Minun jatkosotani 3

Perhe-elämää loppukesällä 1941

Ruokahuolto oli sotakin mukaan luettuna huolenaiheista ensimmäinen, ja koski kaikkia perheenäitejä ja sattumalta paikalla olleita miehiäkin. Äiti oli huolissaan isästä, ja lähetteli tälle herkkuja, mutta vastaus oli tyly: mitään korttitavaraa ei saa lähettää, vaan se oli käytettävä lapsia varten. Itse asiassa isä oli lähettänyt erän miesten poimimia mustikoita kotiin! Toimettomuus vaivasi miehiä; mitä sodankäyntiä tämä muka oli? Eikä lomia saanut kirveelläkään. Ei kirjettä ettei isä olisi asiasta ärhennellyt.

Äiti ja pitkään Degerössä viipynyt tätini Ulla kävivät veneellä Kulosaaren kaupassa ja ostivat mitä saivat. Samalla siellä punnittiin Irma; tietysti, kaupassahan oli vaaka! Minä puolestani ongin elokuussa ensimmäisen ahveneni. Apulaisemme Lilli Elovaara paistoi sen, ja minä olin tikahtua ylpeydestä: olinhan osallistunut ruoan hankintaan pikkusiskolle!

En ole onnistunut selvittämään kuka Lilli tarkkaan ottaen oli, mutta hänestä pidettiin kovin paljon. Hän oli ilmeisesti ylioppilas, ja aikoi suorittaa kasvatusopin tutkintoja syksyllä.

Elokuun 9. päivä oli historiallinen. Irma onnistui ensi kerran kävelemään äidin ja Lillin väliä, ja tuota suoritusta hän hihkuen toisti kunnes kerrassaan uupui. Äiti oli onnellinen: kaikki vaivannäkö oli johtanut lopulta tulokseen. Lääkärithän olivat oikeastaan lähettäneet tytön kotiin kuolemaan, lapsi oli heidän mielestään lähes toivoton tapaus. Mutta äidillä oli - ehkä perintönä lääkäri-isältään - lähes noitamainen parannuskyky, ja hänen sinnikäs aherruksensa toi lopulta tulosta. Tytöstä tuli erittäin elinvoimainen ihminen.

Huolimatta merkittävistä älyllisistä harrastuksistani minulla oli jonkinlainen identiteettiongelma. Seurustelu Berit-serkun ja Irman kanssa viekoitti minua leikkimään vauvaa. Minulla oli hillitön ikävä isää, ja olin ilmoittanut, että niin kauan kuin hän on poissa olen tyttö, ja muutun pojaksi vasta hänen palattuaan. Eräänä päivänä äiti pukikin minut tytöksi nimeltä Rainu, ja olin tuon päivän suunnattoman kiltti ja avulias, oikein hyvä ja lempeä jäsen siinä naisvaltaisessa yhteisössäni.


< Kokeilin yhden päivän ajan millaista olisi olla tyttö. Nimeni tyttönä oli Rainu.



Ilmeisesti kaipasin muutakin huomiota. Jos tuli pieni naarmu, kitisin näyttävästi, ja minua lämmitti suuresti kun kaikesta mahdollisesta suunnattoman huolestunut Famo sääli naarmun aiheuttamaa tuskaa, ja päätti panna hoitosalvaa sen päälle. Irma taas ei pienistä välittänyt, oli vain iloinen ja tyytyväinen. Olin myös aika arka kylmälle vedelle, mistä Berit-serkku ja Irma taas eivät olleet moksiskaan. Näitä tapahtumia äiti kuvasikin:

< Minä, söpö serkkuni Berit, Kirra-koira ja pikku Irma Kruunuvuoren rannassa.

<< Nyt myös Irma on päässyt veteen.

Toisaalta hoidin Irmaa ja myös äitiä hyvin hellästi, äiti kertoo kirjeissään. Mutta kaiken takana kummitteli isän jatkuva poissaolo. Luin satukirjojen lisäksi myös Uutta Suomea, ja sodan uutiset vaivasivat minua, vaikka en juurikaan ymmärtänyt mistä todellisuudessa oli kysymys. Isä esitti asian minulle moneen kertaan: Ryssät olivat olleet hyvin tuhmia, minkä toki tiesin jatkuvista hälytyksistäkin, ja sen vuoksi isän piti olla antamassa niille piiskaa. Vasta sitten kun ryssät olivat saaneet tarpeeksi piiskaa, Mannerheim antaisi isälle luvan palata kotiin.

Kirjeeni kysyvät toinen toisensa jälkeen, ovatko ryssät jo saaneet tarpeeksi piiskaa. Eivät ilmeisesti olleet, isää ei näkynyt, ja sivupersoonani tyttö Rainu joutui olemaan töissä. Häntä lomitti kuitenkin Uu- desta Suomesta nappaamani Prinssi Rohkea - tuo sarjakuva ilmestyi isossa koossa lehden sunnuntainumeroissa. Äiti yritti olla realistinen: “Hyvin kaikki käy ja tulee käymään, mutta kyllä siihen enemmän menee aikaa kuin viikko. Jättiläinen on jättiläinen, ei sitä niin pian jaloista päähän kulje, vaikka kuinka kirisi”. Häntä alkoi myös kismittää isän tapa hoidella raha-asioita Walterin kautta. “Kuulehan nyt, mitä varten sinä sellaisesta sedälle kirjoitat? Minä hoidan ne asiat ja tahdon ne hoitaa!”

Isän vastaus oli tyly: äiti tarvitsee miehen joka opastaa raha-asioissa ja muissakin. Hänen periaatteensa ovat vanhoillisia, mutta voi niistä lukea myös hellyyttä ja huolenpitoa suuressa vastuussa olevaa rakasta vaimoa kohtaan.

Syksy 1941 - takaisin kotiin Eiranmäelle. S.O. Lindgren tuottaa hankaluuksia

Äiti oli pitkin loppukesää miettinyt lähtemistä Vaasaan, kauemmas pommikoneiden hyökkäyksistä, mutta kun saksalaiset olivat saaneet kuta kuinkin koko Eestin jo siivotuksi, ja ilmahyökkäysten toden- näköisyys väheni, me lähdimmekin lauantaina 30.8. omaan Eiran kotiin. Isovanhemmat palasivat Kata- janokalle seuraavana tiistaina.

Kotiinpaluu oli minulle mieluinen: pääsi taas leikkimään vanhojen lelujen kanssa. Irmalle ne tietysti olivat kuin uusia. Minä ajelin potkulaudallani ympäriinsä, ja olin kovasti isoa miestä. Isäkin pääsi syyskuun kolmannella viikolla kolmeksi yöksi lomalle - ensimmäistä kertaa sitten lähtönsä.

Suomalaisten hyökkäys oli muuttunut lähes salamasodaksi. Isän komppania oli Summaa valtaamassa, ja pian sen jälkeen oltiinkin jo Terijoella. Äidin kirjeissä vilahtaa hänelle harvinaisia vihanpurkauksia; hän toivoo että Pietari pian olisi tuusan nuuskana ja vajoaisi takaisin sinne mistä se oli tullutkin.

Isän ja Walterin kirjeenvaihdossa esiintyy yhä useammin S.O. Lindgrenin nimi. Tämä monella tavalla pahamaineinen mies toimi talvisodan aikana luutnanttina Ässärykmentissä, ja oli nyt kapteenina lähellä isän komppaniaa. S.O. oli hullunrohkea sotilas, ja tapatti omia miehiä monien mielestä silmittömästi ja turhaan. Isä oli ilmeisesti tehnyt miehestä valituksen, Walter suojeluskuntapiirin päällikkönä oli myös tietoinen asiasta ja tuki isää. Erään luutnantin kirje Faffalle on säilynyt, ja siinä on kuvaus tuon sota- ja 
komentohullun vastenmielisestä käyttäytymisestä.

Välit olivat huonot jo elokuussa, isä anoi siirtoa, mutta ei saanut. “SO ja minä emme oikein sovi yhteen. Ikävä kyllä en nyt saa siirtoa. Minulla on paljon selvittämistä SO:n kanssa kunhan saan siviilivaatteet päälleni”. Aika suoraa puhetta... Siviilivaatteet... Ei joudu sotaoikeuteen...

Toisaalta Lindgren oli monen päällikön suosiossa juuri rohkeutensa takia, eikä kestänyt kauaa ennenkuin hänet ylennettiin majuriksi. Isän, ehdottoman kunnian miehen inho tuota “hullua” kohtaan johti toistuviin siirtoanomuksiin, jotka vähitellen, vajaan vuoden kuluttua johtivatkin hänet sotilashal- linnon alaisen Vako Oy:n palvelukseen, ilmeisesti Walterin aktiivisella sivustatuella. Everstiluutnantiksi lopulta kohonneen Lindgrenin myöhemmät tempaukset ja toimet sodassa ja sen jälkeenkin lisäsivät hänen kielteistä mainettaan, ja hän päätti päivänsä samoin kuin oli elänytkin, oman aseen kautta 1968.

Armeijassa oli muitakin hankaluuksia. Uusi pataljoonankomentaja tuli paikalle päissään, ja hänen ensimmäinen komentonsa oli hankkia jostain lisää viinaa. Myös miesten kesken oli sattunut juopotte- lua; pullojen lähettäminen rintamalle oli sen vuoksi jo kielletty. Muutakin epämiellyttävää tapahtui. Joku korkea upseeri oli puheessaan ykskantaan ilmoittanut, että reservin upseerit ovat epäpäteviä. Isä käski tämän jälkeen äitiä aina kirjoittamaan “res.kapt.” Hän on “res.” ja sillä selvä! Tällaista tapahtui siis jo jatkosodan alkuaikoina. Siinä missä talvisota oli kestettävä yhtenä miehenä, jatkosota toi esiin paljon taustalle jäänyttä kiihkomieltä, psykopaattista käyttäytymistä ja suoranaista sotahulluutta.

Walter oli taivuteltu ottamaan vastaan kauppaneuvoksen titteli. Paperin oli jo allekirjoittanut joukko kauppa- ja vuorineuvoksia. Isä ja äiti vähän naureskelivat: kyllä se hivelee Famoa, kun hänestä tulee 
“-rådinna”, parempi se on kuin “magistrissa”...Myöhemmin käy kyllä ilmi että titteli vähän hiveli isääkin! Mutta isä oli kaiken aikaa läsnä meidän elämässämme. Kirjeitä kirjoitettiin tiuhaan. Eräänä päivänä Irmalla roikkui jotain suupielessään: precis sama suun ilme kuin isällä piippunsa kanssa. “Ja Kari huutaa aina innoissaan: ‘Äiti, katso, katso, Irma istuu aivan kuin Isä! Katso, jalat noin!” (= ristissä päällekkäin)”... 

Ä̈iti suunnitteli panevansa minut ruotsinkieliseen leikkikouluun, jotta ruotsinkieleni vahvistuisi. Vierailin mielellään useita päiviä Katajanokalla, jossa Pian piti minusta huolta suurella innolla, ja siellähän tuo ruotsinpuhuminenkin oli jokapäiväistä. Katajanokalla oli vanhoja mielenkiintoisia leluja, ja vaikka äidin mielestä Pian antoi minun tehdä kaikenlaista liian vapaasti, minun mielestäni hän oli pelkästään asiallinen. Olisin voinut vaikka jäädä Katajanokalle; toki lupasin aina välillä käydä katsomassa äitiä ja Irmaa!


Kesän lopulta lähtien äiti oli hankkinut eri suunnilta valtavasti ruokatarpeita, säilönyt, hillonnut ja rexannut. Tuli pieni huoli: mahtuuko kaikki kellariin, ja saisiko sinne uuden lukon! Talvisodan aikana siellä oli käyty varkaissa...


Kirra vietiin lokakuun alussa Hämeenlinnaan. Siitä piti koulutettaman sotakoira. Kuun lopulla se tuotiin takaisin surkeassa kunnossa, kuumeessa ja nälkiintyneenä, niin laihana että luut kolisivat, Faffa kertoi. Se ei ollut luopunut tavastaan hyökätä kimppuun aina kun jokin ase paljastettiin. Tuon vaiheen täytyi olla hienolle ja lempeälle perhekoiralle täydellinen painajainen.

Minun suhdettani Faffaan, isän korvikkeeseen ja perheen patriarkkaan kuvaa hyvin Famon kirje

23.10. "Karri [!] var så söt i går då han ringde upp och frågade om ‘fafa’ var hemma. Han åt så jag frågade vad han ville. Jo, om fafa skulle gå med honom på bio i söndag. Om det bara finnes sådana bilder som passar sa jag. En sådan kuvia som man ej behöver gråta sa han, men nog kan jag gråta också sa han. Var han ej rörande”.

Mikäli ymmärrän, me menimme kuviin! Äitikin oli käynyt (isän serkun miehen) Ensio Suomalan kanssa katsomassa elokuvaa “Zorron merkki”... Ja marraskuussa olin Pian kanssa katsomassa “Ryhmyä ja Romppaista”!


Isän ehdoton pyrkimys oikeudenmukaisuuteen miehistöään kohtaan käy ilmi pikku kertomuksesta 8.10. Kolmen raskaan komppanian majoitusalueelle oli saatu oma neljän lotan hoitama kanttiini. “Koska kanttiini ei saa pullia rajatonta määrää, järjestin joka miehelle (täällä tehdyt) leipäkortit. Nyt siis jokainen saa osansa. Muuten olisi osa voinut jäädä jopa ilman. Yksi komppanian päällikkö piti sitä jär- jettömänä. Mutta minä sanoin että sellaiset on laitettava ja sillä hyvä. Hyvin onkin toiminut”.


Marraskuun lopulla isä sai peräti seitsemän päivän loman! Ja Famolle soitti Stockmannin johtaja ja kutsui häntä “kommerserådinnaksi”! Hii haa! Joulun jälkeen isä kävi uudelleen lomalla, jolloin Walter esitti hänelle kiintoisan ehdotuksen siirtyä maan kaikkien tukkukauppojen yhdessä perustaman Vako Oy:n palvelukseen. Jostain syystä asia unohtui lomalaiselta, mutta äiti oli kuullut asiasta Famolta, ja vetosi kirjeissään isään, että tämä edes harkitsisi asiaa. Tammikuun puolella asiasta keskusteltiinkin enemmän. Mikäli isän asemapaikka olisi Aunuksessa, ja pesti viiden vuoden pituinen (salaisena tietona Walter kertoi että Vako Oy:n yksinoikeus vapautetun Karjalan alueilla jatkuisi jopa 15 vuotta), äiti oli valmis vaikka muuttamaan perheen sinne.


Helsingissä perheen elämä jatkui hiukan levottomana, mutta silti vakaana. Minä pääsin äidin kanssa usein kaupungille. Hänellä oli asioita pankeissa ja ompelimoissa, virastoissa ja kaupoissa. Hyvin usein istuttiin Fazerin kahvilassa ja syötiin leivoksia. Mutta todellisuus muistutti meitä usein sodasta: kerran jouduimme keskustanretkellä jopa kahdesti käymään pommisuojassa. Onneksi ne oli kaikkialla merkitty selvästi näkyville! 







































Äiti ja minä kesällä 1940 Kruunuvuoren lammella. Isän ottama väridia.


                                                                                                           
Äiti molempien lastensa kanssa Kruunuvuoren rannassa kesällä 1941. Isän ottama kinofilmikuva.

Minun jatkosotani 2

Tämä on äitini maaottelumarssikortti sunnuntailta toukokuun neljänneltä päivältä 1941. Tuolloin järjestettiin omalaatuinen maaottelumarssi Ruotsin kanssa. Tarkoituksena oli tietysti pumpata itseluottamusta talvisodan kärsineeseen kansaan, ja tavallaan myös kiittää ja muistuttaa ruotsalaisia siitä tuesta jota monilta heiltä olimme saaneet, kruununprinssiä myöten.

Varmuuden vuoksi oli päätetty, että yhtä suomalaissuoritusta kohden tarvittiin kaksi ruotsalaista. Jos ottelu olisi käyty itänaapurin kanssa, yksi suomalainen olisi tietysti vastannut kymmentä ryssää, kuten talvisodan ajoilta tiedettiin... 

Naisten tuli marssia 10 kilometriä alle tunnin ja 40 minuuttia, miesten 15 kilometriä alle kahden tunnin ja 20 minuutin. Naisiksi laskettiin myös 13-vuotiaat tytöt, miehiksi vastaavasti 13-vuotiaat pojat. 10-12-vuotiaat marssivat naisten matkan. Molemmat vanhempani suoriutuivat asiallisesti. Äidin aika oli 1h 28’ ja isän 1h 59’. - Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti. Yli puolet kansasta marssi, ruotalaisista noin kuudennes. Tasoitusta ei tarvittu. Hiukan rahaakin saatiin kokoon, sillä marssimerkistä maksettiin 5 markkaa, ja marssikortin takasivulla oli mainoksia.

Monosen kenkätehtaan mainos on ainutlaatuinen. Ei kuvaa, ei lihavoitua tai kursivoitua tekstiä, ei turhia ylisanoja. Monoista oli tullut käsite, kaikilla jo oli sellaiset, ja kiinnostavinta on oikeastaan selvitys siitä miten kotimainen tutkimus on vaikuttanut jalkineen muotoutumiseen.

Sotakirjeenvaihtoa

Julkaisen tässä valikoiman ensimmäisestä sotakirjeenvaihdostani 1941-42. Sotaväsymys ja suoranainen sodanvastaisuus oli silmiinpistävää, mutta asiaan kuuluvasti tiedotteet kotirintamalta olivat rohkaisevia ja rauhottavia.

(Kahdella palstalla:) KIITOS KIRJEESTÄSI TU-
TULE TÄNNE SINÄ TÄYDYT TULLA KARI





ISÄ SINÄ TÄYTYY TULLA JA
IRMA NUKKUU

ÄIT-I JA IRM-A VOI - HYVIN.
MINÄ OLEN UINUT JA MINÄ OLEN
LUKENUT KIRJASTA KOTOISILLA RANNOILLA JA SIRI HEINÄSIRKKA JA METSÄN SATUJA. MONTA SUUKKOJA.








 
MILLOIN ISÄ TULE KOTIIN. KIRJOI-TA PIAN MINULLE KIRJE. JA ON OLLUT HÄLYTYKSIÄ TULE PIAN KOTIIN.

(Kääpiöt keskustelevat, Lumikki kysyy "MITÄ")
ISÄ. OLET O-L-LU-T O-LLUT LII-AN -KUVAN POISA
(Alakuvassa partaista ryssää käsketään pois. Se ihmettelee, mutta käsky tulee toisestakin suunnasta.)

Minun jatkosotani 1

(Olen monesti kirjoittanut talvisodan ajoista ja perheeni vaiheista silloin. Jotain yleistä mielenkiintoa voinee olla myös jatkosodan aikaisen perheeni tarinassa. Soveltuvin osin ja lyhentämällä lainaan jaksoja omaelämäkertani pari vuotta sitten valmistuneesta ensimmäisestä osasta. Henkilöt: Niilo-isäni, Elsi-äitini, talvisodan aikana syntynyt pikkusiskoni Irma, isoisä Walter (Faffa), isoäiti Karin (Famo), tätini Pian ja schäferinarttu Kirra.)

Rauhan tultua maaliskuussa -40 isä palasi takaisin Stockmannin jaostopäälliköksi, ja jossain vaiheessa vuotta hänet myös ylennettiin reservin kapteeniksi. Pieni siskoni Irma palasi kotiin sairaalasta, ja äiti aloitti hänen treenaamisensa elävien joukkoon. Minä harjoittelin piirtämistä, kirjoittamista ja lukemista. Nelivuotispäivääni mennessä ne alkoivat jo sujua hyvin. Olin erityisesti kiinnittänyt huomiota pieniin kirjaimiin, kysymys- ja huutomerkkeihin, sekä sarjakuvien puhekupliin. Piirrosteni tikku-ukkomiehillä alkoi olla noita puhekuplia, ja repliikit ratkaisin kätevästi sijoittamalla niihin noita kysymys- ja huutomerkkejä.

Mutta ei tuota rauhaa kestänyt kuin vuoden verran. Jo huhtikuussa -41 isä joutui Riihimäen kasarmille kouluttamaan uusia joukkoja. Uusi sota alkoi näyttää väistämättömältä, ja Neuvosto-Venäjä alkoi jälleen uhoilla. Saattoihan taustalla myös olla suomalaisten katkeruus ja hyvityksenhalu Viipurin ja Karjalan menetyksestä. Ajattelutapa oli ilmeisesti siis: Mikäli se meistä riippuu, emme enää lähde sotimaan yhtä valmistautumattomina kuin puolitoista vuotta sitten...

Me vietimme kaikki kesää isovanhempien vuokraamalla huvilalla Kruunuvuoren huvila-alueella, äiti, minä, Irma ja kotiapulaisemme Lilli Elovaara, jota äiti kovin kehui. Punaisessa ylähuvilassa asuivat isovanhemmat ja tätini Pian, me yleensä pienemmässä alahuvilassa. Mutta jo kauan ennen juhannuspäivää isä kävi viimeisen kerran lomalla - minulle hänen lähtönsä oli kova paikka - ja 25.6. sota sitten alkoi - jälleen venäläisten hyökkäyksellä. Vanhempieni ensimmäiset kirjeet alkoivat lähes samoilla sanoilla: “Nyt tämä kirjoittaminen taas alkoi...”

< Tuon ajan Helsingissä posti kulki laivalla Degeröhön, joka oli “kaukana maalla”. Laiva oli joko Svea, Astrid tai Senta.

Sodan ensimmäinen kuukausi oli turhauttava sekä isälle, että faffa Walterille ja äidille kotona. Juuri minkäänlaisia tiedotuksia Suomen rintamalta ei tullut julkisuuteen, ja venäläiset ahdistelivat pommikonein mm. Helsinkiä. Toisaalta tiedot saksalaisten nopeasta etenemisestä pitivät väestön luottavaisena. Sota voisi olla nopeastikin ohitse, ja jopa Suur-Suomen syntyminen olisi mahdollista. Näin arveli isäkin, mutta muuten hänen kirjeensä alkoivat olla turhautuneen tuntuisia. Lomia ei hevin myönnetty. Tässä sodassa oli ajan mittaan muutakin turhauttavaa, kuten saamme nähdä. 

Isä ei joutunut ensimmäisinä viikkoina juurikaan osallistumaan varsinaisiin taistelutoimiin, asui yksityiskodissa, tilautti itselleen Uuden Suomen, ja ehti nähdä eksoottisiakin asioita: “Täällä muuten näin ensi kertaa päivän vanhoja lampaan poikasia, onko ne nyt karitsoja” (1.7.41). Muitakin elämyksiä oli. “Olen muuten pari päivää sitten itse pessyt 2 paitaa. Taisi olla ensimmäinen kerta eläessäni. Toisen pesin pienessä vadissa. Ei tainnut tulla oikein hyvää. Mutta kelpaa se. Toisen pesin sitten ämpärissä jonka ‘keittiömies’ antoi; siitä tuli jo parempi”.

Degerön kotirintamalla oli toisenlaisia tapahtumia seurattavana. Irma keikistelee ja flirttailee olan takaa paitsi Faffan myös kaikkien muiden miesten kanssa, ja koko ajan odotetaan sitä hetkeä jolloin hän kävelee itse. 

“Kari oli eilen ‘päivän sankari’. Hän huomasi, että Faffan kaunis appelsiininpunainen vene oli aallokossa irtautunut rannasta ja löi siltaa vasten, ja lähti minkä käpälistä pääsi ‘punaiseen huvilaan’ ja huusi kuin hädässä: Faffa, Faffa, vene on vedessä ja lähtee pois!’ Kyyneleet vain tippuivat ja jalat eivät tahtoneet liikkua kyllin nopeasti. Arvaathan että se oli TEKO! Hän kyllä pitääkin huolta veneestä. Aina kun sattuu hetkittäin tulemaan suuria aaltoja ja hän sattuu sen etukäteen kuulemaan, hän lähtee rantaan päin katsomaan kuinka käy” (7.7.41).

Äiti kertoo isälle tarinan Venäjän lähetystön lähdöstä 24.6., päivää ennen kuin vihollinen aloitti pommitukset ja sota syttyi. Kansaa oli kertynyt katuvieret täyteen katsomaan miten lähetystön tavaroita lastattiin autoihin, ja huuteli siinä kaiken laista. Silloin juoksi koira ensimmäisen auton luo ja nosti koipeaan, ja lähti kaikessa rauhassa astelemaan pois päin. Väkijoukosta astui esiin mies, ja antoi koiralle sokeria - ja kansa hurrasi!

“Toinen tosijuttu Karista. Eräänä iltana, kun oletin, että lapset nukkuvat kaikessa rauhassa, menin huoneeseen ja - - herra lukee puolpimeässä! Oli lukenut lähes tunnin. Ikä 4 vuotta! (...) Tänäänkin kun Irma jo nukkui, hän istui ruokasalin pöydän ääressä ja lukee satukirjaansa (toin hänelle sellaisen), kysyy vain välillä ‘tuleeko ryssä’, ja lukee sitten edelleen. (8.7.41).

Faffa Walter kehaisee isälle 10.7. käyneensä polkupyörällä Kauniaisissa (tytärtään) Ullaa tervehtimässä. Matkaa tuli yhteensä 55 km, mutta mitään väsymystä ei 60-vuotiaalla tuntunut missään, eikä edes istuinkaan tullut araksi. Kirjeestä käy ilmi, että ilmahälytyksiä tulee kyllä tiheään, ja nukkumisen kanssa on välillä niin ja näin, kun hälytyksen sattuessa on pukeuduttava. “Itse en niin tekisi sillä minä olen aina ollut ja olen yhä fatalisti, mutta naisväen tähden täytyy niin tehdä”.

Isä on huolestunut minun liiallisesta lukemisestani, ja pyytää äitiä kysymään neuvoa, onko se vaarallista. - Onhan se vaarallista, varsinkin kun sitä tuon jälkeen on tapahtunut herkeämättä reippaasti yli 70 vuotta. Tällainen siitä tulee, loputtomien kirjeitten penkoja, loputtomien juttujen kirjoittaja... 

 Isäni ottamia väridioja 1940: Faffa Walter hakkaa klapeja Degerön huvilalla.
Faffa Walter ja minä Degerön kalliolla.
Höyrylaiva Sentassa tai Sveassa matkalla Degerön laiturille: Faffa, Famo, äiti, minä ja Kirra.
Minä opin merihankaimet alle nelivuotiaana. Tässä soudan setääni Nassea.

Turhaa kirjoittamista

Tulen ja menen. / Yhä vaikeampi on / sanoa mitään.

Tämän haikurunon kirjoitti Tuomas Anhava 50-luvun lopulla. Se tulee mieleeni tuon tuostakin, tällä kertaa sen vuoksi että mietin bloginkirjoittamisen syitä ja järjellisyyttä. Joillekin blogi on keino vakuuttaa itselle ja muille, että elintoiminnat vielä jatkuvat, ja mielessäkin vilahtelee yhtä ja toista. Monelle riittää, että hitaan leppoisaan tapaan lavertelee niitä ja näitä arkisia tapahtumia, itse asiassa
jonninjoutavan tavallisia.

Onhan se aurinkokin tuolla köllötellyt jo moniaita päiviä, ja olihan sää tätä ennen kuin yhtä loputonta marraskuuta. Ja pakkastakin on taas - saa nähdä kuinka kauan tätä tällä kertaa kestää. Mutta tulee se kevätkin jossakin vaiheessa jälleen, ainakin tuli viime vuonna.

Lukijoita tällaisella blogilla on moniaita, onhan niin somaa huomata miten tavallisesti muillakin menee, ja itselläkin on tullut juuri tuon tapaista mieleen.

Itse en jaksa pitää tämmöistä arkista turinaa kiinnostavana. Varsinkin vanhana yksinäisen ihmisen elämä on aika tasaista, sitä itsekukin nousee joskus aamulla vuoteesta, tekee yhtä ja toista, vähän syökin välillä ja vastapainoksi käy vessassa, ja taas illan tullen painuu vuoteelleen. Eipä tällaisessa ole ainakaan minun kohdallani mitään tulikirjaimin verkon ikuisuuteen tallennettavaa.

Myönnän, että bloggerien joukossa on monia taitavia tarinankertojia, jotka pystyvät luomaan arkiseenkin raporttiin taianomaista hohtoa. Eräskin virkamies Töölöntorin laidalta saattaa kertoa, miten työhuoneen lamppu viimeksi vaihdettiin. Ratkaisevaan asemaan - tikkaille - kohosi toimenpiteessä hänen sihteerinsä neiti B, josta on tullut minulle kuin kiehtova romaanihenkilö. Hänessä yhdistyvät monet kirjallisuuden nerokkaat hahmot aina Muumimammasta Modesty Blaiseen...

Mutta minulla ei ole juuri nyt mielessä mitään tarinaa, ei ainakaan mitään valmista. Sen vuoksi ajattelen toista menetelmää, nimittäin median päivittäisen uutistarjonnan kommentointia. Joskus sellaisen yhteydessä voikin näppärästi osoittaa lukeneisuuttaan. Kun luin iltapäivälehdestä, miten muuan kohudosentti on nyt virallisesti presidentti Putinin miehiä, ja nimitetty jonkin laitoksen edustajaksi ei vain Suomeen, vaan koko Skandinaviaan, minulle tuli etsimättä mieleen parisäe Eino Leinon helkavirrestä:

Tuo turilas, Räikkö räähkä / neuvoi tien viholliselle...

Ja kun pääministeri valitti Suomen henkistä ilmapiiriä kielteiseksi, sama runoilija tuli taas apuun:

Kasvoi tuosta kansa kumma, / vääräsäärinen sukesi, / suku lynkkä, heimo länkkä, / kiero-silmä, kitku-sielu, / pahan-suopa suuremmille, / pilkan-suopa pienemmille, / kansa naapurikateinen, / rampa, raaka, synkkä-synty, / ilman ihmisten iloa, / vailla auringon valoa...

Mutta eikö tuollainen kommentointi sovi paremmin lounasruokalaan, jonka pyöreän pöydän äärellä samanhenkinen vakioseurue päivittäin kommentoi median uutisointia? Ei kommentiksi riitä, että "on tämä taas niin kamalaa, eivätkö ne enää muuta keksi!" Pitäisi ainakin löytää tavallisuudesta poikkeava, nerokas näkökulma joka saattaiusi uutisen yllättävään ja uusia ajatuksia herättävään valoon. Sellainenpa ei ole ihan helppoa älykkäällekään kommentoijalle, ja seurueenkin nokkelat kommentit unohtuvat nopeasti.

Olenpa sen vuoksi päättänyt, että jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin. 

Merkillistä (ja ehkä vähän sairasta) kauneutta

Kuuntelin tänään illalla RSO:n konsertin, jossa Hannu Lintu johti Olivier Messiaenin Turangalîla-sinfonian, tuon oudon monstrumin. joka on mielettömän pitkä, ja jossa on tajuntaa räjäyttävää kauneutta ja yhtä räjäyttävää rumuutta.

Messiaen tunkeutui aktiiviseen mieleeni jo nuorena, 50-luvun lopulla, kun kuulin hänen sävellyksensa Trois liturgies de la présence divine naiskuorolle ja orkesterille. Mansikkahilloa ja mustapippuria, ja kaiken huippuna Ondes Martinot, ihmeellinen sähkösoitin, jonka ihana ulina viehätti suorastaan sairaalla tavalla.

Pian sen jälkeen sitten tutustuin Messiaenin urku-/orkesteriteokseen L'Ascension, jonka viimeinen osa Prière du Christ montant vers son Père on mielestäni yhä koko musiikinhistorian kauneimpia sävellyksiä.



Turangalîlan 8. osa herätti mielleyhtymän. Tiesin että Messiaen oli teosta säveltäessään kiinnostunut keskiaikaisesta Tristanin ja Isolden lemmentarinasta - ja yllättäen kuulin sen 8. osassa selviä muistumia Wagnerin Tristanista! Tässä yhdistyivät siis sulassa sovussa eräs 1900-luvun ja 1800-luvun keskeisistä musiikkiteoksista... Tässä on aika hyvä video Wagnerin Tristanin alkusoitosta ja loppumusiikista ("Isolden lemmenkuolo"):



Kun minun makuni on ilmeisen erikoinen, ja kun toisaalta olen sairaalloisen kiihkeä kauneuden palvoja, olisi varmaan hyvä jos joskus yrittäisin listata mielestäni kauneimpia musiikkiteoksia jonkinlaiseksi listaksi, vaikka vain vihjeeksi niille joilla ehkä on yhtä erikoinen maku kuin minulla. Jää tehtäväksi.

Ja niille jotka eivät Turangalîlaa tunne, suosittelen ensi alkuun osia 5, 6, 8 ja 10. Löytyvät YouTubesta.

Hyhhyy, HYY!

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) hallitus häätää kuuluisasta Vanhan Ylioppilastalon musiikkisalista kuorot ja orkesterit. Aitoon nuorkauppakamarinulikkatyyliin (kiitos Loka-Laitinen!) isänmaan poliitikkotoivot sekoittavat toisiinsa arvon ja hinnan, ja edistävät näin fyysistä pääomaa henkisen kustannuksella.

Yliopiston kansleri Kari Raivio on liittänyt syntyneeseen skandaaliin mukaan ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden. Pakkojäsenvero on naamioitu "lukukausimaksuksi". 

Yllä on kuva Vanhan nurkalta vuodelta 1908, ajalta joka vielä ymmärsi henkiset arvot yhdeksi isänmaan kulmakiveksi. Kuvan otti Into K. Nyström, joka tunnetaan paremmin omaksumallaan sukunimellä Inha. I.K.Inhan isoveli Usko Nyström oli eräs Helsingin merkittävimmistä arkkitehdeistä, ja pikkuveli Solmu Nyström kouluneuvos ja usean sukupolven lukeman saksankielen oppikirjan tekijä. 

He kaikki häpeävät haudoissaan HYY:n nykynulikoita. Spei suae patria dedit ei todellakaan voi tarkoittaa tällaisia 'toivoja'... 

Sainpa kerran nimipäivälahjan

Pikkusiskoni soitti huolestuneena, kun tässä blogissa ei viikkoihin ole tapahtunut mitään. Nuo nuoret ne aina hätäilevät kaikkea. Minulla ei vain ole ollut mitään asiaa, olen vain tehnyt omia töitäni... Mutta sitten muistin, että lauantaina on minun nimipäiväni, ja pikkusisko on minun ikioma nimipäivälahjani!

Elettiin 30-luvun lopun auvoisia aikoja, talous kasvoi kohisten, ja ne kesät sitten - lämpimät ja kauniit kesien kesät! Niinpä vanhemmilleni tuli mieleen perheen kasvattaminen. Äidin kasvoille ilmestyi taas tuo monista kuvista tuttu salaperäinen katse, ja vaikka isoisän vuokraama kesähuvila ei ollutkaan kaukana silloisesta Helsingistä, toki nykyisen sisällä jo, kesää -39 vietettiin lähisuvun parissa kuin Terijoen tarinoissa ikään. Uusi kotimme Eirassa oli valmiina elokuista muuttoa odottamassa, ja vaikka maailma olikin muuttunut levottomaksi, optimistinen henki vallitsi yhä. Olivathan vuoden 1940 Helsingin olympialaisetkin jo täyttä päätä valmisteilla!

Sitten tapahtui se, mitä suuri osa suomalaisista ei osannut odottaa. Syyskuussa kaupunkilaisia kehotettiin varmuuden vuoksi hakeutumaan turvaan maaseudulle, ja sinne kuudetta-seitsemättä kuuta raskaana ollut äitini ja minäkin sitten lähdimme, sukulaisten luo Lopelle. Isä joutui lähtemään maineikkaan helsinkiläisrykmentin mukana Kannakselle lokakuun puolessa välissä "linnoitustöihin". Mutta kun sotaa ei sitten näyttänyt syttyvänkään, väki palaili koteihinsa marraskuun lopulla, ja koulutkin avattiin jälleen.

Neljä päivää ehdittiin kotona olla, kun taivas romahti: venäläiset tekivät yllättäviä ilmahyökkäyksiä isoihin kaupunkeihin, ihmisiä kuoli ja taloja tuhoutui. Valtavan paniikin keskellä onnistuimme pakenemaan lähisukulaisiin Grankullaan. Alkoi hirvittävä talvisota, epätoivon syvä helvetti. Kukaan ei voinut olla varma siitä miten Suomen käy, ja kaatuneita kuljetettiin yhä tiheämmin kotiseuduilleen.

Epätoivo ja pelko näkyvät kirjeissä ja korteissa puolin ja toisin, mutta käänteisesti. Posti kulki hitaasti, mutta viestien sisältö oli puolin ja toisin aina toiveikas. Hyvin meni aina niin kotona kuin rintamallakin, muka. Tuon kauheuden keskellä äitini aika tuli. Tyttö syntyi Karinpäivänä Grankullaan perustetussa tilapäisessä sairaalassa, talven ollessa kylmimmillään, ja pakkasen kiristyttyä 40 asteeseen.

Sähkösanoma lähti välittömästi Kannakselle, mutta isäni sai sen käsiinsä vasta neljän päivän kuluttua. Venäläisten suurhyökkäys alkoi parin viikon päästä, ja kuten nyt tiedämme Suomi oli lopulta lähellä luhistumista. Isäni selvisi lievällä haavottumisella, ja pääsi rauhan jo viimein tultua pian kotiin. Edessä oli vauvan kastaminen. Tytölle oli sotahuumorin tyyliin annettu työnimeksi Bomba Granata Shrapnella, joka sitten muuttui muotoon Rauha Frida Lugn-o-Ro... Oikeasti hänestä sitten kumminkin tuli Irma Maria, eli Mii kuten hän itse itseään nimitti.

En kirjoita tähän nimipäivälahjani elämänkertaa, totean vain että hänestä monien lääketieteellisten vaikeuksien jälkeen tuli sitkeä ja viisas ja aika lailla omanlaatuisensa kypsynyt nainen, joka nyt kohta siis täyttää... paljonko sitä nyt tuleekaan... niin, tjugosju och några vårar... Onnea siis, pikkusiskoni!

Otsikkokuvassa puhuttelen siskoa ruotsiksi. Oli nimittäin niin, että kaikki naiset puhuivat sukulaisissa Grankullassa ruotsia, ja useimmat miehet taas puhuivat myös suomea. Niinpä arvelinkin, että kieli määräytyy sukupuolen mukaan, ja että uusi vauvakin siis ymmärtää ruotsia paremmin.

Vuoden 1942 keväällä isä sai lomia vähän useammin. Tässä pikkusisko hienona kaupunkilaisdaamina keväisessä Eiran puistossa. Äitini kuvan otti, isä ja minä seuraamme neitoa taustalla:

Ja kesällä Lopen Läyliäisissä isäni otti kuvan melkein kahden ja puolen ikäisestä siskostani. Kuvan nimenä voisi olla "Neito kuin pääsky keväisellä voikukkanurmella":