Metsästäessäni Lesboksella näin nymfien pyhässä lehdossa kauneimman näyn mitä koskaan olen nähnyt. Se oli maalaus, rakkauskertomus. Lehto sinänsäkin oli kaunis puineen, kukkineen, puroineen - yksi lähde ravitsi kaikkea, niin kukkia kuin puita. Mutta maalaus oli vielä viehättävämpi. Se kuvasi rakkauden kohtaloita ihmeen taidokkaasti, niin että monet matkailijatkin saapuivat paikalle sen maineen houkuttelemina - nymfejä rukoilemaan ja taulua katselemaan. Siinä oli naisia lapsivuoteessa ja kietomassa vastasyntyneitä kapaloihin, pienokaisia heitteille jätettyinä, lampaita ja vuohia heitä imettämässä, paimenia jotka ottivat lapset omikseen, nuoria jotka vannoivat rakkauden valoja, rosvojen ryöstöretki, vihollishyökkäys ja paljon muuta, ja kaikki liittyi rakkauteen. Kun sen näin, ihastuin, ja minussa heräsi halu kirjoittaa taulun kertomus sanoiksi.
Etsin siis käsiini tulkitsijan, joka kertoi minulle taulun tapahtumat, ja sepitin nämä neljä kirjaa, uhriksi Rakkaudenjumalalle, nymfeille ja Panille ja iloksi kaikille ihmisille. Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään. (Suomennos Maarit Kaimio).
Tämä on erään historian kuuluisimman romaanin esipuhe. Itse tarinan juoni alkaa vapaasti kerrottuna tähän tapaan:
Lesboksen saarella, lähellä Mytilenen kaupunkia, eli rikkaan miehen vuohipaimen nimeltä Lamon. Hän löysi kerran vuohen, joka imetti poikavauvaa. Lamon otti pojan hoitoonsa, ja antoi sille nimen Dafnis, "laakeripuu" (jotta nimi kuulostaisi paimenen nimeltä).
Pari vuotta tämän jälkeen meni lammaspaimen Dryas onkaloon jota kutsuttiin 'Nymfien luolaksi'. Dryas löysi sieltä tyttövauvan, jonka otti omakseen, ja antoi sille nimeksi Khloë, "vihreä verso".
Kirja on tietysti kreikkalaisen Longoksen (n. 100- ja 200-lukujen vaihde) kuuluisa romaani "Dafnis ja Khloë". Sen hän ilmeisesti kirjoitti Rooman keisarikunnan ihanimman kauden loputtua, aikana jolloin Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninuksen ja Marcus Aureliuksen sivistynyt hallinto vaihtui elostelevien ääliöiden ja karkeiden raakalaisten mielivaltaan, ja barbaarit alkoivat lopullisen vyörytyksensä.Longoksen romaani on antiikin viimeisiä merkittäviä paimenrunouden esimerkkejä. Muutamia vuosisatoja aikaisemmin olivat kreikkalaiset aloittaneet tämän kirjallisuuden lajin, joka nuoren erotiikan ihanaan varjoon kätkeytyen ylisti yksinkertaista maalaiselämää, joka oli vastakohta kaupunkien moraaliselle rappiolle. Longos sijoitti tarinan Lesboksen saarelle, joko siksi että hän itse oli lesboslainen, tai sitten kunnioittaakseen saaren jo antiikin aikana suunnatonta mainetta paimen- ja lemmenrunoelmien kotina.
Longoksen romaanissa poika- ja tyttölapsi tapaavat toisensa paimenina, tyttö 13 ja poika 15 ikäisenä. He kiintyvät ja rakastuvat toisiinsa, ja varttuessaan löytävät toisensa myös ruumiillisesti, vähä vähältä. Tämän pääaiheen ohella juonessa on seikkailuja, ryöstöjä, sekä jännittävä tapahtumakulku ennen onnellista loppua, jolloin nuoret saavat toisensa ja palaavat kaupungista maaseudun idylliin._ _ _ _ _
Keskiajalla nämä "paimenidyllit" heräsivät uuteen kukoistukseen trubaduurien ja minnelaulajien runoissa, ja renessanssi toi tämän maalaisuutta ihannoivan antiikin kirjallisuuden osaksi Euroopan uusvanhaa sivistystä.
Muinaiset IDYLLIT olivat aivan erityisen merkittäviä 1700-luvun lopulla. Silloin kyllä esimerkiksi Bellman irvaili niitä epistoloissaan, mutta varhaiset kansallisromanttiset kirjailijat ottivat ne tosissaan. Nuoren Runebergin runoissa (ja runoelmassa 'Hanna') idea eli täysillä.
Kerrotaan, että Longoksen romaanin saksannos oli valtaneuvos Goethella tämän kuolinvuoteen vierellä. Uudemman ajan ihmiset tuntevat romaanin ehkä Maurice Ravelin baletista. Ravelin musiikin suurenmoisin osa on kuvaus auringonnoususta 'unelmien Kreikassa'. Tämä aivan myyttinen päivännousun kuvaus on Daphnis et Chloë-baletin 2. orkesterisarjan alussa. Kuunnelkaa, ja ihmetelkää samaan aikaan miten häikäiseviä sävyjä suuresta sinfoniaorkesterista voikin saada irti! Sekä romaanin kymmenesti lukien, että Ravelin musiikin sadasti kuullen ihmettelen vain ristiriitaa nykyisen todellisuuden kanssa:
Ihanan muinaisen Kreikan lähteiden, lehtojen, metsien ja viljavien peltojen sijassa on nyt pääosin kuivaa pensaikkoa, palanutta ruohoa ja eroosion tuhoamaa rannikkoa.
Romaanikirjailija Longoksen kielenkäyttöä tai romaaninkonstruktiotaitoa ei kovin suuresti ehkä ole ylistetty. Mutta on toki huomautettu, että hänen kirjassaan päähenkilöiden tunteet ja tunnelmat ovat sensuellisuudessaan aikaansa verrattuna poikkeuksellisen hienosti kuvattuja. Mutta vaikka viimeisten 1800 vuoden aikana kirjailijoilla olisi ollut hyvästi aikaa ylittää hänen monin tavoin naiivikin tuotteensa, en muista uudemmasta kirjalllisuudesta ensimmäistäkään teosta, jossa olisi käsitelty nuorta rakkautta ja sukupuolista lähentymistä tuoreemmin, raikkaammin tai suloisemmin kuin Longoksen romaanissa.
Minusta kirjan tulisi kuulua koulujen lukuohjelmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti