Vaivaan lukijoita vielä yhdellä Ritvalan Köörin laulamalla liturgiasävelmällä. Tällä kertaa se lauletaan alkukielellä eli latinaksi. Kysymyksessä on eräs kauneimmista gregoriaanisista sävelmistä, offertorium Ave Maria, gratia plena. Suomeksi teksti löytyy Luukkaan evankeliumin alusta: Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi! (Luuk. 1:28) Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! (Luuk. 1:42).
Tässä sävelmässä yhtyvät monet gregorianiikan komeat erityispiirteet. Tärkeät sanat korostetaan pitkin melismoin eli yhdellä tavulla lauletuin sävelkuluin. Sanan 'Maria' kohdalla tuntematon säveltäjä käyttää katedraaliakustiikkaa hyväkseen, ja taivaan kuningattaren nimi hehkuu F-duurikolmisoinnun sävelissä. Sanalle 'Dominus' (Herra) tulee suorastaan romanttisen eksaltoitunut, melkein oopperamainen melisma, ja sanoille 'Benedicta tu" (Siunattu sinä) vielä yksi. Mutta laulun loppu rauhoittuu ja kumartuu kohdussa piilevän ihmeen edessä.
Koska tiedän, että tätä blogia lukevat useat muusikot, kiinnitän huomiota muutamaan tekniseen seikkaan. Sävellaji on hypomiksolyydinen, jossa perussävelenä on g (vihreä), ja melodian alin sävel on g:n alapuolinen d (sininen). Kolmas tärkeä sävel (tenor eli tuba) on c (punainen ylimmällä viivalla), jota käytettäisiin jos tekstinä olisi yhdellä sävelellä laulettu psalminsäe. Hypomiksolyydinen asteikko mahdollistaa viisi kolmisointua, joista alin, d-molli (d-f-a), esiintyy melodiassa selvästi varsinkin lopussa, ja kolmas, F-duuri (f-a-c) suorastaan komeasti varsinkin sanalla 'Maria'. Neljäs mahdollinen kolmisointu olisi G-duuri, mutta se esiintyy oikeastaan vain moniäänisen sovituksen sointuna. Useimmat lauseet päättyvät kyllä perussäveleen, mutta siihen tullaan aina askelittain, ei soinnullisesti. Samasta syystä myöskään toinen mahdollinen sointu eli e-molli ei esiinny melodiassa. Sen sijaan viidettä eli a-mollisointua saattaa hyvinkin kuulla, kun se oikeastaan on d-mollin ja F-duurin jatko, siis terssin välein sävelet d-f-a-c-e (kohdassa Benedicta tu).Nämä kirkkosävellajit eli modukset ovat viehättäviä eläytymiskohteita. Niin erilainen on niiden tunnelma tavallisiin duuri- tai molliasteikkoihin verrattuna. Juuri miksolyydinen ja hypomiksolyydinen (modukset 7. ja 8.) ovat tonaalisessa pehmeydessään suloisia, ja niiden loppukadenssi d-mollista G-duuriin virkistävä erilaisuudessaan.
Umm... tarkoittaako "hypomiksolyydinen" samaa kuin "plagaalinen miksolyydinen" eli d:stä d:hen ilman ylennyksiä tai alennuksia, mutta perussavelenä g?
VastaaPoistaTäsmälleen näin, rakas Rouva! Tosin voi mennä d:n yläpuolellekin kuten tässä, eikä tarvitse välttämättä mennä alas d:hen, kunhan menee alle g:n - no, rajatapaus, ja riippuu siitä mikä puolestaan on se tenor... Joissain tapauksissa pidän meidän jälkiviisauttamme parempana kuin muinaisia tulkintoja, ja olen sitä mieltä että sävelmien joukossa on myös sekamuotoja. Minulla on mm. kaikkien Alleluiasävelmien nuotit kansiossa sävellajittain ja sävelmotiiveittain järjestettyinä, ja niiden muistaakseni lähes 200 sävelmän joukossa oli tosi omituisiakin.
VastaaPoistaHih, sitten onkin tiedossa, mistä on kyse :) Kirkkosävellajit ovat tärkeässä asemassa niin progressiivisessa rockissa kuin melodisessa heavy metalissa: ei ole salaisuus, että monet proge- ja heavymuusikot pitävät sekä kirkkomusiikkia että barokkimusiikkia esikuvanaan.
VastaaPoistaYksi parhaimpia - ja melodisimpia - prog metal -yhtyeitä tässä suhteessa on kanadalainen Rush. Jos vain kykenee kestämään Geddy Leen sietämättömän korkean tenorin, niin Rush on erinomaista kuunneltavaa.
Kirkkosävellajit ovat läsnä myös keskiaikamusiikissa varsin yleisesti.
Onko muuten meidän käyttämämme saksalainen nuottinotaatio samaa perua? Valkoisilla koskettimillahan aiolinen moodihan menee a-h-c-d-e-f-g-a kun taas b on alennettu h. [Anglosaksisessa notaatiossa h on b ja b b-flat - mikä onkin loogisempaa.] Mutta jos soittaa a-b-c-d-e-f-g-a (siis yksi musta kosketin mukana), tulee fryyginen moodi. Pohjaako saksalainen notaatio fryygiseen eikä aioliseen kirkkosävellajiin?
B:n ja H:n ero alkoi jo 1000-luvulla. Välivaiheena oli kreikkalaisen tetrakordiajattelun keskiaikainen (väärin?)ymmärrys. Todettiin, että esim. doorilaisessa asteikossa c-d-e-f g-a-(b)-c oli samanlaiset tetrakordit, mutta melodiassa (b):n paikalla oli usein kaksi eri sävelkorkeutta. Alempaa alettiin kutsua pehmeäksi (mollis) ja pyöreäksi (rotundum) B:ksi ja ylempää kovaksi (durum) tai nelikulmaiseksi (quadratum) B:ksi. Jälkimmäinen muuttui viimeistään 1500-luvun alussa h:ksi jota se eniten muistutti. Näin voitaisiin käytännöllinen doorilainen asteikko kirjoittaa muotoon d-e-f-g-a-b/h-c-d. Alempi b:n taso eli nykyinen b johtui tietyistä melodiakuluista, esim. g-a-b-a-g, ylempi eli h esim. kulusta d1-c-h-c-h-a. Tätä järjestelmää käyttävät saksalaisen alueen lisäksi pohjoismaat, hollanti, puola, tsekki, slovakia ja jotkut muut.
VastaaPoistaJooninen ja aiolinen olivat itse asiassa aika lailla sivuraiteilla ensi alkuun. Tärkeämpiä olivat d-doorinen, e-fryyginen (joka soinnullisessa vaiheessa usein tulkittiin ikäänkuin c-duuriksi), f-lyydinen ja g-miksolyydinen.
Keskiajan teoreetikot olivat vähän sokeita muille kuin 7-sävelisille asteikoille. He eivät tunteneet esim. Intian rāga-systeemiä, jossa jopa useammillakin kuin yhdellä sävelellä voi olla vaihtoehtoinen korkeus, yleensä myös melodisista syistä. Sitä paitsi on paljon gregoriaanisia sävelmiä joissa aivan selvästi esiintyy kaksikin modusta yhtäaikaa. Yksi sellainen sai nimenkin: Tonus peregrinus ("Vaeltava sävellaji"). Meidän nykykorviimme se kuulostaa aivan d-aioliselta, mutta kysymys onkin näistä useammalla tavulla laulettavista tenor-sävelistä. Esimerkki: a-b-aaaa-g-b-a-g-f / gggg-d-f-e-d, jossa kantillointisävel on merkitty useammalla kirjimella, ja se on alussa eri kuin lopussa.
Teoria on harmaata, eikä se musiikissa mitenkään onnistu täysin kattamaan sävelten vapaata virtailua, vaikka vimmatusti yrittääkin.
Vielä yksi huomautus: mistä tuleekaan alennusmerkki ja palautusmerkki? No näistä b:n muodoista tietysti! :)
VastaaPoista