Eeva-Liisa Manner julkaisi 'Tämän matkan' vuonna 1956, Paavo Haavikko 'Puut, kaikki heidän vihreytensä' 1966. Siinä välissä tekivät myös Tuomas Anhava ja Pentti Saarikoski hyvää lyriikkaa. Mutta tähän dekadiin sijoittuu myös runokirja, johon koottu kolmannella ikävuodellaan olleen pikkutytön surrealistisia ja oivaltavia puheita. Eila Kirstinän (Kostamo) kokoama Kati Kirstinän esikoiskokoelma (!) 'Me Maijan kanssa' ilmestyi 1965, ja se on suurten runoilijoiden rinnalla kuulunut ehdottomiin suosikkeihini.
Nykyinen toimittaja Kati Kirstinä (s. 1962) on runoilija Väinö Kirstinän ja hänen ensimmäisen vaimonsa, sittemmin kustannustoimittaja Eila Kostamon tytär. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ihmettelee alle 3-vuotiaan pikkulapsen runsasta ja monipuolista sanavarastoa. Sen varassa pikkuinen tyttö onnistuu kuvailemaan havaintojaan ja ajatuksiaan tavalla joka yhäkin yllättää kirjasen moneen kertaan lukeneen ja pääosin ulkoa oppineen lyriikan ja filosofian ystävän.
Aletaan heti filosofiasta. Mikä on varhaisin pikkulapsen muistikuva, ja mihin se hänen ympäristössään liittyy? Siitähän minä oikeastaan syntyy, ja koko maailma siinä samassa. Katin maailmanselitys kuuluu näin:
Minä synnyin niin
minä tulin hissillä ylös
ja aloin kulkea sun perässä
ja sillai minä synnyin
Ja kun minä ja maailma on syntynyt, syntyy myös ajattelu. Havainto siitä että muutkin ajattelevat, saa nopeasti oivaltavan seuraamuksen:
Kimmo ei tottele omaa äitiä
ku se ajattelee
sit se tekee niin ku se itte tykkää
Tämän ovat monet hallitsijatkin oivaltaneet, ja ryhtyneet myös tehokkaasti estämään vapaan ajattelun seuraamuksia jo ennakolta. Lapsen oivallukset maailmasta jatkuvat:
Vauva on pieni
ei se osaa kävellä
mutta sillä on jalat
ja kädet
ja pää
ei se ole rikkonainen
eikä mullakaan oo toinen silmä poikki
Kirjan on kuvittanut Alpo Jaakola omalla surrealistisella tyylillään. Tässä on yksi hänen kuvistaan, ja sen alla itse Katin kertomus samasta aiheesta:
Oli iso kivi
ja tyttö oli sen kiven päällä
ja mies hakkasi sitä
kivellä
ja sille tytölle kävi
kipeesti
mutta mua ei saa hakata
muuten mä hermostun
Kati näkee kuolleen koppakuoriaisen. Vähitellen sen nimikin muistuu mieleen, ja samalla myös syntyy perusteita globaalille moraalille. Lapsen äänensävyt kuuluvat rivien välissä hyvin kaunopuheisesti:
Koppakuoriainen
se on se punanen koppakuoriainen
ja sitä on kuoletettu
sitä ei saa kuolettaa
ku se on pieni
se on ihan ikänen-vuotia vielä
leppäkerttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti