Portugalin rannalle kalebassissa ajautunut tuntemattoman tekijän ranskankielellä laatima matkakertomus, suom. KR. Jatkoa edellisille jaksoille.
Minä kysyin: "Minkä vuoksi et antanut lasten kasvaa aikuisiksi?" Thalassandros vastasi: "En halunnut tytölle samaa kohtaloa kuin vaimolleni. Hän oli jo lähellä kypsymistä... Ja poika oli paras jättää hänelle leikkitoveriksi". Mies näytti minulle meduusakalvolle piirtämäänsä kuvaa tytöstä. Se oli tämäntapainen:
"Lapsista oli minulle paljon iloa, mutta kaiken aikaa pelkäsin kuitenkin menettäväni heidät. Siihen näytti olevan tarjolla hätäratkaisu", mies kertoi. "Olin kauan tehnyt kokeita meduusoilla, ja huomannut niissä erikoisen piirteen. Ne elivät sammiossa varsin hyvin, jos saivat olla merivedessä, ja aika ajoin lisäsin veteen hieman Sokerivuoren murusia. Jos kuitenkin härnäsin niitä, ne yrittivät käyttää myrkkyään minuun, ja kun se ei enää vaikuttanut, ne alkoivat sulautua toisiinsa. Näin ne yrittivät vahvistaa puolustustaan. Mitä enemmän niitä tönin, sen useampi yksilö sulautui toisiin. Lopulta ne täyttivät koko suuren sammion niin, että alkoi tulla ahdasta. Ensin huomasin että ne imivät vettä sisäosiinsa, ja näyttivät tulevan sillä toimeen, mutta hämmästyttävintä oli että kun katselin niitä läheltä, ne alkoivat katsella takaisin!"
"Miten ihmeessä?", kysyin. "Niille kehittyi kaksi tummaa läiskää, jotka ilmeisesti aistivat valoa. Kun liikuin sivummas, ne läiskät (tai silmät) seurasivat minua", mies kertoi. "Silloin sain ajatuksen! Kutsuin pojan paikalle, ja annoin hänelle ohjeet miten ärsyttää meduusayhteisöä juuri sen verran että se jatkoi kehittymistään. Meduusoista oli tullut mimos, matkijaolento!"
Muistin että englantilaiset olivat käyttäneet tällaisesta nimitystä 'mimickery'. Monilla ihmisillä oli jonkinlainen tarve matkia toisten käyttäytymistä, ja ehkäpä sellainen oli siis mahdollista jopa eläimillekin, jos niille tuli tarve puolustautua. "Joka tapauksessa muutaman kuukauden kuluttua meduusayhteisö alkoi jo muistuttaa poikaa mitä täydellisimmin, ja se kehitti itselleen ihmisenkaltaisen suunkin, josta saatoimme jatkuvasti täydentää sen vesivarastoa", mies kertoi. "Ja sitten teimme saman kokeen tytön kanssa!".
"Näin olivat ensimmäiset "meduusalapset" syntyneet. Niiden päällimmäinen kerros eli "iho" alkoi tummua ilman vaikutuksesta, ne oppivat kävelemään, ja kesyyntyivät kaikin puolin. Ne alkoivat seurata meitä, koska meiltä he saivat "ruokansa", ja kiintyivät meihin kuin koirat ikään. Ainoa vika niissä oli, ettei puhuminen oikein sujunut. Nytkin ne kovan opetuksen jälkeen päästävät vaivalla jonkinlaisia ääniä, varsinkin jos ovat nälkäisiä tai haluavat hyväilyä ja läheisyyttä, mutta puheeksi sitä ei voi sanoa. Itse asiassa koiratkin ääntelevät kaunopuheisemmin kuin ne".
Olisin halunnut kuulla vielä lisää ihmeellisistä meduusoista, mutta Thalassandros ilmoitti, että meidän oli mentävä Heliognomonissa käymään. Ymmärsin sanan tarkoittavan jonkinlaista aurinkokelloa, mutta korkean kallion laella oleva rakennelma muistutti enemmän Ranskan muinaisia jättiläisten kivirakennelmia. Mutta sinne kulkeva suora kivetty tie oli sittenkin ihmeellisempi. Sitä reunusti kummankin puolin pylväitten rivistö, ja niiden takana oli pienten temppelien tapaisia rakennuksia. Ne olivat itse asiassa varastoja, jotka kertoivat saaren historiasta. Pylväissä oli useita rivejä loveuksia, ja niiden vierellä kovin tutuilta tuntuvia merkintöjä.
"Olenko oikeassa", Thalassandros kysyi, "että nyt on menossa teidän vuotenne 1799?" Minä hämmästyin, mutta tajusin sitten, että Saarella oli aikojen kuluessa käynyt lukuisia merenkulkijoita myös gregoriaanisen ajanlaskun aikana. Mies kertoi, että hän oli saapunut tänne noin vuonna 282 "ennen teidän Khristoksenne syntymää", ja että parhaillaan oli siis menossa Saaren vuosi 2081. Kesti joitakin aikoja, ennenkuin mies oli onnistunut selvittämään auringon sijainnit talvi- ja kesäpäivän seisauksen aikana, ja alun perin hän oli laskenut vuosia kesäpäivän seisauksesta alkaen, sillä kesä oli ollut korkeimmillaan kun hän Saarelle joutui. Mutta myöhemmin hän korjasi ajanluvun meidän tapojemme mukaiseksi, ja otti samalla käyttöön arabialaiset numerot.
Aurinkokello oli koottu suurista kivipaasista, ja mies näytti minulle seisauksien paikat matalammalla kivikehällä. Ihmettelin ettei hän ollut modernisoinut rakennelmaa, vaikka työvoimaakin olisi silloin tällöin ollut tarjolla, mutta selitys oli itse asiassa aivan yksinkertainen: hän ei halunnut, että merenkulkijat jo kaukaa näkisivät ihmisen rakentamia merkkejä. Seurauksena olisi vain ollut haaksirikkojen lisääntyminen, eikä hän sitä paitsi halunnut saarelle ylimääräistä väkeä sitä pilaamaan. Saari oli hänen, eikä hän enää halunnut luopua valtakunnastaan, ja kaikkein vähiten hän halusi palata Eurooppaan.
Mutta minun tuloni oli herättänyt hänessä uusia ajatuksia. Ehkäpä me yhdessä voisimme tutkia joitakin hämäriksi jääneitä asioita. Olin jossakin vaiheessa jo vihjannut, että voisimme käydä nymfien saarella heidän elämäänsä tutkimassa, ja arvellut että meduusalapsista voisi siinä olla jotain hyötyä. Mutta sitten silmäni erottivat rakennelman jonka päällä oli merkillinen veistos. Ellen erehtynyt, veistos esitti hevosta, jolla oli ihmisen yläruumis. "Kentauros!", huudahdin. Mies oli hiljaa, ja alkoi sitten surumielisesti kertoa vielä uutta outoa tarinaa kentaurista, joka oli elättänyt häntä ensimmäiset ajat Saarella.
Jatkuu sitä mukaa kun saan käännöstyön ja kuvituksen valmiiksi. Kuva "neekeritytöstä" on graafinen muunnelma 1900-luvun alun postikortista; se muistuttaa yllättävän hyvin käsikirjoituksen piirrosta.
