Lyhyestä virsi kaunis

Siteerasin Lönnrotin esipuhetta Kantelettareen tässä taannoin. Hän kuvasi kansanrunon esitystapaa näin: "Usein tulee [...] lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu". Ei siis vesitetä ilmaisua ummilla ja lammilla, vaan annetaan kuulijan täyttää tarinan aukkoja omalla ymmärryksellään. Hyvä esimerkki tästä on Palapan Killi, se versio joka kertoo tragedian sellaisenaan. Teksti on kuin elokuvan tai mieluummin vielä sarjakuvan käsikirjoituksesta.

Kuva 1 (Laitilan kanava)
Palapan Killi se kanavan laidalla käveli ja odotteli.
Kuva 2 (lähis)
Kun näki komian tukkipoijaan niin silmihin tuli vesi.

Kuva 3 (Kanava)
Tuli tuli lautta ja meni meni lautta, vaan yksi ei enää tullu.
Kuva 4 (Kylänraittia)
Kyläkunnan ämmät ne sanoovat että Palapan Killi on hullu.

Kuva 5 (Sisäkuva, Ulkokuva)
Tyhjä on Palapan porstuakamari ja tyhjä on kanavan laita.
Kuva 6 (Kalmisto)
Palapan Killin hauralla kasvaa se hopiainen raita.

Mitäpä tuosta enempää sanoisikaan. Jokainen lisäys tai täydennys pilaisi kokonaisuutta. Ei selitetä mitään, luotetaan kuulijan tajuntaan.

Aikoinani katselin kirkonkirjoja ja karttoja. Palpan talo on todella (ollut) olemassa, jopa virkatalona Kylähiiden kylässä Laitilan ja Kalannin välissä. Kylähiiden nimessä heijastuu ylimuistoinen suuri Hallun kylä kalmistoineen. Yhdellä katsannolla tuhat vuotta inhimillistä historiaa! Takuulla sieltä kirjoista löytyy myös joku Kirsti, joka on kuollut ennen aikojaan. Kuka ties vaikka montakin, menneitten vuosisatojen varrelta.

Toinen juttu sitten on, että samoin kuin nykyisen mediapornon aikana yksi ihminen joutui ennenkin yleisen pilkan kohteeksi, vaikkei hänestä tiedettäisi kuin nimi. Ja niin sitten Kirsti-raasustakin tuli roisien laulujen pornotähti...

Toinen esimerkki on Laatokan Karjalan Suojärven seudulta. Siinä tiivis runo on vielä hajotettu toistoilla tähän tapaan:

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
huh hah hei, kun rannasta läksin,
Selällä nousi tuuli.

Kuulija ikäänkuin tuuditetaan rauhalliseen tilaan, kunnes viimeinen säe nostaa levottomuutta ja uhkaa. Esitän nyt runon tiivistettynä, jotta myös loppusointujen kaava käy selväksi - mutta muistakaa siis, miten ensimmäistä säettä toistellaan pitkään ja huhhahheijataankin välillä, jotta nurinpäinen käänne lopussa tehostuisi.

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin...
Selällä nousi tuuli.

Eihän tuolla tytöllä surua ollut...
tähänkä päivään asti.

Nytpä noita hänelle huolia tullee...
montaki laivalastii.

Kultaseni silmistä kyynelet tippui...
Saapuvan minun luuli.

Paljastuu, että laulun esittääkin haamu, tai ainakin sellaiseksi kohta tuleva. Loppusointu kytkee ensimmäisen ja viimeisen säkeistön yhteen, ja siinä on itse asiassa koko jutun juoni. Huolista puhuvat välisäkeistöt vain pitkittävät asiaa, ja pyrkivät korostamaan viimeisen säkeen kohtalokkuutta.

Tämän päivän kirjoittajilla olisi paljon oppimista noilta menneen ajan mestareilta. Niinkuin oikeastaan kaikkien alojen taiteilijoilla, jopa ammattispekuloijilla eli filosofeilla...

Venäjä määrittelee Suomen alueellisen suvereenisuuden uudelleen

Talouselämä.fi on julkaissut asiakirjan ja kartan, josta käy ilmi, että Suomeen ei voida rakentaa normaalia maan kattavaa 4G-verkkoa, sillä noin kolmannes maamme pinta-alasta on Venäjän suoja-alueella. Tämä itänaapurin vaatima suoja-alue ulottuu noin sadan kilometrin päähän rajalta, se ulottuu lähes pääkaupunkiseudulle asti, ja sen alueella ovat Kotkasta lähtien Itä-Suomen kaupungit ja kunnat.

Talouselämän julkaisema asiakirja on karua luettavaa, ja sen voi lehden verkkosivulta klikata lukukelpoiseen kokoon.

Tiedossa on, että rajan takana Venäjä on kasvattanut hyökkäyspotentiaaliaan rajusti. Baltian maat ja Suomi kuuluvat tähän uuteen aktiiviin toimialueeseen. Samaan aikaan Suomi pyrkii kieltämään jalkaväkimiinat, jotka ovat pitkän rajan ainoa käytännöllinen puolustusväline.

Venäjä ei ole missään vaiheessa unohtanut, että Suomi ja Baltia on joskus kuulunut sen hallintaan. Aina silloin tällöin joku sikäläinen on möläytellyt asiasta, ohi suunsa ja sensuurin. Tuntuu siltä, että Suomeen kohdistuu Venäjän taholta isompi uhka kuin aikoihin, uhka jionka rinnalla 60-luvun 'noottikriisi' ja 70-luvun sotaharjoitushankkeet ovat pieniä.

Minua pelottaa, pelottaa todella. Mitään en toivo niin hartaasti, kuin että joku pystyisi luotettavin argumentein osoittamaan minun olevan väärässä.

Suuri Modigliani-huijaus

Teema lähetti 20.11. herkullisen dokumentin Livornossa 1984 tapahtuneesta taideskandaalista. Livornon suuri poika oli taiteilija Amedeo Modigliani (1884-1920), ja kaupungissa vallitsi satavuotisnäyttelyn aiheuttama Modigliani-kuume. Itsepintaisena huhuna kulkenutta tarinaa taiteilijan kanaaliin heittämistä naamaveistoksista alettiin tosissaan tutkia. Kaivuri alkoi nostella pohjasta löytyviä tavaroita, ja ihmisillä kanavan laidalla oli ruhtinaallisen hauskaa.

Ilmoille tulivat vanhat kärryt. "Haa, noilla Modi vei ne kivipäänsä kanaaliin!", riemuitsi kansa. Sitten löytyi vessanpytty, ruosteinen mopo, totta kai Modin kanaaliin heittämää tavaraa. Neljä nuorta kaveria sai idean vähän "avustaa" etsinnöissä. He etsivät sopivan kiven, veistivät siihen black-and-deckerillä pitkänenäisen naaman, käsittelivät kiveä hiukan vanhemman näköiseksi, ja heittivät sen veteen.
Tämä ja seuraava kuva ovat ANSAn omaisuutta, enkä ole kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen.

Pian tämän jälkeen levisi uutinen: Kanaalista oli löytynyt kivipää! Kaverit riensivät katsomaan, ja totesivat pöllämystyneinä ettei kivi ollutkaan heidän tekemänsä. Pian löytyi sitten veijarienkin kivi, ja vähän myöhemmin vielä kolmas veistos. Nyt alkoi kuhina, joka kaikilta osiltaan paljasti nykyaikaisen taidemaailman sumeat puolet.

Kokonainen joukko asiantuntijoita marssi esiin, ylisti veistosten herkkää ja tyypillisen modimaista taiteellisuutta. Taidemuseoiden johtajat vannoivat veistokset aidoiksi senkin jälkeen kun pojat olivat paljastaneet jekkunsa. Nopeasti selvisi että ne kaksi muutakin päätä olivat väärennöksiä, paikallisen nuoren taiteilijan tekemiä. Mutta kun asiantuntijat olivat kantansa lukkoon lyöneet, he eivät voineet enää perääntyä.

Pilkallisesti paikallinen taidepäällikkö ilmoitti, että aidon Modiglianin erottaa kuka tahansa kokenut asiantuntija, ja pojat saisivat kyllä itse todistaa loukkaavan väitteensä todeksi. Heidän esittämänsä valokuvat julistettiin käsitellyiksi. Mutta sitten pojat vietiin televisioon. Kaupungin notaarin johtaessa toimitusta he valmistivat uuden pään, samanlaisen kuin edellinenkin.

Soppa oli valmis. Moni asiantuntija menetti maineensa, muutamat jopa korkeat virkansa. Heidän osaltaan tapaus muuttui tragediaksi. Mutta itse taidemaailman ja taiteen kannalta tapaus oli raikastava kuin ukkossade. Dokumentti antaa asiantuntijoiden puhua ennen totuuden paljastumista, ja jälkeen sen. Kansalaiset esittävät närkästyksensä ja vahingonilonsa. Puhdasta herkkua. Katsokaa!

Mutta itse asiassa jo pakinoitsija Olli on kertonut samanlaisen tarinan. Kamreeri Jakari oli ostanut valtavan kalliin taulun. Kauppias oli näyttänyt sen reunassa olevaa tekstiä "Pinerolo", ja uskotellut Pinerolon olevan modernin taiteen suurimpia nimiä. Niin kamreeri kuin hänen kutsumansa vieraat ihastelivat taulua monenlaisin ylisanoin, hiukkasen koomiseksi vääntyneellä taidejargongilla, kertoipa joku käyneensä ulkomailla Pinerolon näyttelyssäkin. Paikalle sattunut taiteilija herätti käytöksellään suunnatonta suuttumusta, hän kun väitti että koko kuva oli puhdasta roskaa, ei penninkään arvoinen.

Mutta lopulta taiteilija näytti piilossa olleet nimikirjaimensa, ja kertoi tehneensä maalauksen Pinerolon paikkakunnalla käydessään - siitä tuo nimi. Mutta, kuten sanottu, maalaus oli täyttä roskaa. Eikä kukaan enää sanonut "Ooh" eikä "Aah" eikä "Suurenmoista".

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään.

Miesten elämää kansan paremmin sanoin

Poikien ja miesten aihepiiri eroaa kansanrunoissa ja rekilauluissa naisten lauluista aivan tyypillisellä tavalla. Poikien uho ja mielikuvitus johdattavat heitä hurjiin kuvitelmiin, joista ei naisia ja hevosia puutu eikä viina lakkaa virtaamasta. Oisi mulla vallan miekka, vallan miekka, vallan valta, vallan valkia hevonen! Ajaisin ma neitimaalle, naisin sieltä neittä kolme: Yhen nuoren, toisen vanhan, kolmannen kasatun piian. Kasatulla työt tekisin, vanhan neuvona pitäisin, itse nuorta naurattaisin...

Naisen vetovoima on kohtalokkaan suuri. Näkyi nännit neitoselta, pystyt rinnat piikaselta juoessa joesta vettä... Mie tuota tapoamahan, piika eestä juoksemahan. Piika juoksi pitkin suota, minä juoksin poikki suota. Piika pitkin mättähälle, minä pitkin piian päälle. Näpit sattui nännin päälle, käet vatsalle valahti. Siitä mulla onni siirtyi, elo entinen hävisi...

Naisissa käynti on pojille miehuuden mitta. Anna suuta, Suomen likka, tälle Suomen sulhoselle! Suu ei kulu suuellessa, käsi kättä antaessa! Välistä käy huonosti, niinkuin poika pikkaraiselle: Koin kerta kesässä maata, senki saunassa saloa, pikkaraisen piian kanssa, matalan Marin keralla. Mari itkien tupahan: "Voi minä piloinen piika, mitk' on vaivat vatsassani, ponnistus poveni alla!" Vatsa kasvoi, vyö lyheni, navan kohta korkenevi. Vei paha papille viestin. Tuo pakanan pallinaama otti lehmän leikkilöistä, kiskalti härän kisoista!". Paha Mari kanteli, ja pappi pakanan pallinaama rankaisi viemällä lehmän! Kaikkea sitä pitääkin sattua...

Viinasta ei ole huolta. Tokihan nuoria miehiä kuvataan sanoilla Nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat, mutta kuvitelma on nuorella tällainen: Juon mä päivän, juon mä kaksi, pääsen kohta kohmelohon, selviän mä siitä jälle. Niin olen sitte selvä miesi! Mutta entäs kun viinasta ei enää ole iloa? Humala Remusen poika, mikset pysty miehen päähän, miehen kulmille kohoa, miestä raivohon rakenna?

Huonommin sitten kumminkin käy. Menevät rahat, vaimot riitelevät, muut naiset kammoavat. Apeana voi todeta: Sepä suurena suruna: hepo huono, akka tiine, itse mies vähäväkinen. Eli, kuten kaikki tietävät: Kolm' on miehellä pahoa, kolme miehen kuolemata: Yks' on vuotava venonen, toinen heittiö heponen, kolmansi äkäinen akka!

Jottei miehen tunteista jäisi paha jälkimaku, mennään vielä takaisin sinne nuoruuteen. Kyllähän miehetkin osaavat helliä olla, ovat useimmiten sitä vain omalla tavallaan. Larin-Kyöstin nimissä on tuo seuraava kaunis laulu, mutta luulenpa että hän vain siinä muotoili jo olemassa olevaa. Otan tähän vähän poikkeavan version: Heilani on kuin helluntai, sen suu kuin aurankukka. Silmät sill' on siniset ja pellavainen tukka... Kirkolla ja kylätiellä kelpaa sitä näyttää. Pertunpäivän tienohilla kuusitoista täyttää...

Kun miehet kertovat rakkaastaan, he tekevät sen usein humoristisesti, hempeilyjä välttäen. Mull' on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni. Tuota se näkyy tekevän jo monen pojan mieli. Pikkanen mun heilani on, ja pienet sill' on luutkin. Kyllä se kelpaa minullen, ottashan sen muutkin. Tunteen aitoutta on turha epäillä, mutta miehekkyys säilyy kuin silmäniskuna kavereille.

------

Vaan mikä se on sen vanhan kansanomaisen ilmaisun oivallus ja ydin? Antaa Sammatin miehen vastata, hän kun sen Kantelettaren esipuheessa niin hyvin osaa sanoa:

Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun.

Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?

Tyttöjen elämää kansan paremmin sanoin

Jos olis valta niinkuin on mieli, pitäisin loputonta luentoa kansanrunojen hienoudesta. Kalevalamittaiset runot ja myöhemmät rekilaulut sisältävät yllättävän täydellisesti saman elämänkirjon kuin nykyajan iskelmät ja balladit. Erona ei niinkään ole elämänympäristö, vaan ennemmin kieli ja ilmaisun tuoreus ja iskevyys. Nykyään tarvitaan kovan luokan kirjoittaja pääsemään edes jotenkin samalle ilmaisun tasolle kuin noissa vanhoissa runoissa.

Aletaanpa tyttöjen elämänpiiristä. Hyvin nuoret neidot tietävät mainiosti, miten heistä tulee kylän kaunistuksia, jossakin unelmoidussa tulevaisuudessa. Kaks on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa. Minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Tuo sanotaan kaikkea muuta kuin ujostelevasti, tyttö tietää miten asiat ovat ja sanoo sen täydellä asiallisella itsetunnolla.

Tytöt liehahtelevat omissa joukoissaan, pojat omissaan, ja kiusotteluahan siitä tulee. Niin on noita poikasia, kuin on mustia sikoja, talvitakkuporsahia. Niin on noita poikasia, kuin on suolla sammakoita, alla virsun vinkujia. Sensijaan niin on noita neitosia, kuin on maalla mansikoita, punakukkia kedolla...

Tämä aihepiiri on lähes sananmukaisesti siirtynyt myöhempiin rekilauluihin. Tämän kylän pojat on kuin rupisammakoita. Toisen kylän pojat on kuin mesimansikoita. Hähhähhää! Poikien mielestä kyllä tässäki kylässä likkoja on, mut on niin julumaa sorttii: pitkä selkä, lyhyet jalat, ja kävelee kuin sika lortti!. Ja tytöt alkavat huomata ylivoimaisuutensa jäykkien ja nolostuvien poikien edessä. Pojat rassukat tutisee ja tärisee kun nätin tytön näkee...

Vähitellen tytöille alkaa joku pojista merkitä toista enemmän. Onpa tietty tietyssäni, mesimarja mielessäni, jok' on mieltynyt minuhun, minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät - minulla sydän suloinen... Niin minä hänessä riipun, niinkun lintu lehtipuussa, kuusen oksalla orava!

Tyttöjen ajatukset täsmentyvät ja suuntautuvat kohti yhteiseloa. Jälleen on "tietty tietyssäni": Mies pieni, punainen poski, valkia, kiherätukka, puolahattu, saapasjalka,verkavästi, silkkihuivi. Voi kun mie mokoman saisin! Joka päivä pään pesisin, joka ilta saunan saisin! Voi kun mie mokoman saisin, saisin sitte pienen poian... Käsi ketreä vetäisi, jalka lasta liekuttaisi...

Vaatimukset kasvavat. Mistä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osasit? Toista tänne toivottihin, ei sinua sian silmä! Sioilla om omat tiensä, mutta ne kulkevat talon ohitse! Mutta sen sijaan, jos se oikea tulisi... Seuraava kiihkeän hurja runo levisi Eurooppaan jo 1700-luvulla, monina versioina, kauan ennen Lönnrotia. Goethenkin sanotaan sen tunteneen. Jos minun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi, tuntisin ma tuon tulosta, arvoaisin astunnasta, jalan nuoren nousennasta, käymästä kepiän kengän! Sille kättä käppäjäisin, vaikk' olis käärme kämmenpäissä! Sille suuta suikkoaisin, vaikk' ois suu suden veressä! Kiinni kaulahan kapuisin, vaikk' ois kalma kauluksessa! Toki vierehen viruisin, vaikk' olis vierus verta täynnä!.

Ainahan ei kaikki onnistu, eikä toive täyty - lihakin on joskus heikko... Oli joulu joutumassa, panin tynnyrin olutta. Toivoin kultani tulevan. - Eipä kulta tullutkana, tuli kuhjus kutsumatta. Osasi oluen juoa, syöä juhlasyönnökseni. - Tainnut en olla antamatta, enkä kielteä kehannut...

Ja sitten tietysti voi käydä hassustikin, niinkuin Marjatalle tai Maarialle konsanaan. Ja niin on käynyt ja näin on käynyt, ja vasta olen viidentoista, lauleli likka lapselleen kun päästeli kapaloista. Mainekin saattoi kyläyhteisössä vaarantua, mutta tämä likka osasi kuitenkin olla uljaasti ylpeä ja itsetietoinen: Tän kylän ämmät kletsuhännät, kupparit ja noirat! Ne haukkuvat mua nuorta flikkaa niinkuin rakkikoirat! Tän kylän ämmät sanovat että minä annan panna. Ja jos mulle iso vatta tulee, niin itte mä sen kannan!

Yhteen meno on vakavan harkinnan asia: Jos sinä kultani eron teet, niin nyt on eron ehtoo - ennenkuin tulee tuutilulla ja sängyn viereen kehto...

Meren kosijat, hauska opetusruno miestä mieliville neideille

Kansanrunon kuvasto on monesti poikkeuksellisen voimakasta, suorasanaista ja humoristista. Vanhoja sävellyksiäni puhtaaksi toimittaessani törmäsin Meren kosijoihin, opetusrunoon tai moraliteettiin, joka on kuin pedagogiikan oppikirjasta reväisty. Käyttämässäni versiossa miestä odottaa saaren neiti Annikkainen:

Annikkainen, saaren neiti, istui saaren sillan päässä. Sekä istui että itki, vuotti miestä mielehistä.

Sitten alkaa tapahtua asioita joiden luulisi innostavan animaatioelokuvan tekijöitä. Merestä kuuluu kohinaa ja loisketta:

Vaskimies merestä nousi, vaski suuna, vaski päänä, vaskikintahat käessä, vaskikihlat kintahissa. "Tules mulle, neiti nuori, vaskimiehen morsioksi!"

Neidillä on jo saatua opetusta, ja hän tietää vastata:

Enp' on tule enkä huoli! Enp' oo suotu enkä luotu enkä koissa kasvatettu vaskimiehen morsioksi!" Sepä mies vajosi sitten takaisin mereen.

Ja siinä Annikkainen taas istui, sekä istui että itki, odotteli uutta miestä tulevaksi. Jo kohisee meri taas, ja ylös nousee Rautamies, rauta suuna, rauta päänä, rautakintahat kädessä ja rautakihlat kintahissa. "Tules mulle", mies ehdottaa, mutta saa saman vastauksen, neiti ei huoli. Ja mies menee mereen takaisin.

Siinä Annikkainen taas sillan päässä istuu, itkee ja odottaa. Merestä nousee houkutteleva Kultamies, kulta suuna, kulta päänä, kultakintahat käessä ja kultakihlat kintahissa. Moni neito jo heltyisi tällaisen herkun heilaksi, mutta eipä helly Annikkainen. Ja sinne mereen vajoaa se kultamieskin. Ja Annikkainen istuu taas ja odottaa, kunnes

Leipämies merestä nousi, leipä suuna, leipä päänä, leipäkintahat käessä, leipäkihlat kintahissa: "Tules mulle, neiti nuori, Leipämiehen morsioksi!"

Viisas neiti tekee vihdoin valintansa:

"Jo tulen minä sinulle, Leipämiehen morsioksi! Jo oon suotu, jo oon luotu, jo oon koissa kasvateltu Leipämiehen morsioksi!"

Toisessa opetusrunossa samanniminen Turun neiti valitsi väärin, ylläpiti talvehtimaan jäänyttä ja paljon kultaansa kilistellyttä saksalaista kestiä, kauppamiestä. Mutta kun kevät tuli ja meri aukeni, kestipä lähti laivalleen ja purjehti pois. Varmaan näiden kestien säikyttämiseksi tarinaan on joskus liitetty hyljätyn neidin kosto. Muinoin uskottiin ulkomailla, että suomalaisilla oli maaginen kyky nostattaa hirmumyrskyjä ja suistaa petturit haaksirikkoon, ja tämän tempun tekee myös Turun neiti.

Viisaamman Annikkaisen tarinaan yhdistin joukon itä-karjalaisia runosävelmiä, joitten epätavallinen mehevyys antaa laululle draivia ja myös ripauksen komiikkaa. Jo on ihme, ellei oppi osu kohdalleen.

Talvisota on syttymäisillään Twitterissä

Brittiläinen historianopiskelija on ottanut tehtäväkseen 2. maailmansodan seuraamisen reaaliajassa mutta 72 vuoden viiveellä. Useita kertoja päivässä täydentyvä sivusto on tässä.

Parhaillaan tulee uutisia Puolasta. Ne eivät ole mitenkään kauniita. Saksalaisten julmuudet ovat sanoin kuvaamattomia. Toiset jalot veijarit riehuvat Itä-Puolassa. Suomenkin tilannetta seurataan:

Finns have just rejected USSR's diplomatic proposals- they see concessions as sign of Soviet weakness, despite Mannerheim warning otherwise (8.11.39).

Still no agreement in Finno-Soviet border talks. Molotov: "We civilians can't make progress; it's the turn of soldiers to have their say" (9.11.39)

Finnish army now fully mobilised along border with USSR: 337,000 men, but only 254,518 rifles. There are not enough uniforms or ammunition (10.11.39)

Soviet Commissar of Defence Voroshilov has ordered the Red Army to move into attacking positions along border of Finland. (11.11.39)

Käytyäni läpi vanhempieni ja lähisukulaisten laajaa kirjeenvaihtoa noilta ajoilta minussa vahvistui kirjoista saamani vaikutelma. Tilanne Suomessa oli lähes surrealistinen. Samoihin aikoihin kuin Ylimääräiset Harjoitukset alkoivat, hiukan ennen lokakuun puolta väliä, kehotettiin Helsingin ja muiden suurten kaupunkien siviilejä siirtymään turvaan maaseudulle.

Sukulaistaloon Lopelle siirryimme mekin, toista lastaan odottava äitini ja minä. Koulut suljettiin. Isä jäi kaupunkiin ja hänet liitettiin 13.10. perustetun Ässä-rykmentin upseeristoon. Tästä maineikkaasta rykmentistä tuli myöhemmin "Talvisodan hengeksi" nimetyn kansan sieluntilan symboli: Miehistö oli lähinnä työläispoikia Sörkasta, Kalliosta ja Vallilasta, upseeristo porvarillisesta Töölöstä, Munkkiniemestä ja Eirasta.

Rajalla oli vain vähäisiä suojajoukkoja, ja varsinainen "harjoitusväki" rakensi puolustuslinjaa, jota alettiin kutsua Mannerheim-linjaksi. Rajan suunnalta tuli kaiken aikaa rauhottavia viestejä. Ei täällä ole mitään hätää, tästä ei ryssä pääse yli. Evakkoon lähetetyt siviilit alkoivat tuskastua odotteluun, kun neuvottelut venäläisten kanssa venyivät venymistään. Marraskuun viimeisellä viikolla suurin osa väestöstä oli palannut kotiin, ja koulutkin avattiin uudelleen. Eihän sota voi millään syttyä, mehän neuvottelemme kaikessa rauhassa heidän kanssaan. Eihän kukaan nyt voi tehdä sellaista temppua että lähtisi hyökkäämään noin vain...

Perheemme oli kesän lopulla muuttanut ihanaan uuteen asuntoon Eiran mäellä. Sen kauniimpaa ja rauhallisempaa paikkaa ei ollut koko Helsingissä. Runsaan kuukauden ehdimme asua uudessa kodissa, kun tuli evakkokäsky. Ja marraskuun viimeisenä sunnuntaina me sitten palasimme kotiin. Kolme päivää siellä ehdittiin asua, kun aamuvarhaisella kaupungin ylle ilmaantui pommikoneita. Niitä kaupunkilaiset katselivat ihmeissään, kunnes pommit alkoivat räjähdellä. Totuus valkeni tuona torstai-aamuna 30.11. kaikille, järkyttävällä tavalla. Sitten alkoi joukkopako, jota vaikeutti autojen ankara puute. Seuraavana yönä onnistuimme pääsemään kauas kaupungista, aina Kauniaisiin saakka.

Neuvostoliiton hyökkäys oli törkeä teko, eikä jäänyt rankaisematta: maa erotettiin Kansainliitosta! Siitä huolimatta me olimme kuta kuinkin yksin ylivoimaista vihollista vastassa. Paljonpa hyötyä Kansainliitosta ja kansainvälisen lehdistön suuresta suosiosta ei ollut armeijalle, joka hupeni hupenemistaan, ja oli lähellä romahtamista kun rauha vihdoin saatiin. Paljon vihollinen ei ollut onnistunut alueita valtaamaan, mutta sen enemmän se sitten saikin neuvottelupöydässä. Toiseksi suurimman kaupunkimme Viipurin, ja valtavia alueita Karjalasta.

Tämän hirvittävän kokemuksen yhteydessä on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että Stalin oli tehnyt sopimuksen surullisenkuuluisan "Terijoen hallituksen" kanssa uusista rajoista. Ne olisivat ulottuneet Aunukseen ja Vienaan asti. Lähes koko karjalainen alue olisi liitetty Suomeen, mikä Stalinin mukaan vastasi myös Suomen kansan ikuista toivetta.

Nyt, kun rajan toisella puolen palautellaan Stalinin mainetta ja arvoa, voitaisiin ehkä kysyä miten tuo Stalinin kaunis ajatus voitaisiin toteuttaa. Venäjän liityttyä kapitalistisen maailman osaksi siihen ei luulisi liittyvän mitään vaikeuksia. Eihän?

"When did it become desirable to look like thug?"

Tämän vanhan kuvan alle amerikkalainen nimimerkki PJM sijoitti blogissaan Old Picture of the Day seuraavan tekstin:

Today's picture was taken in 1938 at the airport in Washington DC. The picture shows a group of passengers in front of an airplane. As people have noted earlier this week . . . look how nicely all the people are dressed. I don't understand how we have gotten to the point that so many people want to look "thuggy". When did it become desirable to look like a thug? I believe we sort of act like we dress . . . when we dress nice, we act nice. When we dress like thugs, we . . .

Aikaisemmassa postauksessaan PJM oli kiinnittänyt huomiota lentomatkustajien huononevaan käytökseen. Ennen koneissa matkusti herrasväkeä, nykyään joukossa on yhä enemmän hollituvasta karannutta sakkia.

When did it become desirable to look like thug, PJM kysyy. Vastaus löytyy ehkä sekä politiikasta että muodista. Miksi poliitikko kuten ministeri Arhinmäki haluaa pukeutua rönttösiin? Antaakseen viestin että hän on samaa porukkaa kuin potentiaalinen kannattajakuntansakin - vaikka ei olisikaan oikeasti sitä, laskelmoi vain. Samasta syystä maisteri Timo Soini kirjoittaa "ploki" eikä "blogi".

Eräässä kauan sitten lukemassani jutussa vertailtiin Englannin eri yhteiskuntaluokkien autoja ja vaatteita. Rönttösimmät vaatteet ja räjähtäneimmät autot oli ylimmällä luokalla. Ehkä heillä jonkinlainen sosiaalinen omatuntokin kolkutteli: ei haluttu ulkonäön avulla julistaa yläluokkaisuutta, kuten varsinkin keskiluokkaan kuuluvat nousukkaat tekevät. Jutussa tosin arveltiin, että yläluokka näin osoittaa olevansa niin rikas, että voi pukeutuakin mistään välittämättä. Tuohon en oikein usko. Yläluokka ei ensinnäkään ole kauttaaltaan upporikas, ja toiseksi nousukkaitten halveksunta perustuu suurelta osalta siihen että heidän levittämänsä signaalit ja todellinen käytöksensä ovat usein koomisessa ristiriidassa keskenään.

Myös sivistys koetaan luokkayhteiskunnassa häpeälliseksi, koska se erottaa hyvin selvästi toisistaan oppia saaneet ja saamattomat. Mutta yläluokkaiset ovat vähemmistönä, ja mitä levottomammaksi yhteiskunnat tulevat, mitä enemmän poliitikot ja populäärimedia mielistelevät enemmistöä, sen vihamielisemmin se suhtautuu vähemmistöihin.

Ehkäpä kehveliksi pukeutuminen ja kehvelin tavoin käyttäytyminen onkin itsesuojeluvaiston sanelemaa naamioitumista? Mene ja tiedä.

Unitiet. Matkoilla kaiken aikaa.

Tyypillistä helsinkiläistä katuverkkoa yöseen aikaan.

Viime yönä olin tapani mukaan jälleen matkoilla. Olin kuljettamassa lähisuvun jäseniä Viipurin suuntaan, eli "kaakkoon". Välillä kuljetettavat olivat hukassa, välillä he istuivat peräpenkillä. Välillä pysäköin auton joenrannan liejuun, josta oli vaikea edes itse päästä ylös. Sitten lieju olikin sopivasti kuivunut, ja pääsin liikkeelle. Kiinnitin Yarikseen varmuuden vuoksi (?) entisen kuplafolkkarin etukannen. Se sopi täsmälleen. Välillä valitsin väärän oikotien, joka kapeni kapenemistaan ja päättyi kivikkoon josta autoni ei edes unissa päässyt yli. Oli palattava takaisin, kunnes löytyi oikein asfaltoitu päätie.

No mitä siellä "kaakossa" sitten piti tehtämän? Siellä joku lähisukulainen odotti kertoakseen uusimpia keinoja maanviljelyksen edistämiseksi. Vastaavasti sitten äärimmäisessä "luoteessa" odotti toinen päästäkseen kertomaan samasta aiheesta perinteisiä kikkoja ja totuuksia. Kaakonretken jälkeen väsytti, ja oikein kauhistuin sitä että nyt pitäisi vielä ajaa loputon matka Seinäjoen taakse ja pitemmällekin. Ja vielä takaisin kotiin. Ehdotinkin kyytiläisille että ajaisin heidät vain Tampereelle ja maksaisin heille Pohjanmaan pikajunaan matkaliput. En tiedä suostuivatko, uni päättyi siihen.

Pari yötä sitten kävin "Helsingissä", joka onkin tavallisin retkeilykohteeni yöseen aikaan. Tuo Helsinki on paljon suurempi ja sotkuisempi kuin se jossa päiväsaikaan käyn. Siellä on kaksi pääkatua, joita kuitenkaan en jostain syystä käytä, Itäinen ja Läntinen Viertotie. Niiden välissä on loputon katulabyrintti, jossa kyllä pääsee eteenpäin, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. Näkymät ovat varsin avaria, rakennusten välissä on rakentamattomia alueita tai hyvin matalia taloja. Jalkakäytävät sukeltavat välillä talojen lävitse lyhyinä mutta mutkikkaina tunneleina, joiden takana aukeaa taas aivan erilaisia miljöitä. Ulospääsy niistä tuottaa joskus lieviä vaikeuksia, mutta minnekään en vangiksi jää. Matka vain hidastuu hidastumistaan, ja päämäärä tuntuu aina olevan yhtä kaukana.

Öillisessä "Helsingissä" vallitsee aina päivä ja pouta. Rakennuskanta on uusimmillaan noin 20-luvulta. Moderneja taloja ei näy missään. Päävärinä on tavanomainen likaisen keltainen rappaus. Päämääräni vaihtelevat. Joskus etsin bussiasemaa päästäkseni kotiin Hämeeseen. Joskus olen menossa kotiin. Olen usein vähän neuvoton. Menenkö Eiraan (jossa asuin kouluaikani), mutta onko minulla edes avaimia taskussani? Sattuisiko äitini olemaan kotona? Tai menenkö Lauttasaareen (jossa isäni asui vielä neljä vuotta sitten)? Ehkä olisi turvallisinta pyrkiä Katajanokalle isovanhempieni luo - jos nyt Katajanokka sattuisi olemaan paikallaan ja sen löytäisin.

Toissayönä löysin itseni Tukholmankadulta kello 17, ja tiesin että minulla oli hammaslääkäri Johanneksenrinteessä Viiskulmassa kello 19. Kaksi tuntia aikaa, riittää hyvin - ja aloin kävellä kohti etelää. Töölö oli aivan samanlaista labyrinttiä kuin öinen "Helsinki" yleensä, mutta etenin sisukkaasti. Tiesin että jossain vaiheessa pitäisi vastaan tulla Töölöntori ja Hesperiankadut. Eivät tulleet, filmi katkesi ennen niitä - ja on aihetta kysyä olivatko ne edes paikoillaan siellä missä niiden piti olla?

Tuossa "Helsingissä" ei koskaan näytä olevan tuttuja julkisia rakennuksia. Paitsi yhden kerran, kun kävin Engelin Helsingissä. Kaikki 1700-luvun ja alkavan 1800-luvun rakennukset olivat yhtenä sykerönä, joka olisi mahtunut Senaatintorille mäkineen kaikkineen. Vain yliopiston rakennus tuntui suunnattoman suurelta, sitten kun sen sisälle pääsi. Kuten unissa aina, mittakaavat muuttuvat kaiken aikaa. Nikolainkirkon yli voisi joskus melkein harpata, ellei sen sisältä äkkiä löytyisi keskiaikaisia holveja ja saleja jotka ovatkin sitten suunnattoman suuria ja liian monimutkaisia täysin hallittaviksi. Yliopiston sisäinen laajuus selittyy yleensä sillä, että olen menossa tietylle luennolle, mutta oikeaa luentosalia ei sitten millään tahdo löytyä kun arkkitehtuuri talon sisällä on niin monimutkaista...

Yhteistä kaikille näille Helsinginmatkoille on se, että perille pääsy on melkein toivotonta, mutta siitä huolimatta varsinaista painajaisen tunnetta ei synny. Vain ihmettely siitä missä oikein olen... Ja tietysti joidenkin korttelien sisältä löytyy aivan ihmeellisiä paikkoja, kun jostain käytävästä niihin on eksynyt. Kertoisinko, mitä Mäkelänkadun 20-luvun klassiset korttelit pitävätkään sisällään? No... enpä sittenkään taida.