lauantai 23. huhtikuuta 2011
Hämärtyvät muistot ja CSI-tekniikka
Tämä kuva on otettu noin vuonna 1910. Siinä näkyy neljä reellistä herrasväkeä järven jäällä. Tämä onkin sitten kaikki mitä kuvasta voi lukea. Ketään henkilöä ei voi varmasti tunnistaa. Isoisäni isä saattaisi partoineen istua toisessa reessä oikealta. Silti minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että kuva on 30-vuotiaan isoisäni ottama, ja että herrasväki kuvassa koostuu sukulaisista, suvun suvusta ja heidän ystävistään.
Menneisyys ja muistot häviävät vähitellen juuri niin kuin kuva osoittaa. Kuva muuttuu rakeiseksi, peittyy vähitellen sumuun, ja katoaa lopulta negatiiviltakin fotoshopin ulottumattomiin. Valitettavasti CSI-ohjelmien ihmelaitteita ei ole eikä voikaan olla olemassa. Tiedättehän ne ohjelmat jotka suurentavat valvontakameran epämääräistä läiskää jatkuvasti tarkentaen, niin että läiskästä lopulta erottuu rannekello, ja siitä yhä suurentaen kellon näyttämä aika ja sen merkki, kellon lasissa näkyvä sormenjälki, sekä henkilön ympärillä inisevä hyttynen.
Kuitenkin meillä on epäsuoria keinoja tuoreistaa muistia, ja sijoittaa vanhoja valokuviakin järjellisen todennäköisyyden puitteisiin. Otan esimerkiksi ikivanhan värillisen muistikuvani noin vuodelta -39. Alle kahden sekunnin pituisessa muistivideossani minä vajaat kolmevuotiaana kierrän pyöreää kukkaistutusta ympäröivällä hiekkakäytävällä Gunvor-tädin perässä ja laulan Porilaisten marssia. Paikkana täytyy olla isovanhempieni vuokraama kesähuvila Sjötorp jossain Helsingin ja Porvoon välillä, luultavasti ei juuri Herttoniemeä kauempana. Sinne kulkivat mm. pienet höyrylaivat Svea ja Senta.
Kaikki tuota pikku muistikuvaa ympäröivä selostus on syntynyt muista lähteistä kootuilla todellisuuden murusilla. Itse asiassa Gunvor-täti on minulle vieläkin mysteeri. Joissakin 30-luvun lopun kuvissa esiintyy perheen kanssa nainen, josta olen vaistomaisen varma että hän on juuri tuo mystinen Gunvor-täti. Mutta sellaista tätiä ei esiinny missään sukujohdoksissa. Sen sijaan hän on kyllä syyskuussa 1950 lähettänyt isoisälleni onnittelusähkeen 70-vuotispäivän johdosta. Olen melko varma, että kaiken minulle kulkeutuneen paperisälän lomasta vielä löytyy mitätön ryppyinen paperinpala, joka selvittää Gunvor-tädin arvoituksen.
Samoin on laita tuon rekiajelukuvan kanssa. Kuvan ottaja on lähes täysin varma. Lähes täysin varmaa on, kuten sanoin, että henkilöt kuuluvat tavalla tai toisella sukuun. Kuva on lähes varmasti otettu Tyrvään ja Kiikan seudulla. Kiikassa sijaitsi sukukartanomme Ruotsila, suvun maaomaisuus laajeni Tyrvääseen juuri noina aikoina, ja sukuun liittyneitä sukuja asui juuri Kiikan-Tyrvään alueella.
Olen lukenut monia kuvauksia noissa kartanoissa vielä 1910 tienoilla vietetyistä juhlista, joiden aiheeksi riitti vaikkapa vain nimipäivä. Talvisiin juhliin saavuttiin suurelta osalta vielä reellä, hyvinkin parin kymmenen kilometrin päästä. Toki Ruotsilaan pääsi junallakin, sillä oli oma pysäkki Porin radan varrella. Mutta talvitiet yli vesistöjen olivat kaikkein näppärimmät, ja ne olivat myös sosiaalisesti antoisia, kun rekiä vähitellen kokoontui pitkäksi letkaksi. Hevosia vertailtiin toisiinsa, rekiä myös, ja sosiaalinen koheesio oli suuri.
Itse asiassa olisin voinut kirjoittaa kokonaisen laajan kertomuksen tuon epäselvän kuvan pohjalta, eikä se kertomus välttämättä olisi kaivannut vähäisintäkään fiktiota tuekseen. Sen sijaan muistin ja tekstien sirpaleita, lukemattomista kirjeistä ja korteista luettuja, sekä tiettyjä todennäköisyysarvioita kaiken koossa pitäväksi liimaksi. Näin hälventyvä muisti saa häviämistä hidastavia tukirakennelmia, aivan samalla tavoin kuin omista sirpaleisista muistoista rakentuvat kokonaisuudet saattavat muodostaa pohjan omalle elämäkerralle nuoruuden ajoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti