Omituisia merkkejä, ja kuka tulkitsisi niitä?

Lapsenlapseni aloittelee opiskelua Yhdysvalloissa, ja tekee parhaillaan harjoitustyönään haastattelua minusta. Hän esitti monia oivaltavia kysymyksiä aiheen eri puolilta, ja vastasin niihin sekä asiallisesti että pikku tarinoiden avulla.

Kaksi aihetta tuli itseäni kiinnostamaan, ja suurin piirtein tällä tavalla vastasin.

Mitä usein ei ymmärretä musiikissa?

Sekä säveltäminen sinänsä että nuottikirjoitus on monelle perinpohjin käsittämätöntä. Joku istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa (sulkakynällä?) omituisia merkkejä, kuin salakirjoitusta. Sitten tulee soittaja, ja tulkitsee sitä sekamelskaa. Aivan vakavat tutkijat esittävät tosissaan, että musiikkia ei ole ennenkuin joku sen esittää. Vasta sitten muka voidaan tietää onko se hyvää.  Miten siis kapellimestari tietää partituurista onko se esittämisen arvoinen, vai pitäisikö siihen tehdä joitakin muutoksia? "Anna tuo kohta kokonaan käyrätorville, se soi ehkä paremmin niin. Ja kaksinna englannintorvea piccololla, voisi olla hupaisaa!"

Olen nähnyt elokuvissa miten säveltäjää työssään esitetään. Maestro istuu flyygelin ääressä, tyhjä nuottiarkki edessään. Sitten hän kokeilee yhtä kosketinta... plim... eei... plom... mmm, ei... plam... tämä on hyvä! ...ja kirjoittaa yhden nuotin. Sitten hän jatkaa... plym... eei... plöm... eeei!... plum... hienoa... ja kirjoittaa sen muistiin.

Tutkijat ja elokuvaajat siis ehkä samalla tavalla uskovat, että kirjasta ei voi sanoa mitään, ennenkuin joku lukee sen heille ääneen. Ja kirjailija siis istuu pöydän ääressä, ja käy läpi aakkosia... aa... eeei... pee... eeei... see... tämä on hyvä! ja kirjoittaa sen muistiin. Sitten hän jatkaa... ärrä... eeei... kuu... no tämä!... ja kirjoittaa sen muistiin. Tietysti jos se kirja on kirjoitettu kiinalaisin merkein, se tuntuu kummalliselta ellei niitä merkkejä osata. Pari miljardia ihmistä osaa.

Kauan sitten lähdin perheen luo maalle. Istuin bussissa ja otin esille pienoispartituurin, se oli Stravinskyn "Persephone". Vierelle tuli toinen mies, ja otti myös kirjan, dekkarin. Sitten hän vilkaisi mitä minä luin, ja järkyttyi. Hän vetäytyi vähän kauemmaksi, ja vilkuili minua kuin olisin jotenkin vaarallinen tai hullu.

Kirja tai nuottikirja ovat samanlaisia esineitä. Niitä luetaan hiljaa, ja usein ymmärretäänkin. Jos osataan lukea.

Mitä pitää tietää, kun kuuntelee klassista musiikkia?

No, oikeastaan riittää, että jaksaa olla paikallaan ja hiljaa, jos on salissa. Ja että jos malttaa jonkun aikaa kuunnella, saattaa saada elämyksen.

Monista säveltäjistä kerrotaan tarinaa, että hän oli soittanut pianolla uuden kappaleensa. Joku kysyi: "Oikein hieno! Mutta mitä tarkoitit tällä kappaleella?". "Tätä", sanoi säveltäjä ja soitti kappaleen uudelleen. Monet totiset tutkijat ovat "paljastaneet" mitä Hellaakoski tarkoitti "oikeasti" Hauen laululla, että miksi nyt hauki, ja vielä kuusen latvukseen ja miksi puraisi punaista käpyä. Runoilija itsekin joutui toppuuttelemaan innokkaita, ja sanomaan että se nyt vain oli tuollainen kuvitelma.

Ammattimuusikko tietysti pystyy kuulemaan tai näkemään detaljoidusti miten musiikki on tehty. Silloin myös monesti ihailee kuinka taitavasti se on tehty, ja haluaa ehkä tehdä jotain saman laista. Mutta ei se ole musiikin kuuntelemiselle mikään välttämätön edellytys. Pohjaksi riittää, että musiikki menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään erityisiä "salaisuuksia" musiikissa ei ole, ei mitään daVinci-koodia.

Tietysti on esimerkiksi Smetanan "Moldau", jossa kuvataan Vltava-jokea pikku purosta suureksi kaukaisuuteen katoavaksi virraksi. Mutta ei sekään ole mikään kartta siitä joesta. Puron lirinän kuulee, ja putouksen pauhun. Saman tekevää, mikä putouksen nimi on, tai minkä linnan ohi Vltava jatkaa matkaansa.

On tarpeellista tietoa, kuten mitä merkitsee "kvartetto" tai "Sanctus", tai mikä ero on "kvartetolla" ja "kvartetilla".. Ja on esimerkiksi sinänsä tarpeetonta lisätietoa että säveltäjä tuota teosta kirjoittaessaan koki tuskallisia päiviä, sillä joskus siitä saattaa saada hyvällä mielikuvituksella vastaavan kuvan, mutta hyvin usein ei. Nykyään on muotia korostaa tekijän muita ominaisuuksia, sukupuolta, ihonväriä tai seksuaalista suuntausta, mutta tällaisilla huomioilla on täysin musiikin ulkopuolisia tarkoituksia, esimerkiksi korostamaan luonnehtijan omaa merkitystä.

Otetaanpa esimerkki toiselta taiteen alalta. Kun ihaillaan jonkun Michelangelon tai Berninin tai Canovan veistoksia, ja taivastellaan niiden häikäiseviä yksityiskohtia, kuka tässä yhteydessä vaatisi saada tietoja niistä työstövälineistä ja välivaiheista joilla kivi muuttuu veistokseksi? No, ehkä sellainen joka itse harrastaa tai haluaa harrastaa alaa. Mutta olennaista on itse työn tulos.

Eli kaikenlaisissa kirjoituksissa laveasti selostetuista "analyyseistä" on yleensä turhaa piitata paljonkaan. Useimmiten niissä tosiasiallisesti selostetaan kirjoittajien omia mielenjuolahtumisia. Ei se sen ihmeellisempää ole.