Suvivirsi ja lapsellinen ajattelu

Suvivirsi-taistelun seuraaminen ei ole ollut kovinkaan ylentävää puuhaa. Eritasoisia argumentteja on viskelty suruttomasti sinne tänne, ja valitettavan suuressa osassa kommentaareja ja julistuksia ajatuksellinen taso on ollut surullisen heikko. Olen jo muutamaan kertaan sanonut, että kiihkomielisten ateistien vuodatuksia voi verrata seitsenvuotiaan lapsen pettyneeseen raivoon, kun tämä huomaa että joulupukin naamion takaa paljastuukin naapurin setä. Yhtä lailla lapsellista on kirjainuskovaisten ajattelu. Jos yksikin kirjain muutetaan, koko rakennelma sortuu.

Monen on vaikea ajatella, että joulupukki silti olisi olemassa, abstraktina ja sympaattisena hahmona tutussa kertomuksessa, jota jouluisin näytellään perheissä ja yhteisöissä. (Sillä on toki myös kristillinen pohja Pyhässä Nikolauksessa.) Vielä vaikeampaa useimmille lienee ajatella uskontoja eräänlaatuisen henkisen kehityksen ilmenemismuotoina, jotka kukin omalla tavallaan vertauskuvallisesti ja tarinoiden muodossa ovat yrittäneet selvitellä ihmisen ja hänen maailmansa outoja ja salaperäisiä asioita.

Oli se jonkun mielestä kivaa tai ei, Eurooppa on syntynyt ja kehittynyt viimeiset vajaat kaksituhatta vuotta kristillisen yhtenäiskulttuurin puitteissa. Kristillinen perintö näkyy jokapäiväisessä elämässä kaikin tavoin, riippumatta ihmisten henkilökohtaisista mielipiteistä tai uskonnollisesta ajattelusta. Seitsenpäiväisellä viikolla on uskonnollinen taustansa, viikonpäivillä samoin. Pohjoismaiden liput ovat kristillisiä symboleja, suurjuhlat pääsiäinen ja helluntai istuvat tiukasti yleisessä perinteessä. Suurella osalla etunimistä on juutlainen ja kristillinen pohja. Kuolleitten muistopäivällä ja pyhäinpäivällä on kristillinen tausta, vaikka kuolleita toki voidaan muistella uskonnosta riippumattakin.

Kaiken kristillisen perinteen poistaminen länsimaisesta yhteiskunnasta on toivoton yritys. Siinä menevät juhlien ja laulujen ja lippujen ohella myös kulttuurin suurteokset. Suurenmoinen arkkitehtuuri, Matteus-passiot ja puolet taidemuseoiden sisällyksestä - kaikki enemmän tai vähemmän myös sivistyneen eurooppalaisvaltion tukemia asioita.

Monet Kristuksen lauseet ovat keskeisenä osana yleisessä eurooppalaisessa etiikassa, ja sama koskee myös vaikkapa Paavalia. Tokihan uskontoja on käytetty ja käytetään yhä tekosyynä valtapolitiikalle ja pahanteolle, vastoin niihin yleisesti rakennettuja eettisiä pyrkimyksiä. Kristinusko on tässä mielessä jo varsin rauhottunut, osa islamista sen sijaan ei.

Lapsenomaisen kirjaimellisesti ajattevalle on vaikea selittää, että Suvivirressä kiitetään Jumalaa symbolisesti kaikesta kesän ihanuudesta. Määritelmällisesti ihminen ei voi Jumalaa kuvata, hän/se on jotain joka on ihmisen ajattelukyvyn ulkopuolella. Jumalasta ei edes voi esittää kantoja tai luonnehdintoja "yliluonnollisen" tai "luonnollisen" olemuksen asteikolla. Mutta kirjaimellinen ateisti törmää sanaan "Jumala", ja saa hepulin. "Jumalia ei ole!", hän hädissään huutaa, huomaamatta että esittää väitteen joka on aivan yhtä epämääräinen kuin kaikki mielikuvat mahdollisesti olemassa olevastakin Jumalasta.

Samalla symbolisella ja abstraktilla lailla voi suhtautua muihinkin kristinuskon suurten kertomusten yksityiskohtiin. Suosittu aihe on ollut esimerkiksi Marian neitsyys, jonka parissa puberteettiset kommentaattorit ovat innolla ilakoineet. Ja jos Jeesus sikisi parthenogeneettisesti, hänen olisi vieläpä pitänyt olla nainen! Mutta kertomus Mariasta ja hänen esikoisestaan ei ole lääketieteellinen kertomus. Puuttumatta sanojen merkityksiin yli 2000 vuoden takaisessa juutalais- ja kreikkalaismaailmassa, voidaan yhtä hyvin hyväksyä "neitsyys" jonakin vertauskuvallisena asiana, ja ainakin kunnianimenä. Mitä sitten? So what? Itse tarinan lähtökohdathan ovat itse asiassa vanhempiakin kuin tämä erityinen kertomus.
_______

Tähän yhteyteen liittyy vielä useasti harmittelemani kovin yleinen viehtymys maagiseen ajatteluun. Siinä siis on olettamuksena, että jokin "pahaksi" mielletty entiteetti, kuten karhu, paholainen tai Venäjä on jätettävä puheesta pois, muuten se maagisesti ilmestyy paikalle kaikkine kamaline seurauksineen. On puhuttava hyssytellen, ettei "se" huomaa.

Tässä mielessä tulee sivumennen sanoen mieleen se hämmästyttävän yleinen havainto, että Neuvostoliittoa ihailleet vasemmistolaiset sankoin joukoin yhäkin ovat asenteeltaan Venäjä-myönteisiä, vaikka tuon maan nykyinen politiikka ja ideologia ovat mahdollisimman kaukana ihanteellisesta sosialismista, kommunismista nyt puhumattakaan. Oliko vasemmistolaisuuden todellisena pohjana sittenkin opportunistinen ajattelu voittajan puolella olemisesta?

Eduskunnan televisioidussa Ukraina- ja turvallisuuspoliittisessa istunnossa muuan naisedustaja parahti, että "Moskovassa kyllä kuullaan mitä täällä puhutaan". Tämä jos mikä on sekä maagista että opportunistista ajattelua. Jos Paha kuulee syntiset puheet, se tulee ja syö. Tai todennälöisimmin joku, joka ilmoittautuu Pahan legitiimiksi edustajaksi.

Asumattoman näköinen koti

Työhuoneeni näytti illalla 22.3.14 tältä. Ilmeisesti huoneessa ei työskentele kukaan, vaikka kompuutteri onkin päällä. Jos työskentelisi, pöydät olisivat täynnä papereita. Etualan pöytäkin on aivan tyhjä ja pölytön. Mitä on tapahtunut? Onko työhuoneen haltija muuttunut haltiaksi ja taikonut jäämistönsä hyllyille aakkosjärjestykseen?

Ei ole. Huoneiston ikkunat on vaihdettu, ja niiden edusta oli tyhjennettävä. Samalla päästiin puhdistamaan 15 vuotta piilossa ollut alue pöydän takana. Näkisittepä mitä kuvaajan selän takana on: laatikoita, paperiröykkiöitä, huonekaluja, sekä lisää laatikoita ja paperiröykkiöitä. Sellaisia on kaikkien huoneitten ikkunan vastaisissa päissä. 

Paperikasoissa ei ole mitään pahaa, jos niihin ei oleellisesti kajota. Työhuonearkeologi löytää kustakin pinosta erehtymättömästi sen syvyyden jossa tietty paperi on. Jos syvyydestä on epäselvyyttä, johtofossiilit auttavat oikean löytämisessä. Mutta nyt järjestys on totaalisesti järkkynyt. Työhuone ja koko koti on hitaasti ja suurella vaivalla restauroitava. Mitä tahansa voi löytyä mistä tahansa, ja kiireelliset tavarat löytyvät takuuvarmasti viimeisinä. Ehkäpä aika on silloin jo hoitanut asian pois päiväjärjestyksestä.

Huoneiston tyhjennysraivaus tuotti uusiakin ajatuksia. Mitäpä jos yrittäisi tehdä niin, että kukin paperikasa saataisiinkin puretuksi suoraan kansioihin ja mappeihin, ja pöydät säilyisivät tämän kuvan esittämässä epätodellisessa asussa? Tähän toki tarvittaisiin uuttera ja kekseliäs lauma sihteereitä...

Toinen uusi ajatus on, että kun kerran uudet ikkunat ovat niin siistejä ja kliinisiä, miksi enää ripustaa verhoja takaisin? Siinähän ne vain taas keräisivät pölyä. Minulla oli tuossa oikein söpö marimekkoverho. Nyt se on (kiitos ystävällisen talkooväen) muitten joukossa pestynä ja siististi taiteltuna, ja kaipaa pientä säilytystilaa jostain kaapista...

No, hempeät haaveilut sikseen - kyllä elämisen jäljet kaiken todennäköisyyden mukaan pian palaavat paikoilleen. Ja nämä epärealistiset haaveilut haihtuvat sinne minne ne kuuluvatkin.

Pienenä lisäyksenä kerron, että kuvassa näkyvä pääkoneeni oli melkein viikon syrjässä ja käyttämättömänä. Sen vuoksi toimintani mm. täällä blogosfäärissä on ollut minimaalista. Mutta nyt siis sekä minä että elektroniset jatkeeni olemme jälleen palanneet kybertodellisuuteemme. Toivottavasti tuottamamme sähköiset impulssit jälleen sinkoilevat satelliittien kautta sinne minne niiden on määräkin sinkoilla. 

Kaisa ja Mari

Ei minulla tässä muuta asiaa ole, kuin että ihailen suunnattomasti noita Pohjois-Karjalan hurjia ja viehättäviä tyttöjä!

Ensi kertaa yhdessä palkintokorokkeella!

Kuva (Lehtikuva) kähvelletty Ylen uutissivustolta:

Merkkejä rinnassa

Meidän suvussa ei pruukata heittää mitään pois. Nyt on isäni rintamerkkien vuoro. Yläkuvassa on kolme mottitalkoitten merkkiä vuosilta 1942, -44 ja -45, äitini ja isäni maaottelumarssimerkit 1941 toukokuulta, sekä myöhäisempi Suomen sotaveteraaniliiton perustajajäsenen merkki. Iso pinssi keskellä on merkitty 16.5.1918/1938, ja sillä juhlittiin valkoisen armeijan paraatia Helsingissä Mannerheimin johdolla, ja samalla vapaussodan (tai jos haluatte sisällissodan) päättymistä.

 Alemmassa kuvassa on Leipzigin kevätmessujen sisäänpääsymerkki vuosilta 1936, -38 ja -39. Isäni oli tuolloin osastopäällikkönä Stockmannilla, ja joutui viran puolesta käymään katsomassa uusinta tuotantoa. Stockmannin 10-vuotismerkki lienee ennemminkin merkki palvelusvuosista kuin konsernin 10-vuotisesta toiminnasta.

Voi niitä aikoja - voi voi...

Schildts julkaisi 1927 nimimerkki Brummell & Co. kirjoittaman Kaikkien tupakanpolttajien kirjan. Siinä on sekä tupakoinnin kulttuurihistoriaa, juttuja, runoja, että muuta tekstiä ylistämässä tuota suosittua ja muodikasta nautiskelutapaa. Isoisäni osti tai sai kirjan heti tuoreeötaan. Hänestä ei juuri löydy kuvaa ilman piippua suupielessä. Isäni omaksui piipun, ja minä hänen jälkeensä. 

Suomennan tähän lukijoitten iloksi, huviksi tai moraalisen närkästyksen tueksi osan luvusta KVINNOGUNST OCH TOBAKSRÖKNING, eli Naisten suosio ja tupakanpoltto. En yritäkään säilyttää vanhanaikaista ja juhlallista kieliasua.

Naiset avioituvat joskus oikeitten hyveen sankarien kanssa, mutta älkäämme tästä päätelkö että he rakastaisivat sellaisia. Päin vastoin, naiset ovat kaikkina aikoina osoittaneet välinpitämättömyyttä ja suoranaista halveksuntaa sellaisia miehiä kohtaan, jotka eivät koskaan eivätkä vähääkään horjahtaneet hyveitten polulta. Sen sijaan he ovat antaneet suosionsa runsaasti tulvia sellaisten syntisten yli, joiden ylin mielenkiinto kohdistuu lauluun, peliin ja pikarinkilinään.

Koska elämän nautinnoista pidättäytyminen näinmuodoin on naisten silmissä ollut enemmän miinusta kuin plussaa, niin on päivänselvää etteivät naiset koskaan ole osoittaneet minkään laista nyrpeyttä tupakkaa ja sen miehisiä palvojia kohtaan. Itse asiassa he vaistomaisesti kokevat epäluuloa niitä miehiä kohtaan jotka eivät tupakoi. He epäilevät sellaisten miesten olevan jotenkin vinoutuneita, omahyväisiä ja epämiehekkäitä. He tulkitsevat välinpitämättömyyden tupakkaa kohtaan merkiksi sielun kuivettumisesta ja kyvyttömyydeksi terveesti nauttia elämästä. Voiko mies, joka ei välitä tupakan houkutuksista, myöskään ihastua pariin kirsikkahuulia, liljanvalkeaan kätöseen - ei! Nainen tajuaa vaistomaisesti, että mies joka ei ymmärrä hyvän sikaarin päälle, ei myöskään täysin voi arvostaa naisen suloja. Tämän vuoksi nainen ei luota tupakoimattomiin.

R. Hofstätterin kliinisestä, psykologisesta ja sosiologisestu tutkimuksesta "Die rauchende Frau" (Tupakoiva nainen) valitsemme muutamia selventäviä sitaatteja:

Olga Wohlbrück: Tupakoimattomat ovat jotenkin epämiellyttäviä. Heistä tulee mieleen jotain sairasta, kuivaa askeesia. Miehet joilla ei ole tarvetta käyttää jotain narkoottista ovat vailla mielikuvitusta, ja ne jotka eivät tarvitse mitään stimulanssia eivät ole herkkiä tuntemaan mitään miellyttävää.

Bruno H. Bürgel: Turkkilainen sananlasku kehottaa varomaan miehiä jotka eivät polta ja jotka eivät rakasta koiria ja hevosia. - Olen tavannut vain kourallisen miehiä jotka eivät polta, ja he kaikki ovat olleet epämiellyttävää väkeä, huumorintajuttomia pedantteja.

Maria Stona: Tupakointi antaa meille naisille alitajuisesti vaikutelman voimasta - siksi pidämme tupakoitsijoista. Tupakoimattomat tapaavat mutustella makeisia. Tämä on meistä heikkouden merkki, ja herättää meissä halveksuntaa.

Ernst v. Wolzogen: Pitäisikö miesten tupakoida? Miksikä ei, jos he ovat sen tarpeessa. Ja tupakan tarpeessa ovat kaikki ne joilla hermot eivät oloe terästä. Sen vuoksi haluaisin varottaa kaikkia naisia myöntymästä mihinkään niin ajattelemattomaan tekoon kuin pyhä avioliitto hyvepellen kanssa, jotka eivät usko tarvitsevansa mitään piristävää tai sulostuttavaa myrkkyä.

Peter Eck: Välttäkää savukkeen hienostuneen nautinnon halveksijoita, väistykää sen tieltä joka kiistää sikarin tai piipun valloittavan miellyttävyyden! Psykologia antaa teille hyvän neuvon: tupakoimaton on epäseurallinen, ahdasmielinen ihminen ja ihmisvihaaja. Aivan epäolemättä kaikki vannoutuneet tupakanvastustajat ovat melkoisen rajoittuneita, kylmiä ja elämälle vihamielisiä.

"Poikkeus vahvistaa säännön", me lisäämme varovaisesti. Mutta jos mies elää vailla alkoholia ja tupakkaa, voi olla varma siitä, että hänen sielussaan kasvaa pelkkää rikkaruohoa ja ohdakkeita.

Viimeisinä sanoinani ennen kuin kivitätte minut, vetoan Sun Tzun viisaaseen lauseeseen: "Tunne vihollisesi!". Jopa "Mein Kampf" on hyödyllistä luettavaa muillekin kuin juutalaisille! Ja myönnän: tämän jutun kirjoittamiseen on mennyt kaikkiaan kolme tai neljä piipullista erästä skottiruutuun pakattua tuotetta...

Lisäys: Hofstätterin kirjanen on luettavissa faksimilena osoitteessa  http://www.api.or.at/wzfs/beitrag/WZ_18_1995_12_07_Reprint.pdf

Luin kirjan, ja se on täysin asiallinen, eikä sisällä yllä mainittuja henkilöitä ja sitaatteja. Nimistä päätellen vähän tuota kyllä ounastelinkin.

Lisäys 2: Sattuneesta syystä ilmoitan, että yllä oleva kursivoitu teksti ei edusta minun mielipidettäni, ja on julkaistu osoitukseksi siitä miten eri lailla menneinä aikoina on asioihin suhtauduttu. Vastoin jonkun väitettä tällaisen tekstin julkaiseminen ei kuitenkaan ole laitonta, enkä poista sitä blogistani.

Ryssänpelko

Erään näkemäni tutkimuksen mukaan Suomessa esiintyy Euroopan maista toiseksi eniten russofobiaa. Eräissä televisiokeskusteluissa aihetta on sivuttu, ja torjuttu russofobian mahdollisuus hyvin hätäisesti mutta jyrkästi.

Mitä se russofobia oikein on, kun sen esiintymisestä Suomessa ollaan niin jyrkästi eri mieltä? Suomenkielinen Wikipedia suomentaa sen muitta mutkitta ryssävihaksi. Näinpä sitten saadaan erinomainen poliittinen leimasin, jota on käytetty ja käytetään innokkaasti ihmisten jaottelemiseen hyviksi ja pahoiksi, aivan samoin kuin "rasismia", "fasismia" tai tuoreinta "denialismiakin". Niinpä monille meistä onkin kehittynyt automaattinen torjuntareaktio: "Eihän nyt toki sellaista oikeastaan olekaan, en minä ainakaan, mutta on täällä kyllä huolestuttavan paljon epäilyttäviä piirejä jotka..."

Mutta eihän russofobia sananmukaisesti tarkoita "vihaa", vaan pelkoa, aivan samoin kuin nyktofobia on pimeänpelkoa, akrofobia korkean paikan pelkoa, klaustrofobia ahtaan tai suljetun paikan pelkoa, tai agorafobia avoimen paikan pelkoa eli torikauhua. Monet näistä peloista ovat täysin luonnollisia ja itsesuojeluvaiston sanelemia hyödyllisiä pelkoja.

Poliittissävyisen paheksunnan onneksi russofobiaan on helppo sotkea sekaisin niin "pelko" ja "viha", kuin myös suhtautuminen venäläiseen hallintoon ja venäläisiin ihmisinä. Toki meillä on esimerkkejä vihamielisestä ryssittelystä esimerkiksi karjalaisevakoiden sijoittuessa jäljelle jääneeseen Suomeen, ja tiedämme myös miten usein varsinkin läntisen viihdekirjallisuuden tai elokuvien roistot ovat venäläisiä - alkaen nyt vaikkapa Tarzan-kirjoista 1900-luvun alussa. Ja tietysti venäläisiä pelon lisäksi meillä myös vihattiin sortokausien aikana; mutta nämä venäläiset olivat kuitenkin yleensä sortajahallinnon edustajia.

Pienessä demokraattisessa maassa väestön ja hallinnon ero ei ole välttämättä kovin suuri. Mutta jättimäisessä monikansallisessa valtiossa se ero on pakosti myös jättimäinen, varsinkin kun mikään sen osista ei koskaan ole päässyt harjoittelemaan demokraattista yhteiseloa. Niin venäläisten kuin Venäjän muidenkin kansallisuuksien ihmisten enemmistö haluaa epäilemättä pääasiassa vain elää rauhassa, ja heidän joukossaan lienee pahiksia ja hyviksiä suurin piirtein samassa suhteessa kuin missä tahansa muuallakin.

Mutta Moskovan Venäjän hallitsijat ovat satoja vuosia toimineet kutakuinkin saman valloitus- ja laajenemishalun imperiumia luovassa hengessä. Perinteisen venäläisen historiadoktriinin mukaan kaikki kansat, jotka jossain vaiheessa ovat maksaneet veroa Moskovalle, kuuluvat sen piiriin, Suomi mukaan luettuna. Hallinnon helpottamiseksi ja separatismin estämiseksi on myös mahdollisuuksien mukaan harrastettu venäläistämistä myös kielen avulla. Tästä on jokaisella Venäjän naapurikansalla riittämiin kokemuksia, ja näin muodoin myös riittämiin pelon aihetta.

Suomella on myönteisiä kokemuksia kolmen Aleksanterin osalta, mutta 1500-luvulta 1900-luvulle asti kielteiset kokemukset ovat silti paljon suuremmat. Ja kannattaa myös muistaa, että senaatintorilla hyvin ansaitusti patsaana seisova Aleksanteri II on puolalaisille karkean venäläisvallan symboli.

Kun Ukrainan kriisin aikana monet ovat huolestuneet Venäjän perimmäisistä aikeista, heihin on suhtauduttu myös närkästyneesti ja leimailtu ryssävihan levittäjiksi. Minulla on sellainen käsitys, että monien ihmisten alitajuinen tai piilevä venäjänpelko aiheuttaa suuren osan tästä leimailusta. Maaginen tapa välttää Paholaisen nimen mainitsemista jottei se äkkiä ilmaantuisi paikalle on sukua tälle asenteelle.  Pimeää pelkäävä vakuuttaa kovaan ääneen ettei siellä pimeässä mikään uhkaa. Mitä hurjemmin Venäjä varustelee hyökkäysvoimaansa rajan takana, sen ahdistuneemmin vakuutellaan ettei se meitä mitenkään uhkaa. Eräs useimmin kuultu hokema on, että kun ollaan oikein hiljaa ei karhu ehkä meitä huomaa.

Kyllä karhu on jo kauan sitten huomannut meidät. Sillä on meistä paljon kokemusta. Meillä taas on kokemusta riittämiin tietääksemme että se saattaa hyvinkin vielä yrittää palauttaa meitä valtapiiriinsä. Venäjä laajenee niin pitkälle kuin sen annetaan laajeta. Mitä enemmän meillä on tukea länsimaisista demokratioista, sen paremmin me voimme suojata omaa pientä palstaamme. Ikävä kyllä tämä edellyttää myös aseellista puolustusta - myötämieli ei hädän tullen paljon auta.

Eihän palokuntiakaan perusteta sen vuoksi että tuli pääsisi irti.

Yleisradion toimittaja kuvitti juttunsa suomalaisesta ryssävihasta tällä kuvalla. Merkillistä, että Sotshin olympiavessoissa oli samantyyppiset kuvat, toki vieläkin laajempina. Siis venäläisetkin voivat näköjään harrastaa ryssävihaa? Vai onko ajatuksiltaan hurskaalla toimittajalla sittenkin aavistuksen verran kapea kuva todellisuudesta?

    

Naisten päivänä

Tässä on akileija muinaisen asuntoni pihamaalta. Ojennan sen näin virtuaalisesti kaikille naisille, ihan siitä huolimatta että sattuu olemaan joku pahuksen virallinen naisten päivä. Mutta sopiipa sitten sanoa pari selittävää sanaakin.

Oli tässä joku päivä sitten kansainvälinen kahvila täällä opiskeleville tai asuville muualta tulleille. Esittelin siellä joitakin historiallisia syitä sille, että Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa joka julisti myös naisille ääni- ja vaalioikeuden. Tämä muinainen perinne yhdistettynä suomalaisten käytännölliseen asenteeseen ja turhan hienostelun välttämiseen on johtanut myös siihen, että monet koti- ja ulkomaiset asiantuntijat ovat moittineet suomalaisia naisia rumiksi tai välinpitämättömiksi ulkonäöstään.

Tottahan se siinä mielessä onkin, että täällä näkee eri ikäisiä pariskuntia kävelyllä uniseksiseen tuulipukuun sonnustautuneina, käytännölliset matalakorkoiset kenkärajat jaloissaan, kun taas rajan yli Venäjälle tai Eestiin kuljettaessa vastaan tulee mitä näyttävimpiä ja viimeisen päälle viilailtuja ihmetyksiä korkeissa koroissaan. Tosi kauhuissani olin, kun ensi kertaa kävelin Rooman katuja. Vastaan purjehti synkkäilmeisiä, selvästi uhkaavalla itsetunnolla aseistautuneita muoti- ja kasvomaalisalonkien kautta kulkeneita hirmuja, joiden tieltä oli viisainta väistyä syrjemmäs. Jopa muinaiset ylikoreat husaarit ja ratsuväenupseerit tuntuvat heihin verrattuina pehmonalleilta.

Minun käsitykseni naisista on aivan toinen. Ehkä se sitten on suomalainen tai peräti maalainen. Minun mielestäni nainen on parhaimmillaan au naturel, saunatuoreena, iho punakkana ja tukka märkänä roikkuen. Tai otan jonkun mielestä ehkä säädyllisemmän mielikuvan: navettapolulla paljasjaloin kulkeva emäntä tai piikapoloinen, jotain päälle heitettynä ja tukka vähän jo rispaantuneesti letillä, tai sellaisena kuin kesätuuli sen on hetkellisesti muotoillut.

Enkä kykene sanomaan pahaa sanaa setä ja täti Tuppuraisestakaan, vanhasta jo kauan yhdessä olleesta parista, jonka lapset jo ajat sitten ovat lentäneet kukin taholleen, jolla ei välttämättä ole paljonkaan uutta sanottavaa toisilleen, ukko ulkonaisesti vähän jörö, akka välillä ukolle pirskahteleva. Mutta siinä he eteisessä pukevat ylleen samanlaiset ulkoiluvaatteet tai sen parjatun tuulipuvun, ja lähtevät liikkeelle. Ja ovat ihan tyytyväisiä. Mitä tässä nyt paljon on enää sanottavaakaan, he ehkä ajattelevat, mutta ilmankaan ei hennoisi olla.

Ovathan naiset toki välillä ylen hankalia. Kuukausikierto sotkee toisten mielen, toiset taas ovat pohjattoman epävarmoja itsestään. Sellaisen nähdessään miehelle saattaa tulla helliä tunteitakin, mutta aut'armias niitä liialti näyttämästä! Uskon kuitenkin että kiukkuinenkin akka on kesytettävissä, kun kärsivällisesti antaa sen päästellä höyryjä, ja on sittenkin vielä ystävällinen. Ei se loputtomiin jaksa äksyillä, vaan saattaapa tarjota kahvinkin ja vähän nisuakin sen oheen.

Koko maailman tulevaisuus on kumminkin naisen hartioila, vaikkei hän itse sitä edes huomaisi. Hänen täytyy katsoa, että pentujen perimälaatu on kelvollinen, ja niiden elämä turvattu. Nainen on yleensä se joka suostuu parisuhteeseen, ja tilastojen mukaan myös pääasiassa sen katkaisee. Naisilla vain usein on ylen huono miesmaku. Ehkä he joskus luulevat itsestään liikoja, ja arvelevat kyllä tuonkin rentun parantavansa, kunhan tarpeeksi rakastavat.

Ovelia ja kovin kieroja naiset ovat, mutta siksi juuri niin vaikeasti vastustettavia ja suloisia. Siitä symbolina olkoon Pierre Cot -nimisen ranskalaistaiteilijan maalaus Kevät:

Brändi?

Erään ystäväni jälkeläinen on tekemässä graduaan aiheesta "Brändi ja kuluttaja". Hän etsii vastaajia sosiaalisessa mediassa, ja minäkin olisin mielelläni avustanut häntä kysymyksiin vastaamalla. Sitten huomasin, ettei minulla käytännössä ollut juuri mitään kosketusta aiheeseen, eikä se myöskään kiinnostanut minua. Itse asiassa aihe jopa harmittaa minua näinä Ukrainan ja informaatiosodan päivinä, jolloin disinformaatio kukkii röyhkeänä ja tukahduttaa median.
Kysymys molemmissa tapauksissa, niin brändissä kuin politiikassakin on mielikuvista, joita ihmisille luodaan jotta he käyttäytyisivät toivotulla tavalla. Molempiin voi suhtautua sen sanonnan tavoin, joka varottaa ihmisiä kuuntelemasta mitä sanotaan, ja kiinnittävän huomiota siihen mitä sanojen takana tehdään. Molemmissa on perimmältään kysymys mielikuvista, ei varsinaisista faktoista, vaikka jälkimmäisiä kuinka uutterasti haluttaisiin sekoittaa mielikuviin. Liike-elämän puolella "brändinhallinnalla" Wikipedian määritelmän mukaan "...halutaan nostaa tuotteen arvoa asiakkaan silmissä ja siten lisätä myyntiä ja nostaa itse brändin arvoa. Brändin arvo määritellään sillä, miten paljon se tuottaa voittoa yritykselle lisääntyneen kysynnän (markkinaosuus) tai nousseen hinnan kautta (voittomarginaali)". Politiikan puolella kysymykseen tulee valta ja sen tuoma mahdollisuus hyötyä myös taloudellisesti.
Mietin omaa elämääni, johon brändit vaikuttavat ehkä poikkeuksellisenkin vähän. Minulla ei ole esimerkiksi vaatteitten osalta muita tarpeita kuin että ne mahtuvat päälle ja ovat helppoja käyttää. En esiinny vaatteillani. Ne ovat minulla ainoastaan lämmön ja säädyllisyyden takia. Ravinnon suhteen en seuraile muoteja enkä milloinkin voimassa olevia suosituksia. En kalusta huoneitani millään erityisellä tavalla. Ne ovat eräänlaisia työhuoneen jatkeita kaikki. Kirjahyllyni ovat varastohyllyjä, työpöydät kimpilevyä. En muista televisioni merkkiä. Se on pieni, litteä ja mahtuu kirjahyllyyn - tämä on olennaista.


Laitteet joita ostan liittyvät suunnilleen kaikki töihini ja elämän välttämättömyyksiin. Esimerkiksi pesukoneeni Siemens Siwamat 704 vuodelta 1979 on toiminut moitteettomasti viimeiset 35 vuotta, ja haluaisin kehua sitä. Mutta mistä tiedän minkälaisia koneita Siemens nyt tekee, vai tekeekö ollenkaan. Samoin radiovahvistin B&O on toiminut moitteetta 40 vuotta, mutta en edes tiedä toimiiko firma enää. Eikös suosikkibrändiin kuulu esimerkiksi se, että ostaa joka toinen vuosi uuden Siemens-pesukoneen, koska luottaa tuohon merkkiin?

Autoni Yaris on ostettu käytettynä, ja toiminut minulla moitteettomasti viisi vuotta. Sen ostamisessa käytin tosin harkintaa, ja tiesin että tuo merkki on hyvin korkealla luotettavuustilastoissa. Sitäpaitsi mahduin siihen paremmin kuin vaihtoehtona olleeseen Picassoon.

Ei edes Lumia-puhelimen hankintaan liittynyt kovin paljon ylimääräistä. Toki halusin silloin kannattaa Nokiaa (brändi brändi!), mutta otin Lumian silti pääasiassa sen kameran vuoksi. Nyt se toimii rinnan pienen ja ison Nikonin kanssa. Nikonit minulla taas on sen vuoksi, että sellaiset sain helpoimmin, ja että niiden tekniset ominaisuudet tyydyttivät minua.

Jo 60-luvulta asti olen käyttänyt nestemäistä hammas"tahnaa". Itse neste on pysynyt samanlaisena kuin ennenkin, mutta merkit ja valmistajat ovat vaihtuneet usein. En muista nykyisen valmistajaa - enkä sen puoleen edellisiäkään, mutta ostan sellaista koska en halua töhriä hankalien tahnojen kanssa.

Minulla ei siis ole minkäänlaista merkki- tai bränditietoisuutta. Jos minulla olisi valinnan varaa, suosisin ehkä pienempiä ja kotimaisia valmistajia. Minkäännäköinen muoti ei kiinnosta minua. Olen konservatiivi: en katso järkeväksi korjata tai vaihtaa sitä mikä toimii hyvin. Jos ostan jotain, ensi sijassa on käytännöllisyys, toisella sijalla hankkimisen yksinkertaisuus. En sekoita ideologioita enkä ympäristön mielipiteitä hankintoihini. En osallistu boikotteihin, en usko mihinkään propagandaan tai saarnoihin.

Joku huomautti minulle, että olen itsekin brändi. Enkä ole. En ole millään tavalla kaupan, enkä ikinä ilkeäisi itseäni mainostaa. Tätä blogiakin kirjoitan lähinnä selvittääkseni ajatuksiani. Tuliko selväksi? (Tämänkin kysyin itseltäni... )