Salome laulaa Richard Straussin oopperassa yhden oopperakirjallisuuden hurjimmista mielipuolisen intohimon kuvauksista. "Olen suudellut sinun huuliasi, Jochanan!" hän toistelee irtileikatulle päälle jota pitelee käsissään. Kauhistunut, inhon täyttämä Herodes huutaa: "Tappakaa tuo nainen!". Ooppera päättyy tähän huutoon, esirippu rojahtaa kiinni.
Oscar Wilden alkuperäinen näytelmä Salome edustaa kiehtovalla ja karmaisevalla tavalla fin de sièclen dekadenssia. Miten ollakaan, hän kirjoitti sen alunperin ranskaksi 1891. Englanninnos seuraavalta vuodelta ei päässyt näyttämölle sensuurin vuoksi, mutta 1894 Wilde julkaisi näytelmän Aubrey Beardsleyn kuvittamana kirjana.
Beardsleyn nerokas kuvitus kuuluu myös hänen hurjimpiin töihinsä, eikä koko art nouveau tuntene tämän hurjempaa piirrostyyliä. Tässä näytelmän loppua kuvaavassa piirroksessaan (1., lopullista paljon runsaampi versio, ehkä 1893) hänellä on luultavasti ollut kuvan pohjana 3 x 3 tai 3 x 6 -ruudukko, mahdollisesti jopa tiheämpi. Mielenkiintoista on, että hän monin kohdin on noudattanut ruutujakoa (punainen) pikkutarkasti. Sen sijaan diagonaaleista vain yksi (vihreä) on jollain tavoin ehjä ja suora. Sekään ei kuljeta katsetta ulos kuvasta, joka tuntuu hyvin liikkumattomalta.
Yksi syy tähän liikkumattomuuteen saattaa olla se, että kaikki muut mahdolliset diagonaalit ovat käyristyneet, ikäänkuin kuvan sisäiset paineet olisivat deformoineet ne. Toinen syy lienee se, että kuvan pystysuorat tekijät ovat niin korostuneita. Johanneksen päästä valuva verivirta taipuu vasta alareunan lähelle tultaessa, ja muodostaa lammikon josta kasvaa baudelairelaisia 'pahan kukkia'.
Myöskään Salomen ja Johanneksen päät eivät ole minkään liikepaineen kohteina. Päin vastoin: Salomen orgastinen lähestyminen on pysäytetty ikuiseksi suutelun odotukseksi.
Oikea alakulma ei vuoda; sen huuruinen musta lammikko suuntaa paineet ylös keskelle kuvaa, ja on jo painanut mustan ja valkoisen kentän rajan lähelle kuvan kolmannesta. Ja se laajenee, ilmeisesti, kunnes täyttää koko kuvapinnan, hukuttaa ornamentit ja hullun naisen sairaaseen liejuunsa...
Kiitos upeasta esseestäsi! Analyysisi on hyytävän tarkka. Tematiikan tekee kammottavaksi se, että samaa fin de sièclen dekadenssia on havaittavissa ajassamme, jonka intohimosta puuttuu aiemmin mainitsemasi kuplivuus ja luovuus, eikä siitä saa tyydytystä, vaan se jähmettyy narsistiseksi näytelmäksi. Oletko nähnyt Roman Polanskin upean elokuvan Katkera kuu? Se kuvaa tuota samaa sairasta, sisältä päin ehtyvää, näivettyvää intohimoa, mikä ei taida olla Polanskille itselleenkään vierasta... Teija Riikola
VastaaPoistaOlen nähnyt tuon Polanskin elokuvan, mutta en muista siitä paljonkaan. Minulla on tiukka suodatin sisälläni - tykkään vain leffoista joissa ollaan kilttejä ja jotka päättyvät hyvin.
VastaaPoista