Neitsyt Maaria, emonen, Suomessa

Kotiseurakuntani lehteen Marianpäivän alla kirjoittamani juttu. Kuvassa lienee vanhin tunnettu maalaus Mariasta ja lapsesta, Priscillan katakombista Roomassa.

Kun kristinusko oli tuotu Suomen heimojen omaksuttavaksi, siinä riitti kansalla ihmettelemistä. Ristin Kiesus oli toden totta suuri tietäjä, ihmeellisen voimakkaan loitsun Herra. Mutta mitä piti ajatella lukuisista muista hahmoista joita oli palvominen?

Oli mitä mielikuvituksellisimmin tapettuja marttyyreitä, oli pahoin pideltyjä ja surmattuja naisia, oli miekkaan tarttuneita kuninkaita. Uudet hallitsijat ja papit heitä palvoivat, saivat heistä voimaa ja intoa rakentaa linnoja ja pyhäköitä ja uutta kristillisin tunnuksin leviävää valtajärjestystä.

Mutta kansa löysi näiden pyhien joukosta itselleen paljon paremmin sopivan suojelijan ja auttajan, jolla itse asiassa oli jo jonkinlainen esikuvakin vanhoissa kuvitelmissa. Hän oli Neitsyt Maaria emonen, lempeä äiti, ehkäpä se sama jota ennen oli kutsuttu Maan emoksi.

Maaria oli ennen muuta naisten suojelija, jota huudettiin avuksi heidän elämänsä vaarallisimmilla hetkillä. Rakas äiti armollinen oli itse noussut kipumäkeä, kipuvuorta kiipuellut, ja synnyttänyt lopulta jumal-lapsensa. Ja nyt häntä taas tarvittiin, uudestaan ja uudestaan:

"Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen, jok' oot vanhin vaimosista, emosista ensimmäinen, käy tänne kepehin kengin, helmoin hienoin hemmottele. Tääll' on piika pintehessä, vaimo vattan vääntehissä ..."

Lempeään äitiin vetosivat myös väsyneet lapsennukuttajat: "Anna maata lapsen pienen, levätä vähäväkisen, anna maata maan unia, maan unia, puun unia, Maarian makiita unta..."

Katolinen kirkko ymmärsi Marian merkityksen, ja hänen juhliensa aiheet kattoivat pian naisen koko elämän, iloineen ja tuskineen. Erilaisissa yhteiskunnissa, erilaisissa oloissa Jumalanäidistä valikoitui mieliin erilaisia ominaisuuksia - mutta jokaisessa kirkossa oli hänen alttarinsa, ja moni keskeinen kirkko oli omistettu hänelle.

Kohta juhlitaan Marian ilmestyspäivää, joka yhdistyy hänen lapsensa sikiämisen kanssa, ja jota sopivasti vietetään yhdeksän kuukautta ennen tämän syntymistä. "Magnificat anima mea Dominum", hänen kerrotaan tällöin laulaneen, "minun sieluni ylistää Herran suuruutta ... sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa..."

Voimallinen on tämä kertomus, ja kertomuksen voimaa lisää sen surkea alku. Nuori juutalaistyttö oli tullut raskaaksi, eikä kelvannut vaimoksi muuta kuin vanhalle leskimiehelle. Hän joutiui synnyttämään eläinten keskellä, ja esikoispojasta oli hänellä suuri huoli myöhemminkin. Ja sitten hän menetti lapsensa julmalla tavalla, ja oli tuolloin jo epäilemättä myös leskeytynyt. Mutta hänestä tuli pian kuitenkin ihmisten lähin lohduttaja, kiitosrukousten kohde.

Maria oli äkkiä kaikkialla, kodeissa ja tienristeyksissä, valtavien viinitarhojen keskellä ("Santa Maria delle vigne" on varsin yleinen kappeleiden nimenä), häntä kuvattiin lasta imettävänä madonnana tai Taivaan Kuningattarena - ja lopulta hän levitti taivaansinisen viittansa Suomenkin järvien, koivikoiden ja kaskimaiden ylle, ja teki meidänkin maastamme Maarian maan, Terra Mariana.

Ave Maria, anna meille yhäkin voimaa toivoa!