Herra Petteri ja keijukaisen paluu I

Herra Petterin seikkailuja 2

Herra Petteri ja keijukaisen paluu

1. luku

KEIJUKAINEN ILMESTYY TAAS PETTERIN PÖYDÄLLE

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja laati veroilmoitusta. Hän hikosi ja pähkäili. Muuan tärkeä paperi oli pudonnut lattialle. Herra Petteri huokaisi syvään ja kumartui nostamaan sitä.

 

Kun hän jälleen suoristautui, hän näki kirjoituspöydällään tutun näköisen keijukaisen. "Tämä tästä vielä puuttui", ajatteli Herra Petteri, ja huokaisi toisen kerran.

 

Mutta keijukainen sanoi: "Herra Petteri, sinua tarvitaan taas Satumaassa!"

 

"Nyt minulla on kova kiire. Eikö yksi kerta Satumaata jo riittäisi?", Herra Petteri sanoi. Mutta keijukainen oli itsepintainen: "Sinun on ehdottomasti tultava heti! Sitä paitsi olet kotona jo tänä iltana."

 

Herra Petteri mietti. Hän oli ilmiselvästi tulossa hulluksi. Nähdä nyt keijukaisia keskellä päivää! Herra Petteriä harmitti kovin, sillä veroilmoituksen laatiminenhan ei ilahduta juuri ketään, ja kaikkein vähiten Herra Petteriä, jonka piti etsiä tärkeitä papereita kaikkialta, keittiön leipähyllyltä, sängyn takaa, sateenvarjon sisältä ja työpöydän alta, eikä hän sittenkään voinut olla varma siitä, että kaikki ne kuitenkaan löytyisivät. Herra Petteri aikoi jo suutuspäissään pyyhkäistä keijukaisen syrjään niinkuin kiusallisen huonekärpäsen, kun hän yhtäkkiä muisti jotain... jotain tunteellista. Silmät! Niin, keijukaisen silmät olivat jääneet hänen mieleensä - ja sen ujo avuttomuus...

 

Mutta keijukainen sanoi lyhyesti: "Nyt mennään!"

 

"Hetkinen nyt...", Herra Petteri yritti, ja harmi valtasi uudelleen hänen mielensä. Häntä suorastaan suututti. Mutta yhtäkkiä Herra Petterin ympärillä alkoi tuulla. Ilma pyöri ympäri, ja hänen silmiään hämärsi. Kun viuhuna lopulta laantui, Herra Petteri huomasi seisovansa korkealla kukkulalla, ja hän näki edessään laakson. Sen keskellä kohosi tumma linna. Linnan muurit olivat korkeat, sakarareunaiset, ja sen tornit kohosivat pahaenteisen näköisinä kohti korkeuksia. Yhdestäkään ikkunasta ei loistanut valo. Koko laakso linnan ympärillä tuntui hämärältä ja epäystävälliseltä, ja Herra Petteri huomasi yllättyneenä, ettei minkäänlaista ääntä kuulunut ympärillä, ei edes tuulen suhinaa eikä lintujen laulua.

 

"Tuonne linnaan sinun täytyy nyt tulla heti!", keijukainen vaati.

2. luku

HERRA PETTERIÄ ON PETETTY

Herra Petteristä tuntui, että tässä kaikessa oli jotain pahasti vialla. Edes keijukainen ei tuntunut ollenkaan samalta kuin taannoin. Se oli jotenkin muuttunut, tullut tylyksi ja määräileväksi. Nyt se sanoikin: "Meidän täytyy päästä nopeasti linnaan, muuten meidän käy huonosti!"

 

Herra Petteri huokaisi jo kolmannen kerran syvään, ja sanoi: "Hyvä on. Mennään. Sinä voit jälleen piiloutua taskuuni, jos pelkäät."

 

"Minä en pelkää", sanoi keijukainen. "Enkä minä edes mahtuisi sinun taskuusi. Minä lennän edellä ja näytän tietä."

 

Omituista, ajatteli Herra Petteri, mutta lähti sitten keijukaisen perässä kiipeämään alas rinnettä. Mitä lähemmäksi synkkää linnaa saavuttiin, sen ankeammalta kaikki alkoi näyttää. Puitten ja pensaitten lehdet olivat kuihtuneita, vaikka Satumaassa muuten vielä näytti olevan kesä. Hiljaisuus Herra Petterin ympärillä tuntui yhäkin syvemmältä, ja limaisten lammikoiden tienoilla polun kummankin puolen vilahteli omituisia olioita, joiden silmät tuon tuostakin välähtelivät. 

Keijukainen ja Herra Petteri saapuivat lopulta linnan portin eteen. Herra Petteri huomasi ällistyneenä, että raskaat ketjut alkoivat kitistä, laskusilta putosi vallihaudan ylle, ja jykevät portinpuoliskot liukuivat erilleen toisistaan.

 

"Nopeasti sisään!", huusi keijukainen kireällä äänellä.

 

Kun matkalaiset olivat päässeet linnan pihalle, portit heidän takanaan jysähtivät kiinni. Herra Petteri huomasi, että linnanpiha oli liejuinen ja törkyinen. Siellä lojui sikin sokin kaikenlaista rojua, ja ikkunoitten alla näytti olevan haisevia jätekasoja.

 

"No niin", huusi keijukainen karkeasti. "Nyt sain sinut kiikkiin!" Ja samalla se alkoi muuttua. Se paisui Herra Petterin kokoiseksi, sen ohut harsopuku muuttui mustaksi ja raskaasti laskeutuvaksi viitaksi, ja sen kasvot kävivät ilkeän ja raa'an näköisiksi. Herra Petterin edessä seisoi vanha nainen jonka kasvot olivat räikeästi maalatut, ja se suorastaan tärisi kiukusta.

 

"Sinä tuhosit tempuillasi koko noita-akka-armeijani! Siellä ne nyt lojuvat Pyöreän tornin laaksossa mustina kivinä! Kaikki yhdeksän sataa yhdeksän kymmentä yhdeksän!", nainen huusi. "Nyt sinä saat kalliisti maksaa tekosi! Minä olen Satumaan Pimeiden Laaksojen Noitakuningatar, enkä minä tunne armoa! Mutta ensin saat auttaa minua palauttamaan armeijani henkiin!"

3. luku

HERRA PETTERIÄ NÖYRYYTETÄÄN

Herra Petteri oli laajalti tunnettu ajattelukyvystään. Hänen järkeilytaitonsa oli maankuulu, ja se oli pelastanut myös Satumaan kerran aikaisemmin. Mutta nyt Herra Petteri oli aivan hämillään. Vaikka hän kuinka pinnisti aivojaan, hän ei keksinyt yhtään järkevää ajatusta. Kyllähän Herra Petteri oli tavannut uransa aikana moniakin raivoisasti huutavia ihmisiä, mutta aina ne olivat huutaessaan paljastaneet pelkonsa ja epävarmuutensa, ja niihin oli aina tepsinyt jokin näppärä keino jolla ne sai ikäänkuin romahtamaan ja muuttumaan pelkiksi surkeiksi rääpäleiksi. Mutta tämä Noitakuningatar oli toista maata. Se tuntui olevan niin varma mahdistaan, ettei Herra Petteri huomannut minkäänlaista epävarmuutta tai pelkoa sen ilmeissä. Lohikäärmeet ja noita-akat olivat pelkkiä surkimuksia tähän hirviöön verraten.

 

"Mutta minä olen ihminen", yritti Herra Petteri kuitenkin. "Satumaan taiat eivät tepsi minuun."

 

"Niinkö luulet?", huusi Noitakuningatar. "Tulitko tänne vapaaehtoisesti? Pystyitkö estämään lähtöäsi? Jos olet niin varma itsestäsi, käänny takaisin ja lähde pois!", se raakkui.

 

Herra Petteri oli todella vihainen, ja päätti tehdä kuten Noitakuningatar ehdotti. Mutta hänen jalkansa eivät irronneet maasta, eivätkä hänen kätensä totelleet. Itse asiassa hän oli suorastaan jäykistynyt paikalleen.

 

"Näetkö, olet kokonaan minun vallassani! Käy nyt kyykkyyn, heiluta käsiäsi ja huuda 'kukko kiekuu' kolme kertaa!"

 

Vaikka Herra Petteri kuinka yritti olla menemättä kyykkyyn, heiluttamatta käsiään ja huutamatta 'kukko kiekuu' kolme kertaa, hän teki juuri näin. Ja häntä hävetti suunnattomasti.

 

"Nyt seuraat minua, ja tulet linnani vankiselliin! Siellä saat miettiä tekemisiäsi ja pelätä mitä sitten seuraa!", Noitakuningatar huusi. Ja vaikka Herra Petteri kuinka yritti tehdä toisin, selliin hän meni. Matkalla hän näki monia saleja ja huoneita, joissa huonekaluja peittivät paksut lukinseitit, ja ne itsekin näyttivät aivan lahonneilta. Itse sellissä oli vain pieni kalterein varustettu ikkuna katonrajassa, ja siitä näkyi miten taivaalle kertyi ukkospilviä. Kun Noitakuningatar oli lukinnut Herra Petterin selliin, sitä valaisivat vain silloin tällöin leimahtelevat salamat.

 

Erään salamanleimauksen jälkeen Herra Petteri oli huomaavinaan pienen siivekkään olennon lehahtavan ikkunan editse. Mutta vaikka hän kuinka tuijotti ikkunanpahaista, hän ei enää nähnyt mitään muuta kuin silloin tällöin leimahtavia salamoita.

4. luku

OIKEA KEIJUKAINEN

Herra Petteri yritti salamoitten valossa tutkia selliään. Se tuntui kauttaaltaan lujista kivistä rakennetulta. Herra Petteri koputteli seiniä. Missään ei tuntunut olevan onttoa kohtaa. Ainoat aukot sellissä olivat ikkuna katonrajassa, ja pieni pyöreä tirkistysluukku raskaassa puuovessa. Ikkunassa ei ollut lasia, mutta kalterit olivat hyvin vahvat, eivätkä hievahtaneetkaan, vaikka Herra Petteri kuinka yritti vääntää niitä. Petteri tunnusteli sormellaan tirkistysaukkoa. Sen toisella puolella oli ilmeisesti puinen avattava läppä.

 

Herra Petteri istahti sellin nurkkaan, ja alkoi ajankulukseen tutkia taskujaan. Toisessa takintaskussa oli piippu ja tulitikkurasia, toisessa kynä, paperia ja - ohhoh - pyöreä vaaleanpunainen taskupeili. Eihän Herra Petteri nyt tavannut itseään peilailla, hänhän oli jo ajat sitten alistunut siihen tosiasiaan että ihminen nyt on sen näköinen kuin on. Mutta hän oli löytänyt peilin tieltä talonsa edestä, pannut sen taskuunsa ja aikonut antaa sen naapurin pikkutytölle heti kun sattuisi hänet tapaamaan.

 

Herra Petteri sulki silmänsä ja yritti miettiä. Jotenkin hänen pitäisi yrittää päästä Noitakuningattaren vallasta. Vieläkin häntä hävetti se 'kukkokiekuu' kyykyssä... Äkkiä Herra Petteri havahtui. Hän kuuli tutun pienen äänen, joka sanoi:

 

"Herra Petteri, herää!"

 

Sellin ikkunasta tulvi auringonvaloa, ja siinä leijui Herra Petterin edessä pieni keijukainen joka katsoi häntä huolestuneena.

 

"Oletko sinä se..."

 "Minä olen. Ja tiedän että sinä olet joutunut pahan Noitakuningattaren valtaan. Jokainen, joka katsoo häntä syvälle silmiin, joutuu hänen lumoihinsa."

 

"Mutta minä luulin häntä sinuksi!", sanoi Herra Petteri vähän nolona.

 

"Arvaan sen. Mutta nyt", keijukainen sanoi ja lensi aivan Herra Petterin silmien eteen, "nyt sinun täytyy katsoa minua syvälle silmiin!" Ja keijukainen punastui hirveästi.

 

Niin Herra Petteri katsoi syvälle keijukaisen silmiin, ja hänestä tuntui aivan samalta kuin muinoin, vuosikymmeniä sitten, kun hän ensimmäisen kerran oli uskaltanut katsoa muuatta Maijaa samalla tavalla. Ja Herra Petterikin punastui ihan vähän.

 

Keijukainen kuiskasi: "Nyt tiedät miltä oikean keijukaisen silmät näyttävät." Sitten hän alkoi kertoa Noitakuningattaren kavalista aikeista.

5. luku

KEIJUKAINEN KERTOO KAMALIA ASIOITA

Kun Herra Petteri oli pelastanut Satumaan kuninkaan tyttären Pyöreän tornin vankilasta, ja saanut kaikki 999 noita-akkaa muuttamaan toisensa mustiksi kiviksi, Noitakuningatar oli ollut haljeta raivosta. Hän halusi nimittäin itse koko Satumaan hallitsijaksi. Ja nyt hän halusi akka-armeijansa takaisin. Hän oli vakuuttunut siitä, että Herra Petteri oli jotenkin loihtinut akat mustiksi kiviksi, ja sen vuoksi tämän nyt pitäisi peruuttaa loitsunsa.

 

Noitakuningatar oli tehnyt toisenkin ruman tempun. Hän oli jotenkin onnistunut sammuttamaan tulen ja savun sen kiltin lohikäärmeen sisuksista, joka kerran oli kuljettanut Herra Petteriä ja prinsessaa. Lohikäärme oli nyt kovin onneton, mutta totteli Noitakuningatarta siinä toivossa, että tämä antaisi sille tulen takaisin. Ja nyt Noitakuningatar aikoi hyökätä suoraan kuninkaan linnaan ja valloittaa sen...

 

"Jopas nyt jotakin", Herra Petteri sanoi. "Mutta minä luulen, että tätä peliä ei vielä ole pelattu loppuun. Ehkäpä minä voin auttaa lohikäärmettä, ja ehkäpä voisin myös syöttää Noitakuningattarelle hänen omaa lääkettään. Sanopa, miten täällä Satumaassa sytytetään takkatuli?"

 

"Ei Satumaassa ole tulta! Ei muilla kuin lohikäärmeellä", sanoi keijukainen ihmeissään, "... tai siis oli."

 

"Hyvä. Entä onko kuninkaanlinnassa suuria peilejä?"

 

"On vaikka kuinka paljon", vastasi keijukainen vielä enemmän ihmeissään. Silloin Herra Petteri otti taskustaan paperin ja kynän, piirsi paperille jotakin, ja alkoi selittää suunnitelmaansa. Vähän väliä hän pyysi keijukaista toistamaan mitä oli kuullut. Herra Petteri taittoi paperinpalan pieneksi mytyksi, ja sanoi lopuksi:

 

"Lennä nyt kiireesti kuninkaan luo, anna hänelle tämä paperi, ja kerro hänelle kaikki mitä juuri kuulit. Oletko varma että muistat kaiken?"

 

"Olen", sanoi keijukainen, otti paperinpalan ja katosi ikkunasta. Jo oli aikakin, sillä Herra Petteri kuuli askelten lähestyvän sellin ovea. Hän nousi nopeasti ja painoi taskupeilin tiiviisti kurkistusaukolle.

(Jatkuu...)

Herra Petteri ja 999 noita-akkaa II

5. luku

HERRA PETTERI PELASTAA PRINSESSAN

"Mutta nyt meidän täytyy kiivetä torniin ja vapauttaa prinsessa", Herra Petteri sanoi päättäväisesti. 

Ja niin hän kiipesi kierreportaita ylös, ylös, kierros kierroksen perään, ja saapui lopulta suljetun tammioven eteen. Se ei auennut, joten Herra Petteri huusi: 

"Avatkaa ovi! Me tulemme pelastamaan teidät!" 

Kuului askelia, ja sitten avain kääntyi lukossa. Kun ovi aukeni, Herra Petteri näki edessään... 

Niin, Herra Petteri näkl edessään Satumaan Prinsessan. Tämä ei ehkä kuitenkaan täysin vastannut Herra Petterin käsitystä prinsessoista yleensä - eikä ainakaan Satumaan prinsessoista. Tämä prinsessa oli kiukkuinen, polki jalkaa, väänteli vihapäissään naamaansa ja huusi: 

"Ja kuinka kauan täällä pitää odottaa ennenkuin pelastetaan! Ja eikö sinua ole opetettu kumartamaan ja polvistumaan kun tulet prinsessan luo! Ja kuinka ne ovat lähettäneet tuommoisen vanhan äijänkäppyrän tänne minua pelastamaan! Miksei täällä ole komeita prinssejä!" 

Tuollaista rähinää tuli prinsessan suusta. Herra Petterin mielestä prinsessa oli kovin ruma tuolla tavoin mekastaessaan, ja lopulta hän suuttui kovin ja sanoi: 

"No, hyvä on. Jos et halua päästä kotiin, niin me lähdemmekin tästä. Mutta ovi jää auki, niin että lohikäärmeet pääsevät syömään sinut." 

"En minä lohikäärmeitä pelkää!", huusi prinsessa. Silloin Herra Petteri muisti erään lukemansa lastenkasvatusoppaan, ja karjaisi kovalla äänellä: 

"Jollet heti lähde, niin annan sinulle selkään ja leikkaan korvasi irti!" 

Eihän näin saisi sanoa edes hemmotellulle prinsessalle; mutta menetelmistä viis, kunhan lopputulos on hyvä. Näin juuri se lastenkasvatuskirja kertoi. Ja prinsessa alkoi aivan selvästi miettiä, olisiko hauskaa saada selkäänsä - ja varsinkin sitä, miltä hän sitten näyttäisi jos korvat olisi leikattu irti. Niinpä prinsessa alkoi lauhtua, ja suostui lähtemään kammiostaan.

6. luku

HERRA PETTERI JA 999 NOITA-AKKAA

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat tornin loputtomia kierreportaita. Keijukainen oli jotensakin vaivautuneen näköinen, ja sen korvat olivat aivan punaiset. Se oli aivan saman näköinen kuin jotkut meistä jotka joutuvat näkemään huonoa käytöstä, varsinkin jos ulkomaalaisia on läsnä. 

Juuri kun Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen pääsivät tornin alaovelle, alkoi ilmassa kuulua huminaa. Se vahvistui vahvistumistaan, ja sitten ilma pimeni. 999 noita-akkaa lähestyi tornia, luudilla ratsastaen, kaikilta ilmansuunnilta, hirveästi kaakattaen. 

"Nyt kyllä kostomme on hirmuinen! Nyt kyllä muutamme teidät kaikki mustiksi kiviksi!" 

Silloin Herra Petteri huusi: 

"Aivan oikein, hyvät rouvat! Mustiksi kiviksi! Mutta saanko pyytää, että kaikkein kaunein teistä tekee tämän viimeisen loitsun!" 

"Ei siinä mitään kauneinta tarvita!", huusi lähimmäksi ehtinyt noita-akka. "Eikö muka ole mitään eroa, senkin väkäleuka!", melskasi toinen. "Itselläsi on syylä nenän päässä!", käkätti kolmas. Neljäs ehti juuri sanoa jotain jonka Herra Petteri tulkitsi 'haisemiseksi', kun noita-akat raivoisasti riidellen alkoivat loitsia toisiaan mustiksi kiviksi. Pöly vain kieppusi ilmassa, meteli oli hirmuinen, kun noidat sinkosivat toisiinsa hurjia loitsujaan. 

Sitten hiljeni. Kun pöly laskeutui äänettömän laakson yltä, Herra Petteri huomasi, että niitylle oli ilmestynyt hirmuinen määrä uusia kiviä. Vai olivatko ne kiviä? Lähempää katsellen nämä uudet kivet ennemminkin muistuttivat 'lehmänlälliä', kuten Herra Petterin lapsuudessa kutsuttiin tietynlaisia lämpimiä, pehmeitä, ruskeita sellaisia... niin, sellaisia joissa kärpäset viihtyivät... 

Mutta mustien kivien tienoilla näytti ilma kuin väreilevän. Isot kivet alkoivat muuttua: niille kasvoi neljä jalkaa, iso ruumis ja lopulta harjanhulmuava pää. Ja pienet kivet alkoivat saada ihmisen muodon, ja niistä tuli toinen toistaan komeampia prinssejä, joilla oli toinen toistaan komeammat vaatteet. Hopeaiset miekat välkkyivät heidän käsissään, ja kultaiset korut riippuivat heidän kaulassaan.

7. luku

LENTOMATKA KUNINKAANLINNAAN

Juuri kun noitien lumouksen purkauduttua kaikki 158 ratsuprinssiä (ja se yksi kävellen tullut) palasivat alkuperäiseen muotoonsa, ilmassa alkoi jälleen viuhua. Prinssit katsoivat kauhistuneina ylös, hyppäsivät ratsujensa selkään ja karauttivat kaukaisuuteen; se yksi ratsuton juoksi heidän perässään minkä kintuista kerkesi. 

Herra Petteri näki, miten lohikäärme laskeutui tornin eteen. Hän ehti jo vakavasti huolestua, mutta silloin lohikäärme sanoi hengästyneellä äänellä: 

"Kiitos että kerroit! Tätini oli todella kuolemaisillaan! Sinun ansiostasi ehdin juuri ajoissa paikalle! Hän testamenttasi minulle koko jäämistönsä! Nyt minulla on valtava kasa timantteja, joitten päällä voin maata ja nukkua! Ette voi ymmärtää, kuinka paha on nukkua paljaalla maalla! Oma pesä, oma peti! Oma pesä, oma peti", lohikäärme lallatti onnellisena. 

"Kaksikymmentäviisi prosenttia", mutisi Herra Petteri, ja keijukainen, joka sen kuuli, ei tätä loitsua ikinä ymmärtänyt, mutta ei myöskään unohtanut. 

Sitten lohikäärme näytti havahtuvan onnellisista ajatuksistaan. 

"Nyt haluan korvata sinulle tämän kaiken. Teen sinun hyväksesi ihan mitä vain pyydät", se sanoi. 

Herra Petteri sanoi: "Lennätä meidät Satumaan kuninkaanlinnaan!" 

Niin lohikäärme laski pyrstönsä alas ja odotti että matkalaiset olivat turvallisesti kiivenneet sen selkään. Sitten se sanoi: "Pitäkää tiukasti kiinni!", ja alkoi kohota ilmaan. 

Herra Petteri näki korkealta ensin Tornilaakson, sitten monia metsäisiä kukkuloita, niitten välillä ruohikkoisia laaksoja pienine taloineen ja laiduntavine karjoineen - ja lopulta suuren tasangon, jonka keskellä kohosi komea kuninkaanlinna. 

Lohikäärme laskeutui kuninkaanlinnan edessä leviävälle niitylle. Herra Petteri näki, miten linnanväki säntäili edes ja takaisin, miten sotilaat raahasivat nahkaisia kanuunoja asemiin - ja lopulta hän huomasi eräässä linnanikkunassa kruunupäisen hahmon, joka kurkisteli verhojen lomitse. 

Saman hahmon oli huomannut myös prinsessa, joka alkoi huutaa: "Pappa pappa! Pappaseni iskäseni mun!", ja huitoi käsiään ja jostakin päin pukuaan irroittamaansa liinaa. Kuningas viittasi väkensä rauhoittumaan, ja asteli ulos linnastaan. Hän hikosi jännityksestä ja pelosta niin, että komeasti rypytetty valkoinen myllynkivikaulus pehmeni ja liukeni kaulalle ja alkoi muistuttaa pikkulasten ruokaliinaa.

8. luku

HERRA PETTERI PAKENEE UUSIA VAIKEUKSIA

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat lohikäärmeen selästä alas, ja kävelivät kohti kuningasta. Tämä rykäisi, otti naamalleen arvovaltaisen ilmeen ja alkoi kaiken aikaa lohikäärmettä vilkuillen puhua: 

"Arvoisa prinssi. Vaikka näytätkin vanhalta, Me kiitämme sinua tyttäremme pelastamisesta. Ikivanhojen lakien mukaan sinun tulee nyt ottaa tyttäremme puolisoksesi, ja suostua tämän lisäksi ottamaan omaksesi puolet valtakunnastamme." 

"Arvoisa kuningas, luovutan tyttäresi sinulle, mutta ilmoitan samalla, että minun on heti palattava omaan maahani", Herra Petteri vastasi. 

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Laki on laki", hän huusi, ja vaikka prinsessa kirkui ettei hän ikinä suostu ottamaan moista vanhaa ukkoa puolisokseen, kanuunoita alettiin uudestaan suunnata kohti Herra Petteriä. 

Silloin Herra Petteri huusi: 

"Lohikäärme, lohikäärme, ota minut mukaasi!" 

Ja hän ryntäsi lohikäärmeen selkään, ja se lensi, lensi korkealle. Juuri kun Herra Petteri ehti ajatella, että pahinta seikkailussa oli ollut kuningas ja prinsessa, alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Ilma musteni, ja kun Herra Petteri jälleen alkoi nähdä ympärilleen, hänen edessään oli tuttu työpöytä, hän istui sen ääressä ja... 

Herra Petteri heräsi. Kaikki oli niinkuin ennen. Kirjakasat, asiakirjat, piiput, kynät ja kumit. Hän otti paperin ja kynän ja ryhtyi kirjoittamaan untaan muistiin. 

Kaikki oli varmaan ollutkin unta. Mutta miksi Herra Petteri ei pystynyt unohtamaan pientä keijukaista? Kerran hän tuli kouraisseeksi taskuaan, ja löysi sieltä kaksi murskautunutta sudenkorennon siipiparia. 

"Siivet", Herra Petteri ajatteli, "siivet tekevät elämästä satua." 

_________________________________________________________________

 Tämä ja seuraavat sadut heijastelevat niitä jatkojuttuja, joita 60- ja 70-luvuilla 

kertoilin Helsingin yhtenäiskoulun alaluokkalaisille. Päähenkilön nimi ja 

luonteenpiirteet lainautuivat koulun perustajalta  ja rehtorilta

Touko Voutilaiselta, joka kirjoitti pakinoita Petterin nimellä, ja keskittyi usein 

 filosofisiin ja loogisiin aiheisiin. Julkaisin nämä sadut vanhalla kotisivulla, joka

 yllättäen hävitettiin. Koska monet ovat halunneet muistella vanhoja aikoja,

 julkaisen nämä neljä Petteri-satua nyt uudelleen.

Herra Petteri ja 999 noita-akkaa I

Herra Petteri ja 999 noita-akkaa

1. luku

HERRA PETTERI JOUTUU OMITUISEEN TILANTEESEEN

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja torkkui. Äkkiä hän kuuli hennon äänen sanovan: 

"Herra Petteri, herää!" 

Herra Petteri raotti toista silmäänsä ja näki pöydällä edessään pikkuruisen keijukaisen. Siitä hän arvasi näkevänsä unta, ja sulki silmänsä. Mutta sitten hän taas kuuli hennon äänen, joka sanoi: 

"Herra Petteri, herää!" 

Herra Petteri raotti molempia silmiään, ja pöydällä hänen edessään oli yhä pikkuruinen keijukainen. Herra Petteri oli hyvin viisas ja hyvin realistinen mies, ja hän tiesi hyvin ettei keijukaisia ollut olemassa. Mutta herra Petteri oli myös tavattoman hyvä päättelemään, ja nyt hän päätteli näin: 

"Jos nyt nipistän itseäni tietääkseni olenko hereillä, niin mistä voin tietää, näenkö nyt myös unta siitä että nipistys tekee kipeää?" 

Sen tähden herra Petteri päätti kohdata asiat sellaisina kuin miltä ne näyttivät, ja kysyi keijukaiselta: 

"Kukas sinä oikein olet?" 

"Minä olen keijukainen Satumaasta, ja olen tullut pyytämään sinulta apua hyvin tärkeässä asiassa." 

Herra Petteriä nauratti. Jos tämä oli unta, niin se oli ainakin hyvää unta, ja sitä kannatti myös jatkaa hyvin. Ja Herra Petteri hymyili keijukaiselle kauniisti ja kysyi: 

"Miten minä, maallinen salapoliisi, voisin auttaa Satumaan asioissa?" 

Silloin keijukainen kertoi Herra Petterille järkyttävän tarinan. 999 ilkeää noita-akkaa oli yhdistänyt voimansa ja ryöstänyt Satumaan Kuninkaan Tyttären ja sulkenut hänet pyöreään torniin laaksossa vuorten keskellä. Tornia vartioi kaksi hirmuista lohikäärmettä, ja sen ympärillä on 317 mustaa kiveä, joiksi noita-akat olivat muuttaneet prinsessaa pelastamaan tulleet urheat prinssit ja heidän hevosensa. 

"Ja minun siis pitäisi onnistua siinä, missä Satumaan uljaimmat sankarit ovat muuttuneet mustiksi kiviksi", ihmetteli Herra Petteri. 

"Suostuthan, kiltti Herra Petteri", pyysi keijukainen ja katseli Herra Petteriä vastustamattomilla silmillään. "Sinun neuvokkuutesi on kuulu Satumaassa saakka, ja sitä paitsi jotkut arvelevat, etteivät Satumaan taiat tepsi oikeaan ihmiseen." 

Herra Petteri tuumi että tuossa saattoi olla perää, ja sitä paitsi kaikki muutenkin oli vain unta. Ja niin Herra Petteri päätti lähteä pelastamaan Satumaan Kuninkaan Tyttären hirmuisten noita-akkojen ja pelottavien lohikäärmeitten vallasta.

2. luku

HERRA PETTERI SAAPUU SATUMAAHAN

"Sulje silmäsi, Herra Petteri", keijukainen sanoi. 

Herra Petteri sulki silmänsä, ja heti alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Vähän ajan kuluttua keijukainen sanoi: 

"Nyt olemme Satumaassa." 

Herra Petteri aukaisi silmänsä, ja näki pienen polun tiheässä metsässä. Polku vietti loivasti ylöspäin, ja kulkeminen tuntui Herra Petteristä tavattoman kevyeltä. Puut harvenivat vähitellen heidän ympärillään, niiden tilalle tuli pian kituliaita pensaita, ja sitten Herra Petteri huomasi kiipeävänsä vuoren nurmikkoista rinnettä. Näköala oli valtava, mutta vaikka Herra Petteri kuinka yritti terästää katsettaan, näkyvissä oli pelkkää metsää metsän jälkeen. 

"317 mustaa kiveä", Herra Petteri sanoi. "Miksi vain 317?" 

"Yksi prinsseistä tuli kävellen", keijukainen vastasi. 

Vuoren rinteellä kävi lopulta ruohikkokin vähiin, ja sitten Herra Petteri kiipesi vaarallisessa louhikossa, ja varoi huolellisesti putoamasta ammottaviin rotkoihin. Keijukainen lensi hänen vierellään, ja Herra Petterin mielestä tämän siivet näyttivät välillä aivan suuren sudenkorennon siiviltä. 

Vihdoin he pääsivät vuoren harjalle, ja Herra Petteri katseli kiinnostuneena sieltä aukeavaa näköalaa. Laakso oli näkyvissä, ja keskellä laaksoa kohosi korkea pyöreä torni. Niin kaukana torni kuitenkin oli, ettei Herra Petteri pystynyt erottamaan, oliko sen ympärillä lohikäärmeitä.

Sitten alkoi laskeutuminen. Se tuntui Herra Petteristä yllättäen paljon vaikeammalta kuin kiipeäminen. Äkkiä keijukainen kuiskasi pelästyneenä: 

"Herra Petteri! Katso tuonne kallionkielekkeen taakse!" 

3. luku

HERRA PETTERI KOHTAA LOHIKÄÄRMEEN

Herra Petteri näki, että kallionjärkäleen takaa nousi savua. Välillä sieltä näkyi nopeasti leimahtelevia tulenlieskoja, ja pelottava, kuuma läähätys kuului yhä selvempänä. 

Ensimmäinen lohikäärme siellä oli odottelemassa kutsumattomia vieraita... 

"Jahah", ajatteli Herra Petteri. "Jahah", hän ajatteli vielä uudestaan. Herra Petteri oli hyvin oppinut ja sivistynyt mies, mutta hän ei ollut koskaan opiskellut lohikäärmetiedettä, ja hän piti melkoisen varmana sitäkin ettei Helsingin yliopistossa edes ollut mitään Dracologian Oppituolia. 

Herra Petteri muisti keijukaisen arvelun, etteivät Satumaan taiat ehkä tepsi ihmiseen, ja päätteli siitä, että myös lohikäärmeet saattaisivat yllättyä nähdessään oikean ihmisen. "Ehkäpä oikea ihminen haisee jotenkin erilaiselta kuin Satumaan väki", Herra Petteri arveli. "Toisaalta lohikäärmeet savuttelevat yhtenään, eikä silloin ole varma että ne haistavat kovinkaan tarkasti", hän sitten täydensi ajatustaan pinttyneen piipunpolttajan kokemuksella. 

Yhtä kaikki. Yllätys on puoli voittoa, Herra Petteri ajatteli, ja hämäys on vielä neljännes lisää. Jäljelle jää siis vain vaivainen neljännes epäonnistumisen varalle. Ja niin hän asteli tarmokkain askelin kohti kallionkielekettä. Keijukainen sujahti kauhuissaan Herra Petterin takintaskuun, josta se kurkisteli varovasti ja vapisi niin että koko takki tuntui pullistuvan. 

Herra Petteri tuli kallionkielekkeen luo, ja näki siellä ainakin kymmenmetrisen lohikäärmeen. Sen pinta oli suomuinen niinkuin krokotiililla, sillä oli selässä suppuun painetut siivet niinkuin lepakolla, ja sen silmät verestivät punaisina niinkuin monta yötä valvoneella työehtosopimusneuvottelijalla. 

Kun lohikäärme näki Herra Petterin, se ilmiselvästi säikähti. Sen puoliavoin kita loksahti kiinni, ja se nielaisi savua niin että se alkoi yskiä. 

"Juuri sinua minä olen etsinyt", huudahti Herra Petteri. "Olen kuullut että sinun enosi on kovin huonossa kunnossa, ja saattaa pian kuolla." 

"Ei minulla ole enoa", lohikäärme kähisi yskänpuuskien välistä. "Ei ole enoa, on vain täti." 

"Niin, tätihän se olikin! Suo anteeksi erehdykseni! Minä parka olen juossut vuorta ylös ja vuorta alas niin että aivan sekosin! Tätisihän se oli! Ja tätisi haluaa kovin että heti lentäisit hänen luokseen!" 

"Täti... rikas täti...", sopersi lohikäärme ja tuijotti hämmentyneenä Herra Petteriä. Ja sitten se oikaisi siipensä ja syöksyi muutaman valtavan siiveniskun voimalla lentoon. 

"Täti... rikas täti...", kuului vielä hetken, ja sitten lohikäärme katosi taivaanrannan taa. 

Keijukainen kömpi ulos Herra Petterin takintaskusta ja katseli Herra Petteriä silmät ymmyrkäisinä. 

"Mistä sinä tiesit että lohikäärmeen täti on kuolemaisillaan?", se kysyi ihaillen ja ihmeissään. 

"En minä tiennytkään", vastasi Herra Petteri. "Kunhan arvasin. Mutta nyt tulee kiire, sillä jos lohikäärme tapaa rikkaan tätinsä loistokunnossa viettämässä grillijuhlia, se saattaa suuttua ja palata takaisin. Ja sitten meitä grillataan...", Herra Petteri lisäsi ääntään pahaenteisesti alentaen. 

"Hui", sanoi siihen keijukainen, ja oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, että Herra Petterin sydän suli ja hän lisäsi: 

"Mutta ei lohikäärme ennätä tulla takaisin, jos nyt pidämme kiirettä!"

4. luku

SALAPERÄINEN TORNI

Ja niin parivaljakko jatkoi laskeutumistaan laaksoon. Matka joutui kepeästi, eikä Herra Petterille edes tullut hiki. Keijukainen lenteli hänen ympärillään innostuneena ja loi tuon tuostakin ihailevia katseita suureen salapoliisiin. 

Vihdoin saavuttiin viimeiselle kukkulalle ennen laakson pohjaa. Sieltä Herra Petteri näki tornin oikein hyvin, ja huomasi että sen ympärille oli kietoutunut aivan valtavan pitkä lohikäärme. Laajalla niityllä tornin ympärillä lojui mustia kiviä. 158 suurta ja 159 pientä, Herra Petteri ehti laskea. Yksi prinsseistä oli todella tullut kävellen, hän mietti. 

Herra Petteri käveli rivakasti kohti tornia. Välillä hän joutui väistelemään suurempia kiviä, välillä hyppäämään pienempien yli. "Anteeksi!", hän silloin aina sanoi. Keijukainen sopersi: 

"Sa-sa-saanko taas mennä taskuusi?" Ja meni, vastausta odottamatta. 

Nyt Herra Petteri saapui tornin luo. Sen ympärille kietoutunut lohikäärme raotti laiskasti toista silmäänsä. Herra Petteri näki, että otus oli tulipesänsä pohjia myöten kyllästynyt elämäänsä, ja hän huusi: 

"Vahdinvaihto! Sinä saat mennä ja minä tulen tänne sinun sijaasi!" 

Lohikäärme aukaisi molemmat silmänsä ja sanoi: 

"Olisipa se totta! Mutta kun minua käskettiin olemaan tässä liikkumatta kunnes noita-akat tulevat takaisin!" 

"Se on totta", huusi Herra Petteri, "mutta minä puhuin heidät pyörryksiin, ja nyt minusta tulee tornin vartija sinun sijaasi!" 

"No vihdoinkin! Kyllä tämä olikin tylsää! Melkein jo tuli ja savukin olivat hiipumassa", lohikäärme huokaisi. "Mutta mistä tiedän että noita-akat ovat lähettäneet sinut?", se lisäsi epäluuloisena. 

"Siitä, että he käskivät sinua ennen lähtöäsi polttamaan oven lukon ympäriltä hiileksi, jotta pääsisin tarkastamaan, onko prinsessa vielä tallella", huusi Herra Petteri. 

Lohikäärme mulkoili Herra Petteriä epäluuloisena hetken, mutta sitten siinä voitti pitkään pidätelty halu lähteä etsimään todellisia seikkailuja tämän tylsistä tylsimmän työkomennuksen sijaan. Se ruiskaisi kuuman lieskan kohti oven lukkoa, oikaisi siipensä ja lensi tiehensä. 

Keijukainen työnsi varovasti päänsä taskusta. "Miten ihmeessä lohikäärme uskoi sinua?", se kysyi. 

"Minä käytin meidän ihmisten logiikkaa", Herra Petteri sanoi. "Mikä tahansa väite uskotaan todeksi, jos sen tueksi esitetään toinen mikä tahansa väite." 

"En minä ehkä aivan kokonaan ymmärtänyt", keijukainen sanoi. 

"No jos minä väitän, että hevosella on sarvet, kukaan ei minua usko. Mutta jos sanon että hevosella on sarvet, koska kukko sanoo miau, niin kaikki sanovat 'aha', ja tyytyvät siihen. Sellaisia ovat ihmiset", Herra Petteri sanoi ja näytti omituisen surulliselta. 

"Minä ymmärrän", keijukainen sanoi, eikä ymmärtänyt ollenkaan.

(Jatkuu...)

_____________________________________________________________________________

 Tämä ja seuraavat sadut heijastelevat niitä jatkojuttuja, joita 60- ja 70-luvuilla 

kertoilin Helsingin yhtenäiskoulun alaluokkalaisille. Päähenkilön nimi ja 

luonteenpiirteet lainautuivat koulun perustajalta  ja rehtorilta Touko Voutilaiselta, joka kirjoitti pakinoita Petterin nimellä, ja keskittyi usein filosofisiin ja loogisiin aiheisiin. Julkaisin nämä sadut vanhalla kotisivulla, joka yllättäen hävitettiin. Koska monet ovat halunneet muistella vanhoja aikoja, julkaisen nämä neljä Petteri-satua nyt uudelleen.