Media&somen uusia ilkitöitä

Valkeakosken Sanomat hälyytti tänään, että kaupunginvaltuutettu on sanonut kaksi kertaa sanan ’ryssä’. Hän puhui Simo Häyhästä, ja siteerasi tätä. Nyt odotamme että media&some nostaa tämän kuohuttavan tapauksen globaaliksi skandaaliksi. 

Kyllähän me tietysti tiedämme mitä ’ryssä’ tarkoittaa: johtavaa tai suoritusportaan henkilöä, joka on valmis pommittamaan naapurimaata. Jos pelkäämme mainita tätä sanaa, se johtuu maagisesta ajattelustamme, jonka mukaan vaarallisen sanan sanominen johtaa sen vaarallisen asian tulemista vierelle. 

Järkevästi ajatellen: jos sanon ’ryssä’, ja tämä ’ryssä’ siitä suuttuu, mikä siinä muuttuisi? Jos kerron että ’iivana’ on tullut lukemattomat kerrat rajan yli, ja saattaa tulla vieläkin, sehän on totta. Ei siinä auta, vaikka toistelisin että ’ryssät’ ja ’iivanat’ ovat kerrassaan ihquja. He tulevat kun tulevat, eikä siinä meiltä kysytä mitään.

Tämä maaginen ajattelu sopii media&somelle oikein hyvin. Sehän elää skandaloimisesta, ja siinä se itse asiassa on meidän pahin vihollisemme.

Ymmärrän toki, että sorrettua vähemmistöä pitäisi kohdella paremmin. Mutta silti teemme erittelyä: roistot ja murhamiehet ovat vähemmistö, eikä heitä pidä hyvitellä.  Samoin suhtaudumme ”suhteellisesti” esimerkiksi turkulaisten tai savolaisten pilkkaamiseen. Samoin suomenruotsalaisten pilkkaamiseen, hehän nyt kerran ovat hurreja.

Entäs Trumpin pilkkaaminen? Sehän on oikein ja autuaallista, koska… no, se on siis… koska se on pilkannut länsi-eurooppalaisia, ja takaraivossa nakuttaa että se on hiukan oikeassa siinä…

Vuosia sitten tuli kuuluisaksi tämä ”kielinainen”, joka osasi puhua siansaksaa aivan ulkomaankielen tapaan. Silloin ei vielä osattu pöyristyä. Sitä paitsi ’siansaksa’ ei ole paha sana, koska H-tler.

Kaikki ymmärtävät, että itse asiassa puhun viimeaikaisesta ällistyttävästä globaalisesta skandaalista, kun muuan nuori missi aivan naiivin-viattomasti lähetti kuvan ”kato, mä on kiinalainen”. Koko skandaali on tekemällä tehty, kylmästi rahan takia. Ennenaikaan saatiin vielä sanoa, että aasialaisten silmissä on ns. ”mongolipoimu”, eikä sillä tarkoitettu sitä että se olisi sinänsä häpeällistä. Näin vain on. Kuten sekin että enemmistöllä afrikkalaisista on musta ihonväri.

Kun sanasta ’musta’ on tullut paha, se tarkoittaa että mustaihoisilla on sellainen hävettävä ominaisuus. Ei kai nyt oikeasti tätä haluttu ilmoittaa?

Koska sensuuri voi iskeä milloin tahansa, aivan yllättävistä suunnasta, kokeilen saanko julkaista tätä hauskaa Povel Ramelin Sukiyaki-laulua.

Omituisia merkkejä, ja kuka tulkitsisi niitä?

Lapsenlapseni aloittelee opiskelua Yhdysvalloissa, ja tekee parhaillaan harjoitustyönään haastattelua minusta. Hän esitti monia oivaltavia kysymyksiä aiheen eri puolilta, ja vastasin niihin sekä asiallisesti että pikku tarinoiden avulla.

Kaksi aihetta tuli itseäni kiinnostamaan, ja suurin piirtein tällä tavalla vastasin.

Mitä usein ei ymmärretä musiikissa?

Sekä säveltäminen sinänsä että nuottikirjoitus on monelle perinpohjin käsittämätöntä. Joku istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa (sulkakynällä?) omituisia merkkejä, kuin salakirjoitusta. Sitten tulee soittaja, ja tulkitsee sitä sekamelskaa. Aivan vakavat tutkijat esittävät tosissaan, että musiikkia ei ole ennenkuin joku sen esittää. Vasta sitten muka voidaan tietää onko se hyvää.  Miten siis kapellimestari tietää partituurista onko se esittämisen arvoinen, vai pitäisikö siihen tehdä joitakin muutoksia? "Anna tuo kohta kokonaan käyrätorville, se soi ehkä paremmin niin. Ja kaksinna englannintorvea piccololla, voisi olla hupaisaa!"

Olen nähnyt elokuvissa miten säveltäjää työssään esitetään. Maestro istuu flyygelin ääressä, tyhjä nuottiarkki edessään. Sitten hän kokeilee yhtä kosketinta... plim... eei... plom... mmm, ei... plam... tämä on hyvä! ...ja kirjoittaa yhden nuotin. Sitten hän jatkaa... plym... eei... plöm... eeei!... plum... hienoa... ja kirjoittaa sen muistiin.

Tutkijat ja elokuvaajat siis ehkä samalla tavalla uskovat, että kirjasta ei voi sanoa mitään, ennenkuin joku lukee sen heille ääneen. Ja kirjailija siis istuu pöydän ääressä, ja käy läpi aakkosia... aa... eeei... pee... eeei... see... tämä on hyvä! ja kirjoittaa sen muistiin. Sitten hän jatkaa... ärrä... eeei... kuu... no tämä!... ja kirjoittaa sen muistiin. Tietysti jos se kirja on kirjoitettu kiinalaisin merkein, se tuntuu kummalliselta ellei niitä merkkejä osata. Pari miljardia ihmistä osaa.

Kauan sitten lähdin perheen luo maalle. Istuin bussissa ja otin esille pienoispartituurin, se oli Stravinskyn "Persephone". Vierelle tuli toinen mies, ja otti myös kirjan, dekkarin. Sitten hän vilkaisi mitä minä luin, ja järkyttyi. Hän vetäytyi vähän kauemmaksi, ja vilkuili minua kuin olisin jotenkin vaarallinen tai hullu.

Kirja tai nuottikirja ovat samanlaisia esineitä. Niitä luetaan hiljaa, ja usein ymmärretäänkin. Jos osataan lukea.

Mitä pitää tietää, kun kuuntelee klassista musiikkia?

No, oikeastaan riittää, että jaksaa olla paikallaan ja hiljaa, jos on salissa. Ja että jos malttaa jonkun aikaa kuunnella, saattaa saada elämyksen.

Monista säveltäjistä kerrotaan tarinaa, että hän oli soittanut pianolla uuden kappaleensa. Joku kysyi: "Oikein hieno! Mutta mitä tarkoitit tällä kappaleella?". "Tätä", sanoi säveltäjä ja soitti kappaleen uudelleen. Monet totiset tutkijat ovat "paljastaneet" mitä Hellaakoski tarkoitti "oikeasti" Hauen laululla, että miksi nyt hauki, ja vielä kuusen latvukseen ja miksi puraisi punaista käpyä. Runoilija itsekin joutui toppuuttelemaan innokkaita, ja sanomaan että se nyt vain oli tuollainen kuvitelma.

Ammattimuusikko tietysti pystyy kuulemaan tai näkemään detaljoidusti miten musiikki on tehty. Silloin myös monesti ihailee kuinka taitavasti se on tehty, ja haluaa ehkä tehdä jotain saman laista. Mutta ei se ole musiikin kuuntelemiselle mikään välttämätön edellytys. Pohjaksi riittää, että musiikki menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään erityisiä "salaisuuksia" musiikissa ei ole, ei mitään daVinci-koodia.

Tietysti on esimerkiksi Smetanan "Moldau", jossa kuvataan Vltava-jokea pikku purosta suureksi kaukaisuuteen katoavaksi virraksi. Mutta ei sekään ole mikään kartta siitä joesta. Puron lirinän kuulee, ja putouksen pauhun. Saman tekevää, mikä putouksen nimi on, tai minkä linnan ohi Vltava jatkaa matkaansa.

On tarpeellista tietoa, kuten mitä merkitsee "kvartetto" tai "Sanctus", tai mikä ero on "kvartetolla" ja "kvartetilla".. Ja on esimerkiksi sinänsä tarpeetonta lisätietoa että säveltäjä tuota teosta kirjoittaessaan koki tuskallisia päiviä, sillä joskus siitä saattaa saada hyvällä mielikuvituksella vastaavan kuvan, mutta hyvin usein ei. Nykyään on muotia korostaa tekijän muita ominaisuuksia, sukupuolta, ihonväriä tai seksuaalista suuntausta, mutta tällaisilla huomioilla on täysin musiikin ulkopuolisia tarkoituksia, esimerkiksi korostamaan luonnehtijan omaa merkitystä.

Otetaanpa esimerkki toiselta taiteen alalta. Kun ihaillaan jonkun Michelangelon tai Berninin tai Canovan veistoksia, ja taivastellaan niiden häikäiseviä yksityiskohtia, kuka tässä yhteydessä vaatisi saada tietoja niistä työstövälineistä ja välivaiheista joilla kivi muuttuu veistokseksi? No, ehkä sellainen joka itse harrastaa tai haluaa harrastaa alaa. Mutta olennaista on itse työn tulos.

Eli kaikenlaisissa kirjoituksissa laveasti selostetuista "analyyseistä" on yleensä turhaa piitata paljonkaan. Useimmiten niissä tosiasiallisesti selostetaan kirjoittajien omia mielenjuolahtumisia. Ei se sen ihmeellisempää ole.

 

Työmiehen ylistys sähkökatkon jälkeen

Kotikaupunkini sähköt menivät (taas) poikki, pahimmilla alueilla kolmatta tuntia. Paitsi tavanomaista harmia, se tuotti taloudellista tappiota. Uunit kylmenivät, ruoat pilaantuivat. Eräs keskustelija kertoi miten jokin aikaisempi katkos tuhosi 5000 litraa mehua ja keittoa. Lounasruokalassa monet alkoivat puhua hybridi-iskuista, ja kaikki tiesivät sanomattakin keitä tarkoitettiin.

No, tiedotteen mukaan hiiri oli päättänyt päivänsä eräällä muuntaja-asemalla.

Tietokoneeni suojana on akku, ja ilahduin kun havaitsin että se oli kestänyt lähes kahden tunnin ajan. Maalaisena tiesin että vara-akku on välttämätön. Tiesin näet jo neljännesvuosisataa sitten, että jos koivunlehti putoaa voimalinjalle Äkäslompolossa, Hämeen sydämessä Sääksmäen sähköt menevät ensimmäisinä.

Sähkö on niin kriittinen hyödyke, että sen suojaksi on tehtävä kaikki mahdollinen ja jotain mahdotontakin. Energialaitokselle on pestattava hiirivastaava, joka tarkastaa kaikki mahdollisesti tulevatkin hiirenkolot.

Siitä tuleekin mieleen vanha kunnon Peterin periaate, jonka mukaan työntekijöillä on organisaatiossa tavallista kohota pätemättömyytensä tasolle. No, meillä on loistava sähköasentaja, ja hänestä tulee työnjohtaja. Mutta siinä hommassa hän ei ehkä ole yhtä hyvä kuin edellisessä työssä. Jos on, hän kohoaa seuraavalle asteelle, ja niin edespäin.

Olennaista kuitenkin on, että tämä loistava sähköasentaja saa pienempää palkkaa kuin työnjohtaja. Työnjohtajaa siis palkitaan siitä, ettei hänen tarvitse enää mennä tuiskussa ja tuulessa ja pakkasessa ja sydänyönä tarpomaan linjoille, vaan voi istua työmaakopin lämpimässä ja soitella puhelimella.

Organisaatio menettää loistavan työntekijän, ja saa ehkä tilalle keskinkertaisen työnjohtajan. Ja jos suorittava porras tekee mahtavaa työtä, isopalkkaiset johtajat ehkä saavat vielä bonuspalkkion, joka on sen työntekijän vuositulon suuruinen.

Tämähän on täysin järjetöntä. Sen varsinaisen työn tekee yleensä organisaation alin porras. Heidänhän pitäisi saada parasta palkkaa. Ja päälle vielä reilusti hyvänmiehen lisää, jos aihetta löytyy.

Tyhjät hyllyt, aivan kuin sota-aikana!

Menen kahvilaan. 

Siellä on kylttejä: "EI GLUTEENIA". "EI LAKTOOSIA". Ja juuri sellaista olisin tietysti nyt halunnut.

Menen ruokakauppaan.

Siellä on kylttejä: "EI JAUHELIHAA". No kysyn sitten olisiko munuaista. Ei ole. Olisiko sydäntä. Ei ole. Olisiko muita sisälmyksiä? Ei ole, kuka sellaista nyt söisi.

Miten kummassa muistuukin mieleen aika lapsuudessani, sodan aikana ja sen jälkeenkin. Kaupan hyllyt olivat tyhjiä. Voi: loppu. Nauta: loppu. Kahvi: mene kaivamaan voikukanjuuria!

Pakinoitsija Olli kertoi tyhjistä hyllyistä silloin tuoreeltaan. Sitten hän meni kauppaan jossa ei ollut hyllyjäkään.

Se oli hyllykauppa.