Andrej Rudnev - Antti-setä - opetti fuskaamaan oikein!

Minulla on ollut suurenmoisia ja nerokkaitakin opettajia, mutta merkillisin kaikista oli kyllä Antti-setä. Vanhaa aatelia edustaneen everstin poika Andrej Rudnev (1878-1958) oli kielinero ja suuri yleislahjakkuus, mutta hänen elämänsä sattui niin pahaan maailmanhistorian kohtaan, että siihen sekaantui myös aimo annos tragiikkaa.

Rudnevista tuli Pietarin yliopiston Mongolian kielten ja kirjallisuuden professori 39-vuotiaana vuonna 1917. Vallankumouksen jaloista hänen oli paettava Suomeen, ja hänen seitsemän tutkimusmatkansa aineisto ja suuri kirjastonsa jäivät Pietariin. Suomessa hän, suuri ja ansioitunut Suomen ystävä keisarin aikaan, joutui kuitenkin syrjityksi, eikä häntä kutsuttu vapaana olleeseen altailaisen kielentutkimuksen professuuriin huimasta pätevyydestään huolimatta. Parasta mitä Helsingin yliopisto hänelle halusi tarjota, oli venäjän kielen lehtorin virka sota-aikana.

Kaiken lisäksi hänen sinnikkäästi kokoamansa uusi mongolistiikan kirjastonsa tuhoutui venäläisten pommittaessa Viipuria 1939. Onneksi Rudnev oli myös opiskellut musiikkia, "Rimski-Korsakovin oppilaan oppilaana", kuten hän joskus kehaisi, ja erikoislaatuisena muusikkona hän lopulta kelpasi suomalaisille. Rudnev oli laatinut hirmuisen määrän orkesterikappaleitten sovituksia pianolle 8-kätisesti, ja niitä hän käytti prima vista-opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa ja sittemmin kotonaan Fredrikin- ja Arkadiankatujen kulmassa.

Kukapa minun sukupolveni muusikoista ei olisi ollut Antti-sedän oppilaana? Siellä sitä istuttiin hänen kotonaan kahden pianon ääressä neljä enemmän tai vähemmän hukassa olevaa nuorta soittajaa, ja Antti-setä löi tahtia! Prima vista on vaikea laji, ja minun kaltaiseni aika huono pianisti löysi heti pienen helpotuksen: kannatti istua vasemmalla puolen pianoa, niin sai soittaakseen orkesterikappaleitten basso-osastoa - se yleensä oli hiukan helpompaa kuin diskantti.

Usein alotettiin Haydnin tai Mozartin sinfonioista. Monet niistä olivat sitä paitsi vähän tutumpia, ja rytmikuviot selkeämpiä. Harva oppimistilanne on ollut niin intensiivinen kuin 8-kätinen primavista! Välillä putosi kelkasta, ja salamannopeasti oli luettava eteenpäin löytääkseen taas kohdan jossa mentiin. Antti-sedällä oli ohjeita, joita voisi laventaa monia elämän asioita koskeviksikin:

"Tärkeintä on oppia fuskaamaan oikein!"
"Yrittäkää ensin saada ykköset paikalleen! Sitten kun se onnistuu, ottakaa kolmoset mukaan! Kyllä ne kuviotkin sitten vähitellen löytyvät sieltä!"

Rudnev puhui hyvin suomeakin, mutta vielä paremmin ruotsia. Sen hän oli oppinut jo nuorena kesänviettopaikassaan Suomen puolella. Ja hänen vaimonsakin, Alice Brunou, oli suomenruotsalainen. Erikoinen harrastus Antti-sedällä oli: hän keräsi eläviä sieluja aina mukanaan olevaan paksuun kirjaan: jokaisen uuden tuttavuuden piti kirjoittaa siihen jotakin, oppilaista nyt puhumattakaan. Kunpa muistaisin mitä itse silloin 1955, 18-19-vuotiaana kirjoitin...

Toivottavasti, Antti-setä, olen oppinut fuskaamaan edes hiukan oikein! Vaimoni Paulan luultavasti ottama kuva minusta kesältä 1958, ilmeisesti aivan lähellä Antti-sedän kuolinpäivää.