Hudsonin ja muiden oikeiden autojen kyydissä

Satuin törmäämään tällaiseen kuvaan. Siinä on Oldsmobile 1939 kaikessa kauneudessaan. Mieleen tulvahtivat poikavuosien tunnelmat, ja jouduin ykskantaan toteamaan: Tällaiseen minä olen leimautunut, tällainen on oikea auto, tällainen auto on kaunis. Kun rauhanteon jälkeen palattiin evakosta kaupunkiin, sinne oli tolppakärryjen ja häkäpönttojen sekaan ilmestynyt juuri tuollaisia kiiltäviä uudenaikaisia amerikkalaisia autoja. Ne olivat mahtava, käänteentekevä näky pojan silmissä, ja sanoin tuolloin itselleni tai puoliääneen ainoat amerikankielen sanat jotka osasin: "Ou jees!"

Leimautumista edesauttoi se, että Stockmann ilmeisesti edusti Suomessa Hudsonia, ja että isoisä oli Stockmannin toimitusjohtaja. Niinpä mekin saimme joskus olla mukana retkillä, jolloin isä hyvin hyvin varovasti sai ajaa, yleensä Hudsonin vuoden 1938 tai -39 mallin sedania. Se oli vähän tämän näköinen:
Isoisän en nähnyt koskaan ajavan itse, hänellä oli virallisilla reissuilla aina kuljettaja, eikä hän ilmeisesti koskaan omistanutkaan autoa. Mutta perheretkillä kuskina oli joko isäni tai setäni. Pyydän lukijaa ystävällisesti olemaan soveltamatta nykyisiä moraalikäsityksiä, ja tuomitsematta tapahtumia ja maan tapaa taannehtivasti nykyisten sääntöjen pohjalta. Se on sopimatonta, vaikka sellaista nykyään sumeilematta harrastetaankin, milloin mistäkin (mutta aina paheksuvasta) syystä.

Isäni on varmaan ollut kuskina sillä Porvoon retkellä 1949, jolloin autona oli saman vuoden komea tuliterä Hudson. Miten Stockmann oli sen noissa oloissa saanut hankituksi, sitä en tiedä. Tietäisiköhän Stockmannin historiaosasto? Omituisen näköinen tuo loistoauto oli, lokasuojatkaan eivät olleet erillisiä kuten oikeissa autoissa, ja itse asiassa se muistutti vähän pullaa joka oli liian hiivan takia paisunut uunissa holtittomasti.

Muistaen hyvin isäni yltiövarovaisuuden, ja takapenkillä istuneen isoäitini jatkuvan huolestumisen ("Kör nu inte så fort! Kör nu lite saktare!"), ihmettelen suuresti miten kerkisimme yhden auringon aikana Helsingistä Porvooseen ja takaisin, kun kuvien perusteella vielä kävimme Linnamäellä ja muilla nähtävyyksillä, ja ilmeisesti myös söimme kunnon päivällisen ravintolassa.

Isoisän kunto oli 1949 jo heikentynyt. Hän käytti keppiä kävellessään, ja joutui tämän tästä istahtamaan. Piippu, jota ilman häntä ei aikaisemmin koskaan voinut kuvata, oli tämän aikaisissa kuvissa jo yleensä kadonnut suusta. Seuraavana vuonna hän kuoli, ja siihen jäivät minulta lopullisesti loistoautojen kyydissä kulkeminen ja jokakesäiset purjehdusretket.
Kuvassa kauppaneuvos Walter Rydman ja rouva Porvoossa 1949. Auto on Hudson 1948 tai -49. Perille päästyä oli sentään yhden nautinnollisen piipullisen aika!