Katselin tässä kuvia Suomen kalliomaalauksista, joihin useasti liittyy järeämpääkin nähtävää. Kulunut, lohkeillut kalliojyrkänne muistuttaa jättiläismäisiä ukonkasvoja, jotka tietyssä valaistuksessa, tietyltä suunnalta katsottuina näkyvät kauas järvireitille tai laaksoon. Kun ne tekevät vielä nykyiseenkin katsojaan ison vaikutuksen, kuinka suuri se onkaan ollut menneille ihmisille, jotka elivät myyttisessä ajatusympäristössä, ja kansoittivat koko ympäristönsä eri laatuisilla olennoilla. (Yläkuva Astuvansalmelta, alakuva Verlasta).
Kuinka paljon me tämän näennäisesti järkevän ajan ihmiset olemmekaan menettäneet, kun emme kehtaa edes symbolisesti liittää ympäristön eläviin ja näennäisesti kuolleisiin olioihin personifioituja vertauskuvia. Niitä kaikkia ei tarvitse pelätä, mutta kunnioittaa kylläkin. Pelkästään elämän kunnioitus, josta Albert Schweitzer niin kauniisti puhui, olisi meille hyvin tärkeä asennoituminen.
Muinaisten kreikkalaisten suhtautuminen vanhoihin myyttisiin luonnonolentoihin on minusta kuvaava. Siinäkin vaiheessa, kun varsinaiset jumalat alkoivat olla kokkapuheitten ja veijaritarinoitten kohteena, kreikkalaiset eivät hennoneet luopua erilaatuisista luonnonhengistään. Niiden vertauskuvalliset edustajat, nymfit, jäivät länsimaiseen hengenelämään yli kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.
Spitzweg: Nymfi
Ajatelkaapa nyt tuota naisolentojen galleriaa. Veden nymfejä olivat najadit (lähteet, purot ja joet), nereidit (Välimeri) ja okeanidit (valtameret). Metsän ja puiden nymfejä olivat mm. dryadit, vuorten ja luolien nymfejä oreadit, sateen nymfejä hyadit. Ja olipa Seulasten eli seitsentähtien kuviollakin plejadinsa.
Waterhouse: Hylas ja vesinymfit
Yksi oreadeista oli Ekhō, jonka nimi useissa kielissä edelleen tarkoittaa kaikua (eko, echo, eco). Monet muutkin nymfit tunnetaan yhä nimellä, varsinkin muusat, jotka ovat oma lajinsa symboliolentoja: Kalliope (epiikka), Kleio (historia), Euterpe (laulu ja elegiat), Erato (lyriikka), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnit), Terpsikhore (tanssi), Thaleia (hyvinäytelmät) ja Urania (tähtitiede).
Cabanel: Echo
Ikävä kyllä meidän omat luonnonhenkemme ovat jääneet lähinnä kansallisromanttisen kauden omaisuudeksi. Nuoremmat sukupolvet eivät niitä juurikaan tunne tai erota erilaisista sanonnoista. Järkiuskon kiihkomielisimmät saarnaajat ovat vaatineet, ettei lapsille saisi kertoa satuja, koska ne eivät ole 'totta', ja saattavat kertoa jopa olennoista joita ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa.
Mutta jospa sittenkin antaisimme mielikuvituksellemme vallan, ja antaisimme niittyjen, metsien, lehtojen, kallioiden ja purojen vapaasti täyttyä niiden personifikaatioilla. Ne voivat tietysti olla puolialastomia neitokaisia, jos ne jotakuta miellyttävät (ja mikseivät miellyttäisikin), mutta yhtä hyvin ne voisivat olla häivähdyksiä silmäkulmassa, valonvälkkeitä, sumuharson liikahduksia, salaperäisiä silmiä tiheikössä, tai kasvojen tapaisia muotoja kivessä. Kauriilla, siilillä tai sudenkorennolla voisi olla näkymätön suojelijansa, joka kuitenkin näkee meidät, jos aiomme tehdä eläimelle pahaa. Vedessä voi piillä Näkki tai aallotar, joka vetää varomattoman syvyyksiin.
Ehkäpä me näin voisimme puolustautua niitä toden totisesti olemassa olevia sadunkieltäjiä, ankeuttajia ja järkifundamentalisteja vastaan, jotka kaikkialla toistelevat ilotonta oppiaan "Ei ole, ei ole". Entäpäs jos onkin?