lauantai 6. toukokuuta 2023

Lapsuuden loppu

 

Kuva Niilo Rydman


Joku kertoi lapsuutensa lopusta näin. Kevätlukukausi oli kohta ohi, ja kesäloma maalla odotti. Maalla kertojaa odotti myös hänen salainen rantalehtonsa, se jossa linnut kertoivat hänelle tarinoita, koppakuoriaiset ähisivät totisina, ja pikkukalat väläyttelivät hopeisia kylkiään. Varovasti hän tarkisti, ettei ilkeä hauki ollut rantavedessä, se joka niin pistävin silmin tuijotti häntä kiven takana.


Ja laulettiin suvivirsi, ja lähdettiin kukkiviin kyliin. Kertoja kiirehti heti lehtonsa syliin… ja pettyi. Linnut lentelivät ja visertelivät niinkuin ennenkin, ja koppakuoriaiset ähisivät, mutta hän ei enää ymmärtänyt niiden kieltä. Ja hauelle hän kohautti olkapäitään, se karkaisi silmittömään pakoon kun  hän läiskäisisi käden veden pintaan.


Lapsuus oli peruuttamattomasti ohi. Ja sen hetken hän muisti lopun ikänsä. 


Mitä siis oli tapahtunut? Jotain aivoissa oli muuttunut. Ehkä jotain samanlaista kuin ajan kulussa. Vaikka koulussa oli opetettu kalenterin ja ajan mittauksen salaisuudet, ja ne oli perusteellisesti tajuttu, kesäloman pituus oli lapsena kuitenkin valtava. Se oli lähes ikuinen.


Ennen lapsi syöksähteli leikistä ja hetkestä toiseen, mutta ne hetket olivat aina juuri nyt. Niillä ei ollut edeltäjiä, eikä varsinkaan seuraajia. Siitä ehkä johtuu se, että leikin paikasta toiseen aina juostiin, se leikki tehtiin heti, ja ne hetket olivat ikuisia nykyhetkiä.


Miten toisin on nyt, kun yksittäinen hetki on peruuttamattomasti kohta menneisyyttä, ja kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä havahtuu murehtimaan kesän vähien päivien jo kulumista kadotuksen hämärään. 


Lapsuuteni sotakesiä vietettiin Lopella, sukulaisen maatilalla. Pihan kuusien ja mahtavan tammen takana oli luhtiaitta, ja sen takana lähti polku ylös Soukinharjun lakea. Puolen kilometrin päässä harju laskeutui, ja tultiin naapurin talolle. Se oli minulle se lapsuuden salainen paikka, se jossa kuljin aina yksin.


Tunsin jo kasveista paljon, ja sain kokeilla eri viljalajien kasvattamista pikkuruisella pellontapaisella. Kaikista viljoista kaura oli minusta ihmeellisin, miten se haarautui kepeästi ja tuotti lopulta tähkylät ja siemenen.


Mutta harjulla kasvisto oli aivan muuta. Alemmilla kohdilla kasvoi saniaisia ja jopa kortteita, ja niiden muodot olivat ikuisen ihmetyksen aihe. Ja ylhäällä valoisampana oli aivan uusi tunnelma. Linnut ja muut eläimet eivät minulle puhuneet, mutta kasvillisuuden moninaiset muodot olivat loputtomia - ja kauniita.


Sen vuoksi minun lapsuuteni ei ehkä oikeastaan koskaan loppunutkaan, vaan jäi osaksi minua, eikä irtoa irrottamallakaan, raihnaisiin viimeisiksi vuosiksi asti.  

lauantai 29. huhtikuuta 2023

Jospa mainostajat puhuisivatkin totta?


Jos mitenkään arvostat Suomen luontoa, huolehdit ilmastosta, tahdot kaikille maailman ihmisille kaikkea hyvää ja inhimillistä, olet humaani todellinen hyväntekijä, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Menet ostamaan Ikeasta niin paljon kuin pystyt, ja jos et pysty, menet lainaamaan siltä yhdeltä pankilta.


Jos haluat valtavalle seikkailulle, esimerkiksi Lapin mystisiin erämaihin, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Ostat erään tietyn jäätelötikun ja alat nuoleskelemaan.


Ajattelet juoda purkillisen smoothieta, ja muistat vanhan tyrnihillon tyrmäävän maun, ja menet tietysti katsomaan selostusta.

Opit, että tämä soossi herättää luovuutesi eloon. Pullossa ei ole tilaa huonoille fiiliksille, ja siihen on puristettu rutkasti hyviä hetkiä ja raikkaita tunteita. Mutta onko tyrniä? Tavallaan… 64% omenaa, 10% porkkanaa, 8,5% mangoa, 8,5% appelsiinimehua, sitruunamehua, inkiväärimehua, ja - ohoh! - jopa vähän tyrniäkin, 3%!

Tokihan soossi ei maistu tyrniltä, mutta onhan purkin nimi ihan kiva, se Raikas Tyrni!


Ei varmaan pitäisi olla tosikko, ainahan mainostajat keksivät ihan mitä milloinkin, ja nappaavat kaikista mukavan tuntuisista sanoista kiinni. Niinhän tekevät poliitikotkin vaali-innoissaan. Joka ikinen haluaa kaikille vain pelkkää hyvää, ja jokaikinen haluaa estää kilpailijoiltaan kaiken.


Mutta ajatelkaapas jos mainostajat keksisivät ovelamman kikan! He alkaisivat kertoa pelkkiä tosiasioita!


KOSKENKORVA - maistuu pahalle, mutta menee taatusti päähän!


KAUNEUSVOIDE - ei se paljon iholle tee, mutta haisee ihan hyvälle!


VALTIONVELKA - kun meidän hyvä hallitus sen otti, oli miinuskorko, ja kun se korko tietysti sitten nousee hurjaksi, se on seuraavan ja kovin huonon hallituksen päänsärky!

tiistai 21. maaliskuuta 2023

Taivaankorkeuden kaupunki





Taivaankorkeuden kaupunki


Vesi virtaa, virtaa Kaislojen maalta
Mehiläisten maahan, vesi vuoksena levittää 

mustan muhevan mullan kymen nälkäisille rannoille.


Syntyy punaisena päivän kehrä, nousee,
helottaa, herättää uinuvan maan.

Herää Haukka, lentää,

taivaan rantoja lentää, sen Silmä tarkkaa, 

tarkkaa, kaiken näkee.


Syntyy maasta kuoriainen, tyhjästä syntyy,
taivaan tulesta, tuulen hengestä syntyy,

ei väsy, ahertaa herkeämättä kuusin jaloin.

Katso ahertajaa, katso elämääsi!


                      - * -



Tulee Päivän Poika, auringosta syntynyt, näkee:


Tämän virran rantamalle, tämän vuoren, 

varjoa tuovan, kainalossa kohta kasvaa 

taivaan alle uusi pyhä asuinsija,

päivän Kehrän, taivaan Haukan, eläväisen Kuoriaisen

kunniaksi kohotettu. Nousevat seinät,

pylväinä kohoavat kaislat ja liljat,

kulta ja hopea säihkyvät, kukkaset aukeavat

seinillä, kuvastuvat altaitten vesiin, 

hyönteiset imevät seinäkuvain mettä.


Ahkerat puurtajat kalkuttavat, kääntävät maata,

leipurit vaivaavat, hiilloksilla liha kypsyy,

mittaajat mittaavat, kantotuoleissa mestarit

ohjaavat töitä, kankaantekijät, pellavan loukuttajat

kokoavat vaatteita, purjeita veneitten soljua vesillä,

lastin ja lastin toisensa perästä maihin tuoda.


Palatsin kauniit naiset halleissa tuoksuin ja värein

kilpailevat, niin ratsut ja valjakot kultaisin heloin.

Soturit jousia jännittävät, alttareille papit joukoittain

uhreja latovat, ruokaa, juomaa, teuraita - miettivät 

jumalten mieltä. Uhrien runsautta mittaavat taivaat,

alemmat jumalat kateina anteja katsoo…


Riittääkö nyt, joko tarpeeksi saivat,

vastaako taivas, armoton Silmä

katsooko nyt Pojan raatavan kyllin?


                    - * -





Autio erämaa. Kuollut maa.
 
Murskattu tiili, ruukusta palanen,
kasvoista sirpale, tuhansien vuosien 
unohdus, hävitys, tuho ja viha.

Kauneus on kuvitelma, haihtuva uni.
Kuolleita jumalat, menneitä kansat,
aika ei armahda, muista, ei piittaa.

Aamuisin kuitenkin aurinko nousee,
herättää maan - ja Haukan ja Kheprin.
Unelmoiko vielä - jossakin - joku?


 




tiistai 14. maaliskuuta 2023

Minä, Augustus ja Kleopatra: huimat aikajanat

Kaukana on vuori. Sen takana on toinen. Lähimmälle on kauemmas kuin luulisikaan, mutta se kaukaisempi on yhä suunnattoman matkan päässä edellisestä.


Tältä näyttää myös meidän kuvamme historiasta. Olen 2000-luvun asukas, mutta niin vanha, että tunsin lukuisia ihmisiä 1800-luvun puoliväliltä. Monet heistä tunsivat ihmisiä, jotka olivat syntyneet 1700-luvulla. Isoisäni isoisä syntyi 1700-luvulla, ja oli hengissä kun isoisäni syntyi 1880.


Minusta on siis vain hyppäys 2000-luvulta 1700-luvulle. Mutta kuinka erilainen, ylen kaukainen maailma se 1700-luvun aikainen onkaan. Valtavan suuria muutoksia on siihen verrattuna tapahtunut.


Silti, monelle 1700-luvulle syntyneelle matka 1600-lukuun oli yhtä lyhyt kuin minulle 2000- ja 1800-lukujen välillä.


Kun käyn Roomassa, se on minulle kuin toiviomatka, kaikkien maankolkkien ja aikakausien keskipiste, niinkuin muslimille Mekka, tai juutalaiselle Jerusalem. Ja kun menen Roomaan, käyn hetimiten Pantheonille, joka tuo terveiset melkein 2000 vuoden takaisesta tarunomaisesta maailmasta ja sen ihmeellisestä keisarista Hadrianuksesta. Mutta sen takana on Minervan aukio, jossa on vielä ihmeellisempää nähtävää.



Aukiolla kohoaa Berninin elefanttipatsas, melkein 400 vuotta vanha nähtävyys. Mutta se kannattelee muinaisegyptiläistä obeliskia. Jos Rooman keisari on elänyt meistä tarunomaiset 2000 vuotta sitten, hänelle tuo obeliski olisi voinut ollut yhtä tarunomaisen etäisyyden päässä! (Tosin juuri tämä obeliski on nuorempi).


Ryhdyin tekemään itselleni havainnekuvaa. Piirsin aikajanan joka alkoi vuodesta 2000 (”silloin kun vielä olin nuori”!), kulki vuoden ”0” ja keisari Augustuksen ohi jonnekin 1500 vuotta taaemmas, aikaan jossa sumeassa muistossa oli ollut Troian sota ja sen kertomukset. Sitten piirsin samanlaisen aikajanan, joka alkoi tästä vuodesta ”0” ja kattoi muinaisen Egyptin historiaa, lähtien viimeisestä faraosta Kleopatra VII:stä ja ulottui ohi pyramidien ja hieroglyfien kehittymisen aina tosikaukaisiin taruaikoihin asti.



Vasta nyt aloin tajuta miten valtavista aikamitoista on kyse. Kun Kleopatra katsoi taaksepäin suurfarao Ramses II:n aikaan, aikamitta on lähes sama kuin jos itse yrittäisin ymmärtää millaista oli Kaarle Suuren aikana 1200 vuotta sitten.


Ja jos Kleopatra olisi tiennyt farao Ekhnatonista, suuresta uskonpuhdistajasta ja uusia sivistyspyrkimyksiä toteuttaneesta näkijästä, hänestä olisi noin 1400 vuotta, ja meidän näkökulmastamme yhtä kauan kuin paavi Gregorius Suuresta, paavinkirkon ja sen musiikin perusjärjestäjästä. Vain toinen heistä onnistui, valitettavasti.




Muinaisen Kreikan kohoaminen sivistyksen johtoon Euroopassa, ja kreikkalaisen aakkoston vakiintuminen on meistä yhtä kaukana (2500 vuotta) kuin Kleopatrasta suurten pyramidien rakentaminen.


Kleopatra näkisi hieroglyfikirjoituksen kehittymisen yhtä kaukaiseksi (3000 vuotta) kuin me muinaisimman eurooppalaisen aakkoskirjoituksen, foinikialaisen aakkoston.




Tuhannet vuodet vilisevät huimasti, mutta tämä tähän astinen on vain alkua. Me näemme jälkiä ensimmäisistä muurien ympäröimistä kaupungeista 8000 tai 9000 vuoden takaa (Kleopatra "vain" 6000 tai 7000 vuotta), mutta silloinkin jo inhimillinen kulttuuri edistyi isoin harppauksin. Tai mennään mahtavien luolamaalausten aikoihin 40000 vuoden taa, jossa nerokkaat taiteilijat jäljensivät näkemäänsä ikuisesti ihmetelläksemme.


Huimaa.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Keskustellaan!



Ennen vanhaan oli isien ja esimiesten tapana huutaa ja sättiä, jos lapsi tai alainen oli käyttäytynyt moitittavasti.

Sitten, joskus puoli vuosisataa sitten, edistyttiin ja ryhdyttiin harjoittelemaan demokraattista sisäsiistiyttä. Kun siis lapsi tai alainen käyttäytyi moitittavasti, isä ja esimies ilmoitti, että on aika KESKUSTELLA aiheesta.

Sitten huudettiin ja sätittiin.

Jos lapsi tai alainen esitti halua vastustella, sellainen keskeytettiin tuota pikaa. Eihän KESKUSTELUA saa häiritä.

- - -

Kun some keksittiin, ja nettilehdet halusivat lukijoita, toimitukset avasivat tilan, jonka otsikko oli KESKUSTELE. Sitten yhdet huusivat sitä ja toiset tätä, ja lopulta sätittiin ja haukuttiin tasapuolisen innokkaasti.

- - -

Tänään, kun Qatarin jalkopallokisat alkoivat, kaikissa medioissa toisteltiin, että Qatarin ihmisoikeuksista pitää voida KESKUSTELLA. 

Tarkoittiko tämä, että jotakuta innostetaan esittämään puolusteluja ahdasmielisten diktatuurimaitten toiminnasta? Ei tietenkään. KESKUSTELU tarkoittaa sitä, että oikeamieliset saavat vapaasti julistaa anateemaansa ja maranaathaansa, ja että pahojen kulttuurien toimintaa pitää ankarasti paheksua.

- - -

Tavat siistiytyvät. Se tarkoittaa, että kielenkäyttöä sievistetään, ja pahoja sanoja ei enää sanota.

Sitten käyttäydytään niinkuin ennenkin. Helpottaa! 

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Naisten monimuotoisuus ja taidehistoria


Aamulehden toimittaja Saara Nyystilä kertoi 1.11.22 kuuluisan pop-artistin musiikkivideon herättämästä raivosta. Siinä oli esiintynyt sana "lihava". Some-raivon seurauksena sana poistettiin.

Toimittaja on sitä mieltä, että "taidetta saa kyllä kritisoida, mutta ei vaientaa". Ihmisten monimuotoisuuden huomioon ottamisesta on syytä keskustella, hän sanoi. Näin asti ihan hyvä. Naiset (sillä naisten ongelmistahan nyt puhutaan!) ovat kovin monimuotoisia, ja epäilemättä on inhimillisesti väärin että vain jonkun muotoisia hyväksytään, toisenlaisia ei. Mutta toimittajan argumentointi menee sitten vähän oudoksi.

Hän kertoo käsityksensä taidehistoriasta: "Vanhoissa taidemaalauksissa harvoin esiintyy naishahmoja...". Hupsis... mutta jatkaa sitten: "...mutta silloin kun esiintyy, he ovat pääsääntöisesti hädässä olevia tyttöjä, kotivaimoja ja ennen kaikkea alastomia". Kun suunnattomasta materiaalista valitaan sopiva kooste, olkinukesta voidaan aina saada aikaan sopivan muotoinen. Toki "hädässä olevien tyttöjen" löytäminen on hiukan haasteellista, ja voisi kysyä onko kovin pahantahtoista jos heidän tilanteeseensa kiinnitetään huomiota, tai heitä pyrittäisiin auttamaankin.

Toimittaja sanoo, että "sillä mitä taiteen nimissä tehdään ja sanotaan, on merkitystä". Sitten tulee kappale, josta todella olisi syytä "keskustella":

"Mielestäni ei ole kohtuutonta haastaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään niin, että ottaa samalla huomioon monimuotoisuuden. Samanlaiset vaatimukset kohdistuvat nykyään muuallekin yhteiskuntaan aina yksilöistä yrityksiin. En keksi syytä, miksi samat säännöt eivät pätisi taiteeseen".

Kiitos vain, kyllähän näitä monenlaisia vaatimuksia esitetään, ja mitä oudommaksi tulevat, sitä raivokkaammaksi ne käyvät. Käyttääkseni nyt ajankohtaista hokemaa, ihmisten resilienssi on hukassa.

Alkukuvassa on taidehistorian ehkä kuuluisin nainen, Willendorfin Venus 30000 vuoden takaa. Hän on lihava ja alaston, mutta kaikkea muuta kuin kotivaimo tai hädässä oleva tyttö. Ei, hän on mahtava, jopa jumalainen hallitsija, Eevan esiäiti, se jonka kautta me kaikki tulemme maailmaan.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Heiskanen, nykytaiteilija


Outi Heiskanen on kuollut 85 vuoden ikäisenä. Murheellista, vaikka toki odotettuakin. Heiskasen grafiikanlehdet tuottivat minulle ja lukemattomille muille suurta iloa ja mielihyvää.

Uutisissa Heiskasen kuolemasta hänestä käytettiin otsikoissa ensin vain sanaa "nykytaiteilija". Sitten "palkittu nykytaiteilija", kunnes jokin lehti tajusi että hän oli "taiteilija, akateemikko". Tämä on minusta ehdottomasti korrektein tapa.

Mitä tämä ilmaisu "nykytaiteilija" oikein merkitsee? Mitä tällainen täsmentävä attribuutti "nyky" tuo lisäarvonaan? Eikö vastikään menehtynyt taiteilija ole "nykytaiteilija" siinä kuin vielä eläväkin?

"Nykytaiteilijasta" puhutaan joskus hiukan alentuvalla tavalla. Varsinkin jos puhutaan "näistä nykytaiteilijoista", jolloin ajatuksen alla on mielle jotenkin omituisesta, käsittämättömästä, tai peräti vähättelemisen arvoisesta töhertelijästä, jonka "taide" ei vedä vertojaan oikeille entisajan kunnon taiteilijoille. 

Olisiko kuitenkin niin, että pyritään tekemään eroa "kaiken maailman taiteilijoihin", ja joihinkin vähän tärkeämpiin, ikäänkuin "taide-taiteen" edustajiin? Silloin attribuutti "nyky" pyrkisi tekemään ikäänkuin positiivisen sävyn koko ilmaisuun. Takana saattaa olla jopa 1800-luvulla alkanut ajatus siitä miten vanha taide oli ikäänkuin vanhanaikaista, typerää, pintapuolista ja vähäarvoista, kun sen sijaan uudet modernit tavat tehdä taidetta olivat silmiä aukaisevia ja paljon fiksumpia.

Olisiko niin, että käsitteestä "moderni" olikin tullut eräänlainen historiallinen tyylisuunta, johon niputetaan pointillismit, kubismit, abstraktit ynnä muut "-ismit", ja että itse käsite "moderni" mielletäänkin nyt samaan koppaan antiikin, keskiajan, renessanssin ja barokin joukkoon? Ja sitten oltaisiin jälleen yrittämässä tekemään pesäeroa uljaan uuden maailman ja vanhentuneen taiteen kanssa?

Määrite "nyky" on vain niin onnettoman huono määritteeksi. "Nyky"-taiteilijat tekevät edelleen mitä erilaisimpia teoksia, eikä heitä voi mitenkään niputtaa kokonaisuudeksi. Menneet tyylilajit elävät kuvataiteissakin yhä, ja uusia keksintöjä tehdään kaiken aikaa, kun tekniikoita kehitetään ja olosuhteet muuttuvat.

Mitä Outiin tulee, hänen taiteensa on helposti vastaanotettavissa, se on hauskaa ja mielikuvituksellista ja välillä vähän hulluakin. Kiitos siitä, Heis!