Kuntaliitosten imperialismia

Puhuin viimeksi kuntaliitoksista ja niiden paljastamista vallanhimon ja egonkorostuksen purskahduksista. Mainitsin Tampereen, jolle näyttää olevan ominaista suunnaton itsekeskeisyys. Sille on historiallinen syykin. Aikansa se vaati Hämeen läänin pääkaupungin asemaa, koska se oli isompi kuin Hämeenlinna. Sitä se ei saanut. Niinpä se päätti hyljätä koko Hämeen, ja perustaa ympärilleen oman maakunnan. Sen nimeksi tuli aluksi Tammermaa, mutta se paljasti liian selvästi mistä oli kysymys. Niinpä nimeä häveliäästi muutettiin, ja maakunnasta tuli Pirkanmaa.

Menneinä vuosina on tehty paljon suunnitelmia Pirkanmaan kehittämiseksi. Niinpä haluttiin tehdä luettelo kulttuuripalveluista Pirkanmaalla. Aivan merkillistä oli, että mm. käsi- ja taideteollisuus puuttuivat, "koska Tampereella ei sellaista opetusta ole". Mutta Ikaalisissa on arvostettu ja kuuluisa tällainen koulu! Mikä Ikaalinen? Jossain landen perukoilla? Listassa ei yleensäkään mainittu muita kuin tamperelaisia kouluttajia ja taiteilijoita. Vaikka ympäristön kunnissa ja kaupungeissa on omasta takaa runsaasti tekijöitä, tarkoitus olikin parantaa tamperelaisten työllisyyttä ja johtavaa asemaa heidän "maakunnassaan".

Enää ei tamperelaisille riitä edes Pirkanmaa. Koko maakunta on liitettävä Tampereeseen, ja tästä trendistä mainio ja kuvaava esimerkki on viranomaisten terminologian muutos. Enää ei papereissa lue edes "Etelä-Pirkanmaa" (johon kuuluvat Valkeakosken lisäksi varsin monet naapurikunnat), vaan nyt tämän seudun nimi on "Tampere E"! Kiitos vain kovasti...

Pienemmässä mittakaavassa samaa nähtiin täällä, kun valta keikahti ja Sääksmäki liitettiin siitä irronneeseen Valkeakoskeen. Tulin paikkakunnalle vähän liitoksen jälkeen, ja totesin ettei kaupungin johto lainkaan pitänyt sanan "Sääksmäki" käyttämisestä. Siitä - ihan totta - erityisesti huomauteltiin. Ja, kuten kerroin, kaupungin johtohenkilöt julistivat Sääksmäen nimen katoavan kartalta.

Olin 70-80-lukujen vaihteessa kutsuttuna kaupunginjohtajan virka-asuntoon, jossa läsnä olivat uusi ja vanha kaupunginjohtaja, sekä korkea puoluejohtaja, kaupungin historian kirjoittaja. Keskusteltiin kaupungin tunnettavuuden ja matkailun parantamisesta. Herrat esittivät yhä Sääksmäen nimen välttämistä, koska Valkeakosken nimen esiintymistä tiedotusvälineissä seurattiin suurella huolella. Maininta Sääksmäestä olisi silloin tilastoista pois. Sääksmäen silta tai Sääksmäen kirkko olivat todellisia kiviä kengässä.

Sitten tuli illan tähtihetki. Esitettiin, että alueen ja koko Hämeen kuuluisin kansanperinne ja -juhla Ritvalan helka pitäisi siirtää kaupungin keskustaan torille. Kaupunki saisi siitä näkyvyyttä, ja juhlaa päästäisiin nykyaikaistamaan. Minä siihen, että eivät ritvalaiset anna helkaa pois. Poliitikot: "Määrärahapoliittisilla toimenpiteillä siitä kyllä selvitään". Minä: "Mutta kun ne tekevät sen ilmaiseksi!". Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, ja kesti muuten kauan ennenkuin edes liikennettä Ritvalan raitilla saatiin ohjailla sen verran, ettei neitojen kulkueen tarvinnut väistää ohi kiitäviä kuorma-autoja ojaan saakka.

Ritvalassa asia kostettiin. Helkajuhlaesitteeseen liitetyssä kartassa päämaantie vei nuolin Helsinkiin ja Tampereelle. Sääksmäki oli keskellä isoin kirjaimin. Valkeakoskesta ei näkynyt häivähdystäkään...

Tuon kokouksen osanottajista on hengissä kaksi. Toinen ei muista sellaista kokousta olleenkaan. Toinen muistaa.
Hannu Antilan kuvassa helkaneidot yhä kulkevat Sääksmäen Ritvalan kyläteillä. Aikoinaan helkajuhla haluttiin siirtää Valkeakosken torille. Ehkä vielä tulee päivä jolloin tamperelaiset pomot päättävät kaapata koko höskän Pyynikille?

Kuntaliitokset, sekasotku vallanhimoa ja ylimielisyyttä?

Kun Toijala, Viiala ja Kylmäkoski liittyivät Akaan kunnaksi, syntyi suurta sekaannusta. Onko Toijalaa nyt enää olemassa? Onko sanottava Akaan Toijala? Onko Toijalassa asuva akaalainen vai toijalalainen? Monille nämä kysymykset ovat käyneet ahdistaviksi. Keitä me olemme ja ketkä meitä määräävät?

Vastaus on toki aivan yksinkertainen. Akaa on hallinnollinen alue. Jos kysymys ei ole hallinnollisista asioista, on samantekevää käyttääkö sen nimeä ollenkaan. Toijala on Toijala yhäkin, Viiala on Viiala. Molemmat ovat vanhan Akaan kyliä. Käytännön asiat ratkaisevat nimenkäytön. Jos asuu Toijalan kaupunginosassa nimeltä Ketunpesät, lienee parempi sanoa olevansa Toijalasta, sillä Ketunpesien sijaintia ei kauempana asuva tiedä. Samoin Kurisjärveltä kotoisin oleva ehkä mieluummin sanoo olevansa Kylmäkoskelta.

Kuntaliitoksissa vallankäyttö tietysti muuttuu. Kylmäkosken edustajia Akaan valtuustossa on pieni vähemmistö, joka tietysti voi tuntea olevansa voimaton isompiensa puristuksessa. Esimerkiksi pienten koulujen sulkeminen voi kurittaa pientä kunnanosaa pahemmin kuin keskusaluetta. Kuntaliitosten vaikein kysymys saattaa liittyä juuri vallankäyttöön, ja koska poliitikoiksi usein hakeutuu määräilynhaluisia pomoluonteita, vallankäytöstä saattaa tulla ongelma. Sen sijaan isommissa, yhden kunnan voimavarat ylittävissä asioissa ei muutoksia välttämättä tule ollenkaan nykyisten kuntainliittojen ja muiden yhteistyösopimusten toimintaan nähden.

Jos asukasluvultaan täysin ylivoimaiseen kuntaan liitetään vähäväkinen alue, vallankäytön ongelmat saattavat käydä hankaliksi. Uudet pomot saattavat olla omahyväisiä ja itsetyytyväisiä. Tampere on juuri sellainen taajama, johon liittymistä hiukan pelätään. Aamulehti on ilakoinut koko Pirkanmaan liittämisellä Tampereeseen: paikannimet muuttuvat "tietysti" sen mukana. Vaikka joku voisikin edelleen hyvin sanoa olevansa Lempäälästä tai Virroilta, hänet luetaan kumminkin "tamperelaiseksi" - jos nyt oikeiden manselaisten joukkoon huolitaan. Tampereen käyttäytyminen on jo vuosikymmenet ollut melkoisen neuvostoliittolaista taikka isovenäläistä, jos tällainen vertaus sallitaan.

Yleisessä tietoisuudessa joku käenpoikanen saattaa viedä alkuasukkailta jopa nimenkin. Kalvolan Iittalankylään kohosi tehtaita, Nurmijärven Hyvinkäänkylään tuli rautatie, Sääksmäen Valkeakosken kylään tehtaita. Sääksmäen historia onkin tässä suhteessa varsin kuvaava.

Sääksmäkeen valtavaan pitäjään kuuluivat kappeliseurakuntina mm. Urjala, Pälkäne ja Akaa. Kukin niistä itsenäistyi aikanaan. 1920-luvulla Valkeakosken teollisuuskylä itsenäistyi ja vei muitakin lähikyliä mukaansa. 1970-luvulla loputkin Sääksmäestä liitettiin Valkeakoskeen. Tuolloin kaupungin johtohenkilöt innostuivat. Kaupungin historiankin kirjoittanut henkilö ilmoitti, että "Sääksmäen nimi poistui nyt maailmankartalta". Ei poistunut. Sääksmäen silta on edelleen saman niminen kuin valmistuessaan, seurakunnat yhdistyivät Sääksmäen seurakunnaksi. Kaiken kukkuraksi nyt hahmotellaan ainakin Akaan ja Valkeakosken yhteenliittymistä, ja työnimenä on johdonmukaisen historiallisesti Sääksmäki.

Harva vastustanee Sääksmäen nimeä, jos tietää historiasta jotain. Akaalaiset eivät suin surminkaan alistu "koskilaisiksi", koskilaiset vielä vähemmin akaalaisiksi. Vaikka "koskilaiset" kivikaupunkilaiset vähän vielä vierastavatkin maaseutuista "liitosaluettaan", he joutuvat seurakunnan tavoin nielemään Sääksmäen nimen, jos historiatietoiset ja kompromissihaluiset naapurit näin haluavat.

Sääksmäen keskeinen asema paljastuu historiasta. Sääksmäen kihlakunnat, ylinen ja alinen, kattoivat 1800-luvun lopulle asti koko läntisen Hämeen, etelän Somerolta ja Tammelasta aina kauas Keski-Suomen eräalueille. Ehkä joskus elämme Sääksmäen kaupungissa, jonka asukkaat silti ovat kuka Toijalasta, kuka Viialasta, kuka Kylmäkoskelta, kuka Valkeakoskelta, kuka jopa itse Sääksmäestä - kuten minä?

Vielä lisää postimerkkeilyä

Jatkan vielä siinä toivossa että joku innostuisi uudestaan klassiseen filateliaan. Suomi liittyi Maailman postiliittoon 1875. Vuodesta 1885 alkaen merkkien värit määräytyivät niin, että ulkomaille menevän ristisiteen merkin väri oli vihreä, kortin punainen ja kirjeen sininen. Tätä väriskaalaa on käytetty hyvin pitkälle meidän aikoihimme asti.

Vieressä on mallin 1930 leijonamerkkejä. Sininen ilmestyi 1948, violetti 1950 (kun kirjemaksu oli jo noussut 20 markkaan)




- ja punainen 1952. Mutta vihreää ei koskaan tullut, sillä parin vuoden päästä siirryttiin aivan uuteen merkkikuvaan. Kuvat olen karkeasti fotoshopannut punaisesta merkistä. Kun inflaatio kaiken aikaa laukkasi eri maissa, filatelian hauskuus senkun parani. Samoista merkeistä ilmestyi monen värisiä versioita, ja välillä jouduttiin käyttämään päällepainatustakin, jossa vanha arvo korotettiin uuteen.


Edellisten juttujen kuvista näkee, että Venäjän keisarikunnassa inflaatio ei ollut kummoinenkaan. Postikortit liikkuivat meillä kymmenen pennin hintaan melkein neljännesvuosisadan. Mutta maailmansota ja valtiolliset mullistukset muuttivat koko kuvan. Postimaksuja korotettiin pahimmillaan vuosittain, ja näin syntyi monia hupaisiakin ilmiöitä. Jo vuonna -18 postikortin maksu nousi 20 penniin, ja seuraavana vuonna jo 40 penniin. Eipä aikaakaan, niin hinta jo oli 90 penniä, ja 1936 peräti 3 markkaa...


Alkoi ilmestyä kummallisia kaksoispainatettuja ehiökortteja, joissa merkki esiintyi kahteen kertaan. Ja jottei myymättömiä kortteja joutuisi haaskuuseen, niihin lisättiin samanlaiset ylipainamat kuin merkkeihinkin.


Ylemmässä kortissa syyskuulta -19 isoäitini saa anopiltaan Tyrvään Jaatsista terveisiä, että ovat lähettäneet soseeksi sopivia omenoita Helsinkiin, ja että kovia omenoita tulee perässä. Anoppi tietysti muistaa tapansa mukaan happamasti huomauttaa, että hän ja muut ovat raataneet helsinkiläisten eteen ankarasti, ja vieläpä nukkuneet huonosti. Nyt kun vielä hänen poikansa (isoisäni) on Saksassa, niin kylläpä mahtaa olla vaikeaa... Alemmassa kortissa helmikuulta -21 taas ilmoitetaan Suomen Tukkukauppiaitten Liiton johtokunnan kokouksesta Vuorikatu 8:ssa.

Lopuksi vielä yksi loistoehiö. Ruotsin kuningas Kustaa V täytti 1938 80 vuotta, ja sen kunniaksi julkaistiin upea juhlaehiö kultaisin koristein. Muuan isäni liiketuttavista lähti Tukholmasta risteilylle Tallinnaan. Gripsholmin linnassa 11.6.38 päivätyn kortin hän aikoi leimauttaa vasta Tallinnassa. Niin tapahtui, ja näin meillä yhtäkkiä onkin ruotsalainen ehiö eestiläisellä leimalla!

Lisää ehiöitä

Jatkan vielä näiden ehiöiden esittelyä. Yllä on isoisäni äidiltään saama kortti vuodelta 1917. Sen merkkikuvaa ei löydy enempää Suomen kuin Venäjänkään postimerkkien joukosta. Koska en tunne Venäjän ehiöitä, en osaa sanoa esiintyikö niiden joukossa tuota merkin muotoilua. Koska ehiön teksti on kokonaan venäjäksi, se on voitu myös painaa siellä. Toisaalta Venäjän malliset käyttömerkit joissa esiintyy penni/markka-arvo painettiin koko ajan (vuodesta 1901) Suomessa. Joku lukijoista saattaa tietää tämän filatelian osan asioista enemmän.

Mielenkiintoista Suomen ja Venäjän välien historiassa on se, että Suomen postimerkeissä oli alusta alkaen teksti ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi, ja ne myös suunniteltiin Suomessa. Vuonna 1889 merkkikuvaa muutettiin hiukan, niin että siihen saatiin myös venäläinen teksti. Edellisessä postauksessa on kuva juuri tämän vuoden mallista. Mutta 1901 tuotiin Venäjän merkkien malli Suomeenkin, ja maan nimi ja ruotsinkieli katosivat kokonaan. Vain lyhenne PEN. jäi roomalaisesta kirjaimistosta jäljelle. Markka-arvoissa toki luki komeasti myös "1 MARKKA" ja "10 MARKKAA".

Seuraava kortti ei tosin ole ehiö, mutta murrosajan erikoisuutena muuten kiintoisa:
Tämä joulukortti on lähetetty jouluaatonaattona 1917, ja siinä ovat rinnakkain suuriruhtinaskunnan ja uuden valtion merkit. Hupaisa juttu. Venäjänvallan aikaiset merkit olivat voimassa aina toukokuun loppuun 1920 saakka, ja toisaalta Suomen uudet Eliel Saarisen suunnittelemat merkit julkaistiin jo ennen itsenäisyysjulistusta!

Sisällissodan ollessa käynnissä julkaisi valkoinen osapuoli maaliskuussa -18 niinsanotut Vaasan merkit, jotka löysivät tiensä myös ehiöihin. Tämä ehiö on lähetetty Harjun aseman postikonttorista Valkealassa Savon radan varrella:


Vaasalaiset merkit ovat hyvin lähellä Saarisen muotoilemia, ja ne piirsi Matti Visanti, kuvataiteilija ja arkkitehti. Seuraavassa kuvassa on monta erikoista asiaa yhdistettynä:
Kortti on ensinnäkin lähetetty 11.5.18 Hartolasta, sisällissodan vielä riehuessa idässä. Siinä on vaasalaiseen ehiöön liitetty Saarisen mallin postimerkki. Joku voisi nähdä asetelmassa jotain symbolistakin. Mutta huomatkaa molemmat postileimat! Niitäpä ei kaiken kiireen keskellä vielä ehditty muuttaa suomalaisiksi, vaan paikkakuntien nimet olivat yhä myös kyrillisillä kirjaimilla. Voisiko murrosaika tulla sen selvemmin kuvatuksi?

Matti Visannin arkkitehtipoika Markus peri isänsä toimiston, ja nai isäni pikkuserkun Irmeli Lindholmin, joka myös oli arkkitehti. Markus Visanti oli koko 1960-luvun myös Taideteollisen rehtori, ja sainpa kymmenen vuoden ajan toimia siellä hänen alaisenaan.

Ehiöitä

Ehiö (helsak, Ganzsache, Postal Stationery) on kortti tai kuori johon on valmiiksi painettu "postimerkki" eli todiste maksuluokasta. Ehiöt olivat itse asiassa postimerkkiä vanhempi keksintö, Englannissa 1840 ja Suomessakin jo 1845. Suomen ensimmäiset varsinaiset postimerkit saivat aiheensa pari kymmentä vuotta käytetyistä ehiöistä.

Ehiöt ovat kohteina itse asiassa paljon kiintoisampia kuin postimerkit, sillä niihin sisältyy tekstien ja leimojen kautta paljon informaatiota. Minulle sellaisia on suvun arkistoista kertynyt melkoinen määrä "tavallisten" postikorttien oheen. Julkaisen niitä täällä blogissa silloin tällöin.

Tässä on kortti vastauskortteineen, jonka lähetti tunnettu raittius-, naisasia- ja settlementtiliikkeen uranuurtaja Alli Trygg-Helenius isoisäni isälle kauppias ja myöhemmin valtiopäivämies Victor Rydmanille 31.10.1897. Kysymys oli Albion Lamppumakasiinin tuki-ilmoituksesta Allin joululehteen. Kuvan yläreunassa näkyy taitekohta josta vastaus irrotetaan. Allin teksti on kirjoitettu osoitesivun taakse. Victor ei ollut irrottanut vastauskorttia, eikä siis vastannut valmiiksi maksetulla kortilla. En ole tarkistanut asiaa Allin joululehteä katsomalla, mutta oletan että he ovat tavanneet toisensa Helsingissä, jossa Albionin haara- ja sittemmin pääliike sijaitsi. Uskoisin että Alli sai tavanomaisen reklaaminsa. Tässä on Allin kirjoitus ja vastauskortin osoitesivu:

Postimerkin kuva on täsmälleen tuolloin käytetyn 10 pennin merkin (malli 1889) mukainen. Kiintoisaa on, että Alli kirjoitti ruotsiksi, vaikka molemmat osasivat suomeakin. Ruotsiksi oli monista asioista tuolloin vielä hiukan helpompi kirjoittaa.

Toinen esimerkkini on sekin alunperin ehiö, mutta nyt 10 pennin punaisen kuvakkeen päälle on liimattu 7 kopeekan arvoinen ns. rengasmerkki, jota oli käytettävä kaikissa ulkomaille, siis myös Venäjälle lähetettävissä postituksissa. Mielenkiintoista on, että keisarillisen emämaan postihallitus kuitenkin lisäsi normaaleihin merkkeihinsä nuo renkaat, josta käy ilmi lähetysmaa eli Suomen suuriruhtinaskunta. Poikana nuo merkit olivat haaveilun kohteita, sillä niiden hinta oli moninkertainen tavallisiin verrattuna. Onneksi kukaan ei ole hajottanut tätä postilähetystä.

Isoisäni oli tuolloin heinäkuussa 1899 suorittamassa vapaaehtoista sotapalvelustaan Krasnoje Selossa lähellä Pietaria, ja kortin lähetti hänen äitinsä Zaida (os. Savonius), joka vietti kesäänsä sukulaisissa Tyrväässä.

PS.: Tervetuloa uudet lukijat roma romanov ja Liisu!

Siis palaamme klassiseen kirjallisuuteen

Kiitän kommentaattoreita vastauksista. Melkein kaikki faktat tulivatkin kirjatuiksi, kolmea lukuunottamatta. Kuvassa on siis Jänis Vemmelsääri takertuneena Tervapöpöön. Nämä nimet löytyvät Anni Swanin vuonna 1911 julkaisemasta kirjasta Jänis Vemmelsäären seikkailuja. Ja, kuten Yli-Balthasar kertoi, sadut ovat alunperin afroamerikkalaisia kansantarinoita, joita Joel Chandler Harris (1845-1908) 1860- ja -70-luvuilla keräsi etelän neekeriorjien kortteleista. Harris oli pitkän linjan lehtimies ja kirjailija, ja viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan paljon mustien parissa. Hän omaksui myös alaluokan murteen, eikä kaihtanut sen käyttämistä Uncle Remus -tarinoissaan.

Tervapöpö (Tervapeikko, alunperin Tar Baby) näyttää tarinoista suosituimmalta. Yllä olevan kuvan on piirtänyt irlantilainen taiteilija Brinsley Le Fanu (1855-1935). Hänen isänsä Sheridan Le Fanu oli merkittävä kauhukirjailija. Le Fanun aatelinen suku pakeni Normandiasta hugenottivainoja Irlantiin, ja siihen kuului monia merkkihenkilöitä piispaa myöten. Tässä on amerikkalaisen A.B.Frostin vastaava kuva vuodelta 1895:

Eurooppalainen Le Fanu jätti tietysti vaatteet piirtämättä, ja näyttää muutenkin realistisemmalta ja luontoherkemmältä kuin Frost. Tässä on kaunis ja herkkä luontokuva, henkilöinä Kettu Repolainen (Brer Fox) ja Jaakko Varpunen (en tiedä tuon kielevän ja kantelevan linnun amerikkalaista nimeä) - juuri ennen kuin kettu syö linnun...

Harrisin vaikutus moniin kirjailijoihin on ollut suuri, ei vähiten Mark Twainiin, joka ottikin muutaman tarinan kokoelmiinsa - niin ja tarvittiinhan tuota leveää neekerimurretta myös Huckleberry Finnin seikkailuissa. Englanninkielisen Wikipedian ansiokkaassa artikkelissa muistetaan myös mainita tiedostavien mustien kriitikoiden sapekkaat tölväisyt, kun valkoinen mies kehtasi varastaa mustaa kansallisperintöä. Sama kohtalo on tietysti ollut myös Setä Tuomon tuvalla, vaikka molemmat kirjat ovatkin merkinneet suurta tasottavaa tekijää mustien ja valkoisten välien parantamisessa. Yksisilmäisessä maailmassa väärin sammuttaminen on jatkuva narinan aihe.

Kysymyksiä klassisesta kirjallisuudesta

Nyt on aika palata klassisen kirjallisuuden pariin. Vierellä on kuvia, ja ensimmäinen tehtävä on selvittää keitä kuvissa on, ja mitä niissä tapahtuu.

Jatkokysymys kuuluu:

Kuka sanoi kenelle: Nylje minut, revi silmät päästä, kisko korvat, katko jalat kaikki, mutta rukoilen sinua, [...], älä heitä minua tuonne orjantappurapensaikkoon".

Ja vielä lisäkysymys. Sama henkilö katselee kuolleen näköistä - no, jotakuta - ja sanoo kovalla äänellä:

[Piip] on aivan kuolleen näköinen, mutta ei hän sittenkään ole kuollut. Kuolleet aina...

Niin, mitä kuolleet aina tekevät?