Suomenmaa

Sain juuri puhtaaksikirjoitetuksi lauluni Aleksis Kiven Suomenmaan tekstiin. Vaikka laulu on tehty jo 33 vuotta sitten, ja sitä on esitetty näillä seuduin usein, se on jäänyt varsinaista julkaisemista vaille. Tosin levytin sen itse heti 80-luvun alussa, mutta käyttökelpoinen nuotti on siis vasta valmistunut. Toivon, että laulu nyt vähitellen pääsee leviämään muidenkin käyttöön, sillä suoraan sanoakseni minun mielestäni se on paras Suomenmaan sävelitys tähän mennessä.

Mutta itse runosta haluan sanoa jotain, sillä en tiedä mitään kauniimpaa, lempeämpää ja suomalaisempaa kuvausta siitä rakkaudesta jota ihminen voi tuntea sitä maata kohtaan, johon on syntynyt, jossa on kasvanut ja jossa elänyt koko elämänsä. Yleisesti on tunnettua, että Kivi kirjoitti runonsa Runebergin Vårt land -runon mittaan, ja että sen siis voi laulaa Maamme-laulun sävelmällä. Mutta niin mestarillinen ja taidokas kuin Runebergin runo onkin, se on kuviltaan ja asetelmaltaan kansainvälistä tavaraa. Kivi sen sijaan lähtee suomenkielestä, jolla on aivan eri ominaisuuksia kuin indoeurooppalaisilla kielillä.

V.A.Koskenniemi piti Suomenmaata onnettomana ja avuttomana muunnelmana Runebergin runosta. Totta onkin, ettei ruotsinkielisen mestarin sofistikoitu loppusoinnutus onnistu Kiveltä laisinkaan. Mutta lieneekö hän sitä edes tosissaan tavotellut? Kuten vaikkapa Sydämeni laulussa myös Suomenmaassa pelaa aivan toisenlainen kielenluonne, vokaalien ja diftongien musikaalinen soinnutus, alkusointuakaan unohtamatta.

Molemmat runoilijat kuvaavat laajalti Suomen luontoa, mutta Kivellä se on itse asiassa pääosassa, ja muodostaa vertauskuvan suomalaisen kokijan sieluntilasta. Kun Runebergilla 'me' on tärkeässä ja poliittisessakin osassa, Kivi luonnehtii yksilön tunteita - unohtamatta toki idyllien muinaiskreikkalaista kuvastoakaan paimenista ja nymfeistä luonnon helmassa.

Kivi alottaa retorisella kysymyksellä, kylläkin hyvin klassiseen tapaan:

Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Hän vyöryttää esiin lisää yksityiskohtia, joista jo selviää maantieteellinen sijainti kiitettävällä tavalla. "Kanteleitten pauhina" on kaikua täällä asuvien ihmisten henkisistä ja koko ympäröivää luomakuntaa syleilevistä toimista - ja kuten Veljekset aikoinaan teutaroivat kultanummen hongistoissa, niin vertauskuvallisten kanteleitten pauhina täyttää koko ympäristön ihmisen äänellä:

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi,
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.

Muistikuvat käyvät yhä henkilökohtaisemmiksi:

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Tietysti Kiven on taustoitettava tätä maata asuvan kansan ominaisuuksia menneisyyden tosiasioilla:

Oil monta näissä laaksoissa
tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ
taas poisti hallayön.

Runon kirjoitusaikana maanviljelystaito oli jo huomattavasti kehittynyt entisestä, vaikka kaskiviljelyyn viitataankin. Tämä antoi hyvän syyn toiveikkuudelle tässä kansaa aiemmin eniten rasittaneessa kysymyksessä. Totta kai sodatkin on mainittava - mutta kas, silloin Kiveltä loppuu runollinen veto, ja syntyy runon epäonnistunein säkeistö (jonka itse olen jättänyt pois):

Viel monta näissä laaksoissa
on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.

Unohtakaamme tämä ulkokohtainen säkeistö jonkinlaisena kumarruksena runon lajityypille. Tällä tavoin edellisten säkeistöjen kertomus jatkuu johdonmukaisesti ja toivoa täynnä:

Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuos aaltoileva peltomme,
tuos viherjäinen niittumme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!

Nyt idylli syvenee ja personoituu poikaan ja tyttöön, aamuun ja iltaan:

Tuon lehtimetsän kaikunaa
mi autuus kuultella,
kun valjetessa aamuisen
siel pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa
käy impi iltana!

Viimeinen säkeistö poikkeaa vahvasti Runebergin propagandistisen positiivisesta poliittisesta julistuksesta, mutta on Kiven valitseman käsittelytavan kannalta väistämätön ja luonteva:

Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!

Minusta tämä runo kuuluu Kiven kauneimpiin, ja on omaa luokkaansa myös patrioottisten suomalaistekstien joukossa. Komeilematon, komentelematon, pehmeä, inhimillinen, lämmin ja suomenkieltä kauniisti käyttävä.

Alkuun sijoitin somisteeksi kuvan, joka on Signe Branderin sata vuotta sitten Punkaharjulta ottama, mutta jota minä hiukan käsittelin graafisemmaksi, osittain myös siksi, että skannatun painotuotteen heikkous häviäisi itse kuvasisällön taakse. Runon oikeinkirjoituksessa olen säilyttänyt Kiven oman kieliasun. Se antaa sisällölle huomattavasti lisää kotoisuutta ja aitoutta.