Ollon. Kieliopin outo ihmiskuva.

Päätän tänään olla ahkera. Haluan myös että vieressä istuva Matti ja hänen muualla oleva ystävättärensä Maija ovat ahkeria. Sanon Matille vanhahtavalla imperatiivilla: ollos ahkera, ja lisään että myös Maija olkoon ahkera.

Varmemmaksi vakuudeksi isken silmää Matille: olkaamme ahkeria, ja pariskuntaa ajatellen varmistan vielä että olkaatte ahkeria. Innostun kehotuksistani niin että lisään: olkoot ahkeria kaikki muutkin! Mutta miten ilmaisen tämän päätöksen itselleni, imperatiivia käyttäen? Koulukieliopin mukaan imperatiivilla ei ole yksikön 1. persoonaa!

Kysymys on vakava, filosofisesti ja ihmiskuvan kannalta ainakin. Ettäkö minussa muka olisi jokin yliminä joka sanoo sille toiselle, muka alistetulle minälle että ole tai ollos ahkera! Miksi tässä asiassa pitäisi olla kahtia jakautunut? Enkö muka voi yhtenä kokonaisuutena itse päättää olla ahkera?

Ei hätää. Kyllä imperatiivin 1. persoona on olemassa. Emme vain jostain syystä halua tai ymmärrä sitä käyttää. Myönteinen olla-verbi taipuu imperatiivissa näin:

ollon, ollos, olkoon,
olkaamme, olkaatte, olkoot.

Kielteinen olla-verbi ("eidä") taipuu vastaavasti:

ällön laiskotelko, ällös laiskotelko, älköön laiskotelko,
älkäämme laiskotelko, älkäätte laiskotelko, älkööt laiskotelko.

Olen tiennyt tämän melkein pojasta asti. Vasta nyt googlen siunaamana pääsin havaitsemaan, että asian on tiennyt joku muukin. Tässä Jyväskylän yliopiston tienoilta olevassa nettitekstissä on muitakin harvinaisia verbitaivutuksia. Lukeon sen vielä uudestaan!