkin verran vaikutti hänen saamaansa arvostukseen.

Tapasimme Helsingissä usein, Kämpissä ja muualla, ja meitä oli kaikkiaan kuusi ystävää. Neidit Kurck ja Adelcreuz olivat myös kuvataiteen parissa toimineita Ateneumin piirustuskoulun opiskelijoita. Minä olin toisella taiteen alalla, mutta rohkean väittää, että olin yhtä korkealla tasolla kuin Adin, Dva ja Tri omassa taiteessaan.

Muistan varsinkin yhden tapaamisen, jossa keskustelimme ajatuksesta lähteä ulkomaille täydentämään opintojamme. Joitakin stipendejä saattaisi irrota joillekin, ja olihan sitten Föreningsbanken ja Nationalbanken, mutta takaajista voisi olla pulaa. Adin puhui innokkaasti Pariisista, ja Dva Berliinistä. Minulta lipsahti, että voisi käydä niin että Adin ja neiti Kurck saattaisivat onnistuakin Pariisin kanssa, ja Dva ja neiti Adelcreuz yhtä lailla Berliinin kanssa, mutta Trin kannattaisi ehkä keskittyä Helsinkiin ja Tukholmaan, minähän siellä ja välillä Pietarissakin jo käynkin.

Silloin Tri melkein suutahti. ”Olisiko parempi kumminkin, että aivan itse suunnittelisin matkojani!”, hän sanoi kiihkeästi, mutta katseli minua kuitenkin hiukan hymyillen. Olin häpeissäni, mutta Trin hymynkare lohdutti minua kuitenkin.

Kului joitakin aikoja, ja sain Tukholmasta kirjeen. Tri kertoi, että Adin ja neiti Kurck olivat todella onnistuneet Pariisin kanssa, ja Dva ja neiti Adelcreuz samoin Berliinin suunnitelmassaan. ”Mutta minä jään Helsinkiin - ja tiedätkö mitä? Aivan ensi töikseni alan maalata Sinun muotokuvasi!”.

(Valitettavasti tämä pitkä ja polveileva uni päättyi juuri niin kuin ne tapaavat päättyä, vaivihkaiseen lupaukseen. Ehkä muistini jonakin yönä kertoo lisää meistä.)