Radioesiintyjä - entisajan eetteriaatelinen

Lapsena näin joskus sodan jälkeen maalla Lopella puhelinpylväässä iltamamainoksen. Siinä mainittiin isoin kirjaimin Sejase, ja nimen alla seisoi paksuin puukstaimin: RADIOESIINTYJÄ. Ennen televisiotahan radiolla oli tuo kiehtova ja viekotteleva, jopa jatkuvasti hiukan vaarallinen olemus: yleistä säädyllisyyttä ja soveliasta juhlallisuutta yritettiin ylläpitää, ja sitä valvottiinkin tiukasti - mutta aina oli mahdollisuus tuohon kutkuttavaan 15 sekunnin kuuluisuuteen, vaikka uskaliainkin keinoin.

"Radiokuuntelua voidaan verrata konsertissa tai kirkossa käyntiin. Ainoastaan tämä huomioonotettuna voi radiokuuntelu muodostua arvoaan täysin vastaavaksi tietovälineeksi ja ajanvietteeksi". Näin kerrotaan radiokuunteluohjeissa vuodelta 1931 (Aamulehti 7.6.1998). Samalla annettiin ohjeita radiokuunteluhuoneen sisustuksesta ja väreistä, käyttäytymisestä radiolähetyksen aikana, ja jopa soveliaasta pukeutumisesta.

Uusi tekniikka olikin pelkkää juhlaa. Mitään arvotonta tai epäilyttävää ei tietenkään sopinut päästää eetteriin, ja suorien lähetysten aikana tämä olikin jatkuva huolen aihe. Aune Ala-Tuuhonen, Antero Alpola ja Hannes Häyrinen tiesivät tasan tarkkaan mitä parodioivat Kankkulan kaivolla. Ei tarvitse kuin kuunnella säilyneitä haastattelupätkiä Ylen arkistosta, ja heti törmää puhtaaseen kankkulismiin. Kaikki tuntui olevan toisen laista 30-luvulla ja kauan sen jälkeenkin.

Radioreportteri oli suurmies, ja tunsi arvonsa. Hän antoi armonsa auringon loistaa monille sellaisillekin, joiden asema ei nyt varsinaisesti edellyttänyt julkisuudessa oloa. Samalla hän oli sensori, joka varmistui kaiken lähetettävän soveliaisuudesta. Vuonna -38 reportteri kuvaili tunnelmia elokuvateatterin aulassa hehkuvin sanoin, aivan selvästi paperista lukien, ja selvää ylemmyyttä tuntien. "Kas, tässäpä sattuukin olemaan teatterin vahtimestari. No, vahtimestari, minkälaisia elokuvia suuri yleisö suosii?" Ja kuin sattumalta nimettömäksi jäävällä vahtimestarilla onkin paperilappu, josta hän lukee vastauksensa.

Reportterin ylemmyys kuuluu kauniisti monien suuruuksien harrastamassa keskeyttämistavassa. Haastateltava ehtii sanoa jotain, kun mikrofonia pitelevä puolijumala jo tokaisee: "Jaaha, jaaha, vai niin!" Ja sitten riennetään uuteen asiaan. Sama meno toistuu usein nykyäänkin, mutta televisiossa. Haastattelija esittää monipolvisen kysymyksen, johon saattaa sisältyä pientä luennointiakin, ja sitten hän kysyy: "Mitä ajattelette tästä - aivan lyhyesti!" Haastateltava ehtii sanoa jotain, jonka toimittaja pian keskeyttää: "Kiitos, mutta nyt aika on loppu / katsomme insertin..."

Mielenkiintoiselta tuntuu myös se, että reportterit näyttivät puhuvan suomea eri tavalla ääntäen kuin nykyään. Pehmeät ällät saattoivat osittain olla kotoisin ruotsinkielestä, mutta ehkä niitä pidettiin jotenkin "sivistyneempinä", sillä sellaisia käyttivät lukemattomat suomenkielisiksi syntyneet näyttelijätkin. Ehkäpä myös radiolähetyksen juhlallisuus ja jännittävyys sijoittivat äänen eri paikkaan suuontelossa. Ja kaikkinaisen murteen käyttöhän oli kokonaan kielletty, kouluja myöten.

Tämän päivän riesa on joidenkin radiotoimittajien korostettu empaattisuus. He ovat niin innostuneita haastateltavastaan, että hönkivät joka lauseen perään jotain mm-, ahh-, joo-o- tai nii-i-tyyppistä. He tunkevat ikäänkuin kiinni uhriinsa, lähes nielaisevat tämän. Ja kuinka monta kertaa on voinutkaan huokaista helpotuksesta, kun haastateltava sentään puhuu aivan tavallista normaalia suomea...