Cottingleyn keijukaiset

Valokuvan ja median historian monien kummallisuuksien joukossa yksi hölmöimmistä mutta myös söpöimmistä tapauksista alkoi vuonna 1917 Cottingley-nimiseltä paikkakunnalta lähellä Bradburyä. Siinä joutuivat enemmän tai vähemmän naurunalaisiksi monet tunnetut aikalaiset, heistä kuuluisimpana Sir Arthur Conan Doyle, salapoliisiromaanin mestari.

Cottingleyssä viettivät kesää serkukset Elsie Wright, 16, ja Frances Griffiths, 10. He leikkivät kameran kanssa purolehdossa, ja tulivat kotiin merkillisen kuvan kanssa. Siinä joukko siivekkäitä keijukaisia karkeloi Frances-tytön edessä (kuva jutun alussa). Kesän mittaan kuvia tuli lisää:

Kuvat herättivät ihmetystä, ja ne joutuivat lopulta Sir Arthurin käsiin. Kuuluisa kirjailija laati niistä vuonna 1920 ison artikkelin kuvalehteen, ja oli siinä täysin vakuuttunut kuvien aitoudesta. Hän oli innokas spiritualisti, ja piti kuvia osoituksena salatuista henkisistä ilmiöistä. Asiaan innostui sittemmin joukko muita esoteerisiin ajatusrakennelmiin tykästyneitä herroja, ja keijukuvien julkisuus sen kuin lisääntyi. Perusteellinen selostus tapahtumista ja jälkiseurauksista on luettavissa englanninkielisestä Wikipediasta.

Vähitellen löytyi tyttökirja, jonka kuvista löytyivät tyttöjen valmistamien pahvikeijukaisten esikuvat. Kirja oli Alfred Noyesin kokoama kirja "Princess Mary's Gift Book", ja kuvittaja oli nimeltään Claude A. Shepperson. Tässä on eräs mallikuvista:

Tässä on yhdistelmä kirjan hahmojen ja tyttöjen versioiden yhtäläisyyksistä:

Kuten huomataan tyttöjen piirustustaidot olivat aivan erinomaiset. He olivat lisänneet hahmoille perhosen siivet, ja varjostaneet kuviaan aivan mainiosti.

Tyttöparat joutuivat toimittajien piirityksen kohteiksi vielä vanhoilla päivillään. Sen sijaan että heitä olisi ylistetty mainioista fantasiakuvistaan, he joutuivat noloina tunnustamaan lapsuuden aikaiset katalat tekosensa. Tästä opimme taas kerran: mediaa ja asiantuntijoita ei pidä loukata, ja varsinkaan niiden omista typeryyksistä ei ole soveliasta muistuttaa, vaikka nämä typeryydet olisivat isoisovanhempien aikoina tapahtuneita.

... kirkkaamman kruunun saat...

Wikisanakirjan analyysi hurskaudesta

Kaikki tietävät, mitä kirkkaamman kruunun saavuttamiseksi tarvitaan. Kärsimystä, kärsimystä. kärsimystä. Kärsimys jalostaa, tekee ihmisen muita paremmaksi, tekee hänestä hurskaan. Sillä edellytyksellä että ihminen osaa kiittää kärsimystä omasta hurskaudestaan.

Suomalaiset ovat hurskasta kansaa. Kysymykseen "Mitä kuuluu?" on soveliainta vastata: "Ei tässä kurjuutta kummempaa".

Kärsimys ja kurjuus ovat mystisiä asioita. "Vain katuojan kokenut ihminen tietää jotain elämästä", ilmoitti muuan henkilö joka näyttikin katuojan kokeneelta. "Minä tiesin elämästä kumminkin sen verran että osasin välttää katuojan", minä varomattomasti vastasin. Vain toisten väliintulo pelasti minut kärsimysnäytelmältä.

Hyvä ystäväni on nk. lintumies ja luonnonvalokuvaaja. Hän on käyttänyt ilmaisua "kärsimysornitologia", joka tarkoittaa esimerkiksi työlästä vaellusta, laskentaa tai rengastusta säistä riippumatta, kaukana järjestyneen elämän mukavuuksista. Hän kertoo, etteivät kaikki lintuharrastajat kuitenkaan pidä häntä "oikeana" lintumiehenä, hän kun harrastaa myös muita luonnonilmiöitä kuin lintuja.

Ystäväni hurskaus luonnontarkkailijana ei siis kaikille riitä. Kuten Wikisanakirja yllä vihjaa, hurskaus on paitsi kilvoittelua myös kilpailua. Ja koska hurskaus kasvaa kärsimyksestä, onnellisuus omasta hurskaudesta on myös onnellisuutta oman kärsimisen johdosta.

Niinsanotut turbohurskaat ovat vieneet kärsimyksen tuottaman onnellisuuden äärimmilleen, sillä he voivat (yleensä oman suun todistuksen mukaan) kärsiä myös toisten kärsimättömyydestä eli vajaahurskaudesta.

Mutta jos kärsiminen näin siis on nautintoa, luulisi että kärsimättömyys siten tuottaisikin suurinta tuskaa. Siis se, joka vähiten kärsii, ja on näin myös vähiten hurskas, kärsii tilastaan suunnattomasti. Näinpä hän, kaikkea muuta kuin hurskas, lopulta onkin mystisesti kaikkia muita kärsivämpi ja hurskaampi. Jotain tämän kaltaista olenkin ollut huomaavinani näitä super- eli turbohurskaita seuratessa.

Uskonnollisen terminologian pohtimisessa on vaaransa. Kilpailu, jopa kyynärpäätaktikointi alalla on rajua ja raakaa. Ehkä olisikin parempi määritellä asiat hiukan yleispätevämmin:

Kärsiminen on sioille tyypillistä toimintaa.

Unien Helsinki - miten vanhat aivot toimivat

Olen tutkinut aivojeni toimintaa unien kautta.  Mainiota materiaalia saan varsin usein toistuvista Helsinki-unista. Usein olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eiran mäellä, Juhani Ahon tien numeroon viisi, tässä kartassa vielä Galitsinin tie, Armfeltintien risteyksessä. Jos olen päässyt, minulla ei ole avaimia, tai vanhempani eivät ole kotona. Enimmäkseen kuitenkin epäonnistun talon löytämisessä. Aikoinaan yritin muistista piirtää huvilakaupungin tiekartan, mutta sen luoteisosa jäi täysin keskeneräiseksi. En todella muistanut miten kadut kulkivat - mutta juuri sieltä olen toivottomana usein yrittänyt "päästä kotiin", ja epäonnistunut. Syy on selvä. Koulutieni kulki Armfeltin tietä pitkin, ja leikkipaikat olivat Juhani Ahon tiellä, aina alas Pietarinkadulle asti. Niiltä jäi muistijälkiä tuhatkertaisesti Engelin aukion takaisiin luoteisiin katuihin verrattuna, enkä itse asiassa muista olenko jälkimmäisillä koskaan kulkenutkaan. Näinmuodoin unen niin halutessa pyrin turhaan kotiini juuri sieltä suunnasta, enkä ole onnistunut unijuonen hallinnassakaan. Miksi en muutenkaan pääse lapsuudenkotiini, on sitten toinen, ehkäpä syvempi juttu.

Useimmiten tulen uni-Helsinkiin pohjoisesta. Hesperiankadut näyttävät olevan se raja joka minun pitää ylittää, muuten harhailen toivottoman tuntuisesti aivan oudoissa maisemissa. Mutta jios olen keskustassa, aivoni kaivavat taas esiin vahvimmat muistijäljet. Ne ovat aina Fredrikinkatu ja Mannerheimintien alkupää eli entinen Heikinkatu. Niiden välissä on Kampin mäki, jossa olen käynyt paljon harvemmin. Ja sielläpä ruutukaavakin oikeasti rikkoutuu.

Ylen tavallista on, että jos Fredrikinkadulta sinne mäelle joku katu johtaakin, se loppuu umpikujaan. Mäellä on usein massiivisia rauniotaloja, ja yleensä se lopultakin sitten on rakennettu massiivisesti täyteen, ja sen läpi kulkeminen on erittäin mutkallista ja hankalaa. Joskus pääsen läpi Vanhan Ylioppilastalon ja Stockmannin tienoille, useimmiten en.

Narinkasta pohjoiseen matala muinaisen linja-autoaseman tasanko on usein hyvin autio, joitakin yksittäisiä rakennuksia siellä täällä. Se on kuitenkin periaatteessa se alue jonka lävitse unissa pääsen Postitalon suuntaan. Kuten joskus aiemmin olen kertonut, unissani ei koskaan esiinny 20-luvun jälkiklassisismia modernimpaa arkkitehtuuria, paljon vanhempaa toki, jopa Caracallan termien jättiraunioita muistuttavia. Käsitys modernista arkkitehtuurista syntyi minulle vasta opiskeluaikoina - lapsuuden ympäristöä olivat jugend ja sitä vanhemmat tyylikaudet.

Jostain syystä Eerikinkatu on minulle Kampinmäen kaduista oudoin, ja harvoinpa todella olen kävellyt tai ajanut sitä pitkin. Kun se laskeutuu alas Fredrikinkadulle, se on jo painunut sen verran syvälle, että myös Freda joutuu laskeutumaan alas risteykseen, ja nousemaan taas takaisin Kampintoria kohti. Muistikuvissa ja unissa tuo Fredan notkahdus on huomattavasti dramaattisempi kuin valokuvissa, ja jostain syystä siitä onkin tullut jonkinlainen hot spot näihin uniini (kartalla violetti rengas). Yhdessäkään risteyksen kulmataloista en muistini mukaan ole käynyt, niin että syyn täytyy olla itse maantieteessä.

Eräässä tuoreessa unessa filmattiin romanttista tragediaa. Nuorukainen auttaa juuri Fredan notkossa tyttöä, ja rakastuu tähän. Tyttö välttelee, ja käy ilmi että hänellä on lapsi jonkun suuren rakkauden jäljiltä. Lopulta tyttö jättää lapsen nuorukaiselle ja menee luostariin. Luostarin ovi ja etuseinä olivat tunnistettavasti Vanhan Ylioppilastalon! Mutta tällä kertaa sinne päästiin Lönnrotinkadun kautta, ei mäen halki.

Jostain syystä poikkikadut Lönkka, Bulevardi ja Uudenmaankatu eivät näyttele mitään roolia unissa. Myöskään Vanhan taakse Kluuviin minulla ei ole ollut asiaa. Fredan symboliarvon täytyy johtua vahvasti siitä, että se vie kohti etelää, Viiskulmaa ja Eiraa kohti. Muinainen lapsuuden koulureitti oli juuri Freda, Uudenmaankadun kulmasta Armfeltintielle. Mainitut itä-länsi-suuntaiset kadut taas liittyvät myöhempiin elämänvaiheisiini.

Näin nämä lapsuuden vahvat ja syvällä olevat muistijäljet näyttävät vaikuttavan vanhan miehen uniin, merkillisellä, yleistävällä ja symbolisellakin tavalla.

Kenen joukoissa marssit?

Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.

Kuutamolla

Anteeksi nyt, mutta otsikosta ja kuvasta huolimatta tämä ei ole mikään romanttinen kertomus. Kävi näetsen näin, että heräsin kello kolmelta, vasta neljä tuntia omituista unta takana. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta. Täysikuu piileksi puun takana. Se se minut herätti, varmaankin näin...

Yöllä on hyvä kirjoittaa, ja niinpä päätinkin pitkästä aikaa laatia blogitekstin. Moni on kuulemma ollut huolissaan, olenko jo hiipumaan päin kun näitä juttuja tulee niin harvakseen. Tottahan se onkin, harvemmin minulla on ollut asiaa tänne. Käyhän mielessä päivittäin kaikenlaisia ajatuksia, mutta niiden joukossa ei ole ollut niin yltiöpäisen viisaita että niitä olisi viitsinyt blogin tasolle jalostaa.

Toinen syy on se, että sitkeä istuminen koneen ääressä alkaa rasittaa raatoparkaa, ja heikkenevät silmätkin ovat kovilla. Silti se on tällä hetkellä kovin välttämätöntä, sillä jäämistö on saatava jonkinlaiseen kuntoon ennenkuin työkyky hiipuu. Papereita taskutetaan ja siirretään kansioihin, ja käsikirjoituksia on pakko kirjoittaa puhtaaksi toistenkin lukea ja käyttää. Kuten P. Saarikoski 20-vuotiaan viisaudella sanoi, "Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi missä asennossa tahtoo olla kuollut".

Erityisen välttämätöntä se työnteko onkin nyt, sillä olen vihdoin löytänyt hyvän kustantajan; sen nimi on Edition Tilli, ja se on tehokkuudessaan jopa yllättänyt minut. Yhtenään se lähettää nuotteja oikoluettavaksi, ja minä yritän parhaani. "Furchtbar viel Noten, lieber Mozart", sanoi keisari Taikahuilusta. Ja kauhean paljon niitä pakkaa olemaan minullakin. Yksikin huomaamatta jäänyt virhe voi tuhota paljon, ja minulta on harvoin lähtenyt itseltänikään täysin virheetöntä paperia.

Kokonainen vuosi vierähti turhautumisen merkeissä. Olin ollut yhteydessä Sulasoliin, joka ilomielin ilmoitti ottavansa haltuun koko laajan kuorotuotantoni. Siihen kaikki sitten jäikin. Oli kuulemma kappaleitten kohdalla erilaisia "vaikeuksia", ja kolme kuukautta sitten firma vihdoin tarkkanäköisesti valitsi pari varsin joutavaa varhaissävellystä mahdollisesti julkaistavaksi. Oli sinänsä kiinnostavaa huomata taas olevansa boikotissa, vaikka en muuta syytä siihen keksinytkään kuin epätoivoisen taistelun julkisuudesta. Nuotteja kirjoitetaan tänään massiivisesti enemmän kuin nuoruudessani, ja yhä useammalla musiikintekijällä on suuria vaikeuksia löytää töilleen esittäjiä. Ne armoitetut, jotka ovat päässeet julkisuudensyrjään kiinni, ovat tietysti myös haluttomia asemastaan luopumaan. Näin syntyy niitä "yleisiä syitä", yleisiä mutta salaisia, joista Kekkosen aikaan oli paljon puhetta. 

Nyt asiat ovat siis erinomaisella tolalla, eikä minusta tarvitse enää olla huolissaan. Valoa vilkkuu tunnelin päästä, ja työnteolla on taas mielekkyyttä. Ehkä tässä vielä putkahtaa aivosta ulos jotain kohtuullisen viisastakin, josta voi kehrätä tännekin jonkinlaisen jutun.

Hokemia Suomesta ja suomesta

Pakinoitsija Bisquit alotti pakinansa tänään 30.3. näin:

"Oivallus ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla, oli haudottu painatuskuntoon Paavo Haavikon henkilökohtaisessa think tankissa, joten kannattaa pitää mielessä, että runoilija saattaakin tarkoittaa sanomallaan öbaut jotain vallan muuta".

Kysymyshän onkin ajatuksellisesta tiivistämisestä, josta itse asiassa jo Lönnrot kirjoitti suomalaisten rekilaulujen tekstejä analysoidessaan. Tällainen aforistinen tiivistys tapahtuu usein niin, että yhdestä ajatuksesta tai havainnosta seuraa jotain väliajatuksia, jotka sitten johtavat uuteen ajatukseen tai havaintoon. Tiivistettäessä välissä oleva jätetään pois, jolloin aforistinen ilmaus on valmis.

Eikä se todellakaan välttämättä merkitse juuri sitä miltä aluksi näyttää.

Mutta valitettavasti suurelta osalta ihmisiä puuttuu tällaisen aforistisen tiivistämisen taju. He ottavat ilmaisun sellaisenaan, muka loogisena päätelmänä, ja usein vieläpä vain osan siitä, sen yksinkertaisimman. Ja niin heillä on valmiina hokema, joka heidän mielestään edustaa sellaisenaan totuutta.

Jos kielentutkija kärjistää kielihistoriaamme sanomalla ettei aikaisemmin ollut olemassakaan mitään suomenkieltä, hänen kärjistyksensä otetaan ikäänkuin nykykieltä kuvaavaksi totuushokemaksi. Kun se yhdistetään enemmän tai vähemmän lennokkaisiin pohdiskeluihin pienen kielen mahdollisesta katoamisesta aikojen kuluessa, päästään sellaiseenkin ylimieliseen aivoulosteeseen jonka eilen luin joltakin Uuden Suomen kommenttipalstalta.

Kirjoittaja yritti kumota muut inttelijät ilmoittamalla että suomenkieli katoaa pian, joten hän käyttää puhuessaan mieluummin englantia. Antaakseen itselleen lisää arvovaltaa hän mainitsi että hänen sukunsa on Suomessa hyvin vanha.

Jotkut nuoremmat historioitsijat ovat kärjistäneet lennokkaasti, että mitään Suomea ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Tämä riittää hokeman pohjaksi, varsinkin jos jättää lukematta mitä kirjoittaja tarkemmin ottaen itse asiassa tarkoitti.

Niinpä kansan karttuisa suu ilmoittaa nettipalstoilla, ettei Suomea koskaan ole edes ollut, vahvistavat tämän olevan "tutkimustietoa", ja käyttävät aivokummajaistaan sitten perustellakseen mitä oudoimpia ajatuksia Suomen asemasta esimerkiksi Venäjän naapurina.

Aikaisemmin olen varoittanut käyttämästä sanaa 'koska', sillä sen yleisin käyttö on välimerkin tapaista eikä loogista syysuhdetta tarkoittavaa. Kaksi mielivaltaista lausetta yhdistetään toisiinsa sanalla 'koska', ja saadaan ne näin näyttämään loogiselta ja todistetulta ajatukselta. "Hänen puhettaan ei voi ottaa vakavasti, koska hän on X". X:n sijalle voidaan sitten sijoittaa mitä tahansa, esimerkiksi "nainen", "mies", "porvari", "punavihreä", "yläluokkainen" tai vaikkapa ajankohtaisesti "Ilves-fani".

Näin kunnallisvaalien alla voi kuunnella vallan kabinetteihin pyrkivien puheita, ja saada niistä helposti ja paljon kaunopuheista vahvistusta sille mitä tässä kirjoitin.

Kalervo T.:n tapaus

Kuulin tässä taannoin, että kaupungin viranomaiset ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin kadonneeksi todetun hiukan yli 70-vuotiaan Kalervo T.;n tapauksessa. Hän asui vanhassa pikkutalossa Huittulanharjun kupeessa, mutta talo on nyt tyhjillään ja pimeänä, kun sähköt, vesi ja puhelinlinja ovat maksamattojen laskujen takia jo pitkään olleet katkaistuina. Lumessa talon ympärillä ei ole nähty muita kuin eläinten jättämiä jälkiä.

Monet tunsivat Kalervo T.:n, minä muiden joukossa. Häntä pidettiin aika lailla hassahtaneena, ja hänet nähtiin usein tallustelemassa Voipaalan kartanonpuistossa vanhanaikaisiin virttyneihin verryttelyhousuihin ja kuluneeseen pusakkaan pukeutuneena. Hänellä oli tapana katsoa kaikki päärakennuksen taidenäyttelyt useaan kertaan. Tyynesti hän aina maksoi eläkeläislippunsa henkilökunnalle, ja istui mielellään kahvion nurkkapöydässä lukemassa lehtiä, hiljaisena, ketään häiritsemättä.

Kalervo T. vältteli puhumasta asioitaan ihmisille, vaikka monet yrittivät ystävällisinä häntä lähestyäkin. Häneen oli talossa totuttu, ja koska hän ei millään tavalla häirinnyt kartanon elämää tai ihmisiä, hänen annettiin olla rauhassa.

Minun kanssani hän kyllä usein puhui. Hänen tarinansa olivat tosin sen kaltaisia, että joskus arvelin hänen olevan vallan sekopäisen. Hänen päähänpinttymänsä, suorastaan intohimonsa liittyi asiaan josta hän tiesi minun useasti kirjoittaneen, ja se oli ehkä syy miksi pääsin Kalervon kanssa puheisiin.

Voipaalan kartanon kuuluisa kummitus, harmaapukuinen nainen oli Kalervon intohimon kohde. Hän kertoi nähneensä naisen hyvin useasti, ei vain päärakennuksessa, vaan myös muinaisessa kivitallissa, Majurskan pytingissä, Pakarissa, ja jopa ulkona puistossa. Hän lisäsi mielellään, että myös nainen oli nähnyt hänet. Oli käynyt niin, että kun hän näki naisen, hän huomasi tämän tuijottavan häntä kovin hämmästyneen näköisenä. Kerran hän oli varovasti vilkuttanut kädellään, ja nainen oli ujosti vilkuttanut takaisin - ja kävellyt sen jälkeen seinän läpi, pois näkyvistä.

”Siihen aikaan siinä kohtaa ei ollut seinää”, Kalervo totesi.

Kummitusnainen on oikeasti olemassa, Kalervo intti. Hän vain sattuu elämään toisessa ajassa - mutta paikka on sama, se missä mekin nyt seisoimme. Kyselin Kalervolta, miten hän selitti tällaisen toisen olevaisuuden tämän nykyisen rinnalla. Hän selitti miettineensä asiaa, ja arveli kaiken perustuvan hiukkastason ilmiöihin.

”Kattos kun hiukkastasolla kaiken aikaa tapahtuu oskillaatiota, sellaista että kahden todellisuuden välinen oskillaatio värähtelee synkronissa keskenään, niin että niiden hiukkaset ovat ikäänkuin vuorotellen olemassa. Se oskillaatio on niin tavattoman nopeata, että sitä ei millään laitteilla voi havaita. Sillä lailla nämä kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa olemassa, mutta kummatkaan eivät ole yhteydessä keskenään, eikä toisesta voi havaita toista”, Kalervo selitti. Ja minä ihmettelin mistä hän oli saanut puheisiinsa tuollaisia käsitteitä. Mutta yhä oudommiksi kävivät miehen puheet.

”Jostakin syystä täällä Voipaalassa on joitakin häiriötekijöitä, niin että hiukkasten oskillaatio vähäsen menee epärytmiin, ja syntyy ikäänkuin interferenssi-ilmiötä”, Kalervo jatkoi järkkymättä. ”Ja sillai tästä meidän todellisuudesta voi joskus ikäänkuin nähdä väläyksinä sitä toista todellisuutta”. 

Meni aikoja, ja silloin tällöin näin Kalervon Voipaalassa, yhtä innostuneena kummitusnaisestaan kuin aina. Nainen oli taas vilkuttanut hänelle, ja hän oli vilkuttanut takaisin. Kalervo oli ilmiselvästi rakastunut näihin näkyihinsä.

Vähän ennen Kalervon katoamista näin hänet taas Voipaalassa. Hän oli kiihtynyt, ja tuli kertomaan että harmaapukuinen nainen oli selvästi pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Hän oli yrittänyt lähestyä naista, mutta tämä oli äkkiä kadonnut. Seuraavan kerran kyllä yritän uudelleen, Kalervo uhosi.

Ja sitten Kalervo siis katosi. Monesti arvailtiin että hän olisi sairastunut tai viety hoitoon tai jopa kuollut. Hänen talonsa pysyi pimeänä ja tyhjillään.

Muutama päivä sitten Voipaalan johtajatar kertoi minulle, että muuan kartanolla usein käyvä huittulalainen vanhaemäntä oli pyyhältänyt sisään ja hengästyneenä ja huohottaen hokenut, että Kalervo kulkee tuolla puistossa jonkun naisen kanssa. Olivat vielä ihan käsi kädessä, hän lisäsi vielä vähän paheksuvan tuntuisena.

Henkilökunta oli juossut ulos ja kiertänyt puistoa ja rakennuksia, mutta mitään ei tietenkään näkynyt, ei Kalervoa, eikä ketään naistakaan. Seuraava höpsö näkyjen näkijä, johtajatar sanoi, mutta oli kuitenkin tavallista huolestuneemman tuntuinen. Samana päivänä ilmestyi Facebookiin Voipaalan päivitys, jossa kerrottiin uudesta näyttelystä, ja mainittiin lopulta humoristisesti että kävijöillä saattaa olla myös mahdollisuus kokea kummittelua, ihan parhaaseen Voipaalan tapaan.

Mutta Kalervo julistettaisiin siis pian virallisesti kuolleeksi, ja kun mitään sukulaisiakaan ei löytynyt, tontti taloineen joutuisi arvatenkin kaupungin haltuun. Vain tuo vähän höpsähtänyt huittulalainen vanhaemäntä myhäilee tyytyväisenä. ”Minä tiedän ihan varmasti, että täällä se Kalervo on kaiken aikaa jossakin”, hän kerran suhahti ohi mennessään. 

Tiedäpä sitten mitä tästä kaikesta sanoisi.