Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen

Kansanlaulujen kohdalla tuli vuoroon Jurvasta muistiin kirjoitettu "Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen". Sen jälkimmäinen säepari on tuossa otsikossa, ja se on surrealismillaan ja kerrassaan hienolla vokaalisoinnutuksellaan kiehtonut minua vuosikymmenet. Säkeet voi tietysti ymmärtää kahdella tapaa. Joko se uusi kulta näkee (painajaisen kaltaista?) unta kertojan vanhasta kullasta, tai kertoja näkee unta uudesta kullasta, mutta kuulee samalla vanhan kullan laulua. Jälkimmäinen tulkinta saattaa olla oikeampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä että liiallinen tulkinta on turhaa.

Vanhaa kultaa muisteleva kertomus pysyy perinteisen rekilaulutekniikan avulla kauttaaltaan unenomaisena. Seuraavat neljä säkeistöä olen koonnut kansanrunokokoelmien pohjalta, ja ne ovat eri puolelta Suomea. Otanpa ensin pari säkeistöä, joissa kerrotaan uuden kullan sormuksesta.

Marmorikivest on lattia ja peilin lasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi.

Sormus symboloi tietysti koko rakkaussuhdetta, ja jotain vikaa siinä onkin, kun ei se sormeen sovi. Mutta mitä symboloi tuo muistuma hienosta yläluokan sisustuksesta? Outoa ja vierasta ympäristöä? Uni (ja rekilaulu) yhdistää monia näennäisesti yhteensopimattomia aihelmia, mutta kuten Lönnrot jo Kantelettaren esipuheessa oivaltaen sanoi, niillä kuitenkin on jokin kaukaisempi yhteys.

Uuden kullan kultasormus kieri pöydälleni.
Vanhan kullan kaunis laulu muistui mieleheni.

Edelleen säkeet yhdistyvät unenomaisesti. Uuden kullan antama sormus on liian suuri, ja irtoaa sormesta pöydälle. Vanha kulta on mielessä abstraktimmin, kauniin laulunsa kautta.

Järven rantaa kulkeissani näin minä pienen kiven.
Siihen minä kirjoitin sen vanhan kullan nimen.

Nimen kirjoittaminen johonkin, vaikka pieneen kiveenkin, on ollut vahvasti symbolinen, elleipä jotenkin myyttinenkin tai peräti taianomainen teko. Voisiko tuon pikkukiven avulla loihtia suhteen uusiksi?

Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta.
Eikä lakkaa vanha kulta mieleen muistumasta.

Haavan lehdillä on kaikkialla ollut erikoisasema runollisessa ja vertauskuvallisessa ilmaisussa. Ne vapisevat ja värähtelevät aivan kuten puun latinainen lajinimi Populus tremula (Värisevä poppeli) kertoo. Tämä kuva vahvistaa viimeistä säeparia, joka yksinkertaisesti toteaa mistä on kysymys.

Koska yksinkertainen (mutta mielestäni kovin hyvä ja iholle käyvä) sovitukseni on dissonoivista soinnuistaan huolimatta varsin helppo harjoitella, liitän sen tähän loppuun. Vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä!

Kuskin joulumietteitä kuraisella moottoritiellä

Ajelin tässä aatoksi Helsinkiin. Yritin ylläpitää satasen alueella sellaista soveliasta ylinopeutta kuin (sanokaamme) 103 km/t. Hämeen seudulla tuli taakse autoja jotka arvelivat kyllä voivansa ajaa sataaneljääkin, ja lähtivät siis ohittamaan minua. Mikäli erotin kuskin, hän oli vähintään joka toisessa tapauksessa nainen. Niinpä ohittaja sitten hivuttautui märälle ohituskaistalle, ja päästyään vihdoin rinnalle ja vähän ohikin alkoi ruiskia tuulilasiini sitkeää kuraa. Minun oli pudotettava nopeutta lähelle yhdeksääkymppiä, jotta ohittaja (joka tietysti heti palasi eteeni) vähän loittonisi minusta. Sen seurauksena toinen takana ajava, joka oli aiemmin tyytynyt tuohon sadankolmen ylinopeaan vauhtiin, alkoi tietysti myös hivuttautua ohitse. Sama kura lensi taas tuulilasiin, jolloin minun oli jälleen vähennettävä vauhtia sinne yhdeksänkympin lähelle.

Ellei hämäläinen moottoritie olisi lopulta muuttunut uusmaalaiseksi, olisi ikiliikkujan keksiminen ollut lähellä. Kaikki jälkeeni lähteneet olisivat toinen toisensa jälkeen hitaan sitkeästi mutta lujan päättäväisesti ajaneet ohitseni, palanneet välittömästi takaisin nokkani eteen, ja minä puolestani pudottanut vauhtia jne jne jne... Mutta tilanne helpotti Uudellamaalla. Helsinkiläisen mentaliteetin sisäistäneet kuskit ohittivat minut siinä 120:n, ehkä jopa 140:n vauhtia, eikä minun enää tarvinnut luopua tuosta periaatteellisesta 103:n ylinopeudestani, jonka hurskaasti lasken mittarivirheen haarukkaan sopivaksi! On siis monia syitä ylistää pääkaupunkiseudun autoilijoita!

Hupaisaa, ettei minua ollenkaan ärsyttänyt kanssakuskien meininki. Jouluisessa tunnelmassa vain mietiskelin, kuinka kirjoittaisin tästäkin reisusta hupaisan jutun. Tuo ilo kumosi helposti radiossa helkkyvien joululaulujen helkkarin huonosta esittämisestä aiheutuneen ärsytyksen...

Ja viranomaisille vielä pieni huomautus:

Maininta lievästä ylinopeudestani on ehdottomasti pantava taiteellisten tehokeinojen etsinnän tiliin. Ilman tuota täysin keksittyä ylinopeutta tästäkään ei olisi tullut minkäänlaista juttua.

On poika syntynyt Joosepille ja Marjatalle!

Koska viime ajat olen työskennellyt perheeni sota-aikojen dokumenttiaineiston parissa, toivotan lukijoille hyvää ja rauhallista joulun aikaa Yrjö Jylhän runon välityksellä. Toivottavasti kenenkään meistä ei enää tarvitse kokea samanlaista joulua kuin 25.12.39!

PYHÄ YÖ

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.
Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

On poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta —
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

Vedän haikuja / ja tuotan tankojakin

Tässä blogissa
on keskusteltu haikun
ja tankan tapaan.
Hupaisaa olisikin
jatkaa samalla lailla.

(Haiku ja tanka ovat japanilaisia runomittoja. Edellisessä on kolmella rivilla 5-7-5 tavua, ja jälkimmäisessä viidellä rivillä 5-7-5-7-7 tavua.)

Mistä alkaisin
tämän japanilaisen
tyyppisen jutun?
Jokin syy tähän kaikkeen
pitää äkkiä löytää.

Tavallista on
keksiä tekosyitä
tällaiseen tapaan:

Keiko Kitakawa, näyttelijätär

Japanilaiset
naiset ovat söpöjä.
Pitäisiköhän
opetella puhumaan
heidän kaunista kieltään?

Onhan heilläkin
kielessään kummallista
sanankäyttöä,
aivan samoin kuin meillä
niitä taivutuksia.

Jotakin silti
heidän kulttuurissaan on
joka meitäkin
kummallisesti kiehtoo,
jotakin 'suomalaista'.

Japaninkielen
tavujärjestelmä on
samankaltainen
kuin suomen. Siinäkö on
yksi selitys tälle?

Siksiköhän myös
haikuilukin onnistuu
suomeksi hyvin?

Sade ja tuuli
ovat heille enemmän
mieleen kuin meille.
Meillä sataa tasangon
saveen, heillä vuorille.

Vesi meillä on
yhteinen ympäristö.
Sen näkee tästä:

Hokusai

Eros ja seksi
ovat heillä perinne.
Meiltä ne lähti
kirkon ankaran opin
vuoksi. Katsokaa tätä:

Hokusai

Tässä muutama
syy siihen miksi japsit
kiehtovat meitä.

Sidottua mittaa: Yakamochin ja muiden klassikoiden tanka-runoja suomeksi

Edellinen juttuni mestarirunoilijoiden taidosta sijoittaa laaja aihe pieneen tilaan houkutteli etäystäväni Ironmistressin ajattelemaan, että lyhyiden ja keskitettyjen japanilaisten runotyylien soveltaminen suomenkieleen olisi vaikeampaa kuin esimerkiksi englantiin. Ruukinmatruuna puhui haikusta, mutta laajennan kysymyksen koskemaan myös sen laajempaa muotoa tankaa.

Voisi luulla, että artikkeliton suomi olisi päin vastoin helpompi käännöskieli kuin useimmat indoeurooppalaiset. Sitäpaitsi suomi on tavattoman fleksiibeli kieleksi; kuten aikaisemmin totesin, jopa sanaluokkien välinen ero saattaa olla häilyvä. "Aleksanterin muistomerkki on patsaampi kuin Waltarin"... Ainoa hankalampi asia lienee sanojen pituus, joka varsinkin englannissa on jo kulunut lähes minimiinsä, ja antaa tilaa myös artikkeleille.

No, otetaan sitten esimerkkejä hyvistä tanka-suomennoksista. Tässä esitellyt tankat ovat kaikki Tuomas Anhavan ensimmäisestä japanilaistankojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras.

Kunpa olisin
sinua lähellä kuin
suolaisen tytön
iholla märkä lieve.
Muistan sinua aina. (Akahito)

Odottamatta
olisi ollut paras,
unta nähden yö,
katselematta miten
hitaasti tuo kuu kulkee. (Akazome Emon)

Muistan ne ajat
jolloin minä en häntä
vielä tuntenut:
kuin ei olisi ollut
murhetta minkäänlaista. (Atsutada)

Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni. (Chisato)

Kukaties elän
vielä niin kauan että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa. (Kiyosuke)

Mättäältään suolta
yhden ainoan kerran
kun kurki huutaa,
muut linnut hätkähtävät
ja alkavat kirkua. (Saigyō)

Tuokion verran
saimme olla yhdessä
varmoina siitä,
että rakkautemme
kestää tuhannen vuotta. (Yakamochi)

Illalla jätän
oven valmiiksi auki,
odotan häntä:
hän sanoi tulevansa
uneen minua tapaamaan. (Yakamochi)

Miten katkeraa
kohtaaminen unessa,
kavahtaminen
hereille pimeään, kun
kädet harovat tyhjää. (Yakamochi)

Varsinkin nämä ja muut Yakamochin (718-785) tankat tekivät minuun tuoreeltaan suuren vaikutuksen tuolloin vuonna 1960, kun Anhavan kokoelma julkaistiin. Niistä riitti keskenämme aika lailla juttua myöhemminkin. Olen näistä löytänyt netissä useita suorasanaisia englanninnoksia, joista päätellen Anhava on ollut hyvin tarkka sisällön suhteen. Sen sijaan en ole löytänyt englanniksi juurikaan sidottuun mittaan tehtyjä käännöksiä. Jonkun saksalaisen löysin, mutta ne näyttivät olleen aika vapaita. En siis tältä istumalta osaa ostaa enkä torjua Ruukinmatruunan tarjousta.

Runon ruhtinaatkin osaavat tiivistää

Kun olen ihaillut kansanrunojen lyhyttä ja yksinkertaista tapaa sanoa paljon, on aiheellista muistuttaa, että myös ammattirunoilijoiden joukossa on niitä jotka tämän taidon hallitsevat. Aletaan vaikka itse Runebergista.

Otan kaksi lyhyttä runoa sarjasta Idyll och epigram. Ensin numero 4:

Gossen hann till femton år — och trodde
ej ännu, att kärlek fans i verlden,
och han lefde fem år till — och trodde
ej ändå, att kärlek fans i verlden.
Kom så oförtänkt en bildskön flicka,
som på några timmar honom lärde,
hvad han under tjugu år ej fattat.

Ja sitten numero 16:

Trenne råd gaf modern åt sin dotter:
att ej sucka, att ej missnöjd vara
och att icke kyssa någon gosse. —
Moder, om din dotter icke felar,
icke felar mot det sista rådet,
skall hon fela mot de första båda.

Ja sitten yli sata vuotta myöhempi esimerkki. Runo nimeltä Maalari Aaro Hellaakosken postuumista kokoelmasta Huomenna seestyvää (1953):

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,

janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden.

Jokaisessa näistä on yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi niiden mietelmänomaisuus. Mutta olennaista on, että kaikissa ensin kerrotaan jokin asetelma muutamalla rivillä, ja lopussa käännetään koko asetelma äkkiä nurinnarin. Poika eli 15 vuotta, eli 20 vuotta, eikä tahunnut että maailmassa on jotain sellaista kuin rakkaus. Sitten tulee tyttö ja opettaa parissa tunnissa sen mikä ei ollut mennyt kaaliin kahdessa kymmenessä vuodessa. Tai äiti opettaa tyttärelle kolme asiaa, joiden yhteismitattomuus käy ilmi viimeisellä rivillä. Tai Hellaakosken tapauksessa: Mahtavat makronäkymät, kokonainen maisema — mahtava aika, kokonainen päivä — ja tulos: mikrodetalji lyhyessä tuokiossa.

Vieläkin tiivistetymmin voidaan kertoa suuria asioita. Sellaisen mestari oli Tuomas Anhava. Kokoelmassa Runoja 1961 on tällainenkin helmi ison aarteiston joukossa:

Kymmenentuhatta laulua
lensi aamupäivällä tästä ylitse.
Minä muutan pois.

Ensimmäiset kaksi riviä ovat helpot ymmärtää. Lintujen syysmuuttohan siinä on menossa. Kolmas rivi kääntää asetelman tavalla tai toisella ylösalaisin. En muista Tuomaan asuntoja, oliko hän jo tuolloin Tehtaankadulla vai vasta sinne muuttamassa. Saman tekevää. Tuomaskin muuttaa. Tai aikoo muuttaa. Tai pitää muuttamista mahdollisena. Tai hän samaistuu lintuihin, lintuko olen vai minä, tai onko minä lintu. Tai pahanilkinen tulkinta jonka joskus kuulin: "Semmoinen meteli noista linnuista — minä kyllä lähden tästä!". Mutta aivan sama, tulkitsi miten päin vain. Ei runo ole matemaattinen tehtävä jolla on vain yksi ratkaisu. Eikä se ole arvoitus johon on yksiselitteinen vastaus. Tulkinnasta viis, tärkeintä on että runo niinsanotusti kolahtaa, jättää vaikka suun auki kuin häpnaadilla lyötynä!

Tällaista tekevät tosi mestarit.

Suomenmaa

Sain juuri puhtaaksikirjoitetuksi lauluni Aleksis Kiven Suomenmaan tekstiin. Vaikka laulu on tehty jo 33 vuotta sitten, ja sitä on esitetty näillä seuduin usein, se on jäänyt varsinaista julkaisemista vaille. Tosin levytin sen itse heti 80-luvun alussa, mutta käyttökelpoinen nuotti on siis vasta valmistunut. Toivon, että laulu nyt vähitellen pääsee leviämään muidenkin käyttöön, sillä suoraan sanoakseni minun mielestäni se on paras Suomenmaan sävelitys tähän mennessä.

Mutta itse runosta haluan sanoa jotain, sillä en tiedä mitään kauniimpaa, lempeämpää ja suomalaisempaa kuvausta siitä rakkaudesta jota ihminen voi tuntea sitä maata kohtaan, johon on syntynyt, jossa on kasvanut ja jossa elänyt koko elämänsä. Yleisesti on tunnettua, että Kivi kirjoitti runonsa Runebergin Vårt land -runon mittaan, ja että sen siis voi laulaa Maamme-laulun sävelmällä. Mutta niin mestarillinen ja taidokas kuin Runebergin runo onkin, se on kuviltaan ja asetelmaltaan kansainvälistä tavaraa. Kivi sen sijaan lähtee suomenkielestä, jolla on aivan eri ominaisuuksia kuin indoeurooppalaisilla kielillä.

V.A.Koskenniemi piti Suomenmaata onnettomana ja avuttomana muunnelmana Runebergin runosta. Totta onkin, ettei ruotsinkielisen mestarin sofistikoitu loppusoinnutus onnistu Kiveltä laisinkaan. Mutta lieneekö hän sitä edes tosissaan tavotellut? Kuten vaikkapa Sydämeni laulussa myös Suomenmaassa pelaa aivan toisenlainen kielenluonne, vokaalien ja diftongien musikaalinen soinnutus, alkusointuakaan unohtamatta.

Molemmat runoilijat kuvaavat laajalti Suomen luontoa, mutta Kivellä se on itse asiassa pääosassa, ja muodostaa vertauskuvan suomalaisen kokijan sieluntilasta. Kun Runebergilla 'me' on tärkeässä ja poliittisessakin osassa, Kivi luonnehtii yksilön tunteita - unohtamatta toki idyllien muinaiskreikkalaista kuvastoakaan paimenista ja nymfeistä luonnon helmassa.

Kivi alottaa retorisella kysymyksellä, kylläkin hyvin klassiseen tapaan:

Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Hän vyöryttää esiin lisää yksityiskohtia, joista jo selviää maantieteellinen sijainti kiitettävällä tavalla. "Kanteleitten pauhina" on kaikua täällä asuvien ihmisten henkisistä ja koko ympäröivää luomakuntaa syleilevistä toimista - ja kuten Veljekset aikoinaan teutaroivat kultanummen hongistoissa, niin vertauskuvallisten kanteleitten pauhina täyttää koko ympäristön ihmisen äänellä:

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi,
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.

Muistikuvat käyvät yhä henkilökohtaisemmiksi:

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Tietysti Kiven on taustoitettava tätä maata asuvan kansan ominaisuuksia menneisyyden tosiasioilla:

Oil monta näissä laaksoissa
tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ
taas poisti hallayön.

Runon kirjoitusaikana maanviljelystaito oli jo huomattavasti kehittynyt entisestä, vaikka kaskiviljelyyn viitataankin. Tämä antoi hyvän syyn toiveikkuudelle tässä kansaa aiemmin eniten rasittaneessa kysymyksessä. Totta kai sodatkin on mainittava - mutta kas, silloin Kiveltä loppuu runollinen veto, ja syntyy runon epäonnistunein säkeistö (jonka itse olen jättänyt pois):

Viel monta näissä laaksoissa
on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.

Unohtakaamme tämä ulkokohtainen säkeistö jonkinlaisena kumarruksena runon lajityypille. Tällä tavoin edellisten säkeistöjen kertomus jatkuu johdonmukaisesti ja toivoa täynnä:

Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuos aaltoileva peltomme,
tuos viherjäinen niittumme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!

Nyt idylli syvenee ja personoituu poikaan ja tyttöön, aamuun ja iltaan:

Tuon lehtimetsän kaikunaa
mi autuus kuultella,
kun valjetessa aamuisen
siel pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa
käy impi iltana!

Viimeinen säkeistö poikkeaa vahvasti Runebergin propagandistisen positiivisesta poliittisesta julistuksesta, mutta on Kiven valitseman käsittelytavan kannalta väistämätön ja luonteva:

Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!

Minusta tämä runo kuuluu Kiven kauneimpiin, ja on omaa luokkaansa myös patrioottisten suomalaistekstien joukossa. Komeilematon, komentelematon, pehmeä, inhimillinen, lämmin ja suomenkieltä kauniisti käyttävä.

Alkuun sijoitin somisteeksi kuvan, joka on Signe Branderin sata vuotta sitten Punkaharjulta ottama, mutta jota minä hiukan käsittelin graafisemmaksi, osittain myös siksi, että skannatun painotuotteen heikkous häviäisi itse kuvasisällön taakse. Runon oikeinkirjoituksessa olen säilyttänyt Kiven oman kieliasun. Se antaa sisällölle huomattavasti lisää kotoisuutta ja aitoutta.

Luovaa öistä ongelmanratkaisua

Joutavaahan se on omista unistaan jaaritella. Saman laisia kaikki periaatteessa näkevät. Vain egosentrikko luulee, että juuri hänen unensa kertovat jotain erityistä. Mutta malttakaas nyt, kerron kumminkin.

Asia on näet niin, että varsin monena yönä olen päättänyt vielä kerran ruveta musiikinopettajaksi, pitkän eläkkeellä olon keskeyttäen. Ja siellä minä sitten olen, valtavassa koulurakennuksessa, jossa on kerroksia toisensa päällä, porraskäytäviä ylös ja alas, pitkiä käytäviä, kaikki kovaa betonifunkista tai 50-lukua.

Harmi vain, etten koskaan tiedä mihin luokkaan minun olisi mentävä, tai jos tiedänkin, en tiedä missä se on. En osaa lukea opettajainhuoneen kooditaulua, eikä minulla ole omaa lukujärjestystä käsillä. Ja niinpä yleensä minusta tuntuu, että olen jälleen jättänyt menemättä tunnille, ja harhaillut pitkin käytäviä saamatta aikaan mitään.

Ja jos sitten vahingossa olenkin tupsahtanut oikeaan luokkaan oikeaan aikaan, en kuolemaksenikaan tiedä mitä minun sitten pitäisi opettaa. Tähän asti kaikki lienee tuttua ja selvää. Jokainen näkee tällaisia unia. Mutta viime yönä, kun tiesin että ekaluokkalaiset odottavat minua jossain suunnattoman koulukoneen uumenissa, ties missä, minä sain uuden tehtävän kesken kaiken.

Koulun käytävällä viereeni tuli suunnilleen minun korkuiseni elefantti nimeltä Gertrud, ja kertoi, että minun nyt pitäisi johdattaa elefantit ylös vuorelle. Asiahan oli sillä selvä. Kiipesin portaita elefantit jonossa perässäni, portaat johtivat aina katolle asti, ja suoraan katolta alkoi vuoren rinne. Kauempana näkyi sen huippu joka oli hiukan lumen peitossa.
Sinne vuoren rinteelle minä sitten elefanttini vein, ja minulle tuli tällainen viesti: "Olet nyt elefanttien kaitsija!". Olen asiasta nyt levollisen varma, vaikka en tiedäkään mitä minun seuraavaksi tulisi tehdä. Mutta ehkä se selviää jonain toisena yönä.

Pieniä sydämiä elämän saatossa

1960- ja -70-lukujen vaihteen kummankin puolin oppilaani Helsingin Yhtenäiskoulussa innostuivat tekemään näytelmiä tuon aikaisen tyttöviihteen pohjalta. Silloin ilmestyi kuuluisa Hertta-sarja ja muistaakseni myös Sydän-sarja, joiden sarjakuvat ja kysymyspalstat olivat loputon aarreaitta irvailunhaluisille älykköneideille. He analysoivat tarinoita, ja kiinnittivät huomiota piirrosten klišeihin. Yhden niistä muistan: umpimetsässä suutelevan pariskunnan silmälaseihin oli piirretty kaareutuvat ikkunankuvajaiset.

Näytelmiä syntyi parikin. Yhden, sittemmin monissa illanvietoissa menestyneen julkaisen tässä. Kuvan olen lainannut mainiolta blogistilta PopuLAARIlta. Näytelmällä on vanhaan hyvään tyyliin kaksi nimeä. Se on sikäli helppo esittää, että päähenkilöt ovat mykkiä, ja reagoivat Kertojan ja Puhekuoron ja muiden dramaattisiin repliikkeihin. Näytelmän nimen esittää Puhekuoro:

PIENIÄ SYDÄMIÄ ELÄMÄN SAATOSSA, eli
RAKKAUDEN KIISTAKAPULA

Kertoja:
Draaman henkilöt: Lyle, komea lääkäri. Briony, hellä ja rakastava sairaanhoitajaoppilas. Gloria, itsekäs ja eteenpäinpyrkivä show-tähti.
Kuoro:
Briony rakastaa Lyleä. Gloria rakastaa komeita miehiä. Lyle horjuu heidän välillään.
Kertoja:
Lyle on kutsunut Brionyn yökerhoon. (L ja B istuvat pöydän ääressä)
Kuoro:
Tunnelma kohosi kuin shamppanjalasin kuplat.
Kertoja:
Lyle näki pitkät, hoikat sormet ja kohotti katseensa.

Lylen ääni:
NÄYTÄT NIIN RAIKKAALTA, HYVÄÄTEKEVÄN VIILEÄLTÄ.

Kuoro:
Heidän katseensa lepäsivät toisissaan. Tytön sydän tykytti, veri kohisi suonissaan.

Lyle:
EIKÖ KAUNEUTESI OLE TULLUT SINULLE KOSKAAN VAARALLISEKSI, BRIONY?
Brionyn ääni:
MITÄ TARKOITATTE? EN OLE OLLUT KOSKAAN RAKASTUNUT YHTEENKÄÄN MIEHEEN, MUTTA SIITÄ HUOLIMATTA VOIN ERINOMAISESTI.
Lyle:
MUTTA ENTÄ SITTEN KUN HUOMAATTE OLEVANNE RAKASTUNUT?
Briony: (katsoo yleisöön)
ÄÄNENI OLI KÄHEÄ HERMOSTUKSESTA.

Gloria tulee, laulaa amerikkalaista iskelmää, keimailee Lylelle. Lyle huomaa Glorian.

Briony:
VAROITUSKELLOT ALKOIVAT SOIDA SISÄLLÄNI.

Gloria pyörtyy.

Kuoro:
Hyvä tavaton, hän pyörtyi!

Lyle ryntää Glorian luo.

Lyle:
VIEN SINUT SAIRAALAAN!
Kertoja:
Hämmästynyt Briony jäi pyörittämään päätään kerhoon.

TOINEN NÄYTÖS

Kuoro:
Myöhemmin sairaalassa.
Kertoja:
Gloria oli yhä tajuton. Lyle oli istunut hänen vierellään tuosta päivästä lähtien. Koko aikana hän ei ollut käväissyt vuoteessa. Hän oli harhaillut unen rajoilla monta kertaa, mutta samalla toinen puoli hänestä oli ollut valppaana, jos Gloria osoittaisi jotain elonmerkkejä.
Kuoro:
Äkkiä Lyle sävähti. Heikko huokaus oli kuulunut.
Kertoja:
Lyle seurasi lumoutuneena, miltei sietämättömän jännittyneenä, kuinka Glorian pää liikahti hitaasti tyynyllä. Sitten hetken tauko, ja hitaasti, hyvin hitaasti värähtelevät luomet ponnistautuivat eroon toisistaan.
Kuoro:
Ilon tunne kuristi Lylen kurkkua niin, että hän tunsi olevansa räjähtämäisillään.

Lyle:
TYHJÄ KATSE. EI ILMETTÄ. KUIN SUOLAMMEN PINTA SYKSYLLÄ. SITTEN ÄKKIÄ HEIKKO KIPINÄ, TUNTEMISEN VÄRÄHDYS, TAJUNNAN RENKAITA SILMIEN IIRIKSISSÄ.

Kertoja:
Äkkiä Gloria tarttui Lyleä kädestä ihan yllättäen.
Gloria (tervehtyneenä):
TÄNÄ ILTANA HALUAN TANSSIA KANSSASI!
Kertoja:
Gloria tajusi olevansa rakastumaisillaan tuohon mieheen, eikä hän halunnut hellittää, ennen kuin olisi saanut miehen rakastumaan itseensä.

Briony (tulee):
SYDÄN LÄPÄTTÄEN MENIN GLORIAN HUONEESEEN. NÄIN NAISEN SILMIIN SYTTYNEEN VAARALLISEN HEHKUN, JA TAJUSIN ETTÄ NAINEN HALUSI HALLITA LYLEÄ.
Kuoro:
Brionyn silmät uivat kyynelissä, kun hän huomasi Lylen ja Glorian suhteen. Kävellessään käytävää pitkin huoneeseensa hän tunsi jalkojensa horjahtelevan. Hän tunsi luomiensa pyrkivän kiinni.
Kertoja:
Matka tuntui loputtomalta.

KOLMAS NÄYTÖS

Kertoja:
Eräänä päivänä Briony ja Gloria sattuvat tulemaan samaan aikaan sairaalaan. (B ja G tulevat eri suunnilta, ja pysähtyvät toistensa eteen).
He alkavat tapella. (Alkavat tapella. G hyökkää ja B lyyhistyy maahan katkerasti itkien).
Lyle tulee paikalle, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään Glorian itsekkyyden. (L tulee, huomaa tilanteen, ryntää B:n luo ja nostaa hänet hellästi pystyyn).

Lyle (Glorialle):
OLETTE HALPAMAISESTI SAANUT MINUT RAKASTUMAAN METKUILLANNE, ENKÄ KOSKAAN VOI ANTAA SITÄ ANTEEKSI.

Kertoja:
Gloria näki selvästi, että hänen oli turha puhua mitään. (Gloria yrittää mykkänä epätoivosta tarjota itseään, Lyle on kova kuin kivi).
Kuoro:
Gloriasta tuntui kuin lattia hänen allaan pettäisi. Hän horjahti hiukan, mutta mies ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen tai tullakseen hänen luokseen.
Kertoja:
Lyle halusi olla mies joka ei ollut tunteittensa orja.

Lyle:
(Glorialle) EN HALUA OLLA MISSÄÄN TEKEMISISSÄ KANSSASI! (Brionylle) TULETKO VAIMOKSENI, BRIONY?
Kertoja:
...kysyi Lyle matalalla, pehmeällä äänellä.
Briony:
TULEN!
Kertoja:
...Briony kuiskasi.

Kuoro:
Mies kumartui ja suuteli tyttöä. Ensin otsaan, sitten silmäluomiin, ja lopuksi huulille. Lylen suudelma oli ihmeellinen, huumaavan lamauttava, eikä kukaan ollut koskaan suudellut Brionyä sillä tavalla. Tyttö oli raivoissaan, mutta jostakin käsittämättömästä syystä myös haltioissaan.
Kertoja:
Se oli ollut pitkä, pitkä tie, mutta sen päässä Lyle ja Briony vihdoin löysivät toisensa.
Kuoro:
Niin he elivät onnellisina avioeroon asti.

Pidän tärkeänä, että nimet lausutaan kuten kirjoitetaan; samoinhan yleensä puhutaan myöhemmistäkin pariskunnista kuten Ridge ja Brooke... Tämän näytelmän saa vapaasti esittää, mutta mielellään voisi mainita lähteen. Tekijöistä muistan ainakin Tarleena Sammalkorven, ja tälle tunnetulle runo- ja radionaiselle lähetänkin tässä terveisiä.

Hullunkuriset ja poliittisesti vähän epäkorrektit perheet

Joskus sodan loppuvaiheissa tai sen jälkeen sain Hullunkuriset perheet -pelikortit, joissa perheet edustivat humoristisesti eri kansakuntia lippuineen. Ankarasti googlailemalla löysin keskustelupalstan jonne joku oli lähettänyt yhdistelmän kahdesta perheestä. Kuvasta selviää yksi syy miksei tästä mielestäni erinomaisesta korttipakasta löytynyt useampia tärppejä. Saksalaisperheellä oli maan 30-luvun lippu, joka tänään tietysti on vaarallista ja kaihdettavaa hys-hys-kamaa, eikä pelkkää historiaa tai ajankuvaa.

Minusta nämä kortit olivat hauskoja ja hyvin piirrettyjä. Vitsiä löytyi piirroksista itsestään, mutta myös eri maita koskevista standardimielikuvistakin. 1930-luvun maailmassa oli luonnollista, että suomalainen Vilho oli talollinen, että hänen emäntänsä hiihti lottapuvussa, ja että jo pelkästään Berliinin olympiakisojen tulosluettelon vuoksi poika Olavi oli juoksija. Lotista kai jo saakin puhua, vaikka luulen synkästi että sellaisen kuvaaminen lasten pelikorteissa juuttuisi tänäänkin sensuuriin...

Aina löytyy ihmisiä loukkaantumaan mistä tahansa symbolista joka liitetään johonkin kansallisuuteen. Minusta isä Saksalaisen ja hänen perheensä kuvaaminen makkaran kautta on pelkästään hauskaa ja asiallistakin. Mitäpä muuta sitten? Millainen perhe olisi Immanuel Saksalaisella, filosofilla? Ludwig van Saksalaisella? Tai kreivi von Saksalainen-Zeppelinillä? Tai oikeastaan... sepä perhe voisi ollakin hauska. Poika leikkisi raketilla, tytär leijalla, ja äiti olisi vaikka ilmalaivan lentoemäntä?

Muistini mukaan isä Italialainen oli tenori, ja isä Ranskalainen räätäli tai muuten muotialalla. Erityinen suosio oli hänen sievällä tyttärellään Marianne Ranskalaisella: hänen korttiaan pojat pitivät kädessään niin kauan kuin pystyivät...

Muistanenko oikein, että isä Unkarilainen oli kuvattu lammasturkkeineen pustalla? Ja oliko isä Englantilainen lordi ja Sir? Ainakin isä Amerikkalainen oli Wall Streetin miehiä rahatukkoineen.

Näillä korteilla me pelasimme vielä 1950-luvun puolivälissä innokkaasti, kunnes ne kokivat lasten pelikorttien luonnollisen kohtalon ja katosivat loppuun kuluneina. Mutta olisipa hauska nähdä nuo kortit uudestaan! Tällaisia korttisarjoja voisi aivan hyvin julkaista uudelleen näinäkin kouristuneen poliittisen korrektisuuden aikoina, aivan puhtaasti nostalgiasyistä. Sama koskee muitakin muinaisia pelikortteja, silläkin uhalla että sana 'musta' on koettu rasistiseksi jos se on sanan 'pekka' edessä.

Tietäisikö joku, onko näitä korteja vielä tallessa, ja olisiko niitä mahdollista julkaista uudelleen? Edes yksityiseen käyttöön?

(Tämän jutun kirjoitin juhliakseni ankaran olkapäätulehduksen lievää parantumista, ja sen on suorittanut suurella ja hirmuisella vaivalla pääosin vasen käteni. Kaikki kunnia sille, vaikka se ei ehtinytkään oppia oikean tavoille kokonaan. Kursorin jahtaaminen hiirellä oli turhauttavaa, hyvä kun hammasharja onnistui osumaan enemmän hampaisiin kuin poskiin, muista paljon isommista vaivoista nyt puhumattakaan. Taas kerran tuli hyvä muistutus siitä, kuinka onnellinen saa olla kun tärkeimmät ruumiinosat vielä suostuvat toimimaan niinkuin on tarkoitus!)