torstai 7. tammikuuta 2010
Satavuotias joulupukki
Perhetraditiot voivat olla todella sitkeitä. Joskus ne liittyvät perinteiseen rakennukseen, jossa useat sukupolvet ovat eläneet, ja johon muuten jo hajallaan asuva suku tiettyinä päivinä kokoontui. Siitä on Povel Ramel tehnyt ikimuistoisan laulunsa Släkthuset:
Här bodde alltså Morfar och Morfars gamla Mor,
Morfars Farfar och Morfars Farfars bror,
Farfars Farfar, men även Farfars Far,
Farfars Morfars Far och Morfars Farfars Mor,
Morfars Svärfar, han reste till och från,
Morfars Faster och Farfars Mosters son,
Svärmors Farfar och Morfars Fars kusin,
och så Farmors Mormors Morfars Farfars svåger.
Minun perheeni sitkeä ja erittäin elävä perinne on kiehtonut kaikkia lapsia jo viiden sukupolven ajan. Joko isoisäni Walter tai hänen isänsä Victor hankki sen 1900-luvun alussa, ja se on ilmestynyt siitä lähtien perheeseen joka jouluaatto. Se (tai hän) on nimittäin Joulupukki, suomenruotsalaiseen tapaan 'julbocken', ei 'julgubben'. Perhetradition mukaan joulupukkiperinne ei ole katkennut silloinkaan, kun kunkin sukupolven lapset olivat jo kasvaneet aikuisiksi. Koko pään peittävä paperimassasta valmistettu huppu lienee saksalaista tekoa 1900-luvun vaihteesta, ja villainen, maahan asti ulottuva punainen viitta lienee vieläkin vanhempi. Edelleen perhetradition mukaan isoisoäitini Zaida oli valmistanut sen johonkin Normaalilyseon lukionäytelmään, jossa isoisäni oli esittänyt kreikkalaista. Siitä nuo alunperin valkoiset meanderikoristeet hihansuissa, helmassa ja vyössä.
Isoisäni viimeisessä kodissa Kauppiaankadulla pukin reitti kulki keittiön eli palveluskunnan portaista pihalle, ja sieltä Kruunuvuorenkadulle. Tässä vaiheessa joku aina huudahti: ”Nää men kom å titta vem som kommer!”. Ja me lapset juoksimme ikkunaan. Siellä tuo salaperäinen olento häivähti, ja saattoipa joskus katsahtaa ylös meihin ja vilkuttaa. Sitten pukki kiersi kulman ympäri, kiipesi puolen kerroksen portaat ja kolkutti ulko-ovelle. Ja minä menin eteisen jättiverhojen väliin piiloon.
Pukin ensimmäinen lause näyttää olevan myös perinne: ”Jaaa jaaa, nuuu ä’ de’ juuul igennn!” Tämä lause on edelleen käytössä, riippumatta siitä millä kielellä joulua vietetään. Isoisäni kotona kielet olivat ruotsi, suomi ja saksa, kutakuinkin tässä järjestyksessä. Varsinkin joululaulut olivat yleensä saksankielisiä, ja niitä saattoi säestää joku soittotaitoisista (Selma Kajanuksen johdolla opiskellut tätini yleensä). Saksankieli tuli jo isoäitini äidin kodista. Umpiruotsalaisen isoäitini täti oli naimisissa sveitsiläisen vesi-insinööri Huberin kanssa, ja hänen pikkusiskonsakin oli saksankielisessä aviossa.
Vuosikymmenten mittaan traditio on saanut lisää ulottuvuuksia. Pukkihan on jo vanha, ja hänellä saattavat sukupolvet mennä sekaisin. Jos pari vuotta sitten satavuotiaana kuollut isäni oli paikalla, pukki saattoi kääntyä pienimmän pojan puoleen ja sanoa. "Och här ä' ju lilla Nisse...". Kun pukille osoitettiin oikea Nisse, hän saattoi hämmästyneenä sanoa: "Nää minsann, va' du ha' vuxi'!"
Sen verran ruotsia osaavat jo lapsetkin, ja ainakin oppivat nuo lauseet vähitellen. Näin traditio ylläpitää myös kieltä, omalta osaltaan. Perinne on viime aikoina laajentunut Bergmanin Fannyn ja Alexanderin suuntaan. Elokuvan nostalgiset sukukalaasit ovat monien mieleen, ja pojanpoikani Wille tuo nykyisin kinkun letkassa tanssien ja laulaen "nu ä' de' jul igen...".
Joulut vietettiin ennen ja osaksi nytkin laajan suvun kesken. Mutta jotain on jäänyt minun lapsuuden jouluistani puuttumaan. Ikuisuuden pituinen jouluateria, jonka johdosta palvelijoilla oli melkoinen urakka, kun ruokalajejakin oli ”seitsemää sorttia”. Ja ennen kaikkea tuoksu! Ruoan jälkeen herrat näet polttelivat salin puolella sikaareitaan, joiden tuoksu näin itsestään selvästi kuului kaikkiin perhejuhliin, eikä sitä kukaan osannut paheksua.
Poikani Benin ottamissa kuvissa joulupukkina on esikoiseni, Victorin pojanpojan pojanpoika Jan Rydman, alemmassa kuvassa viimeisenä joulunaan 2006.
Eihän me minusta edelleenkään juuri muuta tehdä kuin syödä koko ilta, mitä nyt pukki jossain välissä piipahtaa ennen jälkiruokia... ehkä se vain lapsena tuntui pidemmältä ajalta?
VastaaPoistaKyllä kyllä, mutta muinoinen ateria oli sikäli paljon pitempi, että ruoat tuotiin järjestyksessä pöytään, ja korjattiin pois ennen seuraavaa. Ja aikuiset vain puhuivat puhumistaan kolmella kielellä. Onneksi meidät välillä päästettiin pöydästä leikkimään.
VastaaPoista