Terra Mariana — Maarian maa (Lasse Heikkilä)

Onnettomaan Lasse Heikkilään törmäsin taas kun luin Panu Rajalan kirjaa Aila Meriluodosta. Tunsin Heikkilän, ja kävin joskus hänen luonaan. Vältyin kuitenkin niiltä hankaluuksilta, joihin läheisemmät ystävät ja työtoverit joutuivat, kun Lasse sekapäissään soitteli, sinkoili ja sekoili. Tuomas Anhava kertoi, että hän rakensi yhden Lassen runokokoelmista kassillisesta paperilappuja jotka tämä oli hänelle työntänyt.

Lassen runot merkitsivät minulle paljon, ja ensimmäisellä laululevylläni -75 julkaisin varsin hyvän laulun runosta Purjehdin. Olin siihen sekoittanut motiiveja Mozartin c-mollimessun Kyriestä, ja instrumentoinut sen varsin epätavallisesti. Runo alkaa näin:

Purjehdin
purjeet mustat
mustemmat aallot alla
Istun keulassa
ajattelen
kuka pitää perää

Heikkilän kokoelmista on hänen viimeisensä tärkein: Terra Mariana (1959). Pyhän Neitsyen hartaana palvojana olen Heikkilän tavoin aina yhdistänyt myös Hämeen ja Suomen Maarian maahan, ja nuorta minua yhdisti Heikkilään myös romanttinen suhtautuminen Orleansin neitsyeen. Päivän Sanomiin kirjoitin tuoreeltaan arvostelun tästä kokoelmasta, ja koska tämä teksti eroaa edukseen muista tuon ajan teksteistäni, julkaisen sen tässä.
_________________

Lasse Heikkilä rakastaa Jeanne d'Arcia — runoilijan on helppo rakastaa Jeannea — Jeannea voi rakastaa ja hänen kanssaan ratsastaa ja käydä levolle, kaunisrintaisen kanssa, edetä kohti toteutumista, koska Jeanne on mielettömyys, hänen kanssaan ratsastaminen ja levolle käynti mielettömyyttä ja toteutuminen fiktio.

Jeanne ei ole todellisuutta, veljeni Lasse tuskin hänkään. (Miksi puhua todellisuudesta, kun todellisuuden on mukauduttava taiteen mukaan?) Veljeni Lasse makasi kivisellä luostarinlattialla, on kaiketi hullu väittäessään nähneensä Jeannen katseen, ja näkee toteutuvansa fiktiivisen nuoren tytön kanssa fiktiivisellä roviolla. Hänelle fiktio on todellisuutta, ja sen ulkopuolella oleva muotoutuu runoksi vain kalpeana ja joskus värittömänä, ja toteuttaa tavanomaisuuttaan myös runona.

Veljeni Lasse pitää fiktioitaan parempina kuin nähtyä todellisuutta, hän elää omaa totuuttaan, ei taistele, mutta varautuu sähköllä ja syöksyy kiinni magneettiin. Hän on tahtoessaankin tahdoton, eikä hänen kritiikkinsä vieraasta todellisuudesta yllä kriitillisyyteen saakka.

Tästä huolimatta veljeni Lassen uuden kokoelman kriitillisetkin runot ovat oleellisia. Eivät runoina, eivät ajatteluna sinänsä, sellaisiksi ne olisivat liian laimeita, vaan materiaalina kuvalle hänen viimeisimmästä kehitysvaiheestaan. Häntä sanotaan katoliseksi. Hän onkin katolinen siinä, missä on katolista seurustelu pyhimysten kanssa ja Jumalan Äidin kumartaminen. Hän on katolinen siinä, missä Jumalan Äiti on yhtä aikaa neitsytjumalatar ja Afrodite, yhtä aikaa koskematon ja hedelmällinen. Mutta Heikkilä ei silti ole kristitty eikä uskovainen. Hän vain käyttää samoja symboleja.

Veljeni Lassen neitsytjumalatarsymboleihin on valanut voimansa Eros. Mistään se ei voi olla kaukana, alastomat koivunritvat, valkeat kesäyöt maassa jota hän rakastaa, kirkkoveneet 1200-luvun Neitsyen maassa, katolisessa Suomessa, nämä kaikki ovat mahdottomia ja katoavat, jollei niiden olemassaoloa ymmärretä Eroksen, nimettömän rakkauden materialisaationa.

Suomalaista veljeni Lassen yleisessä rakastumisen tilassa on sen väritys. Ei ainoastaan hehkuvaa punaista ja kultaa, suitsutusta, vaan myös vaaleata keväänvihreää, valkoista, taivaansinistä ja läpikuultavaa. Veljeni Lasse tarjoaa merkillistä viiniä, joka ei herätä rakentavia ajatuksia eikä harmaan siveellistä mielipahaa, mutta joka tuoksuu hyvälle ja päihdyttää uudella, tavoittamattomalla tavalla.