Minusta tuli norssi 3 - Ylioppilaskirjoitukset vanhaan hyvään aikaan.

Ylioppilaskokeitten lähestyminen ei hermostuttanut minua läheskään yhtä paljon kuin vanhempiani ja ehkä joitakin luokkatovereitani. Tuohon aikaan pääsi yliopistoon ja korkeakouluihin lähinnä ilmottautumalla. Vain lääkikseen ja polin arkkitehtiosastolle oli jonkinlainen numerus clausus. Kyllähän opettajat antoivat ohjeita, "muistakaa nyt sitten, että..." jne. Mutta edes opettajat eivät tuntuneet yhtä hermostuneilta kuin myöhempinä aikoina.

Eri aineitten lopputenteistäkään en muista kuin yhden, mutta sitäkin kuvaavamman välähdyksen. Saksan tentti oli pitkä, ja sen vuoksi lehtori Jatkola päätti, että käydään välillä virkistäytymässä läheisessä kahvilassa. Ottakaapa nyt huomioon, että Norssissa vallitsi vanha ja kenenkään kiistämätön hierarkia: rehtori ja yliopettajat, vanhemmat lehtorit, nuoremmat lehtorit, sijaisopettajat, sitten ei ketään, sitten oppilaat (ja viimeisimpinä naskalit eli auskultantit eli opetusharjoittelijat). Se mitä nyt seuraa, kohotti meidän arvoamme tässä hierarkiassa.

Lehtori Jatkola tilasi kaffin ja pullan ihan niinkuin tavallinen ihminen, istui meidän kanssamme samoissa pöydissä, ja sytytti - voi hurja! - sitten tyytyväisenä savukkeen. Ihan luonnollisesti niinkuin tasa-arvoisten kesken voisi tapahtua! Ja ellen nyt aivan väärin muista, hän teki kanssamme yleiset sinunkaupat! Siitä eivät varmaan kaikki opettajat olisi oikein sentään tykänneet. Mutta hän itse pääsi teitittelemästä meitä; toisin päin asia ei ollut ollenkaan näin helppo.
Kotona koko kisoihin valmistautumisen aika oli suorastaan auvoista. "Ei saa häiritä Karia, hän lukee!", sanottiin pikkusisaruksille, joille tämä aika saattoi olla hyvinkin tuskastuttava. Isäni kuva oikeasta tentinluvusta erosi kyllä omastani. Jos vetäisin kirjan kanssa vähäksi aikaa pitkälleni, hän huomautti oitis, että tenttiin luetaan pöydän ääressä ja selkä suorana. Ska man läsa, så ska man läsa! Piti näyttää uloskinpäin, että tässä nyt nähtiin todella vaivaa, eikä vain makoiltu.

Evääksi kirjoituksiin sain todella poikkeuksellista syötävää. Keväällä 1954 ei ollut ollenkaan tavallista, että kaupasta noin vain otettiin mukaan banaaninippu ja appelsiineja. Mutta niitä minulla siis oli, ja juotavana herkullista Kaakao-Milkaa! Kokeissa meni niinkuin meni. Kaksi vuorenvarmaa laudaturia suli cumuiksi pelkästään huolimattomuuttani ja lievää ylimielisyyttäni. Ruotsin kokeessa unohtui kokonainen lause kääntämättä, ja alunperin virheettömän saksan tekstin korjasin vielä mielestäni korkeatyylisemmäksi. Tulos: 9 pisteen virhe, ja arvosanan pudotus. Merkillistä kyllä nämä takaiskut eivät minua kauan harmittaneet. Tiesinhän itse, että hallitsin molemmat kielet, mitä yksittäisestä kokeesta...

Sentään aineen laudaturia minulta ei voitu riistää - tai en itse sentään sitä tuhrinut. Tuloksena oli vuoden parhaaksi arvioitu kirjoitus Hellaakoskesta; professori Sadeniemi kirjoitti, ettei ylioppilaskokelaalta voisi odottaa näin kypsää jne., ja Suomen Kuvalehti antoi hienon mustetäytekynän.

Itse koetilanteesta jäi mieleen sellaista hupia, joista tämän päivän abit voivat korkeintaan uneksua. Pöydät täyttivät koko komean juhlasalin. Nurkissa oli sermit, ja niiden takana peltiämpäri pikaisempaa tarvetta varten. Ämpärille haluava nosti kätensä, ja päivystysvuorossa oleva opettaja seurasi kokelasta sermille. Nopeasti opimme parhaan ja äänekkäimmän tavan tähdätä, ja hyvän suorituksen palkkiona oli kohtalotoverien hyväksyvät ja virnuilevat ilmeet. Äänestä kuuli myös, milloin ämpäri oli täyttymässä. Joku opettajista kantoi sitten aarteen vessaan, ja toi tyhjän ämpärin tilalle. Silloin käsiä nousi aina ennätysmäärä, sillä tyhjästä ämpäristä lähti luonnollisesti hulppein ääni.

Toinen jatkuvan tarkkailun kohde oli valvovien opettajien sukupuolijakautuma. Muistan, että vain kerran kävi niin, että paikalla oli ainoastaan naisvalvojia. Minun lienee turha kuvailla sitä innokkuutta ja äkillistä hätää, jolla oppilaat anoivat pääsyä ämpärille, punastelevan opettajattaren valvomana.

Kaikki eivät kirjoituksiin asti päässeet. Juuri niitä ennen lähti ehkä parikin juutalaispoikaa vastaperustettuun Israeliin, jossa heitä odottivat taistelut ja hengenmenokin. Eräs luokkatovereistani kirjoitti englannista loisteliaan ja täydellisen laudaturin. Tämä oli suuri yllätys joillekin, ja se johti kyllä jonkinlaiseen kuulusteluunkin. Mutta paljastuipa siinä sitten tosisuomalainen sankaritarinakin.

Luimme lyhyen englannin, ja ensimmäisen tunnin aikana opettaja antoi meille kouriintuntuvan näytteen englannin ja suomen ääntämisen eroista. Hän kirjoitti taululle lauseen "If wishes were horses, beggars might ride", ja meidän piti harjoitella sen lausumista. Minulla ja muilla kaksikielisillä ei suurempia vaikeuksia ollut, mutta luokkatoverillani Pepellä oli. "Beggars" ääntyi väkisinkin muodossa "Peköös", ja saattaa olla, että me ihan vähän nauroimmekin tätä. Pepe suuttui, ja päätti näyttää meille ja koko koululle, mistä päästä se kana kusee.

Salaa meiltä ja opettajilta Pepe alkoi opiskella englantia tosissaan. Hän ylläpiti itsestään kuvaa seiskan oppilaana, vastasi vähän niin ja näin, ja teki tahallisia virheitä kokeissa. Ylioppilaskirjoitusten aikaan hän oli jo yliopistollisella tasolla englanninkielessä - ja yliopistoon hän sitten menikin ja valmistui kielten maisteriksi. Meille hän esiintyi vain kehonrakentajana. "Minulla on Euroopan komein yläkroppa", hän sanoi. Mutta myöhemmin hänestä tuli tosisuomalaisen peräänantamattomuuden ja ehdottomuuden perikuva.