Brünnhildestä Germania-merkkeihin

Kahden edellisen bloggauksen aiheet on helppo yhdistää kestävällä ja lujalla aasinsillalla. Tässä on saksalainen Wagner-sarjan hyväntekeväisyyspostimerkki vuodelta 1933:

Merkissä tosin lukee "Walküre", mutta selvästihän siinä on antisankari Siegfried kuorimassa filmitähden näköistä Brünnhildeä, toteamassa että kyseessä ilmeisesti on nainen, ja joutumassa sitten suuren epätietoisuuden valtaan. Äitivainaalta asti rukoillaan apua: "Mitä ihmettä minä sen kanssa nyt teen?"...

Kun poikana aloin kerätä postimerkkejä, apuna olivat isän ja isoisän materiaalit. Ulkomaisista merkeistä saksalaiset olivat ylivoimaisesti lukuisimmat, kiitos jo ennen vuosisadan vaihdetta syntyneiden kauppasuhteiden. Ja saksalaisista merkeistä kävivät kiinnostavimmiksi nk. Germania-merkit - ja onpa niiden symbolihahmolla selviä yhtäläisyyksiäkin valkyriain kanssa! Kiinnostuksen syy oli tietysti niiden yli 20-vuotinen käyttö yleismerkkeinä, ja siitä seurannut värien runsaus.





Ja sitten tulivat vielä kaksiväriset merkit, kuten tämä:
Samanlaista väriloistoa oli tietysti suomalaisissa leijonamerkeissäkin alusta asti, ja pula-aikana harvinaisia värikyniä kuluikin sitten pahan kerran kun piti piirtää omia erivärisiä postimerkkejä. Kun koulussa tehtiin linoleumileikkauksia, minä tein tietysti postimerkin jota "painoin" kaikilla mahdollisilla väreillä.

Tiedä häntä pystynkö tämän kirjoitushomman jälkeen pysymään erillään photoshopista... Entäpä jos 5 pfennigin merkit olisivatkin olleet keltaisia tai punaisia...

Wiulu, postimerkit ja Tannu-Tuvan pääkaupunki

Isäni kirjoitti tämän viisi päivää Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Hän sai kaiken haluamansa ja paljon enemmänkin siltä joulupukilta, josta olen jo kertonut aikaisemmin. Satun tietämään tämän sen vuoksi, että perheessä on säilynyt melko kattavat joululahjalistat 1910-luvulta aina 1950-luvulle asti. Mitään ei tämä suku ole heittänyt pois, ja sen olen viimeisten vuosien aikana päässyt toteamaan melkein turhautumiseen asti.

Mutta ovatpa nämä joululahjalistatkin mielenkiintoisia osoituksia joulun ja lahjojen merkityksestä säätyläisperheessä, jossa pula-aikoinakin lahjojen määrä ylitti kolmenkymmenen henkeä kohden. Pieniä olivat lahjat joskus, lyijykynäkin merkittiin huolellisesti numeroituun listaan, tytöillä myös kiiltokuvat. Mutta niitä oli - ja niitä piti aina olla runsaasti.

Valitettavasti kaikkein vanhimmat postimerkkiluettelot ovat jo hävinneet, olosuhteet ja tavat huomioon ottaen merkillistä kylläkin. Mutta on minulla jäljellä vähän uudempia Zumsteineja 30-luvulta lähtien, ja nehän olivat ylivoimaisesti parhaita uudemman historian ja maantiedon oppikirjoja. Mielenkiintoinen maa oli esimerkiksi Tannu-Tuva, vuosina 1922-44 itsenäinen valtio nykyisen Venäjän eteläreunalla. Kaikki postimerkkejä keräilevät ja Zumsteinia lukevat luokkatoverit osasivat helposti vastata knoppikysymykseen "Mikä on Tannu-Tuvan pääkaupunki?". No, sehän oli Kisilkoto, nykyään vain Kyzyl. Maa oli erikoisasemassa lähinnä sen vuoksi, että se oli ensimmäisiä julkaisemaan kolmikulmaisia postimerkkejä!



Tässä on isäni noin 12 ikäisenä. Onnekseni minun ei enää kouluun mentyäni tarvinnut pukeutua merimiespukuun. Vaate kiristi ja oli monimutkainen pukea päälle. Lasten muoti oli ehtinyt vaihtua, ja toi mukanaan esimerkiksi inhottavat golf-housut, golffarit. Ne olivat paksua ja kutittavaa kangasta, ja niiden sitominen polven alapuolelle oli joskus vaikeaa.

Brünnhilde ja hevonen

Radiosta tuli katkelma Wagnerin Ring-tetralogian kolmannesta oopperasta Siegfried. Sen kolmannen näytöksen kolmannessa kohtauksessa Siegfried on herättänyt valkyria Brünnhilden "ikiunesta", ja tämä ylistää aurinkoa uljaiden orkesterisointujen säestämänä: "Heil dir, Sonne! Heil dir, Licht!". Wagnerin huima orkesterinkäyttö on tässä pehmeimmillään ja kirkkaimmillaan, ja ehkä ei ole aivan sattumaa, että auringonvaloa edustaa hänellä orkesterin läpi tulviva C-duurisointu, aivan samoin kuin Haydnin Luomis-oratoriossa , kun Jumala sanoo: "Tulkoon valkeus!". Tässä on Bayreuthin esitystä vuodelta 1980, Brünnhildena Gwyneth Jones:

"Heil dir, Sonne!"

Katsellessani erilaisia tallenteita tästä kohtauksesta törmäsin myös versioon Brünnhilden viimeisistä hetkistä, jota en aikaisemmin ollut nähnyt. Kysymyksessä on vuonna 1955 tehty elämäkertaelokuva "Interrupted Melody" australialaislaulajattaresta Marjorie Lawrencesta, joka 1936 teki New Yorkissa historiaa ratsastamalla Götterdämmerungin loppukohtauksessa oikealla hevosella tuleen. Tässä elokuvassa Lawrencea esittää Eileen Farrellin lauluäänellä dubbattuna näyttelijätär Eleanor Parker. Koska elokuva herättää henkiin tuon kohtauksen, siinä näytetään välillä myös juhlapukuisia katsojia.

Brünnhilde ratsastaa tuleen

Kauan sitten kirjoitin Brünnhildestä ja antisankari Siegfriedistä (Minä ja Brünnhilde), joten ei siitä enempää. Tuolloin sanoin myös, että Wagnerin suuroopperat olisivat jo nykyään tehtävissä säveltäjän omien suunnitelmien mukaan, mutta aivan uuden taiteenlajin eli digitaalisen elokuvan avulla. Wagnerin valtavia visioita sopisi sen verran kunnioittaa, että ne kerrankin toteutettaisiin täydellisinä, eikä yritettäisi pönkittää ohjaajakulttia mitä ihmeellisimpien "uudenaikaisten" näyttämötemppujen avulla.

Voipaalan kummitukset

Koska vanhat ja laajat sivustoni Sääksmäestä ja sen historiasta on poistettu vanhasta osoitteestaan, eikä Google näytä löytäneen niiden uutta osoitetta, julkaisen tässä useasti kysytyn kirjoitukseni Sääksmäki-lehden vuoden 2006 numerosta. Loppupuolella kerrotaan kartanon kellarista, mutta kirjoitus on tehty ennen sen tarkkaa tutkimusta, eivätkä yksityiskohdat kaikilta osin pidä paikkaansa. Kuvan on ottanut Voipaalan taidekeskuksen johtaja Laura Uimonen.

Voipaalan kummitukset

Sääksmäki-lehdessä julkaisin vuonna 2001 laajahkon yhteenvedon kummittelukertomuksista Sääksmäen pitäjässä. Suurimman osan aineistosta sain SKS:n arkistosta, jonne useat kansanperinteen keräilijät ovat tallentaneet myös yliluonnollisista tapauksista kertovia tarinoita.

Voipaalan kummittelukertomuksia SKS:n arkistossa ei ollut. Tämä on sikäli merkillistä, että tiedossani on laajalti puhuttuja kummittelutapauksia aivan 1900-luvun alusta alkaen. Ehkäpä tilanomistaja Niemisen aikana ei ollut soveliasta puhua kummituksista, niinkuin asiainlaita on monesti ollut myöhemmilläkin ajoilla.

Voipaalan kummitukset ovat siis kuitenkin olleet tiedossa yleisesti. Niistä puhuttiin ainakin 1970-luvun loppupuolella, kun Marjatta Ranta (nyk. Hassi) tuli Kuvataidejärjestöjen liiton töihin taidekeskukseksi muuttuneeseen kartanoon. Haluankin tällä kirjoituksellani vedota vielä eläviin Voipaalassa työskennelleisiin henkilöihin - tai heidän jälkeläisiinsä - jotka mahdollisesti ovat nähneet tai kuulleet siellä jotakin eriskummallista, tai kuulleet edes kerrottavan sellaisesta. Olisi hyvin hauska saada kokoon kaikki mahdollinen tieto tästä aiheesta, myös tallennettavaksi SKS:n arkistoon.

Harmaapukuinen nainen

Voipaalassa on kummitellut kahdella tavalla. Yleisin ja useampien henkilöiden kokema kummittelu on ollut ääntä, mutta verrattomasti kiehtovampi on kuitenkin ollut merkillinen Harmaapukuinen nainen.

Täällä asumieni kolmenkymmenen vuoden aikana olen kuullut hänestä aina puhuttavan nimellä "Neiti Nervander". Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tämä nimitys on syntynyt vasta vuoden 1977 tienoilla tai sen jälkeen. Marjatta Hassi kertoo, että kartanoon tullut taideväki innostui aiheesta, ja jotenkin tämä Nervanderin nimi oli sitten kiinnittynyt tarinoihin Harmaapukuisesta naisesta.

Voipaalan kummitteluhistorian parhaat asiantuntijat ovat vuosina 1973-98 kartanon talonmiehinä toimineet Sirkka ja Aaro Pappila. Heidän kertomuksiinsa perustuu suurin osa tämän kirjoituksen aineistosta, ja heidän lähteinään ovat (omien kokemusten ohella) olleet kartanon viimeisen emännän Helvi Ilkan (1903-91) kertomukset.

Helvi Ilkan vanhin muisto Harmaapukuisesta naisesta liittyy aikaan ennen vanhan päärakennuksen paloa 1908. Hän oli suunnilleen nelivuotias, makaili vuoteella, kun näki takanaan peilin edessä harmaapukuisen naisen, joka sovitti vaaleaa hattua päähänsä, pani käsineet käteensä ja lähti pois. Helvi Ilkka muistaa menneensä äidin luo ja kysyneensä tältä, minne "täti" katosi.

Helvi Ilkka muisti myös uuden päärakennuksen valmistuttua nähneensä samanlaisen "tädin" tulleen taloon sisään, ja riisuneen hatun ja käsineet. Harmaapukuinen nainen oli siis palannut uuteen päärakennukseen.

Harmaapukuisen naisen paluu

Minulla ei ole täsmällisiä tietoja Harmaapukuisen naisen seuraavista ilmestymisistä ennen vuotta 1995, jolloin nenetsitaiteilija Anastasia Lapsui valmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä shamaaniperinteestä suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Hän oli kertomuksen mukaan ilmeisesti ollut ison kotarakennelman sisällä, kun huomasi oviaukosta uteliaasti kurkistelevan vanhahkon naisen.

Jälkeen päin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin kaikki yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen. Keitään muita ihmisiä ei talossa tiettävästi tuohon aikaan ollut. Tämän kuultuaan Lapsui oli tokaissut: "Siellä on kyllä muutakin". Pappilat ovat muistavinaan, että Lapsui olisi kuullut jonkinlaisen kokouksen ääniä seinän vierustalta, ja mm. kuullut jonkin tuolin kaatuvan. Tulkkina Lapsuin ja Pappilan pariskunnan välillä toimi taiteilija Alexander Reichstein.

Minulle oli tullut kertomuksista se käsitys, että Helvi Ilkka olisi ollut kovin peloissaan Voipaalan kummittelusta, ja varonut myöhempinä vuosinaan päärakennuksessa käyntiä ainakin öiseen aikaan. Tämän Pappilat kuitenkin kiistävät. Mutta - kuten aina - keräilijä tulee paikalle aina liian myöhään. Minullakin olisi ollut aikanaan mahdollisuus haastatella rouva Ilkkaa, mutta en tietenkään ajoissa ymmärtänyt koko asiaa...

Riitelevät räyhähenget

Vuoden 1995 jälkeen en tiedä kenenkään nähneen Harmaapukuista naista, mutta muunlaista merkillisyyttä talo on ollut täynnään. Pappilan pariskunnalla on koko Voipaalan ajaltaan paljon muuta kerrottavaa.

Pappilat eivät tosin ole nähneet Harmaapukuista naista, mutta sen sijaan Lapsuin kuulema ihmisjoukon hälinä on keskeisessä osassa pariskunnan kokemuksissa. Useimmiten talosta on kuultu riitelyä ja askelia, ja muutaman kerran on luultu varkaiden olevan yläkerrassa tauluja viemässä. Näitä tapauksia on Pappiloiden mukaan ollut hyvinkin kymmeniä.

Voipaalan päärakennus on valtava puutalo, jonka seinäpanelien takana on paljon tyhjää tilaa, varsinkin suurten takkojen ympärillä. On itsestään selvää, että talo ääntelee liikkuessaan, ja että ilmavirrat kulkevat sen rakenteitten sisällä niinikään äännellen. Voipaalan pitkäaikainen toiminnanjohtaja Maria Laukka kertoo tottuneensa rakennuksen runsaaseen äänimaailmaan, jossa poikkeamat herättivät heti huomiota.

Mutta entäpä tapaukset, joissa taloon aamuvarhaisella työhön menevät ulkopuoliset henkilöt ovat tulleet hälyttämään talonmiestä, koska talosta on kuulunut merkillisiä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut tauluvarkaita?

Sirkka Pappila oli eräänä aamuna mennyt puolen seitsemän aikaan aamulla päärakennukseen siivoamaan, ja kuuli yläkerrasta riitelyä. Tauluvarkaiden pelossa hän sulkeutui alakerran käymälään, josta kurkisteli varovaisesti silloin tällöin. Kun äänet olivat ilmeisesti lakanneet ("rosvot lähteneet talosta"), hän tuli ulos, ja kuuli viimeisen äänen joka kauhistuttaa häntä tänäänkin. Alakerran keittiön etunurkasta kuului ikäänkuin kovasti viuhtovan pyörteen tai suppilon ääni, joka nopeasti katosi. Tämän jälkeen kaikki oli rauhallista.

Mitä koirat vainusivat?

Aaro Pappila joutui siis monesti, niin aamusella kuin illallakin käymään talossa näiden äänien takia. Kaiken varalta hänellä oli usein koira mukanaan. Kaksi Pappilan koirista oli omana elinaikanaan ollut mukana tällaisen kummittelun jälkiselvittelyissä. Molemmilla kerroilla Pappilan tullessa pääovesta sisään, koirat olivat keittiövälikön oviaukon tai ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin. Ne olivat herkeämättä tuijottaneet siihen suuntaan, karvat pystyssä, mutta eivät olleet haukkuneet.

Aikaisemmin mainitsemani tapaus oli sattunut jo ennen kaupungin vuokra-aikaa, eli ehkä 1970-luvun alkupuolella. Talossa oli filmattu jotakin (Pappilat muistavat rakentaneensa talon päätyyn "mansikkamaan", jolla oli jokin tehtävä elokuvassa). Eräänä aamuna, kun pariskunta oli nukkunut tavallista myöhempään, kolme filmiryhmän miestä oli tullut herättämään heitä, koska päärakennuksen sisältä kuului kovan riidan ja tappelun ääniä. Joku oli jäänyt varmistamaan, ettei ikkunoiden kautta paettu, mutta kun Pappila koirineen astui sisään, äänet olivat lakanneet.

Kysyin, olivatko Pappilat erottaneet mitään lauseita tai sanoja näiden mekkaloiden yhteydessä. Ainoastaan kerran Sirkka Pappila oli ollut erottavinaan lauseen "Tämä pannaan tähän, tämä pannaan tähän", mutta ei ole kuulemastaan täysin varma. Mutta yleisesti tuntui siltä, että kyseessä oli ikäänkuin perhe-, perintö- tai muu sen kaltainen riita.

Ilmeisesti Voipaalan metelöintiin ei kuitenkaan ole liittynyt konkreettista poltergeist-ilmiötä. Ainakaan Pappiloilla ei ollut muistikuvaa tavaroiden siirtymisestä, tai muustakaan sen kaltaisesta.

Kellarin arvoitus

Kummittelun syinä pidetään usein rakennuksen suljettuja tiloja, jotka yleensä ovat seurausta eri aikoina tehdyistä rakennustöistä ja muutoksista. Tällainen tila on päärakennuksen alla.

Pappilan pariskunnalla on hiukan epämääräisiä muistikuvia rakennuksen kellaria koskevista Helvi Ilkan maininnoista. Sinne olisi joskus ollut sisäänkäynti etelästä, puiston puolelta, ja jotain puhetta oli ollut myös "salakäytävästä" tai sen tapaisesta.

Voipaalan kellari kiehtoi minua pitkään, sillä siellä oli luokse pääsemättömiä alueita, ja paljon eri aikaisten rakennustöiden jälkiä. Jussi Kuulialan kanssa ahtauduin sen uumeniin kesällä ja syksyllä 2006.

Kellarin lounaisosaan on äskettäin rakennettu huolto- ja wc-tiloja, mutta niiden takana on osittain raunioituneita, vaikeasti läpi kuljettavia ja lattiakorkeudeltaan vaihtelevia hiilikellarin ja lämmitystilojen jäänteitä. Pohjoispuolen keskiosan (sisäänkäynnin ja eteisen/ruokahuoneen alla olevan tilan) perustus on betonia, ja siellä pohjamaan korkeus on hyvin suuri, jättäen ehkä jopa alle metrin korkuisen tilan lattiarakennelman alle. Sinnekin on uudempina aikoina joku sähkömies ahtautunut piuhoja vetelemään.

Keskellä kellarin eteläosaa on vanha holvattu huone, jonka ikää on vaikea arvioida. Se on iältään ainakin 150 vuotta, mutta voisi olla jäänne 1700-luvun, jopa 1600-luvun päärakennuksista. Lattiataso vaihtelee tällä alueella jyrkästi. Holvikellarista ei päästä eteenpäin, on käytävä sisälle rakennuksen itäpäädystä.

Kellarin itäosa muodostaa yhden suuren tilan, jonka eteläosassa on massiivisia jäänteitä vanhoista kivikellarin rakenteista, mutta pohjoispuolella maan pinta nousee jyrkänlaisesti kohti keskiosan tasoa, eli lähes nykyisen maanpinnan korkeudelle.

Varsinainen ongelma kellarissa on toinen vanha ja ilmeisesti myös holvattu, nykyistä holvikellaria suurempi tila. Se on mahdollisesti muurattu umpeen nykyistä rakennusta tehtäessä, ja pääkerroksen takkarivi kulkee osittain sen yli. Onko vanhaa holvausta jäljellä, onko uunien perustukset rakennettu huoneen sisälle, ja löytyykö edes pientä reikää josta tuohon entiseen suurempaan kellariin voisi kurkistaa? Mitä muuta siellä on?

Minun mielestäni Voipaalan kellari olisi tavattoman kiehtova tutkimuskohde, aivan riippumatta kummituksista. Se kertoo luultavasti samalla paikalla sijainneitten muinaisten päärakennusten historiasta, ja sen merkillinen maapohjaltaan korkea osa olisi myös melkoinen kaivuukohde. Ties mitä siitä löytyisikään, rojun, palojäänteiden ja täytemaan joukosta.

Ja ajatus laukkaa...

Miksi puhuin näin pitkään kellarista, kun puhe alunperin kuitenkin oli kummituksista? Jos arvoituksia pitäisi Voipaalasta etsiä, niitä ehkä löytyy kartanon huimasta historiasta, ja ehkä vähän paneliseinienkin takaa. Mutta ne todelliset arvoitukset, konkreettiset vihjeet menneitten aikojen tapahtumista, ne varmaankin löytyvät kartanon kellarista.

Lopuksi viehättävä ajatuksenkulku, joka tuli Maria Laukan mieleen hänen tutkiessaan kartanon historiaan tiiviisti liittyneen Emil Nervanderin elämää. Nervander oli älykäs, herkkä ja hienopiirteinen mies, joka joissakin sopivissa tilanteissa mielellään saattoi jopa pukeutua naisen asuun. Entäpäs, juolahti Laukan mieleen, entäpäs jos Harmaapukuinen nainen ei ollutkaan mikään "neiti Nervander", vaan itse Emil, jonka elämän ainoat onnelliset ajat saattoivat liittyä juuri Voipaalaan?

Kollektiivinen syyllisyys tekee sairaaksi ja on sairasta

Selostin äsken Sääksmäen historiaa saksalaisille ystävyyskaupunkivieraille. Karmeaa, miten jäykkää puheeni oli ensi alkuun, vaikka olen osannut kielen jo lapsesta asti. Vähintään tunti meni ennenkuin alkoi sujua jotenkin. Kaiken lisäksi tämä taisi olla ensimmäinen kerta saksaksi, ja oikea keskiaikainen ja rautakautinen terminologia oli vähän hakusessa. Kun vieraat näkivät kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn Suomen äideille, heitä kiinnosti oliko meillä sama ajatus kuin Hitlerillä joka antoi kunniamerkin neljännen lapsen jälkeen. No ei ollut, mutta tuota saksalaisten "kollektiivista syyllisyyttä" hiukan sivuttiin seuranneessa keskustelussa.

Parikymmentä vuotta sitten olin vierailulla Vecheldessä, Braunschweigin esikaupungissa, ja asuin paikallisen komisarion kotona. Meillä meni muutama yö aamutunneille asti, kun väittelimme tuosta "kollektiivisesta" syyllisyydestä. Itse asiassa varsinkin anglosaksinen propaganda yrittää yhäkin lietsoa tuota ajatusta, eikä syytä kaukaa tarvitse etsiä. Natsikortin heiluttelu on kauan ollut pätevää vallankäyttöä. "Kollektiivinen syyllisyys" on kautta historian ollut käypä tekosyy milloin minkäkin laisille väkivallanteoille.
Juutalaisten "kollektiivinen syyllisyys" roomalaisten 2000 vuotta sitten suorittamaan teloitukseen kävi mainiosti pogromien tekosyyksi. Stalinin, Hitlerin, Pol Potin ja muiden hirmuteot muistetaan yhä. Saksalaisten lisäksi venäläisiä, kiinalaisia, turkkilaisia, belgialaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia pyritään syyllistämään kollektiivisesti erilaisista hirmuteoista. Normaalireaktio on melkein aina se, että noista teoista yritetään päästä eroon joko kieltämällä tai vähättelemällä niitä. Sosiaaliset seuraukset saattavat joskus olla varsin pahat.

Ensimmäisen maailmansodan tappio oli toisen maailmansodan siemen. Turkkilaiset kiistävät tai vaikenevat yhä omista vanhoista teoistaan, venäläiset samoin. Saksalaiset ovat tehneet viisaammin. Vanhat asiat on läpikäyty perusteellisesti, ja nyt on jo (vihdoin) havaittavissa merkkejä normaalista ja terveestä kansallistunnosta. Samalla tavoin kun minulla olivat silmät märkinä Eestin lippujen liehuessa 1990, samalla tavoin ne kostuivat 2006 kun jalkapallon maailmanmestaruudesta pelattiin Saksassa. Schwarz-Rot-Gold-liput liehuivat iloisesti kaduilla silloinkin kun loistavasti pelanneelta joukkueelta oli jo mestaruus mennyt sivu suun.

Poliittinen syyllistämispropaganda on länsimaissa jostain syystä varsin toispuolista. Siinä missä Sergej Eisensteinin kommunisteille tekemiä elokuvia ylistetään (aivan oikein) mestarillisiksi, siinä Leni Riefenstahlin yhtä lailla mestarillisista Nürnberg- ja olympiaelokuvista vaietaan.


Menneet ovat menneitä, ja niistä toivottavasti opitaan jotakin. Menneisyyden painolastin loputon raahaaminen mukana tekee sairaaksi ja on sairasta. Tarvitaan sellaisia rohkeita tekoja, kuin esimerkiksi Israelissa kasvanut juutalainen kapellimestari Daniel Barenboim teki Jerusalemissa 2001: esitti berliiniläistensä kanssa Wagnerin Tristan-alkusoiton. Wagner saattoi yksityishenkilönä olla millainen paskiainen tahansa, mutta hänen musiikkinsa kuuluu länsimaisen taiteen korkeimpiin saavutuksiin. Sen pitäisi riittää. Jos ei, jotakin on pahasti vialla.

Hahmojen psykologia. Kauneutta etsimässä X

Olen varhaisemmissa blogeissani analysoinut fasadeja ja erityisesti maalauksia, pääasiassa niiden geometrian kannalta. Olen todennut, miten maalausten sommittelussa, tasapainoisuudessa ja dynamiikassa jatkuvasti lähdetään yksinkertaisista peruselementeistä kuten tasasivuisesta kolmiosta, neliöstä, kartioleikkauksista ja sen sellaisista muodoista, jotka vaistomaisesti koetaan harmonisina. Itse asiassa tein havaintoja, joita hahmopsykologit viimeistään 1900-luvun alusta lähtien ovat tehneet.

On itsestään selvää, että meidän aivomme toimivat niin, että ne pyrkivät ymmärtämään ja järjestämään näennäisesti kaoottisiltakin tuntuvia havaintoja. Yksinkertaisin esimerkki sellaisesta on tämä mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon tähtäävä täydennyspyrkimys:Astetta monimutkaisempia ovat kaksi seuraavaa:
Yhteistä edellisille kaavioille on etteivät ne millään muotoa ole "kauniita" eivätkä "taiteellisia", pelkkiä havainnekuvia meidän vastaanottotavoistamme vain. Mutta seuraavassa kuvassa on jo joitakin elementtejä esteettisestä sommittelusta, ainakin klassisista periaatteista "ykseys moninaisuudessa" ja "kompleksisuus". Tässä muodossa havainnekuva on kuitenkin aivan liian riittämätön tuottaakseen taiteellista nautintoa, tai edes lähestyäkseen sellaista. Mutta sen pohjalta voisi joku yrittää lisätä sen kompleksisuutta, järjestää esimerkiksi jo nyt havaittavissa olevaa oikealle päin lisääntyvää tiheyttä.
Jos luettelemme hahmopsykologian lakeja, tuntuu melkein kuin keskustelisi maalausta suunnittelevan tai valmistelevan taiteilijan kanssa:

Onko joillakin hahmoilla painavuutta, painoarvoa, "pregnanssia"?
Vaikuttaako elementtien läheisyys niiden hahmottamiseen toisiinsa kuuluviksi?
Onko elementeissä samankaltaisuutta, joka liittäisi niitä yhteen?
Onko elementtien keskinäisissä suhteissa kontinuiteettia, jatkuvuutta?
Onko viivoissa tai elementeissä sulkeutuvuutta, joka vaikuttaisi isompien muotojen hahmottamiseen?
Onko elementeillä yhteistä liikettä?
Onko viivoilla parhaan jatkon "luonnollistavaksi" tekeviä ominaisuuksia?
Miten elementit järjestäytyvät alueellisesti?

Tässä oli vain muutamia hahmopsykologian havaintoja. Merkillistä on, että suuri osa näistä puhtaasti visuaalisista tekijöistä voidaan siirtää niinkin abstraktille taiteenalalle kuin musiikkiin. Yhteistä musiikille ja kuvataiteelle on se aika joka kuluu kokonaisuuden hahmottamiseen. Liikkumatonta maalausta silmä katsoo jatkuvasti liikehtien, ja nämä liikeradat määräytyvät suurelta osalta maalauksen sommittelun mukaan. Näin maalaukseen tulee ikäänkuin liitteenä mukaan liike ja aika. Musiikissa liike ja aika tapahtuu nauhamaisesti, asia kerrallaan, mutta kuulijan muisti hoitaa kankaan virkaa. Tuttujen aihelmien toistuminen perustuu nimenomaan muistiin, samoin eri lailla painavien tai "väritettyjen" jaksojen vaihtelu.

Musiikista puhun toiste. Mutta otetaan vielä yksi hahmopsykologian lakeja kuvaava näyte. Kysymyksessä on invarianssi, jonka perusteella voimme tunnistaa samanmuotoiset elementit, olipa ne sitten esitetty missä projektiossa tahansa, suhteiltaan tai esitystavaltaan vaikka kuinka erilaisina: Katsokaapa kuviota B, jonka tarkoitus on esittää toisenmuotoisia kappaleita kuin A, B ja C. B:n elementeissä on kuitenkin yhtäläisyyksiä perusmuodon kanssa, ne on vain liitetty toisiinsa eri tavoin. Tämä on se kohta, jossa taiteen, esteettisen ilmaisun moninainen muuntelevuus käy esille. Ilman perusmuotojen muuntelua, jännityksiä, tasapainon siirtoja, yllätyksiä, tai erilaisuuden eri tasoja taiteellinen ilmaisu ei onnistu, estetiikka ei pelaa. Hahmopsykologia on kartoittanut, miten me asioita havaitsemme. Taiteilijan tehtävä on käyttää tuota tietoa hyväkseen, rikkoa sitä vastaan, ja tehdä estetiikasta jännittävää.

Valkoisia "neekeriorjia", uskokaa tai älkää!

Haluan kiinnittää huomiotanne amerikkalaiseen blogiin Old Picture of the Day. Nimensä mukaisesti se julkaisee vanhoja valokuvia, ja kirjoittaja PJM valitsee joka viikolle tietyn aihealueen. Tällä viikolla on ollut menossa 1860-luvun orjuus USA:ssa. Siitä sarjasta otan esimerkiksi 15.6.11 kuvan:

Tuo kuva on ensinnäkin kauniin klassisistisesti sommiteltu, mutta mielenkiintoisempaa kuvassa on, että kaikki henkilöt siinä ovat orjia ihonväristä huolimatta. George Washingtonista alkaen valkoiset isännät käyttivät mustia orjanaisia hyväkseen, ja kuvan lasten kohdalla tätä hyväksi käyttöä on täytynyt tapahtua useankin sukupolven ajan, sillä he näyttävät "virheettömän" valkoisilta. Samassa taloudessa saattoi elää yhtä aikaa isännän lapsia valkoisen vaimon kanssa, ja hänen lapsiaan mulattiorjattaren kanssa. Orjan lapset olivat orjia edelleenkin, ja heitä kohdeltiin "värillisinä" vaikka ihonväristä ei sellaista olisi voinut huomatakaan.

Kaikista kuvan henkilöistä on säilynyt varsin laajat tiedot, ja PJM kertoo että kuvasarja on tehty postikorteiksi pian vapautuksen jälkeen, ja niitä myytiin rahojen hankkimiseksi orjien ja heidän lastensa huoltoa ja koulutusta varten. Kannattaa käydä läpi koko orjalapsi-sarja, ja lukea kirjoittajan huolelliset esittelyt kustakin kuvasta. Minulle aukeni näistä aivan uusi näkökulma orjuuden amerikkalaiseen historiaan. Suosittelen sydämellisesti, ja kiitän samalla bloggeriystävääni Karia palstalla jos yhtä, niin toista kans, jonka ansiosta olen tutustunut tähän amerikkalaiseen blogiin.