Sivistyksen turha mutta ihana painolasti

Pakko tunnustaa: olen lukenut vasta puolet Minna Lindgrenin kirjasta Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011), mutta jo nyt minun tekee mieli kirjoittaa siitä. Harvoin nimittäin olen lukenut niin erikoista, monipohjaista, salaviisasta, sivistynyttä, häikäiseväkielistä ja briljanttia kirjaa. Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittamaa tietosanakirjaa 20- ja 30-luvun vaihteesta, skandaaliksi tuomittua ja monin tavoin vanhentunutta teosta, ja antaa assosiaatioiden pyöriä päässään. Siellä ne sekoittuvat reaalimaailman tuoreisiin tapahtumiin, ja tuloksena on häkellyttävä kompilaatio.

Hassun tietosanakirjan aakkosellinen sanasto runsaine "sivistyssanoineen" muodostaa kirjan kehikon. Sen ympärillä kieppuu kaikenlaisia tarinanpätkiä, joista osa vain käväisee pinnalla, vajotakseen takaisin mustiin mujuihin, osa taas tekstin edetessä muodostaa isompia kokonaisuuksia, kuten sukutarinoita ja autobiografista aineistoa. Koska itse paraikaa työstän kokoon perhehistoriaa tuhansien kuvien ja kirjeiden pohjalta, minuun tässä bivuakissa istuessani kolahtaa Minnan esittämä vanhan maailman kadonnut viisaus, tieto ja sivistys. Turhaa painolastia, kuten lukemattomat sanat ja ilmaisutkin, joita nykyisin on kaiken aikaa selitettävä ja suomennettava, ja jotka silti jäävät olennaiselta osaltaan ymmärtämättä.

Minnan muinoisessa työhuoneessa seinäpinnan täyttivät postikortit. Niiden aiheita oli vain kaksi. Ellen erehdy, seinän vasemmalla puolella oli kuvia miehistä, oikealla puolella taas kuvia sioista. En osannut muinoin yhdistää Minnaa minkään taistelevan feminismin kanssa, kuten en vieläkään osaa. Kunhan vain nuo aiheet niin somasti sattuivat osumaan toisiinsa ja muodostamaan kauniisti kontrapunktoivan kokonaisuuden.

Minnan kirja on ehditty haukkua Hesarissa. Kertomukset vanhasta kaksikielisestä sivistyneestä yläluokasta ärsyttävät syvästi toisista olosuhteista lähteneitä vaikuttajia. Samoin kävi takavuosina, kun Pentti Linkola kirjoitti artikkelin vanhan sivistyneistön etiikasta. Mutta minä tuon katoavan ihmislajin muistavana jäsenenä vakuutan että molemmat kirjoittavat totta, ja vajoan senkin vuoksi syvään nostalgiseen euforiaan Minnan kirjaa lukiessani.

Erityinen kiitokseni kohdistuu yhteen ainoaan sanaan, jonka jo olen luullut kuuluneen vain minun sukuni menneisyyteen. Sota-aikana saattoi joskus saada kananmunia, ja saattoi käydä niin että äiti raaski luopua parista meidän lasten takia. Hän erotti niistä keltuaisen lasiin, lisäsi sokeria, ja alkoi teelusikalla vaivalloisen ja pitkään kestävän vatkaamisen. Näin syntyi kaikkien herkkujen äiti ja isoäiti nimeltä hobbelbobbel. Alla olevassa isäni kesällä -42, sodasta lomalla ollessaan ottamassa kuvassa siskoni ja minä syömme hobbelbobbelia; sukulaistalossa oli sen verran kanoja että tuohon herkkuun oli varaa, edellyttäen että äidin käsi oli jo parantunut edellisen vatkaamisen vaivoista.

Viimeinen kuvani ei esitä Minna Lindgreniä, vaan tšekkiläistä keihäänheittäjää nimeltä Špotáková. Panin sen tähän vain sen takia että naiset hiukan muistuttavat toisiaan, mikä on oikeastaan kunniaksi molemmille.