Alastomuus Tapaus Tampereella

Kun opetin Taideteollisessa 1960-luvulla, oli iltalehdistö ja sen skandaalihakuisuus vielä aivan lapsen kengissä. Kuitenkin jo silloin monia toimittajia kihelmöi ajatus lyödä rahoiksi ihmisten ahdasmielisyydellä. Ja saatiinhan muutama surkea "skandaalin" poikanen puristetuksi ulos. Eräs Kamerataiteen osaston vuosikurssi kuvasi itsensä alasti, huhu levisi toimittajien korviin, ja nämä lööppiä lyömään! "Alastomuustapaus" Taideteollisessa!

Joidenkin toimittajien tietoon oli tullut hurjempaakin. Alastomuutta esiintyi oppilaitoksessa jopa säännöllisesti! Jo 1. vuosikurssin viattomat oppilaat joutuivat piirtämään eläväämallia, ja samaa tapahtui myös kamerataiteen puolella. Eräs toimittaja, jota ei oltu päästetty näihin riettaisiin tiloihin, kyseli toivorikkaasti minultakin, näkyykö meidän tiloissamme alastomuustapauksia. Tietysti vastasin että yhtä mittaa, sehän kuuluu tähän työhön...

Nyt lehdistö on mässäillyt ilmaisutaitoon painottuvan Tampereen Yhteiskoulun viuhahduksella. Kauheaa, lukion ensimmäiselle luokalle tulleet joutuivat näkemään alastomien abien ohijuoksun! Jotkuthan saattoivat saada siitä elinikäisen trauman! Koskaan ei sielu enää tule puhtaaksi - jos se yksikin pojista olisi ollut vähän toisessa asennossa, olisi saattanut näkyä... vaikka mitä...

Koulua ja sen rehtoria on syytetty sairaiksi, melkein ihmispedoiksi. Oppilaita on vaadittu rangaistaviksi. Tämänpäiväinen Aamulehti yritti vielä raapaista kauhistuspurkin pohjalta jotain, mutta ei saanut kuin yhden palstan täytettä. Nettiversio yritti puhaltaa ilmaa liekkeihin julkaisemalla hulluimpia paheksuntoja. Raasut.

Sopiipa tässä kysyä, ketkä tässä oikeasti ovat sairaita? Ulkopuoliset ihmisetkö, joille asia ei mitenkään kuulu, mutta riehaantuvat pienimmästäkin syystä kauhistelemaan? Toimittajatko, jotka tietävät että ihmisten joukossa on aina näitä syötin nielaisevia ahdasmielikköjä, ja jotka kääntävät viimeisenkin kiven löytääkseen edes vilahduksen jonkun takapuolesta?

Yleensä käy niin, että yhteiskunnassa alun perin pienenä vähemmistönä olevat sairaat kauhistelijat pitävät asioista jatkuvaa meteliä, niin että normaalit ihmiset eivät jaksa sellaista loputtomiin kuunnella. Ja niin hörhöt saavat vähitellen vallan, säädöksiä ja valvontaa lisätään, kunne päästään aitoon amerikkalaiseen asetelmaan:

Siveysvalvojat olivat vahtineet eräänkin omakotitalon keittiön ikkunan takana, nähneet perheenisän tulevan alasti makuuhuoneesta kahvia keittämään, ja soittaneet välittömästi poliisin paikalle. Rautoihin pantu isäparka yritti todistaa kunnollisuuttaan: "Vannon että pieni tyttäreni ei ole koskaan nähnyt minua alastomana!"

Eivät alastomat ole sairaita, vaan heidän paheksujansa. Jotka muuten itse ovat ilki alasti vaatteittensa alla.

Kolmivuotiaan kielilogiikkaa

Yllä olevan kuvan otti isä siskostani ja minusta keväällä 1940, Talvisodan päätyttyä. Vähän sitä käsittelin tietysti. Luin äitini kirjeestä isälle hupaisan kohdan: "Kari puhuu vauvalle koko ajan ruotsia". Kun ajattelin asiaa tarkemmin, huomasin että kolmivuotiaalla minulla oli pätevä logiikka kielen valinnassani.

Meidät evakuoitiin Talvisodan sytyttyä välittömästi kauas kauas maaseudulle, aina Grankullaan asti. En puhu Kauniaisista, koska kaikki paikkakuntaan liittyvät muistot ja kontaktit ovat minulla nimenomaisesti ruotsinkielisiä. Saimme sijan isäni nuorimman sisaren luota. Ulla oli sisaruksista ainoana käynyt ruotsinkielisen koulun, ja oli mennyt naimisiin ruotsinkielisen miehen kanssa. Miehen vanhemmat asuivat myös huvilassa, ja olivat vahvasti ruotsinmielisiä. Samassa paikassa asui myös isoäitini, jolle jopa saksankieli oli tutumpaa kuin suomi. Lähistölle oli sijoitettu myös äidinäitini, joka oli melkein umpiruotsalainen kuten sukunsa Jungit yleensäkin.

Noissa olosuhteissa ruotsinkieleni vakiintui entisestään. Olin toki aikaisemminkin ollut hoidettavana isovanhemmillani, jossa ruotsi oli Famon takia puhekielenä jopa useamminkin kuin suomi. Vuoden ikäiselle serkulleni Beritille puhuttiin tietysti myös ruotsia, vaikka hänen kielensä olikin vielä luonnollisesti vauvanoloista. Molemmat vanhempani puhuivat äideilleen ruotsiksi, isä myös pikkusisarelleen ja tämän miehelle ja anopille. Minä tein kolmivuotiaan yksinkertaisen loogisen päätelmän: Naisille ja vauvoille puhutaan ruotsia. Siihen liittyi korollaari: Miesten kesken puhutaan yleensä suomea.

Lapselle tällainen ei tuota pienimpiäkään vaikeuksia, minkä huomaa helposti erikielisten vanhempien lapsista. Kaksi lapsenlapsistani asuu Tyynen meren rannalla, ja heistä tulee melkein kolmikielisiä: venezuelalainen äiti puhuu espanjaa, ympäristö, koulu ja vanhemmat keskenään englantia, ja isä opettaa kaiken aikaa myös suomen alkeita. Meillä kotikieli oli suomi, vaikka isäni yrittikin silloin tällöin nuorempien sisarusteni vuoksi puhua ruotsia, hiukan heikompaa äidinkieltään. Äidille puhuin myös 3-vuotiaana pääosin suomeksi (äitihän ei ole mikään 'nainen' vaan äiti!), elleivät olosuhteet vaatineet muuta.

Rupesin jälleen miettimään tätä Suomessa tapahtunutta kielenvaihdosta. Sehän oli nopeaa, ja kesti korkeintaan kahden sukupolven verran. Kaksikielisissä oloissa muutosta tapahtui toki myös toiseen suuntaan, ja varsin yleinen tapa oli murrosvaiheessa sijoittaa pojat suomenkieliseen kouluun ja tytöt ruotsinkieliseen. Minkä verran tämä johtui siitä, että tytöillä oli parempi mahdollisuus päästä nk. hyviin naimisiin ruotsinkielisinä, jääköön arvailun varaan.

Näistä kielisuhteista minulla on vanhempien esipolvien osalta omat käsitykseni, mutta palaan niihin toisessa yhteydessä.

Mämmilä - nerokas sarjakuvaromaani

Tarmo Koiviston nerokas sarjakuva Mämmilä poikkeaa useimmista lajinsa edustajista siinä, että se on "reaaliaikainen". Pienen taajaman elämää ja ihmisiä kuvataan viikko viikolta, vuosi vuodelta. Henkilöt saavat syvyyttä ja taustoja, he syntyvät, vanhenevat ja kuolevat. Kunkin albumin piirtämisajankohdan tunnusmerkit ja ominaispiirteet heijastuvat Mämmilän taajamaan, joka ulkonaisesti sai taiteilijan kotiseudun Oriveden hahmon.

Mämmilää voisi huoleti kutsua sarjakuvaromaaniksi tai oikeammin romaanisarjaksi. Kuten Linnan Täällä Pohjantähden alla se kuvaa erään aikakauden yleisiä aatteita ja tapahtumia, mutta sijoitettuna helposti tunnistettavalle paikkakunnalle. Tragiikka ja komiikka vyyhtiytyvät toisiinsa kuten oikeassakin elämässä. Henkilöitä on hienokseltaan tyypitelty ja hiukkasen karrikoitukin, mutta vain sen verran, että heihin syntyy karaktääriä - ilman että realistinen perusote hämärtyy.

Koivisto tuntee paikkakuntansa ja sen asukkaat niin hyvin, että Mämmilällä on vahva kansatieteellinenkin arvo. Sen syvähämäläiset sanonnat saattavat tarttua lukijaan samalla tavoin kuin Tuntemattoman sotilaan repliikit. Itse olen huomannut että suustani tulee usein mämmilämäinen itsekuvailu "Kaikkena oon ollu, paitti en airanvittaksena"...

Mämmilä kuuluu suomalaisen kirjallisuuden pysyviin ydinteoksiin, vaikka kaikki kirjallisuudentutkijat eivät sitä välttämättä vielä ole tajunneet. Mutta syy miksi nyt otan sen esille johtuu suoraan edellisissä jutuissani esiintyneestä aihepiiristä. Mämmilän ensimmäisessä albumissa eletään 1970-luvun loppupuolta, jolloin vielä surutta murskattiin vanhoja asuinalueita, ja kaavotettiin uutta usein varsin läpinäkyvän ahneesti. Seurauksena oli melkein kaikkialla yksinäisinä törröttäviä kerrostalo-torahampaita tai murheellisen ja mauttoman mahtipontisia pankkirakennuksia. Raha ja pröystäily tuhosivat maun ja kauneuden, kuten tässä 50-vuotisjuhlan kuvauksessa (kuva suurenee klikkaamalla):
Tällä tavoin on laadittu kaavaluonnoksia kabineteissa - muuallakin kuin Mämmilässä:

Ja tässä vihdoin se kuva, joka minulle tulee aina mieleen (ja märkää silmään), kun ajattelen tapahtumia meiltä viedyssä Karjalassa. Vanha talo Mämmilän keskustassa on joutunut pankin haltuun, ja häikäilemätön pankinjohtaja Santanen pitää tulenpalavaa kiirettä sen purkamisella. Viimeinen asukas, vanha karjalaismummo kuskataan kamppeineen vanhainkotiin, ja tilalle pitäisi saada uusi lättähattumallinen pankkitalo.

Sortavala, Viipuri - entäpä jos kumminkin...

Isä lähtee kohta takaisin sinne jonnekin (Kuva: Elsi Rydman)

Suuren kirje- ja valokuvamassan pohjalta kirjoitan parhaillaan perheeni historiaa. Aika jota kuvaan on järkyttävä, dramaattinen ja traaginen. 1930-luvun lopun lämpimistä kesistä ja toivorikkaasta vauraudesta kirjoitin tässä aikaisemmin. Viime vuonna ilmestyneestä Talvisodan Ässärykmentti -kirjasta löysin pari saman suuntaista sitaattia:

Kesän 1939 kokeneet muistelevat sitä mielellään kauneimpana, mitä Suomessa on koskaan vietetty.(Sampo Ahto: Talvisodan henki)
Koskaan ei Suomen taivas ole ollut niin sininen, koskaan ei aurinko ole säteillyt maamme yllä niin kuin muistorikkaana kesänä 1939.(Jarl Gallén: Tionde regementet)
Viimeinen rauhan viikko oli helteinen ja sateeton. Matkailun kannalta se oli ennätyksellinen. Miljoonat ihmiset lojuivat hiekkarannoilla Terijoelta ja Hangosta aina Rivieralle ja Brightoniin saakka. Sodan alkaessa Eurooppa oli uimapukusillaan.(Max Jakobson: Diplomaattien talvisota)

Ja tuon kaiken piti loppua niin yllättäin, karkealla ja helvetillisellä tavalla. Oma perheeni selviytyi talvisodasta sentään kohtalaisen hyvin, isäni haavottui vain lievästi. Mutta jo lähisuku kärsi pahoin, ja se sukulaistalo jossa me niin pitkään olimme sotaa paossa menetti heti nuoren isäntänsä. Lukuisat kirjeet ja kortit kertovat riviensä väleissä hirvittävästä ahdistuksesta. Vihollisen karkean ja raa'an häikäilemättömän yllätyshyökkäyksen 30.11. jälkeen kesti kymmenen päivää, ennenkuin isäni Kannaksen Kuolemajärvellä edes tiesi, olimmeko me hengissä. Hänellä oli kaksinkertainen vastuu ja huoli: viimeisillään raskaana ollut vaimo ja pieni lapsi, ja oman maan kohtalo, jonka puolustustaistelussa hän oli myös vastuussa alaistensa hengestä.

Niinpä isän kirjeet ja kortit ovat täynnä luottavaisuutta ja uskoa asioiden selviämiseen, kaikki menee oikein hyvin, mitä nyt välillä vähän vaihdettiin korsua, tai oli muita töitä. Ja äiti lähettää takaisin samanlaisia, kaikki menee hyvin, ei mitään huolta. Kuitenkin kirjeet saattoivat myöhästyä kolmekin viikkoa. Jopa siskoni syntymästä kertonut riemukas sähkösanoma tuli perille vasta viiden päivän päästä. Ja kaiken aikaa, näissä oloissa, kyti jäytävä pelko oman perheen ja koko maan kohtalosta.

Kaiken tämän hirmuisuuden keskellä yritän saada jälkipolville kertomusta aikaan, mutta havahdun kaiken aikaa siihen, että mielessä pyörii monenlaista ennen niin syntisen kiellettyäkin ajatusta. Entäpä jos sota olisi kulkenut toisella tavalla? Entäpä jos läntinen apu olisi päässyt tänne ajoissa? Entäpä jos länsimaat ja Saksa olisivat lykänneet keskinäistä väliensä selvittelyä? Entäpä jos Neuvostoliitto olisi sortunut, ja raja pysynyt Syvärillä? Entäpä jos Saksa olisikin voittanut sodan jollakin tavalla, tai välttänyt edes oman tuhonsa?

Tällaisten ajatusten esittäminen julkisesti (kuten tässä) herättää vieläkin raivoa monissa ihmisissä. Minun on vaikea ymmärtää heitä, mutta vuosikymmenien pituisella, ulkoa pakotetulla propagandalla on ollut tehonsa. Silti täytyy myöntää, että kun näkee esimerkiksi tällaisen liikennemerkin, se kouraisee syvältä. Kuva ei ole 1930-luvulta, vaan sen kuvasi äskettäin bloggeriystäväni hikkajii Imatralla käydessään.

Järjen käyttö voi olla myös hyväksi

Oletetaanpa, että minulla on kotona kultaharkkoja, arvotauluja ja muuta arvokasta aarteistoa. Koska varastaminen on rikos, on tavattoman loukkaavaa että minua vaaditaan järkeen vedoten pitämään oveni lukittuna. Pidän oveni siis mielenosoituksellisesti lukitsematta, ja arvoesineeni viedään. Kaiken lisäksi vakuutusyhtiö kieltäytyy maksamasta korvauksia, koska oveni olivat olleet auki. Minä olen hyvin loukkaantunut, ja vaadin samanmielisiä kokoon ja marssille.

Kaikki ymmärtänevät, että viittaan tällä erääseen kansainväliseen muotivillitykseen. Minusta on tavattoman väärin, että naiset eivät voi kulkea kaikissa paikoissa pelkäämättä, ja vaikka kuinka pimeällä, humalassa, vähissä vaatteissa ja vaikka vähän keimaillenkin. Raiskaus on iljettävä rikos. Mutta oletetaanpa, että raiskauksen varalta voisi vakuuttaa itsensä. Mikä vakuutusyhtiö lähtisi vakuuttamaan naisia ilman, että asettaisivat tässä tapauksessa jonkinlaisia vastuuta rajoittavia ehtoja?

Vakuutusyhtiöitten mielestä järkevät toimenpiteet voivat ehkäistä rikoksia. Ne itse asiassa kehottavat siihen. Samoin tekee poliisi, vaikka monet ovatkin sille asiasta kovin vihaisia. Hyväksymällä jonkinlaisen yleisen järjen käyttämisen minä luovun vapaaehtoisesti osasta vapauttani. Tällaisia asioita on rauhallinenkin yhteiskunta täynnä, riippumatta siitä kuinka paljon se minua loukkaakin. Mutta kun olen sanonut tämän, olen todennäköisesti syyllistynyt mielipiteeseen, joka loukkaa joitakuita, ja minua voidaan epäilemättä syyttää vihapuheesta ja raiskaajien ja varkaitten suosimisesta.

Minä pelkään aseita, ja minua on riittävän monta kertaa osoiteltu sellaisilla, toivoakseni ettei ihmisillä olisi sellaisia kotonaan. Kun tämän sanon, jotkut aseharrastajat saattavat suuttua pahan päiväisesti. Joku heistä saattaisi sanoa kuten aikoinaan muuan pienessä hiprakassa ollut himometsästäjä: "Varo liikkumasta metsästysaikaan, saattaisin luulla sinua jänikseksi!" Tämän vuoksi en pidä käytännössä isompaa meteliä aseita koskevista mielipiteistäni tai toiveistani, ihan vain kansalaisjärjen sanelemista syistä.

Minä pelkään myös väkivaltaa ja väkivaltaisia ihmisiä. Tämän vuoksi vältän liikkumasta sellaisissa paikoissa tai sellaisina aikoina, jolloin väkivallan kohteeksi joutuminen on tavallista helpompaa. Vältän myös ihmisiä jotka tuntuvat väkivaltaisilta, esimerkiksi katujengejä, humalaisia tai ylenmääräisesti testosteronilta haisevia miehiä. Minusta se on ihan järkevää, vaikka olisinkin sitä mieltä ettei minun liikkumistani saisi millään verukkeilla rajoittaa. Samoin pelkään aatteellisista syistä väkivaltaa käyttäviä, kuten islamisteja tai jihadisteja, olivatpa ne sitten etuliitteeltään anti- tai pro-. Sen vuoksi toivon sydämestäni, ettei tänne tulisi sellaisia, ja että jos sellaisia kuitenkin ilmaantuisi, ne ajettaisiin maasta pois tai suljettaisiin vankilaan.

Kaikki nämä mielipiteeni tähtäävät siihen että saisin olla rauhassa. Mutta tiedän että ne myös herättävät joissakuissa suurta aggressiota. Olen ehkä hölmö kun olen tällaista puhunut, enkä käyttänyt kansalaisjärkeä ja pitänyt suutani kiinni. Siihen minua itse asiassa patistavat monet viime aikoina korkeiltakin tahoilta julkisuudessa esitetyt vaatimukset. Monille vallanpitäjille on pelkästään myönteistä ja edullista, että yhteiskunnassa leviää pelko ja itsesensuuri. Tällaiseksi demokratia saattaa käytännössä aivan huomaamattakin muuttua, ja silloin ollaan totalitarismissa, pappis- ja poliisivaltiossa, tai korporatiivisessa fascismissa.

Pitäisikö sittenkin olla liikaa kuuntelematta järjen varottavia kuiskauksia?

Räppänä

Ennen sotia, kun ikkunoihin ei vielä rakennettu tuuletusluukkuja, huoneitten tuuletus hoidettiin räppänöiden avulla. Ne olivat pieniä, pienempiä kuin paperiarkin koko A5. Ne vedettiin auki narulla tai hennolla metalliketjulla, ja suljettiin nykäisemällä hiukan ulospäin. Luukun takana oli seinän läpäisevä parin tiilen kokoinen aukko, ja talon ulkoseinässä reikä oli suljettu metalliritilällä. Jos se oli irronnut tai särkynyt, linnut saattoivat tehdä tuuletuskanavaan pesää.

Kulkemalla esimerkiksi Helsingin Etu-Töölössä näistä tuuletusaukoista saa hyvän kuvan lähes jokaisen talon fasadissa. Ne oli sijoitettu lähelle huoneen katonrajaa, eikä niihin sen aikaisen huonekorkeuden aikana ylettynyt muuten kuin tikkailla. Tuuletusräppänän läpi lämmennyt ilma kulki nopeasti ulos, ja korvautui kylmällä ulkoilmalla. Seurauksena oli, että sisäluukku nopeasti alkoi näyttää rumalta, varsinkin jos huone oli tapetoitu. Uuden tapetoinnin aikana luukku peitettiin tapetilla, ja leikattiin sitten kolmelta sivulta auki. Maalatuissa huoneissa luukkua voitiin sentään korjailla maalaamalla ruostuneita ja likaantuneita kohtia uudelleen.

Tällainen räppänä on kerran pelastanut henkeni. Ainakin eräässä unessa jonka näin joskus 60-luvulla. Olin Mechelinin- ja Caloniuksenkatujen kulmatalossa, ja kuulin "Meklulta" tahdissa marssivien saappaiden ääniä. Äkkiä tiesinkin keitä sotilaat olivat: SS-miehiä tietenkin, ja saattoivat olla etsimässä vaikka minua. Ja talon eteen ne pysähtyivätkin, ja tunkeutuivat sisään ulko-ovesta hurjasti huutaen.

Minä pakenin sekunnin murto-osassa talon ylimmän kerroksen viimeisen huoneiston viimeiseen huoneeseen (tiedä häntä miten sinne pääsin), mutta pian SS-miehet jo olivat sisällä huoneistossa ja lähenivät huonetta jossa olin. Epätoivoisena hain ulospääsyä - ja huomasin katon rajassa räppänän... Luukku auki ja sisään! Talossa näyttikin olevan tavanomaista laajempi ilmanvaihtokanavien järjestelmä, ja pääsin ulos ensimmäisen kerroksen aukosta.

Kun astuin Caloniuksenkadulle, tiesin että rauha oli tullut. Oli yö, katukivet ja raitiovaunukiskot kiiltelivät sateen jälkeen. Kävelin kuin modernissa hieman jyrkkäsävyisesti kuvatussa mustavalkoelokuvassa. Ilma oli raikasta hengittää, katulamput loistivat, kiskot kiilsivät, kuljin kohti Runeberginkatua, ja oli niin miellyttävän moderni, urbaaninen olo...

Kaukaiset tarkkailijat

Jatkan edellisestä aiheesta. Etelä-Korea on äkkiä kokonaan menettänyt mielenkiintonsa minuun. Kaikki sieltä tulleet yhteydenotot (310) sijoittuvat yhden viikon ajalle. Mutta kartta on muuttunut dramaattisesti: Mukaan ovat tulleet aivan uusina maina Venäjä (2) ja Kiina (1). Viesti ehdottomasti tarkkailun arvoisesta saitista on siis kiirinyt Korean naapurimaihin. Tervetuloa, katsotaan miten isoihin lukuihin te pääsette!

Selaimista IE on jälleen kirinyt Firefoxin ohi reippaalla kaulalla. Mutta toisaalta käyttöjärjestelmien puolella Macintosh on paisunut niin, että sen käyttäjien luku on peräti kolmannes Windowsin käyttäjien määrästä.

Ja minä kun tosissani luulin että lukijoitani muka olisi kaukomaillakin! Ehei, siellä on menossa aivan toisenlaisia hankkeita. Toivottavasti en ole sekaantunut mihinkään kohtalokkaaseen tapahtumaketjuun tuolla Aasiassa. Mutta sen tiedän nyt, että Big Brother is watching me...