Älkää ryöstäkö meidän laulujamme! Tehkää omia!

Iltalehti kertoo, että viidesluokkalaisten kuoro on laulanut Jouluyö, juhlayö -laulua, jonka tekstistä oli poistettu kaikki kristillinen osuus, "jotta ei loukattaisi toisuskoisia". Lehden tekstissä kerrottiin, että vanhemmat olivat pahastuneet moisesta. Pienellä oli jutun loppuun ilmoitettu lähteeksi CNN, niin että tapaus ei ollutkaan suomalainen, kuten jutusta olisi luullut, vaan amerikkalainen.

En ihan saanut selvää siitä miten sanoja oli muutettu, mutta tuon laulun kohdalla kristillisestä kuvastosta irti pääseminen on melkoisen vaikeaa. Stille Nacht / Silent night varmaan vielä kävisi, mutta entä sitten heilige Nacht / holy night? Miten niin pyhä? Kenen pyhä?

Enpä oikein jaksa uskoa, että toisuskoiset joitakin fanaatikkoja ehkä lukuunottamatta olisivat meteliä nostaneet perinteisestä laulusta. Vaikka he eivät joulua viettäisikään, he asuvat maassa jonka perinteisiin joulu kuuluu. Ja siihen perinteeseen kuuluvat myös seimi ja lapsi, se Jeesus. Vähäiselläkin järjenjuoksulla olettaisi toisuskoisten tottuneen sietämään asuinmaansa juhlaperinnettä, joka on hyvin vahvasti kristillisperäinen.

Minä luulenkin, että taustalla on nk. uusateistien vyörytys, eli siis kotoperäinen vitsaus. Kristilliset ilmaisut tuntuvat hävettäviltä ja noloilta, sisältyyhän niihin niin paljon sadunomaisia piirteitä. Juuri satuihin viitataankin triviaaleissa inttäjäisissä ensimmäiseksi. Ja puolivirallisestikin toivotetaan täälläkin Season's Greetings, häveliäästi mainitsematta että mikä ihmeen season. Kivahan se on päästä pariksi päiväksi lomalle, ehkä antaa lahjojakin, sillee muina miehinä kristittyjen siivellä ja vapaamatkustajina.

Kehottaisinkin kiihkeitä mutta lapsenomaisesti ajattelevia ateisteja jättämään kristillisten laulujen töhriminen, ja tekemään itse omat laulunsa. Me muut joudumme sietämään teidän mekastustanne, joten antakaa meidänkin muutaman kerran vuodessa mekastaa omissa vanhoissa perinnejuhlissamme. Mikä teitä noissa palavasilmäisissä pitkäpartaisissa tulen ja tulikiven julistajissa niin kovin viehättää? Hehän ovat meitä normaalikristittyjä paljon pahemmin satuihinsa kietoutuneita. Mutta ehkä teidän lapsenomaisessa ajattelussanne vihollisenne vihollinen on teidän ystävänne? Katsokaapa kumminkin selkeinä hetkinänne millaista on maissa jotka ovat joutuneet näiden palavasilmäisten julistajien valtaan. Jonakin päivänä ne saattavat määrätä teidänkin maassanne, ja veikkaan että teille käy paljon tukalammin kuin jäljelle jääneille kristityille.  

Hyi hyi noita (mies)maalareita!

Ruotsin valtiopäivien ruokasalista on poistettu arvokas ja historiallinen barokkimaalari G.E.Schröderin jumalatar Junoa esittävä maalaus. Selitettiin, että tauluja aina silloin tällöin vaihdetaan. Kyseinen teos oli koristanut salia viimeiset 30 vuotta.

Selitystä ei oikein uskottu, joten sitä parannettiin. Nyt haluttiin säästää paikalla vierailevia muslimeja järkytykseltä. Selitys tuntui edelleen haetulta, eikä muslimien syyksi kokemuksen mukaan tarvitsisi ihan kaikkea panna.

Lopulta paljastui syy. Taulun vaati poistettavaksi parlamentin varapuhehenkilö (kuvassa), joka oli sanonut: "Minusta paljasrintainen nainen on ikävä seikka istuessani päivällisillä ulkomaisten vieraiden kanssa." Ja tulihan se sieltä lopulta se varsinainenkin syy: "Tuntuu hieman vaikealta istua salissa miesten kanssa, jotka katselevat meitä naisia."

Riittävän korkeaan asemaan nousseen ihmisen henkilökohtaiset sukupuoliset identiteettivaikeudet saavat joskus arvaamattomia seurauksia. Miten nyt sitten käy kuninkaanlinnan, miten käy taidemuseoiden? Onko meidän valmistauduttava laajempaankin ikonoklasmiin? Suljetaanko Euroopan kuvataiteen kultakauden mestariteokset lukkojen taakse?

Veikkaan, että edessä tulee olemaan pitkä ja synkkä barbarian kausi. Kokemus kertoo, että vapaamielisemmin ajattelevat eivät missään yhteisöissä loputtomiin jaksa kestää fanaatikkojen ryöpytystä, vaan nämä ahdasmieliköt saavat ennemmin tai myöhemmin vallan. Uudelle Cromwellille on tilausta Amerikan ja islamilaisen maailman lisäksi myös vanhassa Euroopassa.  

Pienet tuloerot, suopea säätykierto

Bloggeri Jukka Aakula oli löytänyt yllä olevan kaavion täältä. Siinä vertaillaan eri läntisten maiden tuloeroja niiden säätykierron mahdollisuuksiin. Vasemmalla alhaalla ovat pienimmät tuloerot ja surimmat mahdollisuudet säätykiertoon, oikealla ylhäällä taas suurimmat tuloerot ja ja yhteiskunnan jähmein luokkarakenne.

Näkymä on hyvin saman kaltainen kuin vaikkapa PISA- tai korruptiotutkimuksissa. Pohjoismaissa on pienimmät tuloerot, ja suurin mahdollisuus säätykiertoon, eli yhteiskunnan alemmpiin luokkiin syntyneiden ylöspäin nousemiseen. Joku amerikkalainen kolumnisti kirjoittikin häijysti, että jos siellä tavoittelee "amerikkalaista unelmaa", kannattaa ensin tulla Pohjolaan.

Suomessa, Tanskassa ja Norjassa yhteiskunta hyödyntää parhaiten koko väestönsä suorituskyky- ja intelligenssivarantoja. Yhdysvallat, Englanti ja Italia taas jättävät käyttämättä suurta osaa mahdollisuuksistaan, ja niissä myös vallitsee jyrkin luokkajako. 

Säätykierron kannalta keskikastiin kuuluvat sellaiset taloudellisesti vahvat maat kuin Saksa, Japani, Kanada, Uusi Seelanti ja Australia. Myös tasa-arvoinen Ruotsi sijaitsee yllättäen niiden joukossa. Tässä tulee miettineeksi, mikä on maahanmuuton ja etnisten ongelmien osuus asiassa. Saksa näyttäisi vauraana ja järjestyneenä maana olevan suuresta turkkilaisväestöstään huolimatta jotenkin kunnossa, mutta Ranska, Englanti ja USA ovat tunnetusti erittäin suurissa vaikeuksissa etnisen kirjavuutensa kanssa, ja Italia samoin, osittain myös omalähtöisistä syistä (sehän on jo maantieteellisestikin kahtia jakautunut). 

Englanti, Ranska ja luullakseni myös Japani ovat perinteisiä jähmeitä luokkayhteiskuntia, ja niissä myös vauraus jakautuu erittäin epätasaisesti. On kovin selvää, että niillä kuten myös USA:lla ja Italialla on edessään suuria yhteiskunnallisia vaikeuksia, jotka vaikuttavat Euroopan ja maailmankin talouteen kohtalokkaan paljon.

Onko olemassa jonkinlaista tasapainotilannetta, jossa yleinen vauraus, tuloerot, yhteiskunnan stabiilius ja väestöpotentiaalin hyödyntäminen olisivat keskiarvoltaan optimaalisia? En ole siitä ollenkaan varma, joten toivotan amerikkalaiskolumnistin tavoin onneaan etsiville: tulkaa siis Suomeen, Tanskaan tai Norjaan! Täällä on mukavinta, turvallisinta ja leppoisinta elää!

Saanko luvan?

Radiossa haastateltiin jotakuta, ja tämä kertoi hyräilevänsä joululauluja jo joulukuun alussa. Muta ääneen hän laulaa nyt, "kun jouluvalotkin on lupa sytyttää".

Kauhistus. Enhän tiennytkään, että jouluvalojen sytyttämiseenkin on saatava lupa. Mistä ihmeen virastosta sen voisi hankkia? Mitä kaikkea muuta luvanvaraista sitä onkaan tullut tietämättään tehneeksi? Onneksi mainoksissa kerrotaan mairein äänin, että nyt "on lupa herkutella". Televisiohan nuo säädetyt luvat meille kertoo, ihan niinkuin se kertoo milloin kelloja on väännettävä eteen tai taakse päin. Mitäpä pieni kansalainen muuta, herkuttelee sitten, ja kai sen luvan on antanut Lääkintähallitus tai Evira. Lupaehdot nähtävänä johonkin aikaan jossakin.

Lääkintähallitus varmaan senkin luvan oli antanut, josta lehti kertoi vuosia sitten: "Kuntolenkillä on nyt lupa myös kävellä". Minä olin vaistomaisen viisaasti kiertänyt kuntolenkit kaukaa, vaikka en tiennytkään että käveleminen on tulossa luvalliseksi. 

Kyselin näistä asioista eräältä tavallisesti asiantuntevalta taholta. Taho sanoi tietävänsä, että ainakaan kerrostaloissa kukaan ei uskalla aloittaa mitään toimintaa liian aikaisin, ennenkuin muut rapun asukkaat ovat sen toiminnan aloittaneet. Jostakin se lupa esimerkiksi ovikranssin kiinnittämiseen on tullut, ja kaikki juoksevat nyt kiireesti ovikranssien hankinnoissa. Toisaalta olen lukenut, että taloyhtiö voi myös kieltää ovikranssien käytön. Syitä en osaa arvailla, mutta sen verran olen maailmaa ehtinyt nähdä, ettei luvan saamiseen tai epäämiseen mitään erityisiä syitä tarvitakaan. Luvallisuuden haltijoilla tuo valtuutus aina kumminkin on, eikä siinä mitään perusteluita kysytä.

Ennenvanhaan nuori herrasmies aina esitti neidolle tanssiinkutsun muodossa "Saanko luvan?" Kertomuksissa neidit ovat aina täysivaltaisia, ja he myöntävät usein myös sen luvan. Olisi hauska tietää, kuinka monessa tapauksessa vastaus on ollut "En tiedä, käy kysymässä äidiltä".

Perheessä saattaa käydä joskus niin, että ylintä hallitusvaltaa käyttävä henkilö sanoo että "Nyt kyllä saat luvan siivota jälkesi!" Tähän luvan myöntämiseen liittyy usein liite "Miksi sinä et sitten koskaan siivoa jälkiäsi?" Haluaisin tietää, onko sellaista uskaliasta koskaan ollut, joka tuohon olisi vastannut: "No kun minä koko ajan olen odottanut sitä lupaa..."

Kun partainen mies ei suostunut sanomaan "Äs-duuri-sinfonia"...

Ylen ykkönen lähettää tavan takaa vanhoja arkistoituja ohjelmiaan. Tavallaan hupaisaa, tavallaan kiusallista niitä on kuunnella. Vielä 60-luvulla radiossa vallitsi tiukka kuri ja yhteiskunnallinen elitismi. Reportterit olivat kirjoittaneet kaikki repliikkinsä etukäteen, ja olivat sitten olevinaan spontaaneja. Kaikiltahan se ei ihan onnistunut, mutta juhlavalta kuulosti kumminkin. Mutta myös useat haastateltavat kirjoittivat vastaukset paperille, ja lukivat ne siitä kuka sujuvasti, kuka taas ei.

Puhekieli oli jyrkästi kielletty ainakin toimittajilta. Se antoi vaikutelman alaluokkaisuudesta ja sivistymättömästä rahvaanomaisuudesta. Murteellisuus oli myös kielletty, ellei kyseessä ollut nimenomaisesti murreohjelma tai huvittavaksi tarkoitettu kuunnelma.

Radion valvonta meni niin pitkälle, että tarkkailtiin jopa tapaa millä puhuja äänsi yksittäiset kirjaimet. Ne oli 60-luvun alun määräyksellä sanottava äällisinä, siis äf, äl, äm jne. Minulle tämä oli kovin vaikeaa, kun olin tottunut eellisiin muotoihin. Niinpä kävi sitten niin, että kun eräässä vanhan Kasarmintorin radiotalon nauhoituksessa mainitsin jotain "F-duuri-sonaatista", ja sanoin tietysti "ef", äänittäjä pysäytti koneet ja ilmoitti että on sanottava "äf". Vastustelin aikani, mutta äänittäjä ilmoitti että ulos ei lähde mitään effiä, ja jos en sano "äf", nauhoitus keskeytetään.

No hirveästi ponnistaen sanoin sitten että "äf". Vähän aikaa meni ihan hyvin, mutta sitten piti puhumani "Es-duuri-sinfoniasta". Äänitys katkaistiin jälleen ja ilmoitettiin että on sanottava "äs". Minä yritin turhaan selittää, että jos e-nuotin edessä on alennusmerkki, se nimeksi tulee "es", ei "äs". Äänitarkkailija ilmoitti että studiosta ei lähde ulos mitään "essiä". Tilanne meni sitten niin pitkälle, että talosta haettiin asiantuntija, joka suostutteli tarkkailijaa hyväksymään tämän kerran tuon Es-duurin. Tarkkailija näytti asiantuntijalle paperia, jossa kovisteltiin aiheesta, ja määrättiin äälliset muodot ainoiksi hyväksyttäviksi.

Ankaran väittelyn jälkeen tarkkailija myöntyi hampaitaan kiristellen. Mutta minä kävelin sitten suoraan musiikkipäällikön huoneeseen, ja kerroin tapahtuneesta. Toki osastolla naureskeltiin epäuskoisesti, mutta sitten päällikkö lähetti äänitysväelle selvityksen asiasta. Enkä sen koommin olekaan kuullut vastaavista tapauksista.

Mutta tietysti: "Ordnung muss sein!" Varsinkin tämmöisille partaniekoille, mikä tuohon aikaan ehdottomasti merkitsi epäisänmaallisuutta, epäilyä kommunismista ja ilman muuta lähestulkoon rikollisuutta.

Olen toki hengissä, ja mietin Siniä, Kaisaa, Maria, Kristaa ja Kerttua...

Tässä kysyi joku tuttava, mikä minua vaivaa, kun blogini on viettänyt hiljaiseloa jo toista viikkoa. Eikö maailmassa ole tapahtunut mitään kommentoitavaa? No, mediahan on pursunut aiheita niin pahastumisen kuin ihastumisenkin tarpeiksi. Useimmat ovat kuitenkin sellaisia, että luontevin paikka päivittelyyn on lounasruokalan pyöreä pöytä. Siellä sitten pudistellaan päätä ja voivotellaan maailman pahuutta. Kunnes päästään toteamaan, että samanlaistahan se on näyttänyt olevan hamasta muinaisuudesta alkaen. Vain yksi asia on näyttänyt jääneen vähemmälle mediassa. Mikä ero on "kiakkovierailla" ja Sini Saarelalla? Sini Saarela toimii omalla nimellään ja omilla kasvoillaan, eikä varsinaisesti liene syyllistynyt väkivaltaisuuksiin - tottelemattomuuten toki. Sen sijaan Tampereen riehujat ja heidän taustavoimansa piilottelevat henkilöään, ja toteuttavat omalta vaatimattomalta osaltaan julistamaansa "luokkasotaa". Moni ikkuna hävisikin tuon ensimmäisen taistelun.

Varsinainen syy kirjoittamattomuuteen on toinen. Heräsin vihdoin siihen tosiasiaan, että varsinkin teosluettelon alkupää sisältää paljon viimeistelemätöntä ja korjaamatontakin tavaraa. Joukossa on paljon harakanvarpaita joita vain itse vaivoin kykenen lukemaan. Nykyisellä taidolla ja kokemuksella voin pelastaa paljon jopa esittämisen arvoista musiikkia.

Niinpä istun koneen ääressä tuhoamassa silmiä, niskaa ja muitakin ruumiinosia, ja kirjoittamassa puhtaaksi vanhoja käsikirjoituksia. Mielenkiintoista on tavallaan myös kohdata oma nuori itseni. Kovin usein vain on pakko ystävällisesti moitiskella: "Voi voi sentään, hyvä hra Nuori Nero, moni ideasi hautautuu kömpelöön ja ajan muodille kuuliaiseen toteutukseen. Tämä ja tämä on kyllä kirjoitettava uudestaan, ja tuoltakin on korjattava yhtä ja toista!"

Totta kai joudun myös miettimään, onko oikein tehdä tällaista. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaara on kirjoittanut varhaisemmat sinfoniansa uusiksi, enkä ole ollenkaan pitänyt kaikista muutoksista. Rimski-Korsakovin "korjaamat" Musorgskin sävellykset on jo yleensä unohdettu, ja palattu alkuperäisiin kaikkine rosoineenkin. Ero on vain siinä, että omat varhaistyöni eivät yleensä ole lähellekään samaa tasoa mainittujen kanssa, mutta hiukan viilaamalla niistä saisi edes auttavasti esityskelpoisia.

Terveys tässä kyllä hitaasti raunioituu. Onneksi suomalaiset naiset liikkuvat liukkaasti suksilla, pyssyn kera tai ilman, ja voin tämän tästä hölkätä koneen äärestä toisen luo heitä ihailemaan. Kaisa ja Mari, Krista ja Kerttu huolehtivat minun puolestani väliaikaliikunnasta...

"Vielä ei Ukraina ole kuollut"

Kirjoitin elokuussa jutun itäisen Euroopan kansallislauluista. Ukrainan hymni on kärsimystä täynnä. Se alkaakin sanoilla "Vielä ei Ukraina ole kuollut". Tänään kertoo Aamulehti tämän todella paljon kärsineen maan tilanteesta:

"Venäjä varoittaa ulkovaltoja sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. Pääministeri Dmitri Medvedevin mukaan ulkovaltojen johtajat voivat tavata opposition edustajia, mutta eivät osallistua opposition tilaisuuksiin".
"Toissapäivänä Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle käveli yhdessä oppositiojohtajien kanssa Kiovan keskustan Itsenäisyyden aukiolla".

Venäjä ei tietenkään ole "ulkovalta", vaan tiukasti kiinni maata koskevissa valtapyrkimyksissään. Ukrainan ei anneta liukua länteen, vaan se on sidottava tiukasti Venäjän valtapiiriin. Ja niin siis Venäjän pääministeri ilmoittaa missä ja miten "ulkovaltojen" edustajat saavat itsenäisen Ukrainan alueella liikkua!

Tänään vietetään Suomen itsenäisyyden vuosipäivää. Sen vuoksi tämänkaltaiset uutiset askarruttavat tavanomaista enemmän. Kun Uuno Kailas 1930-luvun alussa kirjoitti, että "Raja railona aukeaa. / Edessä Aasia, Itä. / Takana Länttä ja Eurooppaa; / varjelen, vartija, sitä", tuo luonnehdinta tuntuu tavattoman tutulta tänäänkin. Itäiset suurvallat pöyhistyvät, kasvattavat sotavoimiaan, ja meidänkin rajamme taakse on sijoitettu ennen näkemättömän vahvoja armeijakuntia.

Jo kauan ennen itsenäistymistään Suomi oli valinnut läntiset arvot itäisten sijaan. Niihin se oli kasvanut luonnostaan jo satoja vuosia sitten, ja niiden vuoksi se myös aikanamme kiinnittyi tiukasti Euroopan Unioniin. Me kuulumme henkisesti länteen, emmekä enää halua olla yksin, kuten vuonna 1939. Ei EU ole ollut pulmaton, ei ollenkaan, mutta meillä ei ole muutakaan tukea olemassa olollemme.

Suomen henkisestä tilasta kertoo kaunopuheisesti se, että ylivoimainen enemmistö kansasta luottaa sekä puolustusvoimiin että poliisiin. Niitä ei koeta pelottaviksi tai uhkaaviksi, kuten suurimmassa osassa maailmaa koetaan. Kaikkien sisäisten riitojemmekin kuohuessa meillä kuitenkin on jäljellä jotakin siitä itsepäisyydestä jota joskus nimitettiin Talvisodan hengeksi. 74 vuotta sitten puolustautuivat satakertaista ylivoimaa vastaan samoissa juoksuhaudoissa niin porvari, kommunisti, juutalainen, kuin muslimikin. Ja naiset, maanosamme ensimmäisinä äänioikeuden saavuttaneet, raatoivat kotona myös miesten töissä, ja pitivät maata tältäkin osin pystyssä.

Talvisodasta muistuttamista on pitkään pidetty mauttomana ja "hurraa-isänmaallisuutena". Mutta siinä kuin sinivalkoinen ristilippu myös tämä hirvittävä 105 päivän painajainen on vahva, ellei vahvin symboli siitä mitä suomalaisuus tarkoittaa. Niiden monien puolesta, jotka tätä eivät osaa ymmärtää, toivon ettei heidän eteensä koskaan tulisi sitä onnetonta hetkeä jolloin huomasivat liian myöhään olleensa väärässä.

Niitty ja sen Portti

Tätä huumorisivustolta lainattua kuvaa olen käyttänyt blogissa jo pari kertaa. "Olkaa hyvä ja sulkekaa portti" naurattaa kovin, kun aitaakaan ei kuvassa näy. Miksi käydä portista, kun sen ohikin voi mennä?

Ei se vaan ole niin. Kerronpa tarinan.

Oli kerran niitty, jonka laidalla nökötti kuvan kaltainen portti. Aitaa ei näkynyt missään. Muuan Ihminen sattui tulemaan portin tykö, ja ihmetteli asiaa kovin. Paikalle sattui myös muuan Viisas, joka huomasi tilanteen, ja sanoi Ihmiselle:

"Jos haluat käydä tuolla ihanalla niityllä, kehotan sinua kulkemaan portin kautta".

No, Ihminen sitä oudoksumaan. "Miksi kulkea portin kautta, kun pääsisi helpommin sen ohitse?"

Viisas sanoi: "Omapahan on asiasi. Mutta uskonpa silti, että joskus tulet huomaamaan eron."

Ihminen päätti seurata Viisaan neuvoa, ja kulki portin läpi. Niitty oli kaunis. Kedon kukat alkoivat jo kukkia, ja pian se hehkuisi täydessä loistossaan. Monenlaisia kirjavia perhosia lepatteli kukinnosta toiseen. Ihminen oli kovin tyytyväinen.

Paikalle oli sattumalta tullut Toinen ihminen, joka oli nähnyt tapahtuneen, ohitti portin ja sanoi:

"Onhan täällä kaunista, mutta eihän ole mitään järkeä nähdä ylimääräistä vaivaa tuon portin takia."

Seuraavana päivänä Ihminen ja se Toinen sattuivat niityn tienoille taas samaan aikaan. Ihminen päätti yhä käyttää porttia, se Toinen oikaisi portin ohi. "On täällä tosi kaunista", he nyökkäsivät toisilleen. Sama toistui monena päivänä sen jälkeenkin, ja niitty senkuin vain hehkui heinäkuun loistoaan. Eräänä päivänä se Toinen ei tullutkaan, sitä seuraavana taas tuli. Mutta hänen käyntinsä harvenivat harvenemistaan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

Ihminen kävi niityllä päivittäin, ja seurasi kukkien lakastumista ja toisten aukeamista. Monesti hän epäröi portilla, mutta päätti aina lopulta kulkea sen kautta. Hänelle oli tullut siitä tapa, ja hän alkoi aavistaa Viisaan olleen oikeassa. Jos hän ei kulkisi portista, niitty olisi hänelle niinkuin mikä tahansa muukin niitty - olihan niitä sentään siellä täällä. Tämä Niitty oli erilainen kuin muut niityt juuri sen Portin vuoksi.

Tuli lopulta talvi, ja Ihminen hiihteli mielellään myös Niityn kautta. Niin hankalaa kuin se suksien ja kinosten vuoksi olikin, hän kulki yhä Portin kautta. Sitten tuli kevät ja uusi kesä, ja Ihminen kävi Niityllä niin usein kuin vain voi. "Maailmassa on paljon niittyjä, mutta vain yksi Niitty", hän mietti mielessään. 

Ja sitten kotona hän otti esiin kynän ja paperin, ja kirjoitti sille paperille tämän tarinan. 

Punsipullon kuolema

Tässä vielä toinen pikkuherkku, kirjoitettu wanhalta A.F. Granlundilta 1800-luvun puolestavälistä. Säestykseksi suosittelen haikean haitarin pitkiä sointuja.

Minulta kysyttiin, onko oikein julkaista tällaisia ryyppäämään houkuttelevia ja ryyppäämistä ihannoivia lauluja. Eivät nämä minusta alkoholismia ihannoi - ennemminkin ovat liiottelussaan ironisia. Itse kyllä olen lääkärinikin mielestä hiukan huono juomaan. Pullo hyvää(kin) konjakkia on pruukannut kestää puolisen toista vuotta. Näin vanhana sitä vaan ei oikein jaksa...

Terve, ruskee ohranneste!

Siltä varalta että joku sattuu tarvitsemaan ilakointiensa yhteyteen oluen ylistyslaulua, tässä on juuri puhtaaksikirjoittamani säestyksetön duetto kansalliskirjailijan sanoihin:

Polku ja maantie

Polut, tiet ja portit vaivaavat minua yhä. Niihin sisältyy niin paljon merkityksiä, assosiaatioita ja suoranaisia maailmankatsomuksellisia rakenteita, että ne toimivat hyvin sekä filosofian että kaunokirjallisuuden aiheina. Rakennanpa tähän jonkinlaisen synopsiksen romaanista.

Siinä on kaksi kiintopistettä. Toinen on erämaatorppa Aarniontaka, toinen kruunun omistama, vuokralaisen viljelemä Puolimatkan talo maantien varrella. 

Aarniontaan torppaan vie ainoastaan polku. Toinen kulkuväylä on torpan lähellä oleva kahden pikkujärven välinen kapea joki. Jokea myöten isäntä kuljettaa ruuhellaan viljaa jauhettavaksi melkein kymmenen virstan päässä pienessä koskessa olevalle jalkamyllylle. Vähäisemmät määrät jauhetaan kotoisilla jauhinkivillä. Isännällä on apunaan usein vanhin poikansa, joka myös osallistuu metsästykseen. Nuorimmille lapsille Annille ja Aapolle syntyy ensimmäinen käsitys torpan ulkopuolisesta maailmasta lähinnä polun kautta. Sitä pitkin torpan väki leppeämpinä vuodenaikoina tekee harvat kirkkomatkansa. 

Polulla on monia vaaroja. Susia saattaa vielä liikuskella näillä saloilla, vaikka niiden määrää onkin mies- ja tulivoimaisesti saatu vähennetyksi. Vaarallisempia ovat polun haarat. Kirkkopolku saattaa joillakin kohdin olla vähäisemmän kulun vuoksi lähes näkymättömiin hautautunut saniaisten alle. Jos sillä pysyy, saapuu aikanaan vähän leveämmälle kärrypolulle, joka vie toisaalta kirkon suuntaan, toisaalta erämaataloon. Muut polunhaarat ovat linnustuksen vuoksi joskus paremmin näkyvissä. Isäntä tuntee ne hyvin, esikoinenkin alkaa jo olla tottunut. Joku poluista katoaa kallioille, ja sen jatkoa voi olla vaikea notkosta taas löytää. Siellä on eksymisen vaara todellinen, ja sinne ei Aapolla ole vielä asiaa.

Hämärän tullessa polkuja on edettävä melkein käsikopelolla. Pimeällä ei ole juuri mahdollisuutta edetä, ja lapsille on kerrottu ihmisistä jotka ovat joutuneet metsänpeittoon ja kadonneet sille tielleen. Aapolle metsä polkuineen on vaarallinen, mutta monin tavoin kiehtova paikka, ja kirkkomatkoilla hän mielellään kulkee edellä näyttääkseen tietä. Annille metsä on vielä pelottavampi, sillä hän joutuu äitimsä avuksi lähinnä pysyttelemään kotipiirissä. Laitumetkin ovat aivan lähellä, pääosin rantaniityillä.

Kesäaikaan polku merkitsee molemmille lapsille lähes ainoaa tietä pois kotitanhuvilta. Se on vaarallinen tietysti, ja sillä on kuljettava valoisaan aikaan. Mutta silti - jos kaukokaipuu valtaa mielen, siinä se polku kuitenkin on. Sensijaan polkua harvoin ajatellaan urana jota myöten joku ulkopuolinen saapuisi torpalle. Jokainen saapuja on ainakin alkuun varsin pelottava, eikä sinänsä tutuilla kruunun vallesmannilla tai lautamiehellä heilläkään välttämättä aina ole pelkästään myönteistä kerrottavaa.

*

Puolimatkan talo on toiminut myös kievarina ja hevosten vaihtopaikkana. Leveä, jopa yli nelimetrinen maantie tulee kaukaa isosta merenrannalla sijaitsevasta kauppakaupungista, ja johtaa muutaman kirkonkylän kautta toiseen tärkeään keskukseen sisämaassa suurten järvireittien solmukohdassa. Väkeä talossa on paljon, on piikoja, renkejä ja hollitupalaisia, joskus yövieraitakin. Tämän talon lapset ovat tottuneet vieraitten ihmisten liikkeisiin. Matkalaisia saattaa olla liikkellä jopa kymmenen päivässä, joskus markkinoitten aikaan tai sotaväenliikkeiden vuoksi paljon enemmänkin.

Koska väkeä on paljon, tiellä liikkuvia ei yleensä tarvitse pelätä. Tokihan jotkut ovat juovuksissa jo tullessaan, useimmat lähtiessään. Rosvoja ja ryöväreitä on tiellä joskus liikkunut, mutta ehkä vaarallisinta on silloin kun liikenne jostain syystä on lähes pysähdyksissä. Tieto ja huhut kyllä liikkuvat, ja ne saattavat pelottaakin. Vanhoilta, kaukaisilta ajoilta periytyy kehtolaulu jota lapset joskus tapailevat:

Vyssan lull, koka kittelen full,

där kommer tre vandringsmän på vägen.

Den ene ack so halt, den andre ack så blind,

den tredje säger alls ingenting.

Se on pelottava laulu. Mistä surkimukset tulevat? Tuovatko tautia tullessaan? Yksi kurjista on rampa, toinen sokea, ja kolmas, se pelottavin, tuijottaa vain eikä puhu mitään.

Jos kaukokaipuu iskee Puolimatkan talon lapsiin, sanokaamme Pauliin ja Pauliinaan, he tietävät, että maantie johtaa suoraan pois. Toiseen suuntaan kohti merenrannan suurta kaupunkia, jossa laivat odottelevat lähtöä isoille vesille. Ja toiseen suuntaan halki tuttujen kirkonkylien aina sisämaan markkinakaupunkiin. Näille matkoille lapsetkin vähitellen pääsevät, ja heidän isommat sisaruksensa ovat jo saaneet tuliaisina kaikenlaista, kankaista ja koruista aina tupakkaan ja nuuskaan asti. 

Monet Puolimatkan talon väestä eivät itse asiassa välttämättä halua matkustaa minnekään. Tie on heille auki kompaankin suuntaan, kummastakin suunnasta tulee väkeä, tavaraa ja kerrottavaa. Itse talon ympärille on alkanut rakentua jonkinlaista kylääkin, käsityöläisasumuksia muun muassa, joten moni voi viettää elämänsä jotensakin mukavasti lähtemättä koskaan sen kauemmas maailmaan.

*

Ja sitten on romaanikirjailijan vain jollakin tapaa saatava nämä kaksi erilaista lähtökohtaa yhteen, seurattava kumpaakin erikseen, ja vaikkapa yhtä pariskuntaa (Annia ja Paulia tai Aapoa ja Pauliinaa) sitten jatkossa. Onnistuuko tällainen yhdistyminen? Vai käykö vaikkapa niin että levottomuuksien syttyessä maassa Aapo ja Pauli ovat kumpikin kallion eri syrjällä pyssyineen, toinen toistaan vaanimassa? 

Kaikella hintansa, millään ei arvoa

"Hän tietää kaiken hinnan, muttei minkään arvoa", sanoo Lordi Darlington Oscar Wilden näytelmässä Lady Windermere's Fan. Lordi määrittelee tässä kyynikon, mutta minun mielestäni tässä määrittyy myös moni nykyaikainen poliitikko ja  suuri osa heille alistetuista virkamiehistä.

"Ratkaisevaa on, mitä jää viivan alle", on hokema, joka useimpien mielestä on itsestäänselvä totuus. Vaan eipä olekaan. Se on häikäilemätön valhe, jolla voi todistaa oikeaksi mitä tahansa. Ratkaisevaa on se, mitä on viivan yllä, ja miksi.

Kun viimeisin lama iski, kävi niin että monien huoneistojen hinnat laskivat. Niinpä laskettiin, että jos joku asuu perimässään 1900-luvun alun huoneistossa, jonka hinnaksi nousukaudella arvioitiin vaikkapa kuusi miljoonaa markkaa, ja nyt laman vaikutuksesta vain viisi miljoonaa, hän on kärsinyt kokonaisen miljoonan verran tappiota. Tämä on puhdasta huijausta. Ensinnäkin asukas on ehkä asunut tyytyväisenä ihmisarvoisessa luukussaan, ja päättänyt että seuraavatkin sukupolvet asuvat siinä, eikä siis missään vaiheessa ole ollut omaisuuttaan myymässä. Huoneiston arvo ei ole muuttunut. Toiseksi asukas on ehkä ajatellut myyvänsäkin asunnon, mutta ehtinyt toteuttaa sen vasta laskusuhdanteen aikana. Hän ei saanut asunnostaan siis sen varhaisempaa spekulaatiohintaa eli odotusarvoa, vaan myyntihetkellä käyvän hinnan. Mutta odotusarvo ei ole mikään todellinen suure, vaikka sitä yleisesti käytetäänkin mittarina ja laskennallisena tosiasiana. Moni taloudellinen katastrofi on saanut alkunsa tämälaisesta kuplasta.

Ihminen, joka elää uskoen että hinta on sama asia kuin arvo, elää harhakuvitelmassa. Häneltä voi odottaa minkälaisia ajatuksellisia häränpyllyjä tahansa myös tulevaisuudessa. Hän on kyvytön näkemään todellista maailmaa markkinahumun ja melskeen takana.

Suomessa rakennettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Ateneumin ja Kansallisteatterin tapaisia  loistorakennuksia, koska ajateltiin että kansakunta tarvitsee tämänkaltaisia sivistystä ja kulttuuria edistäviä ja tukevia instituutioita. Ne olivat suuriruhtinaskunnan taloudenhoidolle suunnattoman raskas ponnistus, eivätkä olisi toteutuneet ilman kansan kukkarolla käyntiä. Näiden hankkeiden arvo koettiin niin korkeaksi, että rahaa virtasi myös köyhemmiltä.

Sivistystä ja suomalaista hengenkehitystä pidettiin muinoin niin suuressa arvossa, että niistä haluttiin maksaa melkein mikä hinta tahansa. Tänään on lyhytnäköinen markkinatalous ulottanut lonkeronsa kaikkeen ihmiselämään, niin että immateriaaliset arvot näyttävät lähinnä haihattelulta. Monet akateemisten piirien vaikuttajat ovat tehneet uutterasti työtä osoittaakseen että immateriaalisia arvoja ei ole, taikka ne ovat ehdonvallan asioita, tai peräti yläluokan sosiaalisia konstruktioita. Menneitten aikojen suurmiehiä pudotellaan jalustoiltaan surutta, "vanhanaikaisia" ja esimerkiksi kansallisia arvoja mitätöidään. Äskettäin kerrottiin, että luulotelluilla suomalaismenestyksillä kuten Linuxilla, Nokialla tai vaikkapa hassuilla videopeleillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä enempää Suomen kuin suomalaisuudenkaan kanssa. En ole ainoa, joka uumoilee tässä takana olevan joitakin aivan muita päämääriä.

Museovirastoa ollaan käytännössä ajamassa alas. Se luopuu museoistaan, jotka siirtyvät kaupallisen yhtiön haltuun. Eräs suljetuista museoista on Paikkarin torppa, joka viime kesänä kuitenkin saatiin pidetyksi auki Lohjan kaupungin voimin. Mitäpä Paikkarista, Kalevalahan on osoitettu väärennökseksi ja Lönnrot ruotsalaisen yläluokan lakeijaksi...

Kotikaupungissani on yritetty sulkea ja myydä Voipaalan kartanoa ja taidekeskusta. Periaatteeltaan vahvoille poliitikoille ei sellainen kartano merkitse mitään immateriaalista arvoa, jonka kartanon väki vielä siellä toimien tai sen jälkeen järjesti maahan markan, kansakoululain ja maatalousopetuksen (Mustiala), modernista reaalikoulusta ja uudenaikaisesta tyttökoulusta nyt puhumattakaan. Sama kartano on kytköksissä myös Pohjolan suurimman muinaislinnan kanssa. Jos kartano olisi myyty, turistit ja lenkkeilijät eivät enää olisi päässeet Rapolanharjun mahtaviin maisemiin. "Mitä näistä menneisyyden arvoista, meidän on katsottava tähän päivään ja tulevaisuuteen!", sanovat kauppamiehet. Tulevaisuuteen vailla arvoja, vailla menneiden sukupolvien suurtöitä meidän hyvinvointimme tukena?

"Ei tässä mitään sivistystä tarvita, rahaa me tarvitaan!", sanoi muuan kunnianarvoisa kanssaihminen...

Tässä minä näytän menneille sukupolville, miten heidän ihanteellinen aikansa vielä elää Sääksmäen Voipaalassa. Taustalla vasemmalla Seb. Gripenbergin sokeritehtaan alaosa (1830- ja 40-luku).

Helsingin katuja ja aukioita ennen ruuhkia

Tässä lisää isoisäni Walter Rydmanin (1880-1950) kuvia Helsingin keskustasta. Hän asui 1920-luvulta aina 30-luvun alkuun Wulffin talossa, jonka viereen nousi Stockmannin tavaratalo. Hän oli tuolloin fuusioinut perimänsä liikkeet Stockmann-konserniin, oli sen johtajistoa, kunnes lopulta kauppaneuvoksen arvon saaneena tuli sen toimitusjohtajaksi. Alla olevat kuvat ovat talon kolmannesta kerroksesta, eli n. 1920-luvun puolivälistä.

Alla on kuva katujuoksusta, jota johtaa TuUL:n pukuun sonnustautunut juoksija. Onko Nurmi vai joku muu, en tiedä. Toisena näyttäisi olevan HKV:n mies. Kun liikennettä ei juurikaan ole, Heikinkadun (nyk. Mannerheimintien) alkupää muodostaa melkoisen laajan nupukivin päällystetyn aukiosarjan. Ihmiset seisovat hartaan kunnioittavina, ja antavat juoksijasankareilleen tilaa. Takana vasemmalla jatkuva katu nimettiin Lönnrotinkaduksi vasta 1928, joten se kuvan aikaan oli vielä Antinkatu.

Tässä on pohjoinen Esplanadikatu Kauppatorin suuntaan katsottuna. Katu lienee kaksisuuntainen, autot ovat vielä vähemmistönä, ja väki kulkee niistä välittämättä miten kullekin vain sopii. Kiinnittäkääpä huomiota Svenska Teaternin kokoon! Sen eteen on syntynyt myös pieni aukio. Jota ei enää ole.

Tässä edelliskertaista hiukan myöhäisempi kuva Erottajan kulmasta. Liikenteen jälkiä näkyy lumessa kiitettävästi. Kaksi henkilöautoa raitioradan vierellä lienevät takseja. Isoisäni ei muuten omistanut missään vaiheessa autoa, mutta hänellä oli toki käytettävissään firman auto ja kuljettaja. Sotien jälkeen kesti todella kauan, ennenkuin autokauppa vapautui, ja myytävää alkoi olla. Sen vuoksi esimerkiksi isäni hankki ensimmäisen autonsa vain paria vuotta ennen minua.

Tässä on näkymä Turusta, Kaskenkatu - Aurakatu, taidemuseon vuori taustalla. Laania on liikenteelle, jota ei häiriöksi asti ole. Kuva on n. vuodelta 1905. jolloin isoisäni johti isänsä firman Turun osastoa.

Tässä on vertailun vuoksi kuva Tukholmasta, luultavasti aivan 20-luvun lopulta. Huomiota herättää joukkoliikenteen massiivinen osuus. Ihmiset kuljetettiin joukkoliikenteen keinoin, tavarat automobiilillä. Kuvan on saattanut ottaa joku isoisäni perheenjäsen.

Ja lisää vertailua: suurkaupunkien liikennetiheys oli toista. Tässä kuva joltain Pariisin bulevardilta vuonna 1902, kuva on verkosta:

Hyppy vuoteen 1942. Äitini ja pikkusiskoni ovat lähellä Agricolan kirkkoa Tehtaankadun länsipäässä. Sota-aikana yksityistä autoilua ei juuri ollut lainkaan, mutta kesti vielä reilut kolmattakymmentä vuotta, ennenkuin autojen määrä todella alkoi lisääntyä. (Kuva: Niilo Rydman)

Tässä kuvassa on Lauttasaaren vanha kaunis terässilta minun vuonna 1957 kuvaamanani. Riitti vielä hyvin tuolloiselle liikenteelle. Kaksitoista vuotta myöhemmin avattiin uusi, leveämpi silta. Se tuli tarpeeseen viereisestä moottotien sillasta huolimatta.

Ylisuureksi paisunut autokanta on muuttanut kaupunkia olennaisen paljon. Kadut ja aukiot ovat poissa jalankulkijoiden käytöstä, ja kaupunkitilan kokeminen on ratkaisevan erilaista kuin vielä 50 vuotta sitten.

Jatkan aiheesta vielä lisää.

Helsingin katuja ja aukioita ennen autoja

Professori Pentti Murole on tehnyt elämäntyönsä kaupunki- ja liikennesuunnittelun parissa, ja pitää mielenkiintoista blogia. "Goethe, Westö, Jansson ja Pääskynen kaupunkisuunnittelijoina" on jutuista tuorein, ja herättää kaikenlaisia ajatuksia siitä mitä kaupunki on, tai millainen sen pitäisi olla. Tai millainen se on ollut.

Alla on joukko valokuvia, joita isoisäni on ottanut Helsingistä vuosien 1902 ja 1920-luvun alkupuolen välillä. Kuvia yhdistää mm. se, ettei niissä juuri näy autoja (yhtä rikkinäistä taksia lukuunottamatta), mutta ei isommin myöskään hevosajoneuvoja. Samanaikaiset ja vanhemmatkin kuvat vaikkapa Pariisista tai New Yorkista kertovat ankarista ruuhkista leveillä bulevardeilla. Helsingistä sellaiset näyttivät puuttuneen, vaikka keskustan kadut olivat varmaankin suunnitellut kestämään moninkertaista vaunu- tai ehkä jopa automäärää. Ainakin ne olivat leveämpiä kuin monet puukaupunkien palosuojaksi rakennetut kadut.

Niinpä kaupunki näyttää vallan autiolta ilman liikennettä, mutta onhan siinä sentään ihmisiä! Lopulla näytän miten katutilan haltuunotto suomalaisilta käy. 

Tämä on isoisäni (varjo etualalla) kuva Ison Robertinkadun länsipäästä, Fredrikinkadun risteyksen vierellä (1904/5). Hän on lähdössä tulevan isoäitini kanssa kaupungille. Isompi tytöistä lienee isoäitini nuorin sisko. On varhainen kevät, ja ihmiset näyttävät käyttävän kadun aurinkoista puolta. Spåra kääntyi Fredalta Roballe. Kulmassa on Helsingin Rohdosliike, joka toimi siinä talon repimiseen asti.

Usko Nyströmin suunnittelema Schalinin talo (Kapteeninkatu 11 - Tehtaankatu 9) on juuri valmistunut. Isoisäni saattoi tuntea Nyströmin, sillä hän ehti asua kolmessa tämän piirtämässä talossa, ja kuvasi muita. Talon yläkerroksista oli merinäköala, sillä välissä oli vain puutaloja. Lasinegatiivi 1902. Usko Nyström oli muuten mestarikuvaaja Into K. Inhan ja saksankielen oppikirjanlaatijan Solmu Nyströmim vanhin veli.

Isoäitini tulossa esikoistyttärensä kanssa kotoa "Vilholasta" kohti "Skohan kulmaa" (n.1910). Vanhaa asemarakennusta ei vielä ollut purettu (sääli ettei se näy), mutta uuden rakentaminen on jo pitkällä. Kävelijät oikaisivat torin yli diagonaalisti kohti Vilhonkatua; Kaisaniemenkatua ei vielä oltu puhkaistu.

"Vilhola" Kansallisteatterin vieressä. Löytyihän vuokra-auto torilta sentään, pyörärikon jäljiltä 1-hevosvoimaiseksi muuttuneena. 

Ruotsalainen teatteri ja Erottaja kuvattuna "Wulffin kulmalta" n. vuonna 1920. Edelleenkään ei liikenne haittaa ihmisiä, jotka etenevät suoraviivaisesti kohti päämääriään. Tämä hyvin keskeinen aukio Esplanadipuiston vieressä oli suosittu yleisötapahtumien paikka, kuten tässä kuvassa:

Heikinkadulta käännyttiin Pohjois-Espalle, olipa sitten kysymys paraatista tai pitkänmatkan juoksusta. Leveän kadun länsipuoli oli varattu raitiovaunukiskoille, itäpuoli liikenteelle, periaatteessa siis kahteen suuntaan. Kuva lienee otettu 1925 tai vähän ennen. Olisiko kärjessä Valkoinen kenraali itse? Hevosen askellus viittaisi siihen suuntaan.

Olen useasti nähnyt, miten Välimeren maiden ihmiset ottavat katu- ja aukiotilat haltuunsa - siis oikeasti, en vain Fellinin Roma-elokuvassa. Suomalaisille luontevampi tapa on kokoontua katsomaan jotain happeningia, vakavina ja hillittyinä, ja kunnioittavasti tilaa antaen. Viimeisessä kuvassa vaelletaan Teatteriesplanadilla kohti Runebergin patsasta. En tiedä minne väki on menossa - mutta kukaan ei ajatellutkaan hankkia taksia tai isvossikkaa sinne päästäkseen. Yhteinen tärkeä sosiaalinen tilanne otetaan haltuun kävellen. Kuva on samalta ajalta kuin edellinen.

Jatkan aiheesta vielä.

Seksistinen mieskatse

Tässä heteropatriarkaatin tyypillinen, vauras ja hallitsevassa asemassa oleva edustaja alistaa katseellaan perheen naispuolisia jäseniä riettaasti hymyillen. (KR, perheen reippaasti yli satavuotias joulupukki).

Muuan nuori nainen lähti kerran, kauan sitten, ruotsinlaivaristeilylle. Hän istui tanssiravintolan pöydässä, ja huomasi inhokseen monien tanssivien miesten pitelevän kättään lähellä naispartnerin takapuolta. Sitten hän koki vielä pahempaa. Hänestä tuntui siltä, että eräs latinalais-amerikkalaisen bändin viekottelevasti puolipukeutunut soittaja vähän väliä katseli häntä. Nainen haastoi laivayhtiön oikeuteen sukupuolisesta häirinnästä.

Ennen vanhaan, alkeellisempina aikoina häntä olisi kehotettu käymään psykiatrin tykönä. Nyt hän päinvastoin edustikin akateemista naistietoisuutta, minkä huomasi myös kirjoituksesta ja sen julkaisemisesta Yliopisto-lehdessä. Hän hallitsi terminologian, ja tiesi, että heteroseksuaalinen miehen katse on patriarkaalisen alistamisen tunnusmerkki, joka seksualisoi naisen ruumiin.

Hän tiesi luultavasti myös, että vastaavanlaista nais-hetero-katsetta ei ole olemassa, sillä kuten mies-hetero-katseen riettauden paljastanut Laura Mulvey toteaa, miehen ruumis ei kestä seksuaaliobjektin taakkaa, eli että miehen ruumista ei voi seksualisoida. Naiskatse on siis ainoastaan alistumisen osoitus, ja mieskatseen toisinto. Alla olevassa kuvassa (Die Gartenlaube 1881) oikeanpuolimmainen nuori nainen on huomannut valvovan katseen hetkellisen harhautumisen, ja vilkaisee vasemmanpuolisinta miestä (joka selvästikään ei kuuntele pastorin jaarittelua, vaan luo naisen perään heterokatsettaan). Kuva on siis harhaanjohtava esittäessään muka itsenäistä naiskatsetta, ja sen onkin piirtänyt miestaiteilija.

Tämä heteromiehen katse johtuu heteromiehiin liittyvästä suorastaan genettisen perimän kaltaisesta seksismistä. Suomalainen Wikipedia määrittelee sen suorastaan kiveen hakatulla tavalla: "Seksismillä tarkoitetaan kaikkea, mikä sisältää sukupuoleen liittyvää erottelua. Henkilö on seksisti, jos hänellä on seksistisiä käsityksiä." Tässä tulemme suoraan 'ajatusrikoksen' alueelle, jota mieskirjailija Orwell niin ansiokkaasti käsitteli romaanissaan 1984 ("crimethink").

Ajattelin ennen, että ollakseen vapaa seksismistä ja heteromieskatseesta miehen on heti luotava silmänsä maahan, mikäli huomaa naisen tulevan häntä vastaan. Nyt olen tajunnut, että näin tehdessään mies on jo paljastanut ajatusrikoksensa. Miten muuten hän muka olisi voinnut todeta vastaantulijan olevan nainen, ellei hän jo olisi patriarkaalisesti erottanut vastaantulijassa tiettyjä naisille (muka) ominaisia piirteitä! Näinollen heteromies ei voi tehdä mitään korrektia tai soveliasta tällaisessa tilanteessa, mikä onkin hänelle seksistinä aivan oikein. 

Kiertoilmaisujen oravanpyörä

Kuinka monesti olenkaan kirjoittanut modernin mukavalistuneen yhteiskunnan toiminnassa sitkeästi elävästä maagisesta ajattelusta. Siis esimerkiksi siitä, että jokin sana, ele tai merkki ei ainoastaan kuvaa, tarkoita tai merkitse jotain tabuksi miellettyä asiaa, vaan suorastaan on se. Me saatamme hymähdellä sille ettei Ursus arctosin tosinimeä edes tiedetä, vain sen eufemismit, kiertoilmaisut karhu, otso, mesikämmen, metsän omenainen. Jos joku mainitsi karhun tosinimen, se äkkiä olikin siinä kaikessa pelottavuudessaan. Sama koski Perkelettä eli Saatanaa (alias paholaista, sielunvihollista, viettelijää). Jos nimen lausui, se oli maagisesti siinä, ja vei mukanaan.

Harvempi huomaa, että meidän kielenkäyttöämme ohjaa ja kammitsoi täsmälleen samanlainen magia. Uskomme, että pahan sanan kielto tai välttäminen maagisesti poistaa sen tabuksi mielletyn asian jota se esittää. Näin syntyi nyttemmin jo ahtaalle joutunut 'PC' eli poliittisesti korrekti kielenkäyttö, ja siihen olennaisesti kuuluvien loputtomien eufemismien eli kierto- tai kaunisteluilmaisujen käyttö. Loputtomien, sillä vastoin maagista ajatustapaa "paha" ei niiden mukana ole poistunutkaan. Eufemismien kohtalona on useinkin, että sana itsessään alkaa merkitä samaa kuin alkuperäinenkin - jos sen tarkoittama asiaintila ei muutu - ja näin joudutaan kehittelemään uusia kiertoilmaisuja, ehkäpä loputtomiin. Ilmiölle on nimikin: 'Euphemism Treadmill', jonka voisi suomentaa vaikka 'kiertoilmaisujen oravanpyöräksi'.

Eräs esimerkki tästä on USA:n mustaa väestöä monien välivaiheitten jälkeen tarkoittava eufemismi 'African-American', jolla ei missään tapauksessa voida tarkoittaa esimerkiksi Amerikkaan muuttanutta buuria. Hänhän ei ole musta.

George Orwell on käsitellyt tätä asiaa jo 30-luvulla. Vuonna 1946 hän kirjoitti mm. näin:

The word Fascism has now no meaning except in so far as it signifies "something not desirable." The words democracy, socialism, freedom, patriotic, realistic, justice have each of them several different meanings which cannot be reconciled with one another. In the case of a word like democracy, not only is there no agreed definition, but the attempt to make one is resisted from all sides. It is almost universally felt that when we call a country democratic we are praising it: consequently the defenders of every kind of regime claim that it is a democracy, and fear that they might have to stop using that word if it were tied down to any one meaning. (Orwell: Politics and the English Language).

Suomessa tämä on alettu huomata vasta nyt. On tullut kiire sorvata yhä uusia negatiivisia ilmaisuja "ei-toivottavalle ajattelulle" (vrt. Orwellin 'crimethink' romaanissa 1984). Uusimpia 'fasismia' korjaavia haukkumasanoja on 'denialismi', joka yleistynee pian ilmastonmuutoksen yhteydestä muuhunkin käyttöön.

Samassa kirjassa Orwell esittää herkullisen parodian hämäävästä kielenkäytöstä. Hän ottaa esimerkikseen Saarnaajan jakeen 9:11, ja kääntää sen sitten uudestaan:

Ecclesiastes 9:11 I returned and saw under the sun, that the race is not to the swift, nor the battle to the strong, neither yet bread to the wise, nor yet riches to men of understanding, nor yet favour to men of skill; but time and chance happeneth to them all.

(Saarnaaja 9:11 Vielä tämän minä havaitsin auringon alla: Juoksu ei ole nopeiden vallassa eikä sota sankareiden, ei leipä viisaiden, ei rikkaus kyvykkäiden eikä menestys älykkäiden. Kaikki on ajan ja kohtalon vallassa.)

"Modern English of the worst sort":

Objective consideration of contemporary phenomena compels the conclusion that success or failure in competitive activities exhibits no tendency to be commensurate with innate capacity, but that a considerable element of the unpredictable must invariably be taken into account.

Mitäpä me tässä luemme, ellei tyyppinäytteen "akateemisesta jargongista". Sekin on eräs kielimuoto, sukua "poliittiselle kielelle" ja "virkamieskielelle", ja näennäisessä abstraktisuudessaan se hämää lukijan suuresti kunnioittamaan oppineisuutta ja välttämään sellaisen arvostelemista. Ja kuitenkaan se ei sisällä kuin murto-osan siitä informaatiosta jota alkuperäinen teksti sisältää.

Jo Aristofanes pilkkasi melkein 2500 vuotta sitten näytelmässään Pilvet sofistifilosofeja, jotka onnistuivat kääntämään mustan valkoiseksi kielellisillä metkuillaan. Vähän kiltimmin saman asian ilmaisi Eino Kaila, joka muistini mukaan sanoi suunnilleen näin:

"Sanat ovat avantoja, joiden alla merkitysten kalat uivat omia teitään." Merkitykset eivät todellisuudessa muutu. Jos sana kielletään, avanto jäädytetään umpeen, sen alla muinoin polskinut kala äkkiä ilmaantuu johonkin toiseen avantoon.

Tytöttely - maailman vakavin epäkohta?

Ensin kirjoitti Risto Uimonen "sinisilmäisestä blondista". Sitten höpötti Mikael Jungner "nuoren tytön höynäyttämisestä". Ja lopuksi julisti Heikki Aittokoski "tytöttelyn" olevan yksi "maailman vakavimmista asioista". Kysymys on tietysti Greenpeacen suomalaisnaisesta, joka istuu vankilassa odottamassa syytettä "merirosvouksesta".

Joskus pienistä asioista tehdään suuria, esimerkiksi toistelemalla Uimosen irrallista lausetta. Siitä heti ymmärtää, että Uimonen halveksii hölmöä sinisilmäistä blondia. Jos lukee kolumnin kokonaan, huomaa että Uimonen kuvaa Greenpeacen toimintaa varsin asiallisesti, joskin hiukan kyynisesti. Lisäksi hän kehuu suomalaisnaisen itse asiassa onnistuneen tehtävässään varsin hyvin.

En tiedä, tuliko Uimonen ajatelleeksi naisen ulkonäköä kuvatessaan, että molemmat epiteetit sisältävät myös negatiivisen kerroksen, jos niitä halutaan käyttää parjausmielessä. 'Sinisilmäiseksi' on vanhastaan kuvattu herkkäuskoista ihmistä - syystä joka minulle ei ole aivan selvä. Ja 'blondi' on ilmeisesti amerikkalaista perua oleva vitsi-ilmaus typerästä naisesta - ja tarkoittanut ehkä alunperin ns. vetysuperoksidivalkaistuja muinaisia seksipommeja. Jos tämä oli Uimoselle selvä asia, emme voi täysin välttyä siltä ajatukselta, että kirjoittajalla oli kaikesta huolimatta myös halu "vähän näpäyttää". Muutenhan 'vaaleatukkainen sinisilmäinen neito' on perinteinen suomalainen kauneusihanne, joka ei missään tapauksessa voi sisältää mitään kielteisiä sivumerkityksiä.

Jungnerin lausunto oli tietysti tarkoitettu suoraan halventavaksi, kun hän kuvasi kohteensa herkkäuskoiseksi nuoreksi tytöksi jota oli 'höynäytetty'. Asiahan onkin monesti niin, että nuorta ihmistä voi olla helpompi höynäyttää kuin kokeneempaa. Näinpä lause ei suoranaisesti sisällä mitään halveksuntaa enempää 'nuorta' kuin 'tyttöäkään' kohtaan. Eri asia on, että Sini Saarela tuskin on nuoruuttaan noihin operaatioihin höynäytetty, vaan ennemminkin täysin tietoinen oman ideologiansa pohjalta toimiva aikuinen. Näin ollen Jungner halveksii itse toimintaa, jota hän pitää typeränä ja myös kyynisenä bisneksenä, ja luonnehtii Saarelaa sen uhriksi, jopa osittain viattomaksi uhriksi.

'Tytöttelystä' on kuitenkin tullut symboli miesten harjoittamasta ylivallasta ja tasa-arvon puutteesta. Kun perehtyy laajemmin asiasta käytyyn väittelyyn, huomaa helposti ettei asia ole näin yksioikoinen. Toiset ottavat 'tytöksi' kutsumisen puhtaana loukkauksena, toisille se on yhdentekevä asia, ja joillekin jopa ihan myönteinen. Loukkaantujat haluavat korostaa aikuista ikäänsä ja arvoaan, ja kiihkeimmät vaativat koko sanan käyttökieltoa ainakin miehiltä.

Mietitäänpä nyt ainoastaan 'tytöksi' kutsumisen kielteistä sävyä. Siinä ylemmiksi itsensä tuntevat, vanhemmat, ja usein varsinkin jotenkin johtavassa asemassa olevat miehet haluavat ilmaista olevansa todella 'ylempiä', eikä myöskään naisten yleinen vähättely tai alentaminen aina ole tilanteesta kaukana. Mutta yhden sanan kieltäminen, tai ylemmyydentuntoisuuden ja vähättelyn ylimalkainen kriminalisoiminen ei asiaa auta. Aina on ihmisiä jotka haluavat korostaa itseään ja arvoaan, myös naisten joukossa heitä on, eikä solvaaminen tai vähättely maailmasta lopu millään kurinpidolla. Rumaa käytöstähän se tietysti on, monesti peräti halveksuttavaa, eikä todellakaan anna merkkiä todellisesta ylemmyydestä tai paremmuudesta. Ihmiset nyt vain kovin usein käyttäytyvät muutenkin, muitakin ilmaisuja käyttäen rumasti tai epäkohteliaasti, ja varsin vaikeaa saattaa joskus olla asiallinenkin marssijärjestyksen osoittaminen kauniisti ja kohteliaasti.

En siis mitenkään puolusta tämäntapaisia ylimielisiä 'tytöttelijöitä', kuten en muitakaan rumasti käyttäytyviä ihmisiä, olivatpa he sitten miehiä tai naisia. Mutta väitän, että on liioittelua yleistää tätä yhden sanan käyttöä koskemaan koko maailman naisia ylipäänsä, tai olemaan maailmanlaajuisen tasa-arvoisuuden vastaista toimintaa. Näin yleistää valitettavasti toimittaja Aittokoski, ja väittää palavasti että 't-sanan' käyttö tai ulkonäön kuvailu koskee erästä "maailman vakavimmista asioista". Ei se nyt ihan näin ole.

Tuskinpa meistä löytyy montakaan ihmistä, jonka mielestä naisten huono kohtelu ja koulutuksen suoraviivainen estäminen ei olisi eräs maailman suurimmista epäkohdista sotien, väkivallan ja tautien ohella. Useimmat meistä ovat ehdottomasti sitä mieltä, että surkeassa tilassa olevien yhteiskuntien parantamiseen on parhaita (ellei paras) lääke naisten massiivinen kouluttaminen, ja heidän täyden itsemääräämisoikeutensa varmistaminen.

Askel joistakin sanomisista herkästi loukkaantuvista naisista aina naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien maailmanlaajuiseen parantamiseen on huikea. Mutta sen tekee toimittaja Aittokoski tuosta vain, ehkäpä idealistisen ja aatteellisen paatoksensa voimalla. Sekoittamalla ja yleistämällä hän tuskin on saanut tätä maailmaa hiukkaakaan paremmaksi. Sen sijaan hän on onnistunut riidankylväjänä sotkemaan asioita entisestään. Sini Saarela on siis onnistunut asiassaan paremmin kuin Heikki Aittokoski.

Hämäläinen maalaisidylli 1800-luvulta (Sigfrid August Keinänen)

Yllä on S.A.Keinäsen 1880-luvulla maalaamasta Häme-aiheisesta taulusta Daniel Nyblinin tekemä valokuva. Lainasin sen Kaisa Kyläkosken blogista. En tiedä mistä hän oli sen saanut, enkä sitäkään löytyisikö siitä oikein värikuvaa. Googlettamalla en löytänyt.

Kuvahan on oikein kaunis ja idyllinen. Sunnuntain rauha lepää järvimaiseman yllä. Nainen (tai tyttö) seisoo pyhävaatteissaan suuren maakiven edessä, mietiskellen. Suuri kivi hänen edessään voisi olla vaikka uhrikivi, mutta niin pitkälle en haluaisi näkemääni tulkita. Ranta-aitta ei tuntuisi olevan noin kaukaisilta ajoilta, eikä venekään, tuskinpa naisen asukaan.. Kuvastakoon kuva siis vaikka aikaa 1860-1870-luvulta. Pyhäinen rauha ulottuu naiseenkin. Vastaanotamme viestiä iso-iso-isovanhempiemme ajoilta, ajalta joka meistä tuntuu kaukaiselta ja menetetyltä, oikealta kulta-ajalta. 1900-luvun alkupuoleltakin tämä näkymä olisi mahdollinen, muta silloin kokijana ehkä jo olisikin kaupunkilainen kesäasukas, joka vielä saattoi nauttia kiireettömästä ajasta ihanteellisen kauniin maiseman keskellä.

Kuvan nainen (tai tyttö) eli kuitenkin elämäänsä aikana jolloin toimeentulon eteen oli tehtävä kaikki mahdollinen, ja joskus vieläkin enemmän. Ei ollut työtä helpottavia koneita. Useimmat raskaat, mutta myös yksinkertaisetkin työt oli tehtävä käsin, ja omin käsin oli usein myös tehty ne vaatimattomat työkalut joita saattoi käyttää. Ei ollut sähköä, ei kulkemista helpottavia laitteita, ei oikeastaan teitäkään sellaisina kuin me ne ajattelemme. Mutta ei myöskään ollut tarvetta isommin liikkua. Moni, varsinkaan nainen, ei koskaan ollut käynyt omaa pitäjää kauempana, tuskin edes monessa oman pitäjän vieraassa kylässäkään.

Miehet saattoivat joskus harvoin käydä markkinoilla, jos heillä oli jotain sinne vietävää, jotain jonka voi vaihtaa rahaksi, jolla taas saattoi hankkia harvinaisen ylelliseltä tuntuvia ylimääräisiä tuomisia. Torpparinaisille tärkein matkailu suuntautui pitäjän keskuskylään kirkolle. Se sijaitsi yleensä lähellä vesistöä, joten talvella matka sujui kohtalaisen mukavasti talviteitä pitkin. Kesällä matka piti tehdä jalkaisin polkuja ja kärryuria myöten. Siihen kului ehkä 2-3 tuntia suuntaansa. Kertomuksia uusista tulta ja savua syöksevistä rautahevoista oli varmaan kuultu; ehkäpä naapuripitäjän halkikin kulki sellainen pikatie jota myöten pääkaupungin herrat saattoivat päästä vaikkapa Tampereelle uskomattoman nopeasti, jopa viidessä kuudessa tunnissa. Mutta automobiileista tai edes velocipedeistä ei kukaan osannut uneksiakaan vielä pitkiin aikoihin.

Järven kaukainen ranta kuului varmaan jo naapuripitäjään. Sinne taiteilija on ilmeisesti sijoittanut savupilven. Kaski- tai kytösavua? Tuskinpa sentään, kun kedolla jo kukkivat heinäkuun kukat.

Mutta mitäpä noista kaukaisista seuduista ventovieraine ihmisineen? Kuvan naiselle (tai tytölle) oli varmaan tuhannesti kiinnostavampaa, jos muutamaan kertaan kirkolla tavattu, mukava ja reipas alajuoksun kylän nuori mies otti kontin selkäänsä, vaelsi hyvät neuvot saatuaan, oikeissa polunhaaroissa erehtymättömästi kääntyen, ja saapui pihatolle vakava riiuu mielessään.

Tämäkin kuva on S.A.Keinäsen maalaama.

Taliban tappaa Malalan

Pakistanin Talibanin tiedottaja on ilmoittanut, että järjestö aikoo tappaa koulutyttö Malalan "vaikka sitten Britanniassa tai Yhdysvalloissa".

Ensimmäisen murhayrityisen syynä oli tytön blogi, jossa vaadittiin myös tyttöjen oikeutta koulutukseen. Nyt Taliban luettelee lisää syitä kuolemantuomiolle:

"Hän ei ole tehnyt mitään. Islamin viholliset palkitsevat hänet, koska hän on jättänyt islaminuskon ja muuttunut maalliseksi".
"Hän saa palkintoja, koska hän työskentelee islamia vastaan".

Nämä talibanit ovat surkeita pelkureita ja p*ssahousuja. He uskaltavat kyllä käydä pikkutytön kimppuun, ja silloinkin etäältä. Jokainen maailman koira on oikeamielisempi kuin he. Jokainen sika on heitä älykkäämpi, jokainen apina heitä kauniimpi.

Nämä talibanit ilmoittavat taistelevansa uskontonsa ja jumalansa puolesta. Jos heidän jumalansa todella vaatii tällaista, edellä sanottu pätee myös tähän jumalaan.

Kuka uskoo enää puheisiin "rauhanuskonnosta"? Todistustaakka on nyt muilla muslimeilla.

Kokkisodat ja Muumimamma

Ennenaikaan tapasivat lapset rissata ruoasta. Tänään ruoasta rissaavat aikuiset.

Ei riitä, että televisio on täynnä kokkisotia, joissa - alastomina tai vaatteissa, mutta hassu hattu päässä -paiskataan "väärin" tai "liian hitaasti" tehdyt pöperöt lattialle, huudetaan ja räyhätään, lähetetään sukuloita melskaamaan kuppiloihin, tai arvostellaan toisten tekemiä keitoksia. 

Ei sekään riitä, että television ajankohtaisohjelmassa asiantuntijat huutavat ja ovat toistensa tukassa milloin minkäkin ainesosan terveellisyydestä tai epäterveellisyydestä. Mediaakin näyttää eniten kiinnostavan miten halvalla koululaisten ruoat voidaan tehdä, miten monta sydänhalvausta mikin ihmedieetti on aiheuttanut, tai miten maailma tuhoutuu tai pelastuu sen mukaan mitä osaa eliökunnasta syödään.

En ole vuosikymmeniin havainnut sellaista poliittista kiihkoa ja vastakkainasettelua kuin ruoan ympärillä käydään. Uskonnollisesta kiihkoilusta taidan tuntea vain islamistien raivon, jota voisi verrata taisteluun siitä, mitä muut saavat syödä. Ja kuitenkin koko sopassa on kysymys enemmän kuin terveydestä, enemmän kuin aatteista - eli siis tyylipuhtaasta uskonnollisesta riehumisesta.

Järjestäkääpä ruokailu kymmenelle satunnaiselle aktiiviselle kansalaiselle, niin tiedätte mitä tapahtuu. Hyvä jos löytyy kaksi ruokailijaa samalle ruoalle. Yhdet eivät voi sietää yhtä, toiset toista ruoka-ainetta, tiedätte kyllä nämä jyrkät raja-aidat erivärisen lihan, kalan, kasviksen, ovo-lacto-mitätahansa syömisen välillä. Jos hyvin käy, aterian aikana sätitään estottomasti "väärän" ruoan syöjiä, ja pannaan heidät vastuuseen milloin ihmisyyden, maailman tai maailmankaikkeuden kohtalosta.

Joskus muinoin ruokaa tehtiin hitaasti ja hartaudella, ja sitä syötiin vähintään yhtä kiireettömästi. Moni lääkäri olisi luullakseni valmis kannattamaan tällaista - jos uskaltaa. Minä oletan, että myös psykiatreilla voisi asiaan olla jotain sanottavaa, ehkäpä jokin näppärä kreikkalais-latinalainen termikin tilannetta kuvaamaan.

Itse olen vakaasti ja jyrkästi Muumimamman terveysideologian kannattaja. Hänen mukaansa "se mikä maistuu hyvältä on myös terveellistä". Tämän vuoksi suhtaudun kaikkiin Muumimamma-ideologiaa suomiviin kommentteihin niinkuin trollaukseen. Ei mene läpi tässä ravintolassa!

Hakaristihysteriaa

Aamulehdessä ilmoitettiin joku päivä sitten, että olivatpa natsien käyttämät symbolit kuinka vanhoja ja arvokkaita tahansa, natsit ovat leimanneet ne sivistyskansojen mielissä ikuisiksi ajoiksi "pahoiksi". Minusta tämä ei ole sivistynyt mielipide. Se ei eroa millään tavalla maagisen ja taikauskoisen maailmankäsityksen perinteestä, jonka mukaan "paha" merkki, "paha" sana, "paha" silmä tai mikä tahansa muu senkaltainen ilmiö tuo automaattisesti "pahan" itsensä olemaan läsnä.

Tässä on natsien symbolinaan käyttämä swastika eli hakaristi. Sen esittäminen tässä ei tee minusta eikä lukijasta natsia millään maagisella tavalla.

Seuraavissa kuvissa esiintyvistä swastikoista yksikään ei ole natsisymboli. Useissa tapauksissa nämä hakaristit ovat auringon tms. symboleja, tai sitten pelkkiä koristemuotoja, joita esiintyy kaikilla kansoilla ja kaikilla mantereilla.

Keskiaikaisesta kirkosta Saarenmaalla ja muinaisroomalaisesta lattiasta.

Roomalaisesta kirkosta ja hindujen teksteistä.

 

Japanilainen merkki. 

Suomalaiset merkit, joilla ei ole mitään tekemistä natsien kanssa.

Suomen valtiollisesssa ornamentiikassa ei ole kysymys natsisymboleista.

Japanilainen temppeli.

Muinaiskreikkalainen kypärä.

Iranilainen koru.

Viinikan kirkko.

Kiilusilmäisimmät maagikot ovat usein vedonneet poliittiseen korrektiuteen, ja vaatineet tämän kaltaisten merkkien poistamista tai piilottamista näkösältä. Jos näin tehtäisiin, natsit ja sivistymättömyys olisivat voittaneet.

Tavaton tietämättömyys vallitsee myös "natsitervehdyksen" kohdalla. Se koskee sekä lapsellisia häiriökäyttäytyjiä että heidän kauhistelijoitaan. Roomalaisesta tervehdyksestä kehitelty natsiviittaus on varsin vaakasuora, ja kämmen on tiukasti suoraan ojennetun käsivarren suuntainen. Käden heilauttaminen eteen ylös, ja kämmenen kohottaminen ei ole natsitervehdys, vaan luonnollinen 'moikkaus' - silloinkin kun häirikkö ja hänen kauhistelijansa tietämättömyydessään toista luulee.

*

Aiheellisesti on huomautettu, että natsihysterian lietsomisella on nykyispoliittiset syyt, ja että sitä harrastavat erityisesti britit ja amerikkalaiset. Se, että kommunistisymbolit sirppi ja vasara ovat kokonaan toisessa asemassa, joskus suorastaan nostalgisesti käytettyjä, on myös poliittista perua. Niillä on yhä paljon myötäilijöitä ja kaipaajia myös älymystön piirissä, eikä Stalinin hirviömäisyyttä murhamiehenä korosteta kovinkaan paljon Hitleriin verrattuna. Sitä paitsi Stalinilla on varsin suojattu asema nykyisen Venäjän historiallisena suurmiehenä, ja Venäjän liehakoiminen on hyvin suurelle osalle vaikutusvaltaisista ihmisistä perinteinen tapa. Stalin oli sodan voittajia, ja voittajat ovat aina "hyvän" puolella "pahaa" vastaan, olivatpa sitten murhauttaneet miljoonia tai kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Aika ajoin mediassa syttyvät natsikohut kertovat hyvin alkeellisesta tai sitten hyvin kyynisestä ajattelusta, ja edustavat joka tapauksessa karkeaa kaksinaismoraalia ja tekopyhää moralisointia. Sehän sopii mainiosti poliitikoille, joista liian harvoilla on kvartaalia pitempi ajantaju ja normaalijärkevän kohtuullinen ymmärrys.

Minusta on masentavaa, että vieläkin on pakko toistella tällaisia. Mikään ei muutu, ellei sitten julkitulevan typeryyden lisääntyminen merkitse myös typeryyden ja sivistymättömyyden todellista. lisääntymistä.