sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Dichterliebe ja hihittelevät kukkaset: "Älä ole siskollemme vihainen"...
Heinrich Heinen 71 runoa sisältävästä sarjasta Lyrisches Intermezzo valitsi Robert Schumann 16 runoa, ja sävelsi niiden pohjalta musiikinhistorian ehkä suurenmoisimman ja yhtenäisimmän laulusarjan, jonka nimeksi antoi Dichterliebe, "Runoilijan rakkaus". Schumann oli mestari tajuamaan ja jatkamaan Heinen usein ironistakin lyriikkaa. Dietrich Fischer-Dieskau, viime toukokuussa kuollut Lied-laulun valtias oli tämän laulusarjan kutakuinkin täydellisin esittäjä. YouTuben videot on tehty vuonna 1956 pidetystä konsertista, jossa pianon osuuden soittaa Gerald Moore. Tekstit ovat mukana sekä saksaksi että englanniksi.
Tässä ensimmäisessä jaksossa (laulut 1-6) on mukana tähän asti käsittelemistäni Heinen runoista n:o 3 ("Die Rose, die Lilie"), n:o 4 ("Wenn ich in deine Augen seh'") ja n:o 6 ("Im Rhein"). Tässä vaiheessa tarinaa ovat asiat vielä hyvin. Runoilijalla on ollut helliä kohtauksia tytön kanssa, ja tämä on vastannut suudelmiin suudelmilla.
Tällä videolla ovat laulut 7-11, ja nyt on tapahtunut se väistämätön. Tyttö on rakastunut toiseen, ja vieläpä nainut tämän. Heti ensimmäisessä laulussa ("Ich grolle nicht", "Ja minähän en raivoa!") raivostunut runoilija kostaa tytölle. Hän sanoo tienneensä jo kauan, että tämän kurjassa sydämessä on pimeä yö, jossa käärme nakertelee sydäntä. 8. laulussa ("Und wüssten's die Blumen") runoilija vetoaa kukkasiin, satakieliin ja tähtiin, että ne tulisivat häntä lohduttamaan, ja laulussa 9 ollaankin jo tytön häissä, joita runoilija kiertelee pilvi otsallaan, katkerana.
Tällä videolla ovat laulut 12-14, mukana myös tuo unessaitkemisruno (n:o 13) josta aikaisemmin puhuin. Mutta laulu 12 on se josta vihjaisin edellisessä jutussa. Siinä runoilija kulkee puutarhassa loistokkaana kesäaamuna kukkien keskellä, kulkee mykkänä. Kukkaset kuiskivat hänelle ja ovat sääliviä: "Älä ole siskollemme vihainen, / sinä murheellinen, k a l p e a mies!" Kuunnelkaa, miten Schumann ei jätä laulua tähän, vaan antaa kukkasten kuiskia ja hihitellä vielä pitkään.
Ja niinhän se todellakin on, että miehet voivat olla romanttisia ja vaikkapa runoilijoitakin, mutta nainen on lopultakin se, joka päättää kelle sylinsä aukaisee. Suomalainen sananlasku toteaa asian rupisen suoraan neljällä sanalla, joita en tässä halua toistaa. Parempi on kuitenkin pysyä runokuvissa.
Tässä ovat sarjan kaksi viimeistä laulua (15 ja 16). Päätöslaulussa Heine vielä kerran ottaa saksalaisittain mahtavat kuvat käyttöön. Hän käskee tekemään valtavan arkun, joka on vielä suurempi kuin Heidelbergin tynnyri. Sitä kannetaan valtavilla paareilla, jotka ovat pitemmät kuin Mainzin silta. Kantajiksi tarvitaan kaksitoista jättiläistä, jotka ovat vahvempia kuin Pyhä Christoph "im Dom zu Köln am Rhein". Ja se arkku lasketaan valtameren syvyyksiin. Miksi noin suurellinen kulkue? Juu, runoilija upottaa näet sen mukana rakkautensa ja tuskansa...
Jälleen Horatius pyörii haudassaan, mutta varmaankin herkeämättömästi nauraen. Schumann puolestaan kirjoittaa lauluun pitkän epilogin, jossa vilahtavat vielä ne hihittelevät kukatkin, ja joka päättyy romantiikan aikana niin usein käytettyyn lebewohl- eli hyvästijättömotiiviin.
Kas tässä tuo romanttinen ja ironinen, mutta hellän rakastava runo- ja laulusarja sitten oli. Kuunnelkaa sitä yhä uudestaan, niin ette pääse siitä koskaan irti... Heinen (ja Lassi Nummen) jälkeen aihepiiri vaatisi vielä nuoren Eino Leinon töiden käsittelyä, mutta jääköön se tulevaisuuteen.
Og størst av alt er kjærligheten!
VastaaPoistaKR
VastaaPoistalueskelen Heinea siinä missä Goetheakin, silloin tällöin toisinaan.
Musainvalidina ilman musaa. Toispuoleisena.
Kirjoitat:
"raivostunut runoilija kostaa tytölle. Hän sanoo tienneensä jo kauan, että tämän kurjassa sydämessä on pimeä yö, jossa käärme nakertelee sydäntä. 8. laulussa ("Und wüssten's die Blumen") runoilija vetoaa kukkasiin, satakieliin ja tähtiin, että ne tulisivat häntä lohduttamaan, ja laulussa 9 ollaankin jo tytön häissä, joita runoilija kiertelee pilvi otsallaan, katkerana."
Onneksi me emme ole tuommoisia runoilijatyperyksiä.
Meillä on vara menettää ja saada, koska vain kaukaa ihailemme.
Niin kuin näiden urheilijapersoonallisuuksien suhteen (sic!) joita kuvina katselemme, ämyreistä kuuntelemme.
Kun tiedän vivahdeherkkyytesi naisasioissakin, niin pakko retorisesti, siis turhaan, kysyä sillä lienet varmasti kanssani samaa mieltä upeista urheilijanaisista: Minna Kauppi & Kaisa Mäkäräinen.
Kaunottaria kumpainenkin.
Vaan eikös Kaisan herkkyys ole silti yhä vielä aivan omaa luokkaansa!
Ja ilman ironiaa lausuttuna.
hikkajii, olen samaa mieltä noista urheilijoista, ja myös siitä mitä Kaisasta sanoit! :)
VastaaPoista