 |
| Kuva Niilo Rydman |
Joku kertoi lapsuutensa lopusta näin. Kevätlukukausi oli kohta ohi, ja kesäloma maalla odotti. Maalla kertojaa odotti myös hänen salainen rantalehtonsa, se jossa linnut kertoivat hänelle tarinoita, koppakuoriaiset ähisivät totisina, ja pikkukalat väläyttelivät hopeisia kylkiään. Varovasti hän tarkisti, ettei ilkeä hauki ollut rantavedessä, se joka niin pistävin silmin tuijotti häntä kiven takana.
Ja laulettiin suvivirsi, ja lähdettiin kukkiviin kyliin. Kertoja kiirehti heti lehtonsa syliin… ja pettyi. Linnut lentelivät ja visertelivät niinkuin ennenkin, ja koppakuoriaiset ähisivät, mutta hän ei enää ymmärtänyt niiden kieltä. Ja hauelle hän kohautti olkapäitään, se karkaisi silmittömään pakoon kun hän läiskäisisi käden veden pintaan.
Lapsuus oli peruuttamattomasti ohi. Ja sen hetken hän muisti lopun ikänsä.
Mitä siis oli tapahtunut? Jotain aivoissa oli muuttunut. Ehkä jotain samanlaista kuin ajan kulussa. Vaikka koulussa oli opetettu kalenterin ja ajan mittauksen salaisuudet, ja ne oli perusteellisesti tajuttu, kesäloman pituus oli lapsena kuitenkin valtava. Se oli lähes ikuinen.
Ennen lapsi syöksähteli leikistä ja hetkestä toiseen, mutta ne hetket olivat aina juuri nyt. Niillä ei ollut edeltäjiä, eikä varsinkaan seuraajia. Siitä ehkä johtuu se, että leikin paikasta toiseen aina juostiin, se leikki tehtiin heti, ja ne hetket olivat ikuisia nykyhetkiä.
Miten toisin on nyt, kun yksittäinen hetki on peruuttamattomasti kohta menneisyyttä, ja kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä havahtuu murehtimaan kesän vähien päivien jo kulumista kadotuksen hämärään.
Lapsuuteni sotakesiä vietettiin Lopella, sukulaisen maatilalla. Pihan kuusien ja mahtavan tammen takana oli luhtiaitta, ja sen takana lähti polku ylös Soukinharjun lakea. Puolen kilometrin päässä harju laskeutui, ja tultiin naapurin talolle. Se oli minulle se lapsuuden salainen paikka, se jossa kuljin aina yksin.
Tunsin jo kasveista paljon, ja sain kokeilla eri viljalajien kasvattamista pikkuruisella pellontapaisella. Kaikista viljoista kaura oli minusta ihmeellisin, miten se haarautui kepeästi ja tuotti lopulta tähkylät ja siemenen.
Mutta harjulla kasvisto oli aivan muuta. Alemmilla kohdilla kasvoi saniaisia ja jopa kortteita, ja niiden muodot olivat ikuisen ihmetyksen aihe. Ja ylhäällä valoisampana oli aivan uusi tunnelma. Linnut ja muut eläimet eivät minulle puhuneet, mutta kasvillisuuden moninaiset muodot olivat loputtomia - ja kauniita.
Sen vuoksi minun lapsuuteni ei ehkä oikeastaan koskaan loppunutkaan, vaan jäi osaksi minua, eikä irtoa irrottamallakaan, raihnaisiin viimeisiksi vuosiksi asti.
.jpg)
.jpeg)
