Pyhä kuutamoyö

Kuutamoyö. Liki lammen on autio, hyljätty tienoo.

Kaikki on vaiti. Vain hiljaisuus arkana oottavan tuntuu,

kuin joku suurempi voima ois valmiina valtaamaan seudun.

Mies oli sinne kulkenut outoa polkua pitkin,

viemänä vaistojen aavistavain, niinkuin seuraten untaan.

Hiljaa on hänkin, ja hurmion tuntee tuon lumotun hetken.

Äkkiä häikäistyy mies, veden yllä kun välkkyen liikkuu

nymfien joukko. Se parvena tanssii, ja ilmassa kaikuu

mystinen, melkein äänetön laulu - ei kauniimpaa liene.

Laulun myös kuulevat taivaassa graziat luona Olympoon,

vaivihkaa liittyvät jumalten silmiä välttäen joukkoon.

Heidät on huomannut mies, joka mielessään nymfeille lausuu:

"Vuorten ja puitten ja vetten nymfit, te ihmisen sielun

haavojen lääkitsijät, yhä antakaa lahjanne meille!

Lohtua murheellisille ja epäileväisille usko,

rakkautta vaille myös jääneille antakaa vihdoinkin onni!

Teille on jumalten lahjana tullut - meille ei suotu -

taitonne auttaa ja lohduttaa, jos vain luotamme teihin."

 Muusille kiirehti mies myös kertomaan mietteistä näistä.

Paremmin tunsivat muusat nuo jumalten kateiset mielet:

"Kertoa voit, mutta salaiset mietteesi kuiskata muista!"

Kirjoitin tämän vapaasti muutamaa Goethen epigrammia seuraten. Suuri salaneuvos käytti epigrammeissaan distikonia, mutta jätin pentametrit pois ja käytin vain heksametriä, joka mielestäni istuu suomenkieleen helpommin. Kuva Konstantin Makovsky 1879.

Isä Matteon tv-sarjalla on syvempiäkin puolia

Kirjoitin aikaisemmin kesällä Teeman lähettämästä italialaisesta sarjasta Isä Matteon tutkimuksia. Tänään esitettiin sen 8. kauden viimeinen jakso, jossa isä Matteo joutui hetkeksi vankilaankin tekaistujen syytösten vuoksi, mutta lopulta kaikki avoimet asiat selvisivät, ja Il Capitano ja kaunis Patrizia saivat lopulta toisensa. Sarjan 9. tuotantojaksoa aletaan lokakuun lopulla esittää Rai Unolla, mutta sarja sellaisena kuin sen tunsimme päättyi kyllä tänään. Paikkakunta muuttuu Gubbiosta Spoletoon, ja mm. Patrizia (Pamela Saino) katoaa kuvasta.

Kaikki ne kielteiset arviot joita esitin aikaisemmin pätevät mielestäni yhä. Käsikirjoituksen heikkoudet jopa kärjistyivät tässä viimeisessä jaksossa, eikä isä Matteon esittäjän kliseisyys ja teennäisyys ollut kadonnut mihinkään. Mutta sarjassa on silti ansionsa. Ne vain kätkeytyvät italialaisten useasti itseironiseen yleiseen kohellukseen pieninä lähes huomaamattomina yksityiskohtina. Tarkoitan tässä nyt sitä "katolista perinnekäyttäytymistä", josta aikaisemminkin puhuin. Kristillinen pohja on sarjassa jotakin sellaista johon italialaiset itsekään eivät ehkä kiinnitä isompaa huomiota, se kun ympäröi heidät eräänlaisena itsestäänselvyytenä kaikkialla.
Kristillisistä ajatuksista on sarjassa hyvin keskeisenä mukana anteeksi antaminen, sen voima ja merkitys. Monissa jaksoissa anteeksi antamisella ja saamisella on tärkeä osuus ihmissuhteiden palautumisessa ja jopa rikollisen käyttäytymisen lopettamisessa, aivan kuten elämässä yleensäkin. Kristillinen etiikka, hyvyys, rakkaus ja toivo ovat uskomattoman vahvoja asioita ihmisten elämässä, ja siinä Matteo-sarja mielestäni omalla tavallaan onnistuu.
Toinen katoliseen perinteeseen liittyvä asia on kirkkorakennuksen ja sen sisätilan toimiminen yleisenä ympäristöstään eroavana ja yllättävänkin puolueettomana paikkana ihmisten kohdata sekä itsensä että toisensa. Kirkkoon mennäkseen ei tarvitse olla korostetun uskovainen tai hurskas tai opillisesti oivallinen, mutta sillä ja sen alttarilla on merkillinen voima hillitä ihmisten tuhoavaa affektiivisuutta. Tästä olen katolisen ydinalueen perinteelle vilpittömän kateellinen. Kirkko on aina auki, siellä on aina joku ottamassa vastaan ja auttamassa, ja esimerkiksi pappien jokahetkisen työlleen omistautumisen ja jopa myös selibaatin hyvänä puolena voisi pitää sitä että he tällä tavoin ovat ikäänkuin myös puolueettomia tavallisten ihmisten asioiden ja pulmien käsittelemisessä.
Tähän voi tietysti sanoa, että myös katolisessa perinteessä on ongelmansa, eikä todellisuus aina ole näin ruusuinen. Mutta silti kristillinen perinne ja kristillinen etiikka ovat katolisessa yhteiskunnassa minun ymmärtääkseni paljon lähempänä tavallisten ihmisten elämää kuin meillä, jotenkin mutkattomammalla ja yleispätevämmällä tavalla kuin täällä.
Tätä minä pidän suurenmoisena asiana, arvostusta ja myös toivoa herättävänä perinteenä, jonka ei soisi väljähtyvän ja katoavan. Vaihtoehdot kun eivät kokemuksen mukaan ole kovin houkuttelevia.

Profeetta Jeremia ja muinaiset polut

Raamattua, vanhoja teitä ja moottoripyöriä tunteva poikani kiinnitti huomiotani siihen, mitä profeetta Jeremia sanoo kirjansa 6. luvun 16. jakeessa, vanha suomennos:

Näin on Herra sanonut: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne!"

Miellyttävää huomata, että minulla on näin arvovaltainen tuki takanani näiden muinaisten polkujen kartoittamisessa.

Poikaani lähempänä voisi kuitenkin olla uusi käännös, jonka mukaan Herra sanoikin näin:

"Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista..."

Sillä katso, totisesti, totisesti hänellä on jo paljon menneitä ajoja takanaan! Miljoonia ilometrejä!

Kuva: Virpi & Ben Rydman

Polku ja polyfonia. Kosteikko, kukkula, saari

Kirjoitin tässä taannoin, miten polku on kuin elävä olento. Sillä on lähtöpaikka ja päämäärä jonka se pitää tarkoin mielessään. Joka metrillään polku joutuu ottamaan huomioon maaston allaan, etsimään helpoimman etenemistavan, välttämään uuvuttavia nousuja ja liukastuttavia laskuja, kiertämään kiviä ja kallioita, varomaan kosteikkoja. Näin polku tekee maastosta eräänlaisen röntgenkuvan, minä kirjoitin.

Itse asiassa polun ja maaston suhde on vielä paremmin verrattavissa musiikin polyfoniaan ja kontrapunktiin. Tässä alla on pieni kartankatkelma menetetyn Karjalan poluista ja kärryteistä Suistamon pitäjästä (varastettu Suistamo-seuran sivuilta), ja sitten katkelma Bachin Die Kunst der Fugen viimeisestä, kesken jääneestä jättiläisfuugasta:

Karjalaisetkin polut etsivät luonnollista uraansa seuraamalla varsinkin korkeuskäyriä ja kiertämällä suot. Bachin fuugan katkelmassa polkua vastaa kolmannen rivin ("alttoviulun") ääni, sillä se on täytynyt sijoittaa alimman äänen ("sellon") ja kahden ylimmän äänen ("viulut") valmiiseen maastoon. Ylimmissä äänissä soi näet fuugan pääteema tiukasti toistaan jäljitellen, kun taas alimmassa soi fuugan kakkosteema nopeine kuvioineen. Tähän väliin on "alton" ääni pitänyt mahduttaa. Vaikka bassoäänellä on teema esitettävänään, se myös määrittelee ja hallitsee sointukulkua, jossa kaksi ylintä ääntä liikkuvat. "Alton" ääni on muista täysin riippuvainen, ja sen on löydettävä tiensä niiden ehdoilla, välillä korkeuksiin nousten, välillä laaksoon laskeutuen, kunnes viimeisessä tahdissa päästään kadenssiin joka päättää jakson g-mollisointuun. Sitten alkaa fuugan kolmas jakso, ja kuuluu tuo kuuluisa signeeraus, teema b-a-c-h...

Voisin vielä lisätä tuota vertauskuvallisuutta maaston ja musiikin yhtäläisyyksistä vaikkapa näin: 

Bassoääni vastaa maaston kalliopohjaa, toiseksi ylin ääni irtonaisia maalajeja ja vettä, jotka luovat maaston lopullisen muodon - ja sitten ylin ääni kasvillisuutta. Ja "alton" ääni olisi tässä siis se polku jonka on sovittauduttava luonnollisella tavalla maastoon. Oikean polun sovittuminen oikeaan maastoon edellyttää suurta taitoa, kokemusta ja maastonluvun taitoa, kuin parhailta suunnistajilta ikään. Ja puuttuvan äänen lisääminen kontrapunktiseen musiikin kudelmaan vaatii samaten suurta taitoa, ja pohjana olevan sointukulun ennakoivaa lukukykyä. Tässä tuo fuuga Luciano Berion orkesterisovituksena (oikeauskoiset, älkää pillastuko, ei se ole ihan huono). Nuottikatkelmani alkaa noin kohdasta 6:10.

Minulla on polkuihin ja harjuihin jo lapsuuden hämäristä kumpuava erityissuhde. Kuinka monesti hiivinkään muinoin, sota-aikana, meitä evakkoina majoittaneen sukulaistalon takana nousevalle Soukinharjun polulle Lopenjärven itärannalla. Polku nousi lehtimetsästä lempeästi ylös, ja jatkoi männikköisen harjun lakea myöten eteenpäin. Vasemmalla päilyi järvi, oikealla levisivät pellot, ja tiesin että harjun toisessa päässä oli ystävällinen tuttavatalo. Sinnekin uskalsin lopulta aivan yksin vaeltaa. Lehdokit tuoksuivat, salaperäiset suuret saniaiskasvustot hiukan pelottivat...

Pyydän teitä lukemaan Juhani Ahon kertomuksen Kosteikko, kukkula, saari! Siinä on vaelluksen kuvaus ajalta jolloin talot olivat toisiinsa yhteydessä vain pitkien polkujen ja venesoutujen välityksellä. Ovathan leveät valtatiemme monin tavoin siunauksellista - mutta jotakin olemme kuitenkin iäksi menettäneet...

Juhani Ahon suurenmoinen kertomus on tässä.

Paikannimiä vanhojen teitten varsilta

Kartat kertovat meille jotain maiseman yleisistä piirteistä. Ne ovat myös opettavaisia muilla tavoin: ne kertovat miten muinaiset ja vähän uudemmatkin ovat nimenneet mäkiä, laaksoja, lampia, soita, tai erikoisia kiviä tai puita. Poluilla ja teillä oli aivan erityinen vaikutus nimistöön. Nimiä tarvittiin suunnistukseen, mutta niitä syntyi myös tien ominaisuuksien ja matkatapahtumien pohjalta. Paljon nimiä sisältävät kartat ovat suurenmoisia kansanhuumorin tai historian kokoelmia, ne sisältävät paljon tämän päivän korville roisiakin ainesta, mutta ne antavat myös kuvan siitä millaista eteneminen tietä pitkin on voinut olla. Tässä muutamia tienvarren nimiä lähinnä lounaisen Hämeen seudulta.

Porras (muinainen hallintopitäjä Tammelan seudulla, Hämeen Härkätien tärkeä solmukohta)
Lautaporras (kylä Tammelan ja Kalvolan rajaseuduilla)
Porrassyrjän mäki (harju Tammelan seudulla)
Portaalla tarkoitettiin yleensä puunrungoista, hirsistä tai lankuista rakennettua joen, ojan tai suon ylityspaikkaa. Yksinkertaisimmillaan porras saattoi olla muutaman lankun levyinen "silta" kosteikon yli. Myös pitkospuita saatettiin kutsua portaaksi. Portaan pitäjän 'porras' ylittää useita metrejä leveän pikkujoen, joten nykyinen ihminen saattaisi kutsua sitä sillaksi. Mutta luonnollista on, että jokainen 'porras'-nimi kuuluu yhteen jonkinlaisen polun tai tien kanssa. Kosteilla paikoilla saattaa vieläkin löytää turpeen alta muinaisteitten portaitten hirsien tai lankkujen jäännöksiä.

Kuva Matti Vakkilaisen teoksesta "Vanhoilla valtateillä"

Ylösmäki (Tammela)
Vastamäki (mm. Sääksmäen Ritvalan kylän takana oleva mäki, jonne ikivanha tie nousi)
Mäkeähän tullaan sekä ylös että alas. Kumpi näkökulma valitaan, riippuu tietysti siitä millä suunnalla nimeäjät olivat. Samalla tavalla Sääksmäen (nyk. Valkeakosken) 'Vedentaka' on nimetty kirkolta käsin, Hauhon 'Syrjäntaka' on takamaitten takana, ja Vantaan nimi on tullut 'Vanaantaasta', eli sitä on katseltu Vanajaveden suunnalta käsin, tienä eteläiselle suolamerelle.

Siltakorpi (mm. lähellä Mäyrän kylää)
Vieläkin hämmästyy karttaa lukiessa Suomen soitten ja korpimaitten valtavasta määrästä, joka ennen uuden ajan kuivatuksia oli vielä moninkertainen. Polut yritettiin tietysti kuljettaa kuivakkojen yli, mutta lyllyvää kosteikkoa riitti niidenkin ympärillä. Eräs alueen kuuluisimmista entisistä järvistä on Koijärvi, jonka syvänteessä leviävät loputtomat suot. Tuolta seudulta löytää vaikkapa sellaisia nimiä kuin Riitakorpi, Kuolemanlaakso, Rapareidenkorpi tai Kiusalanmäki. Tammelan puolella on suo, jonka joku tuskastunut liikkuja on nimennyt Suolikulliksi...

Lepokallio (Perho)
Levonmäki (Kokonjärven lähellä)
Koska polut ja tiet olivat mitä olivat, eteneminen niillä oli hidasta ja vaivalloista. Levähdyspaikkoja tarvittiin tuon tuostakin, mieluiten sellaisia joissa voi myös juottaa pahkiväsyneet hevoset. Vaikka mies kuinka yritti olla heposensa apuna ja työntää lastattua kärryä sen avuksi, polku saattoi sittenkin olla eläimelle tuskainen, kuten silloin kun polku lähellä Tammelaa nousi jyrkälle Hevonpierettämän harjulle...

Maanpykälä (Mäyrä)
En osaa selittää nimeä muutoin kuin että tuolla harjukankaalla on saattanut olla jonkinlainen rajamerkki.

Talvitienkorpi (Lintumaa)
Talvitiet olivat luonnollisesti tavarankuljetuksen kannalta tärkeitä, kun lumen ja jään, vesistöjen ja soitten yli saattoi oikaista, ja viedä suurempia kuormiakin. Hiekka ja tukit joita tarvittiin kesällä kosteikkojen ylittämiseen piti nekin kuljettaa paikalle talvella.

Puolitaipaleenkallio (Rimmilä)
Taipaleella tarkoitettiin muinoin kapeahkoa kannasta, jonka yli veneet vedettiin vesistön osasta toiseen. En Puolitaipaleenkallion kohdalla kyllä löytänyt mitään sen kaltaista. Ehkäpä taipaleella tällä kohtaa on tarkoitettu ylimalkaan matkarupeamaa. Oli kylläkin lohdullista tietää olevansa jo hankalan äheltämisen puolivälissä. Tämän vuoksi muodostui muinoin esimerkiksi täsmälleen Urjalan ja Punkalaitumen maantien puoliväliin Puolimatkan kylä, jossa myös vanhan kievarijärjestelmän mukaisesti saattoi olla levähdys-, ruokailu- ja hevosenjuottopaikka, oikein todellinen puolimatkan krouvi.

Leppäveräjä (Akaa)
Asutuilla mailla isommatkin maantiet saattoivat olla harmillisten veräjien pilkkomia, sillä usein laitumet ulottuivat tien kummalekin puolelle. Myöhemmin pyrittiin usein rakentamaan aitoja tien varsille.

Honkolan kartanon karja ylittää tien Urjalassa (kuva KR)

Läpikäytävä (useiden peltotilkkujen nimi, mm. Perhossa)
Nimi selittää itsensä, sillä Läpikäytävän takana on yleensä toinen, yleensä laajempi pelto.

Orjahirttenmäki (Porras)
Orjanhirsi (kylä Kalvolassa)
Tätä nimeä en lähde selittämään, niin mielikuvitusta kutkuttava kuin se onkin. Kirjallisuudessa löytyvät selitykset ovat usein enemmän lennokasta arvelua, enkä oikein jaksa kaikkiin niihin uskoa. Ehkäpä 'orjanhirrellä' onkin tarkoitettu jotain aivan muuta kuin orjankäsittelypaikkaa...

Lappalaislamminharju (Tammela)
Käsitykseni mukaan lukuisilla lappi-nimillä ei välttämättä ole tekemistä etnisten saamelaisten kanssa, vaan ne tarkoittavat ehkä 'vanhanaikaista' pyyntielinkeinoa harjoittavaa ihmistä. Joka tapauksessa tämä nimi kaikuu jostain kaukaa, kirjoitetun historiankin takaiselta ajalta.

Vaha tai vaho
on iso ja mieltäkiinnittävän näköinen kivi, joka usein toimi myös rajakivenä. Ehkäpä tunnetuin raja- ja tiensyrjävaho on Halkivaha, joka toimi Punkalaitumen, Sastamalan ja Urjalan rajakivenä, ja antoi sittemmin nimen sille omalaatuiselle kylälle joka sen ympärille kehkeytyi. Se kivi on tosiaan halki.

Rapureisi
on ranta tai rantaniitty Lintumaanjärven ja Kallijärven välisessä pikku joessa. En osaa sanoa siitä mitään. Selittäkää se minulle!
(Lisäys: Ehkäpä sana onkin hyperkorrekti muoto 'rapareidestä', haaroihin asti upottavaa liejukkoa kuvaavasta sanasta?)

Kivivuoren myllynkivet ja vanha kärrytie

Valkeakoskelainen mestariluontokuvaaja ja lintumies Jorma Ahola innostui hänkin kertomaan muinaisten tieurien löydöistään. Hänen luvallaan julkaisen muualla ilmestyneen kiinnostavan kuvauksen myös tässä. Kaikki valokuvat ovat Jorma Aholan, kartanpätkä Kansalaisen karttapaikasta.

Kartan alareunassa on Valkeakosken Pyörönmaa, oikealla ylhäällä punaisena merkitty Valkeakoskelta Kangasalle vievä Kaarina Maununtyttären tie, kaunis ja kiemurainen vanha maantie joka todellakin kulkee kuuluisan Liuksialan kuninkaankartanon ohi. Tiestä hiukan länteen on merkillinen Kivivuori, joka on ilmeisesti ollut eräs Aholan kuvaaman kärrypolun keskeinen tavoite ja päämäärä. Ahola on merkinnyt polun punavihreällä katkoviivalla; se kulkee etelälounaaseen kohti Kolunmaata, ja on epäilemättä jatkoa Pyörönmaasta sinne kulkevalle tielle. Kärrytie oli vielä 1960-luvun alussa kohtuullisen kulkukelpoinen, mutta sellainen se on nyt enää vain Kivivuoren päällä, Ahola kertoo; muutoin sille on käynyt kuten Selkätielle Allunkaisen ja Tunturivuoren seutuvilla - metsäkoneet ja hakkuut ovat tuhonneet sen suurimmaksi osaksi kangas- ja kosteikkomailla. (Muinaisesta Selkätiestä on muuten laaja ja kuvitettu selvitys Matti Vakkilaisen kirjassa Vanhoilla valtateillä).

Seuraavassa kuvassa näkyy, miten raudoitetut kärrynpyörät ovat kuluttaneet Kivivuoren kallioon sileät urat, jotka aikojen saatossa nyt ovat peittymässä sammalen ja jäkälän alle. Vieläkin tuota uraa näkyy hiukan kasvillisuuden alta. Kuva on otettu Kivivuoren eteläreunalta kartan vihreän ympyrän kohdalta.

Mutta mitä Kivivuoressa sitten oli niin kiinnostavaa? Kivivuori oli yksi niistä kallioalueista, joilta kallion liuskeisuuden johdosta saatiin helpohkosti maakuntaan myllynkiviä. Alla olevassa kuvassa näkyy Kivivuoren liuskeista porrasmaista rinnettä, ja siitä saa hyvän käsityksen siitä miksi juuri tuolta myllynkiviä niin mieluusti haettiin:

Vanhan kärrytien viereltä löytyy vieläkin todiste muinaisesta tarvekalujen valmistuksesta, haljennut ja sen vuoksi hylätty myllynkiviaihio:

Laajemmin voi Kivivuoren luonnosta lukea Valkeakosken lintuharrastajien blogista, jonne Ahola kirjoitti tämän vuoden vapunpäivänä retkiselostuksen. Siinä on lisää mainioita kuvia niin Kivivuoresta, sen viereisestä Kivijärvestä, kuin alueen eläimistä ja kasveista.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja ne pääsevätkin oikeuksiinsa vasta suuressa koossa. Kiitos Aholan Jote tästä kuvakertomuksesta!

Kuvia vanhoilta valtateiltä

Alla on joukko 1800-luvun loppupuolen suomalaisia maalauksia, siis ajalta jolloin suurimmatkin tiet vielä pitkään olivat hevosten, kärryjen ja jalankulkijoiden käytössä. Teitä ja liikennettä oli verrattomasti harvemmassa kuin nykyään, ja ne kulkuväylät olivat monesti jo ulkonäöltään meille vieraita. Kun mittakaava oli niin täysin toinen, ei ollut mitenkään merkillistä nimetä tällaisia väyliä 'suuriksi', esimerkiksi Suuri Hämeen maantie tai Suuri Postitie.

Berndt Lindholmin (1841-1914) maalauksessa vuodelta 1882 on louhikkoisessa metsässä ratsupolku, jolta pahimmat kivet on kangettu syrjään. Tällaiset polut olivat jopa vielä 1700-luvulla yleisimpiä teitä. Niitä pitkin ratsastivat muinoin tuomarit ja muut virkamiehet, tarkastusmatkalla olevat piispat seurueineen, ja niillä taluttivat talonpojat kuormalla lastattuja hevosiaan. Huittisista Vesilahteen kulkenut ns. Narvanmatkantie oli tällainen ratsupolku. Tyrvään ja Vesilahden talonpojat määrättiin 1780-luvulla leventämään se 6 kyynärän eli 3,6 metrin levyiseksi maantieksi. Näin se voi toimia kunnolla myös sotaväen ja armeijakaluston siirroissa. Tiehen kuului neljä suurta siltaa, joiden yhteispituus oli peräti 169 metriä.

Werner Holmberg (1830-60): Maantie Hämeessä (1860). Mäen alla maantie on hyvinkin sen kuuden kyynärän levyinen, mutta kapeimmilla kohdilla oli kärryjen kanssa vaikeaa, kuten pyöränjäljet osoittavat. Tuollaisten kivien räjäyttäminen oli kallista ja vaati spesialistia. Halvempi, vaikkakin suurta taitoa vaativa tapa oli polttaa kivi hajalle. Siihen meni useita kuutioita halkoja, ja työ saattoi kestää muutamankin päivän. Toisaalta monet suuret, usein erikoisen näköiset ja muistettavasti nimetyt tienvierikivet toimivat maamerkkeinä ja jopa rajakivinä.

Werner Holmberg: Postitie Hämeessä (1860). Virstanpylväät ilmoittivat etäisyyksiä Suomen virstan (1069 m) mukaisesti. Tällainen tie oli maalausaikanaan jo hiukan vanhanaikainen, olihan jo kustavilaisena aikana suuren valtamaantien leveydeksi määrätty peräti 10 kyynärää, eli 5,9 metriä!

Ja tämä Berndt Lindholmin kuva voisi esittää kangasmaastossa kulkevaa Hämeen Härkätietä tai Suurta Kuninkaantietä joskus 1700-luvulla. Hyvähän se oli kuivalle ja helposti käsiteltävälle harjukankaalle rakentaa tällaisia suuria ja tehokkaita baanoja!