Vienosti tärisee

Uutisissa kerrottiin, että Kouvolan tienoilla on ollut sarja pieniä maanjäristyksiä. Ne ovat kuulemma tuntuneet enemmän paukkeena kuin tärähtelynä. Osoitteessa http://www.seismo.helsinki.fi/EQ-search/query.php voi käydä katsomassa missä päin järisee, Googlen tietokannan mukaan. Yllä on kartta  Hämeen alueelta. Ylen vähäisiä järistykset ovan tämän vakaan heimon alueilla, isoimmat Kuhmoisissa 1991 (2,1 magnitudia) ja Kalvolan ylängön koillisreunalla 1886 (1,7 magnitudia). Hädin tuskin huomattavia siis. Mitähän siellä 8 kilometrin syvyydessä puuhaillaan?

Isoin määrä järistyksiä näyttää olevan Perämeren tienoilla, Pohjanmaalla ja Kainuussa. Myös Orimattilan ja Kouvolan välimaastossa on ollut pientä jytinää. Skandinavian valtamerellisillä tienoilla on myös tärissyt. 

Olkaamme siis onnellisia siitä etteivät esi-isämme eksyneet mannerlaattojen rajoille, eivätkä myöskään kosteankuumille alueille petojen, tautien ja myrkkyeläinten keskelle!

Kalliokasvot ja puidenhenget

Katselin tässä kuvia Suomen kalliomaalauksista, joihin useasti liittyy järeämpääkin nähtävää. Kulunut, lohkeillut kalliojyrkänne muistuttaa jättiläismäisiä ukonkasvoja, jotka tietyssä valaistuksessa, tietyltä suunnalta katsottuina näkyvät kauas järvireitille tai laaksoon. Kun ne tekevät vielä nykyiseenkin katsojaan ison vaikutuksen, kuinka suuri se onkaan ollut menneille ihmisille, jotka elivät myyttisessä ajatusympäristössä, ja kansoittivat koko ympäristönsä eri laatuisilla olennoilla. (Yläkuva Astuvansalmelta, alakuva Verlasta).

Kuinka paljon me tämän näennäisesti järkevän ajan ihmiset olemmekaan menettäneet, kun emme kehtaa edes symbolisesti liittää ympäristön eläviin ja näennäisesti kuolleisiin olioihin personifioituja vertauskuvia. Niitä kaikkia ei tarvitse pelätä, mutta kunnioittaa kylläkin. Pelkästään elämän kunnioitus, josta Albert Schweitzer niin kauniisti puhui, olisi meille hyvin tärkeä asennoituminen.

Muinaisten kreikkalaisten suhtautuminen vanhoihin myyttisiin luonnonolentoihin on minusta kuvaava. Siinäkin vaiheessa, kun varsinaiset jumalat alkoivat olla kokkapuheitten ja veijaritarinoitten kohteena, kreikkalaiset eivät hennoneet luopua erilaatuisista luonnonhengistään. Niiden vertauskuvalliset edustajat, nymfit, jäivät länsimaiseen hengenelämään yli kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.

Spitzweg: Nymfi

Ajatelkaapa nyt tuota naisolentojen galleriaa. Veden nymfejä olivat najadit (lähteet, purot ja joet), nereidit (Välimeri) ja okeanidit (valtameret). Metsän ja puiden nymfejä olivat mm. dryadit, vuorten ja luolien nymfejä oreadit, sateen nymfejä hyadit. Ja olipa Seulasten eli seitsentähtien kuviollakin plejadinsa.

Waterhouse: Hylas ja vesinymfit

Yksi oreadeista oli Ekhō, jonka nimi useissa kielissä edelleen tarkoittaa kaikua (eko, echo, eco). Monet muutkin nymfit tunnetaan yhä nimellä, varsinkin muusat, jotka ovat oma lajinsa symboliolentoja: Kalliope (epiikka), Kleio (historia), Euterpe (laulu ja elegiat), Erato (lyriikka), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnit), Terpsikhore (tanssi), Thaleia (hyvinäytelmät) ja Urania (tähtitiede).

Cabanel: Echo

Ikävä kyllä meidän omat luonnonhenkemme ovat jääneet lähinnä kansallisromanttisen kauden omaisuudeksi. Nuoremmat sukupolvet eivät niitä juurikaan tunne tai erota erilaisista sanonnoista. Järkiuskon kiihkomielisimmät saarnaajat ovat vaatineet, ettei lapsille saisi kertoa satuja, koska ne eivät ole 'totta', ja saattavat kertoa jopa olennoista joita ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa.

Mutta jospa sittenkin antaisimme mielikuvituksellemme vallan, ja antaisimme niittyjen, metsien, lehtojen, kallioiden ja purojen vapaasti täyttyä niiden personifikaatioilla. Ne voivat tietysti olla puolialastomia neitokaisia, jos ne jotakuta miellyttävät (ja mikseivät miellyttäisikin), mutta yhtä hyvin ne voisivat olla häivähdyksiä silmäkulmassa, valonvälkkeitä, sumuharson liikahduksia, salaperäisiä silmiä tiheikössä, tai kasvojen tapaisia muotoja kivessä. Kauriilla, siilillä tai sudenkorennolla voisi olla näkymätön suojelijansa, joka kuitenkin näkee meidät, jos aiomme tehdä eläimelle pahaa. Vedessä voi piillä Näkki tai aallotar, joka vetää varomattoman syvyyksiin. 

Ehkäpä me näin voisimme puolustautua niitä toden totisesti olemassa olevia sadunkieltäjiä, ankeuttajia ja järkifundamentalisteja vastaan, jotka kaikkialla toistelevat ilotonta oppiaan "Ei ole, ei ole". Entäpäs jos onkin? 

Ritvalan helkaneidot

Ylimuistoinen ikivanha Ritvalan helkajuhla on takana. Tuo kevään hedelmällisyys- ja pyhitysjuhla, jota Gottlund kohta 200 vuotta sitten kävi ihmettelemässä, tunnetaan lukuisten kansojen perinteessä, suomensukuisten kansojen ulkopuolellakin. Tällä rituaalilla varmistettiin peltojen kasvu ja karjan lisääntyminen siirtämällä taika naimaikää lähestyvien neitojen symbolisesti kulkueena toteuttamaksi.

Tänä helluntaina neitojen kulkueessa oli yli 80 tyttöä, ja heistä lähemmäs puolet aivan pieniä. Suurenmoinen osoitus siitä, että ikivanhalla perinteellä on tulevaisuudessa jatkajansa. Alemmassa kuvassa neidot ovat kulkeneet pitkän matkansa loppuun, ja muodostaneet valtavan, pyhän piirin helkaniitylle. Siellä he laulavat loppuun viimeisen helkavirren, ja jalkautuvat sen jälkeen yleisön joukkoon, tai omia esityksiään valmistelemaan.

Neitojen kulkue on kaikin tavoin pyhä, vaikka se alunalkaen perustuukin kristinuskoa edeltäneiden aikojen ajattelule. Sääksmäen ja Ritvalan neidot eivät käytännössä voi juurikaan muistaa milloin he liittyivät kulkueeseen ensi kerran: he ovat siinä olleet "aina". Erityisen hienosti kulkueen sukupolvesta toiseen jatkuvan merkityksen havaitsi 2004, kun nykymuotoisen helkajuhlan satavuotisjuhlassa oli "kaikkien sukupolvien neitojen" kulkue, toista sataa naista ikivanhoista mummoista hädin tuskin kävelemään oppineisiin piltteihin. Eivät he tuota tunnetta juuri sanoiksi pukeneet, mutta sen aisti.

Juhlan pyhän luonteen takia hämmästyin aika lailla, kun yleisölle jaettiin palautelomakkeita. Niissä kysyttiin mistä saatiin tieto juhlasta, mistä pidettiin eniten, ja mitä toivottaisiin parannettavaksi. Tällaisia kyselyitä tehdään yleensä tuotemarkkinoinnin yhteydessä, ja jos Ritvalan nuorisoseura näkee helkajuhlan jonkinlaisena tuotteena tai tuotteistettavana asiana, se on mennyt pahan kerran hakoteille. Oluttelttoja? Katri-Helenaa? Monikulttuurisuutta?

Mainitsin joillekin tutuille mahdollisuudesta jakaa vastaavanlaisia kyselyjä kirkoissa. "Kiitos että kävit ehtoollisella! Mitä haluaisit parantaa tuotteessamme? Oliko viini hyvää ja oliko sitä riittävästi? Pitäisikö puheita muuttaa? Pitäisikö alttaritaulun Jeesuksen vanhanaikaisia vaatteita tuunata nykyaikaisemmiksi?"

Minulle kerrottiin, että ainakin Helsingissä tuollaista onkin jo tehty. Hirmuista! Kaikki on jo myytävänä. Perinteet ovat painolasteja. Aika vaatii muutosta. Äänestä! Äänestä! Kommentoi! Kuka on suosikkisi?

Toivottavasti Ritvala tajuaa olevansa vanha hämäläinen keskuskylä, joka itsepintaisesti ylläpitää muinaista riittiään, muusta maailmasta välittämättä! 

Sisaremme vesi

Kun Pyhä Fransiskus Assisilainen vanhoilla päivillään kirjoitti Luomakunnan lauluaan, hän sijoitti siihen, paitsi veljemme Auringon ja veljemme Tulen, myös sisaremme Kuun ja Tähdet, sisaremme Tuulen, ja sisaremme Veden. Näin hän kuvaili viimeksi mainittua:

Laudato si, mi Signore, per sor aqua, la quale e multo utile et humele et pretiosa et casta.

"Ole ylistetty, Herrani, sisaremme veden tähden, sillä se on hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kaunis ja puhdas".

Vesihän on elämämme perusta. Elämähän syntyi vedessä, ja kun osa elämästä sitten ryömi kuivalle maalle, se otti mukaan, sisällensä, osan syntymäkodistaan. Veden erikoinen käyttäytyminen eri lämpötiloissa luo elämälle myös talvehtimisen edellytykset. Ja niinpä meidän ihmistenkin silmä herkeämättä etsii vettä, ja pitää sitä kauniina.

Kauneimmat auringonlaskukuvat tai maisemakuvat sisältävät lähes aina myös veden elementin. Se voi olla merenä, järvenä, lampena, purona - tai jopa sateena. Tässä on ystäväni Mari Laakson maisemakuva jostain suuren Vanajaveden rannoilta:

Tässä on vesi mukana niin päilyvän järven kuin pilvienkin hahmossa, ja siitä kasvavan vihreän elämän sisälläkin se on piilossa. Kuva sisältää myös vahvaa symboliikkaa: se on kuin aforismi tai määritelmä kotimaamme kesästä. Symboliikka on vahvana myös Marin toisessa kuvassa, jossa vesi heijastaa joutsenparin:

Halusin vähän gallenkallelamaiseen tapaan lisätä kuvan symboliikkaa, ja siirsin joutsenet kuvajaisineen taivaalle. Sijoitin heidän seurakseen vielä Joutsenen tähtikuvion ja vähenevän kuun:

Ja kun symboliikasta ja aforistiikasta tuli puhe, tässä on toisen ystäväni, armoitetun luontokuvaaja Jorma Aholan aforistinen detaljikuva "Sateen jälkeen":

Kerrotaan, että japanilaiset pitävät sateista maisemaa kauniina. Kaunishan sellainen on, laajalla näkymällä kun tavanomainen siniperspektiivi tehostuu moninkertaisesti, ja yksityiskohdat katoavat näkyvistä. Eilen perjantaina kello 15 jälkeen näin, että Vanajanselän ylitse oli lähestymässä ukkonen. Ukkosrintama se oikeastaan oli, kun tavalliset lämpöukkoset yleensä kiertävät järvenselän ja harjun. Sen vuoksi se perimätiedon mukaan tulisi olemaan hyvin kova. Itse seisoin näyttelyn avajaisvieraana Voipaalan kuistilla, kun taivas repesi ja salamat leiskuivat. Jorma Ahola oli ennättänyt jo kotiin kuvausreissultaan, ja kuvasi sateen saapumisen ikkunastaan:

"Vettähän se vain oli", sanoivat kastuneet näyttelyvieraat iloisina. Sitähän se oli, ihanaa vettä, elämän nestettä!

Auringonlasku

Kansanedustaja, maaherra, oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston viisaitten jäsen Jacob Söderman on tiettävästi sanonut auringonlaskua katsellessaan, että "tuota ei ainakaan kunnallisjärjestön päätöksellä ole aikaansaatu". Viisaasti sanottu, mutta myös vähän kryptisesti. Mitäköhän Söderman oikein tarkoitti?

Juttelin Facebookissa erään asiaa tuntevan kaverini kanssa. Hän huomautti, että monilla on se käsitys että Söderman olisi tarkoittanut "joitakin korkeampia voimia", ja ehdotti puolueen keskuskomiteaa. Tämä tuntuu kovin uskottavalta, mutta kaatuu heti loogiseen mahdottomuuteen. Entäpäs jos järven takana häämöttävät rannat kuuluvatkin kepu-johtoiseen kuntaan? 

Ei, kyllä päätöksenteon on oltava ylempänä. Tämä oli saamieni nimettömien vihjeitten mukaan yksi niistä asioista, joista väännettiin kättä hallitusneuvotteluissa suljettujen ovien takana. Siellähän olivat kaikki puolueet, tulevaa oppositiota myöten. Erityistä huolta kannettiin taloustilanteen mahdollisesti vaatimista leikkauksista, ja monet pelkäsivät, että myös näyttävät auringonlaskut saattoivat olla vaarassa. Lapin edustajat lisäsivät neuvottelun aiheeksi myös revontulet, ja vihjailivat että Lappi itsenäistyy, jos niihin kosketaan. Timo Soinia arveluttivat auringonlaskuissa usein havaittavat sateenkaarivärit, mutta hän ymmärsi että nyt on kysymys isommista asioista, eikä sanonut mitään.

Ja niin päätettiinkin liittää hallitussopimukseen salainen lisäpykälä, jonka takana olivat myös oppositioon jättäytyvät neuvottelijat. Siinä sanottiin, että vaikka talous menisi kokonaan kuralle, auringonlaskuihin (ja revontuliin) ei koskettaisi. Arhinmäki iloitsi mielessään, että näinhän nuo sitten jäisivät Lännen eli USA:n vajoamisen symboleiksi, mutta muisti sitten että juuri nyt ei ehkä ollut kuitenkaan kaikkein soveliain aika muistuttaa mieliin, miten "Itä on punainen". Kääriäinen tokaisi lähtiessään puolileikillään demareille, että "Tätä ette sitten käytä vaalipropagandassanne!" Yhtä leikillään Jutta vastasi: "Älä pelkää, kuka sitä nyt haluaisi auringonlaskun puolueeksi profiloitua!"

Näin tässä on täytynyt käydä. Ja auringonlaskuthan toimivat tänäänkin kutakuinkin virheettömästi. Jos saisimme vielä jonkun Islannin tulivuorista posahtamaan, ne auringonlaskut voisivat muuttua vieläkin komeammiksi. Luulisi islantilaisten tietävän, käviväthän he taannoin aivan pohjalla taloutensa kanssa. Heidän hullut pankkiirinsa eivät sentään olleet niin hulluja, että olisivat myyneet auringonlaskuista taiottuja johdannaisia. Odotamme mitä jenkit keksivät asian tiimoilta.

Venäläiset lähtevät Suomesta!

Johan merkillisiä uutisia verkossa tänään: venäläiset myyvät kiinteistöjään ja kesämökkejään Suomessa, ja syynä on myös monien kohdalla ulkomaille matkustamisen kiellot! Näin kertoo Yle.

Vielä vähän aikaa sitten täällä pelättiin, että Kollaan kestäminen ei enää auta, kun venäläiset ostavat Suomen pala palalta. Nyt he vetäytyvät takaisin. Onko tämä huono vai hyvä merkki? Suomelle? Putinin hallinnolle?

Minä ymmärrän oikein hyvin, että venäläiset hankkivat itselleen kesäpaikkoja Suomesta. Suomi on rauhallinen ja turvallinen maa, joka ei ole joutunut erisorttisten rikollisjengien käsiin. Eipä ihme, että ainakin kaikki kolme Aleksanteri-keisaria tulivat mielellään tänne hengähtämään ja lepäämään. Viimeisin heistä viihtyi itse asiassa rannikkomme kalastajien ja muiden äijien seurassa paremmin kuin Pietarin hovissa.

Mutta nyt venäläisten väistymisen syy onkin monille määrätyt matkustuskiellot, eikä siis huono talouskehitys yksinään. Mitä tämä kertoo Venäjästä ja sen hallinnosta? Naapuria on alkanut taas vaivata xenofobia, vieraan pelko. Ehkä pelätään myös sitä että täällä viihtyvät venäläiset voivat saada "huonoja vaikutteita", ja että he ryhtyisivät  tahtomattaankin vertailemaan naapurin oloja kotimaahansa.

Minä olen aika varma siitä, että jos matkustuskiellot alkavat vaikuttaa laajemminkin keskiluokassa, siitä on huonoja seurauksia Putinin hallitusklikille. Siitä taas seuraa lisää kieltoja ja rajoituksia, kunnes alkaa tapahtua jotain mainittavampaakin.

Suomalaiset pankit ovat tiukentaneet asenteitaan kiinteistöjä ostavia venäläisiä kohtaan. He tietysti uskovat takana olevan ilkeämielistä politikointia. Mutta Suomessa eivät pankit toimi poliittisena aseena, ne ymmärtävät vain rahan päälle. Ja nyt ne siis ovat huolissaan lainojensa kohtaloista. Minusta tämä on paljon varteenotettavampi varoitus venäläisille kuin mitkään poliitikkojen puheet.

Pullistelu, uhkailu ja jengiläisuho saattavatkin olla merkki sisäisestä epävakaudesta. Sellaisen estämisestä väkivalloin ei nykyaikana voi olla mitään hyvää seurausta. Tietojen ja ajatusten liikkumista on nykyään paljon vaikeampi estää kuin entisten diktaattorien aikana. Jos Venäjä on nyt sulkeutumassa kuorensa sisään, pyrkimykset reikien kairaamiseen sen läpi kiihtyvät. Luulenpa, että Putinin hallinto tulee muuttumaan kauan ennen sitä että Venäjä lopullisesti vajoaa verenpunaiseen yöhön.

"Tässä ajassa". Taiteilijoiden omahyväistä nonsensea

Ylen ykkösellä haastateltiin muutama päivä sitten suomalaista oopperaohjaajaa. Tämä kertoi innoissaan, miten oli sijoittanut 1700-lukulaisen lemmenoopperan morbiidiin ympäristöön ruumiiden keskelle. Sitten hän kiirehti torjumaan puheet oopperoitten "modernisoinnista". Hän kuulemma ohjaa niitä "tässä ajassa".

Jahah. Mitäköhän tuo "tämä aika" oikein tarkoittaa? Katsoin Googlesta. "Tämä aika vaatii":
- veronsa
- "meidän kaikkien olemaan"... sosiaalisia
- uudet toimintatavat
- vapautta
- selkeää politiikkaa (mutta toisaalta "vaikea aika vaatii vaikeita ratkaisuja")
- yhtymään
- täydellistä rehellisyyttä
- meiltä paljon
- aitoa paloa
- osallistumaan
- solidaarisuutta
- parempaa hallitusta
- huolellista valmistelua
- ajanmukaista uskonnon opetusta
- osaamisen lisäksi asennetta
- uusia keinoja
- suklaata
- kovaa päätä
- jne. jne. jne.

Yhteistä näille ajan vaatimuksiksi ylennetyille vaateille on se, että kuka kulloinkin on ylentänyt myös itsensä ajan herraksi ja haltijaksi, joka tietää että hänen jokainen päähän pälähtänyt lausuntonsa on tuon myyttisen ja salaperäisen "ajan hengen" kiistämätön ajatuksellinen ydin. Tällaisia itsensä puolijumalaksi ylentäneitä omahyväkköjä tunkee esiin jokaisesta lehdestä, jokaiselta sivustolta, niin että "aika vaatii" milloin mitäkin, vaikka keskenään yhteensovittamattomia asioita. Kun näitä vaatimuksia kerääntyy vuoriksi asti, on helppo ymmärtää etteivät "tämä aika" ja sen "vaatimukset" todellisuudessa tarkoita yhtään mitään, ja ovat siis puhdasta nonsensea.

Taidemaailmassa, jossa taistelu näkymisestä on käynyt yhä verisemmäksi, esitetään milloin minkäkinlaisia perusteluja puuhastelulle. Kiasman yhteydestä muistan lauseen "Rikkinäinen ja kaoottinen aikamme vaatii rikkinäistä ja kaoottista taidetta". Siinähän sitten teet mitä tahansa hullua, rikkinäistä ja kaoottista, ja tiedät, että armoton aika on itse suurella auktoriteetillaan vaatinut sinua toimimaan niinkuin toimit. Se "armoton ja vaativa aika" vain sattuu olemaan sinun omassa päässäsi - ja huomenna siellä saattaa jo olla jotain ihan muuta.

Se, että oopperaohjaajat kilvastelevat omituisilla näyttämöllepanoilla, johtuu tietysti osaksi juuri tästä näkymisen pakkomielteestä. Se johtuu myös tiedosta että "anything goes", kun kyse on sentään Taiteesta. Mutta kolmas tärkeä syy on epäusko oopperoiden innostavuuteen sinänsä. Ja niin sitten klassikoita riepotellaan surutta, ja viitataan myös kintaalla tekijöiden alkuperäisille tarkoituksille. Nämä juhlitut sensaatio-ohjaajat ratsastavat röyhkeästi toisten hevosilla, ja tekevät jo kuolleen taiteilijan töistä omiaan.

Minua ei kiinnosta jonkun eteenpäin pyrkivän ohjaajan pään sisältö ja mielenpälähdykset alkuunkaan niin paljon kuin Mozartin, Wagnerin tai Puccinin tarkoin ilmaistut pyrkimykset ja loistava musiikki dramaturgioineen. Samalla tavalla kuin puhutaan jonkun Katri-Helenan tai Loirin "lauluista" (joita he yleensä eivät ole itse tehneet), puhutaan nyt ohjaaja XX:n tai YY:n oopperoista. Tämä on jyrkässä ristiriidassa tekijänoikeuden hengen kanssa. Ja kaikin tavoin vastenmielistä.