Funtek - irvistys ja kirous

Kirjoitin Ylioppilaslehdessä 30.11.56 näin: "INFANTINO on murskannut sydämiä ja rumpukalvoja jo useamman viikon ajan. Hänellä onkin tosiaan kaunis tukka, hurmaava olemus ja kova ääni. Hyvästelemme hänet erittäin iloisena".

Kysymys oli italialaisesta tenorista nimeltä Luigi Infantino, joka lauloi oopperassa jotain roolia - en enää muista mitä. Hän jos kuka antoi kasvot pilakuvien itserakkaalle, oikuttelevalle ja ylimieliselle oopperatähdelle. Heti ensimmäisessä harjoituksessa hän huusi: "Haluan tänne nuoren pianistin enkä mitään vanhaa korrepetiittoria!". 'Vanha korrepetiittori' sattui olemaan itse Leo Funtek (1885-1965), oopperan kapellimestari, ja eräs suurenmoisimmista Suomessa toimineista muusikoista. Maestro ei sanonut mitään, mutta ensimmäisessä orkesteriharjoituksissa hän tuhahti soittajille: "Mine katso sanakirja, mite se 'infantino' tarkoitta. Se tarkoitta KUTALE!!!".


Funtekista on loputon määrä kaskuja. Hän oli sloveeni, syntynyt Ljubljanassa eli silloisessa Laibachissa, toimi varsin nuoresta lähtien Helsingissä, nai suomenruotsalaisen laulajattaren ja oppi ruotsin niin hyvin että kirjoitti arvosteluja Nya Presseniin ja muihin lehtiin. Suomea Funtek oppi sen verran, että osasi sinkauttaa kuuluisia kirousten säestämiä murjaisujaan aina kun sellaisiin tuli tarve.

Harva tietää, että minäkin olen ollut oopperalaulaja. Juuri noina 50-luvun puolivälin vuosina esiinnyin Flanderin lähettiläänä Don Carloksessa, johdin kuoroja ja soittajia kulissien takana, ja olinpa myös pappina Taikahuilussa. Jostain syystä Funtek inhosi Taikahuilua, ja ainakin niitä tempoja jotka saksalainen ohjaaja Boebel oli esimerkiksi pappien sisääntuloon määrännyt. Olin kerran itse jo näyttämöllä, kun Funtek kesken soiton mielenosoituksellisesti ja näyttävästi asetti tahtipuikon nuottitelineelle, otti liivintaskusta valtaisan taskukellon, katsoi sitä, ja haukotteli suurieleisesti. Ohjaajan lähdettyä Funtek nopeutti tempoa siinä määrin että meille tuli tosi kiirus steppailla näyttämöllä.

Erään esityksen jälkeen olin jo päässyt näyttämöltä alas kellariin kahville. Funtek oli juuri tulossa orkesterimontun rautaovesta, kun ohjaaja Kostermaa ehätti paikalle: "Onko professori kuullut ilouutisen? Professori saa johtaa Taikahuilun ylimääräisenä näytöksenä ensi lauantaina!". Funtekin naama vääntyi kuuluisaan irvistykseen: "Ja saattana pärkkele, mine luuli mine pääse KOKO ROSKA"!

Funtek johti mielellään Bruckneria ja muita itävaltalaisia mahtiteoksia. Hänen saapumisensa yliopiston juhlasalissa orkesterin eteen oli aina nähtävyys sinänsä. Hän liikkasi jalkaansa, ja pujotellessaan ensi- ja toisten viulujen välistä paikalleen hänellä oli aina jotain sanottavaa ohittamilleen muusikoille. Siihen aikaan salissa oli matalahko orkesterikoroke, ja kapellimestarilla vielä pyöreä koroke tämän päällä. Funtek nousi korokkeelleen, kääntyi ikäänkuin muodon vuoksi hurjasti suosiotaan osoittavan yleisönkin puoleen, mutta irvistäen pahasti ("Nå jaa jaa, klappa på nu bara som fan!"), kääntyi ja nosti puikkonsa ilman lisäviivyttelyjä.

Kun ensimmäinen osa noin puolen tunnin päästä oli valmis, Funtek kääntyi konserttimestarin puoleen ja murahti jotain - luulen kuulleeni sanat "lite bättre...". Ja kun koko Bruckner oli runsaan tunnin päästä valmis, hän jälleen kääntyi yleisöön päin - mutta astui harhaan ja putosi lattialle. Lähellä olleet riensivät huolestuneina auttamaan, itävaltalainen kapellimestari Peter Lacovich ensimmäisten joukossa. Mutta ukko torjui kaikki auttamiset, murahti varsin kuuluvasti "No saattana pärkkele kylle vanha juoppo osa kaatua!", kiipesi takaisin, ja otti vastaan yleisön hillittömän juhlinnan.

Sibelius-Akatemian vanhan talon alakerrassa oli kuuluisa ravintola, jossa minäkin kävin työmaaruoalla. Jouduin näet joksikin aikaa hoitamaan laitoksen kirjastoa viransijaisena. Ravintola kuitenkin jouduttiin lopettamaan, ja yleisesti oli levinnyt huhu että Sibeliuksen tyttäret olisivat paheksuneet että heidän isänsä nimeä kantaneessa laitoksessa oli anniskeluravintola. Oli miten oli, Funtek saapui lounaalle joka päivä ravintolan viimeisellä viikolla, pysähtyi portierin luona, antoi takkinsa, ja nosti nyrkkinsä näyttävästi kohti korkeuksia: "Saatans KÄRINGAR!!!" Vilkaisi tyytyväisenä minuun ja naurahti. Oli kantanut kortensa paheksunnan kekoon hänkin.

Samassa työmaaravintolassani tutustuin muuten Yrjö Leinoon, entiseen ministeriin, joka kertoi aivan hurjia tarinoita poliittisen uransa vaiheista, enkä yhtään ihmettele ettei hänen muistelmiaan uskallettu julkaista, vaikka Stalin ja Berija jo olivatkin kuolleet.

Funtek kasvatti suuren osan siitä kapellimestarien sodanjälkeisestä sukupolvesta, jota mm. Jorma Panula niin loistavasti edustaa, ja legendaarisena opettajana hänkin. Funtek hallitsi orkesterille kirjoittamisen suvereenisti. Sattui kerran niin, että sekä Maurice Ravel että Funtek saivat suunnilleen samoihin aikoihin päähänsä sovittaa Musorgskin kuuluisat Näyttelykuvat orkesterille. Ravel hehkutti orkesterilla niinkuin hän vain osasi, mutta Funtek valitsi toisen tien, intiimimmän, musorgskimaisemman - ja tarkemman. Ei ihme, että ainakin täällä soitetaan useammin Funtekin sovitusta kuin Ravelin. Se on yksinkertaisesti parempi. Ei niin näyttävä kuin Ravelin, mutta aidompi, slaavilaisempi jos näin uskaltaisi sanoa.