Korvamato, Nokia ja lapsen kuolema

Tiede-lehden numerossa 5/2010 oli pieni ja hiukan kevyt juttu "korvamadoista", eli musiikista joka pyörii mielessä ihan kiusaksi asti. Jutussa mainitaan tekn.tri Lassi Liikkanen, joka on tutkinut asiaa, mutta paljon tietoa ei jutusta saa irti. Mitä enemmän harrastaa musiikkia, sen enemmän se saattaa pyöriä mielessä. "Sisäisen jukeboksin hermostollista perustaa on tutkittu vähän eikä syntymekanismia tunneta kunnolla. Ilmiö kuitenkin kytkeytyy muistin toimintaan, mieleen painumiseen ja palautumiseen". Molemmat mainitut seikat ovat itsestäänselvyyksiä.

Oman käsitykseni mukaan jatkuvasti työtä tekevällä säveltäjällä musiikin pyöriminen päässä on normaalia ja herkeämätöntä. Ilmeisesti aivot kaiken aikaa, yötä päivää prosessoivat mahdollisia sävelkulkuja. Itse havaitsen tämän jatkuvasti, mutta sillä erolla lehtijuttuun verrattuna, että "korvamadot" harvemmin ovat varsinaisia tuttuja tai kuultuja melodioita, vaan todella niiden perustekijöitä: erilaisten intervallien yhdistelmät toistuvat ja muuntuvat kuten shakinpelaajalla, joka pystyy muistamaan valtavan määrän asetelmia ja vastauksia eri siirtoihin. Olen myös huomannut, että kurkunpää saattaa tehdä lähes huomaamattomia liikkeitä, jotka vastaavat noiden intervallien laulamista. Oletan että kurkunpään havaitsemattomia pikkuruisia liikkeitä voitaisiin jotenkin mitata, ja todistaa näin havaintoni oikeellisuus.

Kun säveltäjä sitten ryhtyy varsinaiseen työhönsä, aivot ovat prosessoineet valmiiksi jo niin paljon materiaalia, että työ saattaa edetä varsin nopeastikin. Normaalistihan säveltäjä miettii kappaleensa varsin pitkälle, isommat orkesterikappaleet ainakin yleismuodon, instrumentoinnin ja sävelaihelmien osalta. Näissä puitteissa teoksen etenemiseen voi vaikuttaa myös osittain alitajuinen tai vaistonvarainen "parhaan jatkon" löytäminen. Normaalia on myös, että keskeneräistä kappaletta työstetään alitajuisesti, myös unessa, ja 24/7, kuten muodikas merkintä kuuluu.

Sopivat yhdistelmät löytyvät tämän prosessoinnin ansiosta usein nopeasti, ja valmiina on myös kyky välttää tuttuja ja paljon käytettyjä sävelkulkuja. Amatöörin mielestä hänen sävellyksensä yleensä on sen parempi, mitä tavanomaisempi se on, eli että se kuulostaa "oikealta" ja usein käytettyjä elementtejä sisältävältä. Ammattilaisen kohdalla tilanne on päinvastainen, ja plagiaattien välttämisessä tuolla aivojen jatkuvalla prosessoinnilla saattaa olla suuri merkitys. Muistin avulla prosessoidaan myös eri aikakausien tyylit, joita säveltäjä tarvitessaan saattaa käsitellä normaalilla kirjoitusnopeudella, yhä niin että suoria plagiaatteja väistellään parhaan mukaan.

Merkillinen osoitus tästä säveltäjätyyppisestä korvamatoilusta tapahtui minulle kolme vuotta sitten. Sekä isäni että esikoispoikani sairastuivat kohtalokkaasti, ja jouduin hankkimaan itselleni kännykän. Se oli tietysti yksinkertainen perus-Nokia, jonka hälytysääni oli se normaali tilitiitii tilitiitii tilitiitii tii. Joka kerran kun tuo lirutus kuului, sen takana saattoi olla fataali ilmoitus. Näin tuolle nokia-renkutukselle tuli ylimääräinen merkityskertymä.

Kun kävi selväksi, että pojallani oli elinaikaa vain joitakin viikkoja, ehkä vain päiviä jäljellä, aloin kirjoittaa hänen muistolleen orkesterikappaletta. Vaikka en tietenkään puhunut siitä kenellekään, se osoittautui harvinaisen hyväksi keinoksi käsitellä tuota tuskallista tilannetta. Jälkeenpäin ovat jotkut toki pitäneet moista menettelyä törkeänä ja morbidina, he kun tietysti paremmin tietävät miten ihmisen tulee surra kuollutta lastaan. Mutta tuo Nokian puhelinääni teki minulle yllättävän tepposen.

Kappale päättyy pitkään rauhalliseen ja ikäänkuin vapautuneeseen diminuendoon, jossa oboe, klarinetti ja välillä jousetkin soittavat yksinkertaista melodiaa, hiukan luonnonkuvauksen tapaan. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että melodian perusintervallit olivat melkein suoraan puhelinäänestä peräisin, jatkuvasti vähän muunnellen, mutta yleensä noin viisi ensimmäistä - ja jopa niiden rytmikin oli tallella, vaikka moninkertaisesti hidastuneena. Intervalliketju oli siis säilynyt piilevänä korvamatona, täysin tiedostamattomana, mutta muuttanut prosessissa kokonaan muotoaan, sävyään, oheismerkityksiään ja luonnettaan. Nyt siitä oli tullut vapautumisen ja rauhan kehtolaulu, enkelimusiikkia ja kirkkautta...

Kaksikin orkesteria on ehtinyt tuon kappaleen soittaa, Avanti viimeksi, mutta niiden äänitystä en voi julkisesti käyttää. Osoitteessa http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Opp.112-115.html on kuunneltavissa Sibelius-ohjelman syntetisaattoriversio.

Radioesiintyjä - entisajan eetteriaatelinen

Lapsena näin joskus sodan jälkeen maalla Lopella puhelinpylväässä iltamamainoksen. Siinä mainittiin isoin kirjaimin Sejase, ja nimen alla seisoi paksuin puukstaimin: RADIOESIINTYJÄ. Ennen televisiotahan radiolla oli tuo kiehtova ja viekotteleva, jopa jatkuvasti hiukan vaarallinen olemus: yleistä säädyllisyyttä ja soveliasta juhlallisuutta yritettiin ylläpitää, ja sitä valvottiinkin tiukasti - mutta aina oli mahdollisuus tuohon kutkuttavaan 15 sekunnin kuuluisuuteen, vaikka uskaliainkin keinoin.

"Radiokuuntelua voidaan verrata konsertissa tai kirkossa käyntiin. Ainoastaan tämä huomioonotettuna voi radiokuuntelu muodostua arvoaan täysin vastaavaksi tietovälineeksi ja ajanvietteeksi". Näin kerrotaan radiokuunteluohjeissa vuodelta 1931 (Aamulehti 7.6.1998). Samalla annettiin ohjeita radiokuunteluhuoneen sisustuksesta ja väreistä, käyttäytymisestä radiolähetyksen aikana, ja jopa soveliaasta pukeutumisesta.

Uusi tekniikka olikin pelkkää juhlaa. Mitään arvotonta tai epäilyttävää ei tietenkään sopinut päästää eetteriin, ja suorien lähetysten aikana tämä olikin jatkuva huolen aihe. Aune Ala-Tuuhonen, Antero Alpola ja Hannes Häyrinen tiesivät tasan tarkkaan mitä parodioivat Kankkulan kaivolla. Ei tarvitse kuin kuunnella säilyneitä haastattelupätkiä Ylen arkistosta, ja heti törmää puhtaaseen kankkulismiin. Kaikki tuntui olevan toisen laista 30-luvulla ja kauan sen jälkeenkin.

Radioreportteri oli suurmies, ja tunsi arvonsa. Hän antoi armonsa auringon loistaa monille sellaisillekin, joiden asema ei nyt varsinaisesti edellyttänyt julkisuudessa oloa. Samalla hän oli sensori, joka varmistui kaiken lähetettävän soveliaisuudesta. Vuonna -38 reportteri kuvaili tunnelmia elokuvateatterin aulassa hehkuvin sanoin, aivan selvästi paperista lukien, ja selvää ylemmyyttä tuntien. "Kas, tässäpä sattuukin olemaan teatterin vahtimestari. No, vahtimestari, minkälaisia elokuvia suuri yleisö suosii?" Ja kuin sattumalta nimettömäksi jäävällä vahtimestarilla onkin paperilappu, josta hän lukee vastauksensa.

Reportterin ylemmyys kuuluu kauniisti monien suuruuksien harrastamassa keskeyttämistavassa. Haastateltava ehtii sanoa jotain, kun mikrofonia pitelevä puolijumala jo tokaisee: "Jaaha, jaaha, vai niin!" Ja sitten riennetään uuteen asiaan. Sama meno toistuu usein nykyäänkin, mutta televisiossa. Haastattelija esittää monipolvisen kysymyksen, johon saattaa sisältyä pientä luennointiakin, ja sitten hän kysyy: "Mitä ajattelette tästä - aivan lyhyesti!" Haastateltava ehtii sanoa jotain, jonka toimittaja pian keskeyttää: "Kiitos, mutta nyt aika on loppu / katsomme insertin..."

Mielenkiintoiselta tuntuu myös se, että reportterit näyttivät puhuvan suomea eri tavalla ääntäen kuin nykyään. Pehmeät ällät saattoivat osittain olla kotoisin ruotsinkielestä, mutta ehkä niitä pidettiin jotenkin "sivistyneempinä", sillä sellaisia käyttivät lukemattomat suomenkielisiksi syntyneet näyttelijätkin. Ehkäpä myös radiolähetyksen juhlallisuus ja jännittävyys sijoittivat äänen eri paikkaan suuontelossa. Ja kaikkinaisen murteen käyttöhän oli kokonaan kielletty, kouluja myöten.

Tämän päivän riesa on joidenkin radiotoimittajien korostettu empaattisuus. He ovat niin innostuneita haastateltavastaan, että hönkivät joka lauseen perään jotain mm-, ahh-, joo-o- tai nii-i-tyyppistä. He tunkevat ikäänkuin kiinni uhriinsa, lähes nielaisevat tämän. Ja kuinka monta kertaa on voinutkaan huokaista helpotuksesta, kun haastateltava sentään puhuu aivan tavallista normaalia suomea...

Suomen parhaat maastohiihtäjät - eräs laskutapa

Palaan vielä kerran Suomen suurhiihtäjiin. Eräs tapa panna heitä arvojärjestykseen on laskea heidän saavuttamansa kultamitalit olympialaisissa, MM-kisoissa ja maailmancupissa. Cupin voittaminen merkitsee maailman parhaan hiihtäjän asemaa sinä vuonna, ja on mielestäni täysin verrattavissa olympia- tai MM-kultiin. Olympiamitalin saavuttaminen tai saavuttamatta jättäminen on paljolti myös tilapäisten tekijöiden varassa. Joka neljäs vuosi pidettävien kisojen aikaan saattaa esimerkiksi tilapäinen sairastuminen tuhota paljon.

Muiden mitali- ja pistesijojen mukaan otto antaisi paljon detaljoidumman kuvan asioista, mutta lähdetään nyt tästä asetelmasta. Sodanjälkeisen maastohiihtomme menestyksekkäimmät hiihtäjän ovat tämän laskutavan mukaan olleet Marja-Liisa Hämäläinen (3 olympiakultaa, yksi MM-kulta ja kaksi MC-voittoa) ja Marjo Matikainen (1 olympiakulta, kaksi MM-kultaa ja 3 MC-voittoa), molemmilla siis 6 "pistettä".

Kolmannelle sijalle pääsee Mika Myllylä (1, 4, 0), eli 5 pistettä. Neljännen sijan jakavat 4 pisteellä Veikko Hakulinen (2, 2, 0), Eero Mäntyranta (2, 2, 0) ja Virpi Kuitunen (0, 2, 2). Kuitunen voitti kerran myös sprintticupin, mutta sen pisteet ilmeisesti laskettiin mukaan kokonaiskilpailuun.

Pistesijojen ulkopuolelle jäävät Kalevi Hämäläinen (1, 2, 0) kolmella pisteellä, Juha Mieto (0, 0, 2) ja Helena Takalo (1, 1, 0) kahdella pisteellä, sekä Marjut Lukkarinen (1, 0, 0), Pirjo Manninen (0, 1, 0) ja Aino-Kaisa Saarinen (0, 1, 0) yhdellä pisteellä. Esimerkiksi "äitee" Rantanen ei pääse listalle ollenkaan.

Nettitrollaajien innokkaasti mollaama Virpi Kuitunen on näillä tuloksillaan siis sodanjälkeisen Suomen neljänneksi paras maastohiihtäjä, yhdessä Hakulisen ja Mäntyrannan kanssa. Ei hullumpi suoritus naiselta, jolta uran kaksi tärkeää vuotta meni hukkaan.

Tämän postauksen kohdalla pidän kommenttien hyväksymisen riman poikkeuksellisen korkealla.

Urheilu on myös kulttuuria ja estetiikkaa!

Jan Železnýn ennätysheitto.

Töölöntorin varrelta asioita tarkkaileva blogisti R.E.Dessutom kommentoi jääkiekko-ottelusta kirjoittamaani näin:

Mielenkiintoista! Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa touhuun, jonka olen aina ylemmyydentuntoisesti (?) torjunut kuuluvaksi lokeroon, johon minä en suostu koskemaan.

Pitäisiköhän sittenkin kiinnostua?

Luulin Dessun tarkoittaneen urheilua yleensä, ja innostuin kirjoittamaan ruumiinkulttuurin puolesta vähän lennokkaammin:

Urheilu on mitä suurimmassa määrin kulttuurihistoriaa. Miten on urheiltu, ketkä ovat urheilleet, mikä on urheilun sosiaalinen, moraalinen ja poliittinen tausta? Aihepiiri ulottuu antiikista nykyaikaan, maantieteellisesti Aasiasta Euroopan kautta intiaanikulttuureihin asti. Poliittinen historia tuntee El Salvadorin ja Hondurasin jalkapallosodan, itäblokin siekailemattoman urheilupropagandan, Kiovan jalkapallojoukkueen kohtalokkaan erehdyksen sen voitettua sodan aikana Stalinin lempijoukkueen - tai menkäämme antiikkiin asti: olympialainen rauha Hellaassa, tai keisari Nero olympiavoittajana...

Dessutomin kysymykseen vastaan näin:

Jos olet kiinnostunut yksilöiden tai ryhmien psykologiasta, urheilu antaa loputtomasti pohdittavaa. Jonkinmoisella varovaisuudella voi jopa vertailla kansakuntia ja ilmansuuntia toisiinsa. Miksi suomalaiset joukkueet yleensä ovat parhaimmillaan altavastaajan osassa, puolustustaistelussa? Miksi hyökkääminen ja valloittaminen on meille niin vaikeaa? Miksi meille aina käy näin? Esimerkiksi kiekko-ottelussa Ruotsia vastaan, kun tilanteesta 5-1 jouduttiin lopputulokseen 5-6? Tuota ei selitä ainoastaan kuuluisa ruotsalainen sisu, vaan myös itsetunnon heikkous, tottuminen siihen että meitä aina sorretaan, jos eivät hurrit tai ryssät, niin ainakin omat herrat.

Suurimmilla urheilusankareillamme on ollut suomalaisittain poikkeavia henkisiä ominaisuuksia. Pelkällä hurjalla sisulla, yrityksellä ja apinan raivolla ei kilpailuja yleensä voiteta. Sellaiseen tarvitaan myös jäätävän kylmää itsetuntemusta ja -luottamusta, ja hehkuvan kuumaa kykyä valjastaa varaston viimeisetkin kilojoulet käyttöön. Tämä ei ainoastaan paranna omaa suoritusta, vaan vaikuttaa kilpailijoiden psyykeen lamauttavasti.

Lasse Virénin maineikkaat kilpajuoksut ovat edellä sanotusta loistavaa analyysimateriaalia. Kympin juoksu Moskovan kisoissa: Virén pääsi viimeisenä mukaan loppukilpailuun, oikeastaan jo karsiuduttuaan, mutta hallitsi finaalia suvereenin kapellimestarin lailla. Hän hajotti ylivoimaisen etiopialaiskolmikon murusiksi, järjesti Maaningalle hopean, ja tuli itsekin vielä viidenneksi. Tai vitosen juoksu Münchenissä: takasuoran jälkeen kokonainen joukko säntäsi kuin leikitellen Virénin rinnalle, kaarteen loppuessa toinen joukko. Molemmille kävi samoin: saavuttuaan helposti Virénin rinnalle kilpailijat törmäsivät ikäänkuin lasiseinään, eikä ohitus enää ollut mahdollinen. Tietysti Virén kaiken aikaa kiihdytti, mutta vähintään yhtä suuri oli hänen "maaginen" psykologinen vaikutuksensa.

Virpi Kuitusesta kirjoitin maaliskuussa, ja varsinkin hänen voittonsa Bormion kisoissa 2008 oli hyvin virénmäinen. Kilpailua aivan ylivoimaisesti johtanut Justyna Kowalczyk koki kauhun hetkiä, kun kuuli ladun varresta tietoja kilpailijattaren hurjasta lähestymisestä, ja loppusuoran viimeisillä metreillä hän oli jäykkänä ei vain voimien loppumisen, vaan myös henkisen lamaantumisen vuoksi. Katsopa Dessutom tuo video - linkki on mainitussa blogissa.

Mutta urheilulla on myös esteettiset puolensa. Ennätyksiin johtavat fyysiset suoritukset ovat harvoin pelkästään vahvoja ja väkivaltaisia ruumiillisia tempauksia. Useimmiten niihin tarvitaan samaa sulavan luonnollista ruumiinliikkeiden estetiikkaa ja teknistä hiontaa kuin esimerkiksi parhailla balettitanssijoilla, viulisteilla, rytmisen voimistelun mestarittarilla tai taikureilla. Funktionaalinen on kaunista, sanotaan modernissa estetiikassa esimerkiksi työkaluista tai muista käyttöesineistä. Täydellisesti tarkoitukseensa sopiva kirves on yleensä myös muodoltaan hyvin kaunis.

Miimikkojen ja klovnien koulutuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sulava liike, joka päättyy esimerkiksi vasaraniskun imitoimiseen, alkaa jo varpaista asti, ja nousee sieltä luonnollista ruumiin ja lihaksiston toimintaa ja vipuvarsia seuraten ylöspäin. Keihäänheittäjä Jan Železný ei ollut mitenkään suurikokoinen ja lihaksikas, vaan hänen hurjien heittojensa salaisuus oli lihaksiston ja raajojen sulavassa ja tehokkaan nopeassa yhteistoiminnassa. Samaa voitaisiin sanoa esimerkiksi korkeushyppääjistä tai jopa joistakin kuulantyöntäjistä.

Kollegani ja (jos sallit) ystäväni Dessutom, urheilu on paljon muutakin kuin tilastoja, senttejä ja sekunteja! Se on lähellä taidetta, täynnä psykologiaa ja yhteiskunnallisuutta, osa historiaa ja kulttuurihistoriaa, ja joskus jopa virtuaalista sotaa - jossa yleensä onneksi ei tule monia ruumiita.

Nostalgista tanssimusiikkia

Erotiikan, oman, toisten tai yleisen muisteleminen on asia, jonka vanha mies joutuu vahvasti sublimoimaan. Niinpä siitä voi tulla esimerkiksi nostalginen, enemmän tai vähemmän vanhantyylinen viulusonaatti, josta jo aiemmin olen kertonut. Nyt sille valmistui viimeinen osa La Danza, jossa kaikki tuntuu olevan aivan sekaisin (niinkuin vanhan miehen muistotkin). Keskimmäinen osa ("Neiti ***:n muotokuva") on sen sijaan aivan näköinen! Äänitiedostot ja nuotit löytyvät alla olevan linkin takaa. Kuva on Godwardin.
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.122_Son..html

Tasavaltalaiset Davidit voittivat aristokraattiset Goljatit

Hurja ja hirmuinen jääkiekon loppuottelu päättyi Tsekin maailmanmestaruuteen. Davidin ja Goljatin taistelu käytiin jälleen kerran. Historiasta ja kirjallisuudesta löytyisi metaforia loputtomasti. Pieni Ateena vastaan idän suurvalta. Miten se tuntuukin suomalaisesta niin hyvältä?

Vertauskuvallisuutta löytyy myös Tsekin ja Venäjän pelitavasta. Tsekit peluuttivat kaikkia ketjuja varsin tasaisesti. Venäjän joukkueessa oli aristokraattinen ritariluokka, jota peluutettiin täysin kohtuuttomasti, niin että taiturit olivat lopussa aivan puhki ja sortuivat yrittämään ratkaisuja yksin. Tasavalta voitti aristokratian, voisi sanoa. Ja näin se kävi jo 70-luvullakin, jopa Suomen ja Neuvostoliiton peleissä. Jos Suomi onnistui saamaan maalin, eivätkä neukut saaneet sitä pitkään aikaan kuitatuksi, heille kävi vähän samoin kuin Venäjälle nyt. Ei kovin monta kertaa, tietenkään. Sen verran suuri oli tasoero sentään.

Jos Venäjän pelissä olisi ollut enemmän tasavaltalaisuutta ja tasa-arvoisuutta, he olisivat saattaneet odotella rauhallisemmin ja kärsivällisemmin omia onnistumisiaan. Mutta suurvallan loukkaantumisherkkyys on jotain aivan toista kuin pienen valtion, joka aina joutuu lähtemään omasta puolustuksestaan. Niinpä venäläiset kävivät tsekkien kimppuun apinan raivolla, loukatun yläluokkaisen kunniansa tähden. Ja sitten kävi niinkuin kävi. "Joku erotetaan", käy mielessä, ja onpa tuota meilläkin tuttua sanontaa käytetty presidenttitasollakin viime aikojen Venäjällä.

Oikeastaan käy sääliksi niitä, jotka varallisuutensa tai asemansa tai valtansa vuoksi pitävät päällikönasemaansa itsestään selvyytenä. Heillä jyskyttää aina takaraivossa tappion, kasvojen, kunnian tai aseman menetyksen pelko. Kaukana ei ole ajatus siitä, että säädetään laki, jonka perusteella Goljat aina voittaa kaikki ottelut.

Olen tässä puhunut jääkiekosta vähän niinkuin se olisi jonkinlaista sotaa tai sodan korvike. Moni saattaa loukkaantua tästä, mutta kyllä siinä on totta ainakin toinen puoli. Kaikki ne jotka elivät mukana vuoden 1968 tapahtumissa, ja seurasivat sitten jääkiekon MM-kisoja -69, muistavat Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton verisen ottelun. Historiaa siinäkin korjattiin...

Muinaisrunon helmi - Neitsyt Maarian virsi

Rakennellessani uutta sivustoa Applen serverille tuli vuoroon laaja "kantaatti" Maarian virsi, jonka teksti pohjaa Lönnrotin Kantelettareen ja hiukkasen myös Kalevalaan. Tuo teksti on niin huimaavan hieno sekä rakenteeltaan että sisällöltään, etten malta olla kirjoittamatta siitä.

Kun kristinusko soluttautui Satakuntaan, Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan, väelle kerrottiin lennokkaita tarinoita sen perinteistä. Totta kai runoltajat tarttuivat aiheeseen, sovelsivat kertomukset meidän perinteisiimme, ja saivat aikaan aivan omanlaisensa barbaarikristillisen taruston. Tavattoman herkästi virren tekijät ovat ottaneet huomioon häpeällisen perusasetelman, morsiamen aviottoman raskauden. Mutta koska tämän raskauden alkuperä on kovin mystinen, sille keksittiin "luonnollinen" selitys.

Alussa Maaria, matala neiti, esitellään juhla-asussaan vauraan talon tyttärenä: Maaria, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, vaskipauloihin paneksen, tinavöihin telkitäksen, läksi pirtistä pihalle. Tyttö kuuli kaukaisen houkutuksen - houkutellahan neitoa toki pitää ennenkuin hedelmöitys on mahdollista - ja lähti etsimään kaukaista houkuttelijaa. Kolmijaon mukaan hän meni mäen, meni toisen, niin mäellä kolmannella keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta.

Sitten alkaa kutkuttava kuvaus siitä, miten tuo mystinen marja pääsi neidon sisään, puhdas viettelytarina. Se nousi ensin kengän päälle, sieltä polville, sitten helmoille, vyö-rivoille, ryntäille, leuoille, huulille, kielelle, keruksihin (kidukset, kurkku) - ja lopulta valahti vatsaan. Ja niin Maaria, matala neiti, siitä tyytyi, siitä täytyi, siitä paksuksi panihe. Odotus kävi yhä vaikeammaksi, ja taas jaksetaan kasvattaa jännitystä vähitellen: Kantoi kohtua kovoa, vatsan täyttä vaikiata, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, kuuta puolen kymmenettä. Impi tulee tuskalle ja kysyy emolta kylpyä. Ei onnistu, portto, tulenlautta synnyttäköön pentunsa kytömäelle...

Maaria pyytää parasta pikkupiikaansa käymään kylillä kylpyä pyytämässä, saunoa Sarajalasta. 'Sarajas' on laina venäjästä ja tarkoittaa latoa tai rakennuksen ylistä, mutta sen turkkilainen ja persialainen alkumuoto ('seraj') merkitsee vielä palatsia. Ja pikkupiika kokoaa helmansa ja juoksee! Keskellä hätääkin runonlaulajalla on aina aikaa huumorille. Kun pikkupiika juoksee, mäet mätkyi mennessähän, vaarat notkui noustessahan, kävyt hyppi kankahalla, somerot hajosi suolla. Tämä kuvaushan on kuin suoraan piirretystä elokuvasta!

Ei tullut kylpyä kylästä, vain kehotus lautalle, tuliportolle mennä metsään, hevosten luo, ja hevosen henkäys olkoon se saunanlöyly! Näin saadaan eläimet kuvaan mukaan, mutta se mikä alkuperäisissä kertomuksissa oli alennustilan symboli, olikin suomalaisille paljon pyhempi paikka. Mutta sitä ennen tyttöparan on kiivettävä metsämäelle, ja tämä kuvaus on hyytävä:

Maaria, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, tosi tuskansa tulessa, vatsan vaivoissa kovissa itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi niinkuin orjan palkkalaisen, lähteä Tapiomäelle, käyä hongikkokeolle!". Otti vastan varjoksensa, nousevi kipumäkeä, kipuvuorta kiipueli... Siellä hän pyytää hevosta henkäisemään, ja Tapion, pakanajumalan metsässä tapahtuu saunaihme: Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa. Min hevonen hengähtävi, se on luotu saunanlöyly - on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen.

Maarian epiteetit muuttuvat: Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa; saip' on tuonne poikuensa heinille kesäteoille. Ja kun Jumala syntyy hevon heinähuoneeseen, jossa härkä olkia levitti ja sika penkoi pehkuloita, tapaus saa kosmiset mittasuhteet: Nousi kuu, yleni päivä, armas aurinko havahti. Tähet tanssi taivahalla, Otavat piti iloa syntyessä suuren Luojan, yliarmon auetessa.

Runo jatkuu sitten pojan kuolemaan ja ylösnousemiseen asti, ja siitä kirjoitan seuraavalla kerralla. Koko teksti, samoinkuin äänitiedostot löytyvät osoitteesta http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html

Kuvan olen yhdistellyt kolmesta 1400- ja 1500-luvun kuvasta, ja piirtänyt tarvittavan neljänneksen siihen väliin.